Sain ensimmäisen liukurini noin kuuden vanhana, plus miinus kaksi vuotta. Tarkkaa aikaa en muista, sen sijaan muistan tarkalleen, millainen liukuri minulla oli. Punainen, siinä oli kissan naaman kuva takapuolen alla ja siinä luki Liuku-Miuku. Joskus silloin 1980-luvulla liukurit siis varmaankin laskivat tiensä suomalaislapsiperheiden sydämiin, eiköhän kaikilta vähintään yksi sellainen löydy. Tänä vuonna ostin lapsoselleni ensimmäisen oman liukurin, Kaubamajan lastenosastolta hintaan 1,20 euroa. Se on violetti, neiti valitsi sen ihan itse.
Onhan liukuri hieno keksintö. Se on niin pieni ja kevyt, että sen voi antaa huoleti lapselle mukaan vaikka reppuun roikkumaan, tai meidän tapauksessamme se kulkee heittämällä lastenvaunujen alla tavarakorissa, eikä piittaa vaikka sen päälle laittaisi vielä ostoskassinkin. Se ei vie varastossa tilaa kuten kaiken maailman pulkat ja rattikelkat. Jos lapsi sen hukkaa tai särkee, taloudellinen menetys ei ole kovin suuri. Pienelle tai vähän suuremmallekin lapselle kahvallinen muovinpala tuottaa iloa valtavasti, ei niin suurta tai pientä mäkeä tai lumikasaa olekaan, etteikö siitä voisi liukurilla laskea. Ilman liukuria laskettaisiin ehkä persmäkeä, ja siihen verraten liukuri voi innokkaalla laskijalla säästää talvessa monet haalarit tai toppahousut. Yllättävän kestäviäkin nuo vaikuttavat olevan, mielestäni katselin omaani viimeksi vanhempieni varastossa, ehjä oli... Ja ikää sillä on tosiaan vähintään 25 vuotta, ja aktiivikäytössä oli monta talvea.
Vaikka liukureita myydään täälläkin useimmissa kaupoissa, niiden ilosanoma ei ilmeisesti ole vielä kovin laajalti tavoittanut virolaisia lapsiperheitä. Me hankimme näet leikkipuistojengissämme lajissaan ensimmäisen liukurin. Ensin siitä innostui naapurin tyttö, joka sai omansa ehkä kuukausi sitten. Talvikelien aina vaan jatkuessa liukurikausikin on jatkunut; meidän ja naapurin tytön liukurit ovat puistossa koko ajan menossa. Joko niillä laskevat omistajat tai joku muu, mutta koko ajan on käyttöä (lapsi oppii lainaamaan omia kamojaan muille, mikä on ehdottoman hyvä juttu). Monet äidit ja lastenhoitajat ovat ihastelleet kätevää laskuvälinettä, ja olenkin neuvonut heistä useita liukuriostoksille lähi-Selveriin. Sieltäkin niitä näet saa, alle kahden euron hintaan. Nyt omia liukureita on alkanut ilmestyä entisten liukurinlainaajienkin kärryjen koreihin, suosituksi on muuttunut. Antaiskohan joku liukurivalmistaja mulle tästä hyvästä omaehtoisesta markkinointityöstä jonkun pienen palkinnon? ;)
Talviurheilusta vielä sen verran, että pikkuneiti sai tuttavaperheeltä sukset! Niitäkin on testailtu, kyllähän niillä jo pystyssä alkaa pysyä, mutta äidin selkä on silti koetuksella pientä "hiistäjää" pystyssä pitäessä. Selvästi neidissä on enemmän ainesta hiihtäjäksi kuin esimerkiksi äidissään... Suurkiitos T:lle ja M:lle suksista, niistä on ollut paljon riemua. Luistimillekin neidillä olisi kova hinku, mutta taidamme odottaa niiden hankinnan kanssa vielä ensi talveen.
Muuten meille ei kuulu sen kummempia. Kylmähän täällä(kin) on, kevät saisi jo tulla! Herrakoirakin on alkanut jo kevätkarvanlähdön, mutta sen ajankohdan se on kyllä katsonut kalenterista eikä lämpömittarista: tänäänkin aamulla oli varmaan -15 kun ulkona käytiin. Vieraita on käynyt jonkin verran, muuten on vietetty varsin rauhaisaa kotieloa. Viikonloppuisin olemme taas testailleet muutamia ravintoloita, joista myöhemmin lisää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti