Talvipäivä Paldiskissa

Viikonloppuna anoppi ja appiukko olivat kylässä, oli pikkuneidille taas leikkiä ja touhua. He lähtivät jo alkuiltapäivästä kotiin, joten päätimme lähteä ajelulle jonnekin päin, kun kerrankin ehdittiin koko porukka yhdessä mennä. Vierailimme Paldiskissa, joka on Länsi-Viron rannikolla sijaitseva pikkukaupunki. Ei mikään koko perheen riemulomakohde, mutta käymisen arvoinen paikka kuitenkin, ehdottomasti.

Neuvostoaikana Paldiski oli suljettu kaupunki. Ilman lupapaperinivaskaa ei kaupunkiin ollut asiaa, sillä siellä sijaitsi Itämeren laivaston sotilastukikohta, josta operoitiin mm. ydinsukellusveneitä. Viron uudelleenitsenäistymisen jälkeen n. 16 000 asukkaan kaupungista tuli n. 4000 asukkaan kaupunki, kun tukikohta lakkautettiin (varuskunta siellä edelleen kuitenkin on, mutta toki pienempänä kuin neukkuaikaan). Tätä nykyä siellä on edelleen toimiva satama, josta laivataan ainakin öljyä, kaasua jne. Muutama vapaavarasto kaupungissa oli myös, joten olettaisin sieltä tuotavan myös autoja Euroopasta jne.

On vaikea kuvata, millainen paikka Paldiski on. Pienehköstä rannikon kalastajakylästä väkisin kylmän sodan näyttelijäksi väännetty, kummallinen paikka. Kuin hirviö, jonka luuranko on jätetty rannalle tuulten kaluttavaksi. Luonto ympärillä on huikean kaunista, kalkkikiviset rantatöyräät ja meri. Majakalta aukeavat huikeat näkymät, ja entinen ravintolaihminen näki jo sielunsa silmin ihanan kesäravintolan siinä viereisessä vanhassa talossa (joka ikkunat umpeen lyötynä kyhjötti pajupuskirn keskellä). Kaupunki itsessään on rapautuvaa betonia, sosialismin jättömaata. Jossain aavistuksia siitä, mitä ensimmäisen tasavallan aikana oli, rannan rappeutuneet kirkot ja osin öljysäiliöiden alle jääneet hautausmaat. Voin vain kuvitella, miltä siellä asuvista ihmisistä on tuntunut viimeisten 60 vuoden aikana.

Vierailusta jäi kumma fiilis, mutta menen toistekin. Kesällä paikka on vielä varmasti kauniimpi, ja karseampi myös, kun armollinen lumihanki ei peitä osaa kaupunkia ympäröivistä raunioista. Tällaista täällä siis, muuten elämä aika mallillaan.

Viinaa R-kioskeihin!

Ai niin, sehän on siellä jo, ainakin Virossa. Virolainen alkoholikulttuuri ansaitsee mielestäni muutaman rivin.

Ei Ärrältä ihan kirkasta taida saada, mutta viiniä ainakin. Lähikaupoissa on hyvinkin pientä Alkon myymälää vastaavat valikoimat oluita, viinejä ja väkeviä, ainoastaan ulkomaisten oluiden tarjonta on ehkä hieman kapeampaa kuin Suomessa.  Laatuviinejä saa alkoholikaupoista ja esim. Stokkalta. Yleisesti ottaen tuntuu siltä, että Virossa suhtaudutaan vapaammin alkoholiin kuin Suomessa. Täällä vallitsee enemmänkin eurooppalainen juomakulttuuri, niin paljon kuin sitä sanaparia vihaankin (sillä yhtä lailla Suomi on Eurooppaa kuin Ranska tai Italiakin, ja kaikissa maissa asuu alkoholisteja myös. Mikä siis on eurooppalainen tapa juoda, kysyn vaan.) Suomalaisten hyssälöitsijöiden mukaan varmasti virolaisten olisi pitänyt kuolla viinaan jo ajat sitten, sen verran vapaata täällä alkoholipolitiikka on. Pari esimerkkiä:

1. Eräänä perjantai-iltana olin koiran kanssa kävelyllä, ja sain päähäni, että olisi kiva tehdä lauantaina lounaalle risottoa. Valkoviiniä ei meillä kuitenkaan ollut, enkä ollut ajatellut mennä kauppaan lauantaina. Niinpä kävelin koiran kanssa paikalliseen viinakauppaan, ostin pullon valkkaria ja kävelin kotiin. Suomessa tämä ei olisi onnistunut, koska a) kävelin tosiaan puotiin sisälle koiran kanssa, ai kauheeta, eihän se nyt käy, joku allergikko voi tykätä huonoa ja b) kävin viiniostoksilla pe-iltana klo 21.30. Täällä lyödään hanat kaupoissa kiinni klo 22. Ei näkynyt jonoa, eikä minkäänlaisia häiriökäyttäytyjiä.Ja kyseessä oli siis ihan puhdas viinakauppa.

2. Viime viikonloppuna taas vanhempani olivat käymässä. Lähdimme mieheni ja isäni kanssa käymään paikallisessa supermarketissa. Siellä oli lauantain tapaan kaikenlaisia tuotemaistiaisia, oli suklaata, suolaista piirakkaa ja juustoa, alkoholiosastolla maistatettiin paria uutuuslikööriä. Kyllä, ilmaista viinaa supermarketissa, eikä taaskaan yhtään häiriöksi käyttäytyvää humalikkoa missään. Isäukko nauroi, että "Suomessa tuohon olisi ollut kilometrin jono". Varmaan olisikin, mutta täällä tuohon on totuttu.

Kyllä Virossakin on alkoholiongelmaisia, ja muitakin päihteiden väärinkäyttäjiä.Tähän mennessä heihin olen törmännyt aika vähän. Roskiksiamme oli dyykkaamassa joku paikallinen geologi, kuten paikalliset heitä kutsuvat, tässä viime viikolla. Kodittomia on Tallinnassa aika paljon, osa alkoholiongelmaisia, osa ilmeisesti ei. Paikallinen sosiaaliturva on aika olematonta, ja työttömäksi jääminen voi helposti tarkoittaa myös kadulle joutumista valitettavasti. Liikun varmaankin väärissä puistoissa, koska yhteenkään pultsariporukkaan en ole vielä törmännyt missään. Toki, kaikessa täytyy muistaa, että asumme ns. parempien ihmisten asuinalueella. Ei tarvitsisi ylittää kuin Laagna tee, ja olisi Lasnamäen puolella, siellä asiat ovat ehkä hieman toisin.

Eilen kävin Kadriorun puistossa ihmettelemässä kiinalaista uudenvuodenjuhlaa pikkuneidin kanssa. Porukkaa oli kuin pipoa, varmasti tuhansia ihmisiä pakkautuneena puistoon, joka tosin on aika suuri. Itse esiintymislavan lähelle (siinä presidentinlinnan takana) en uskaltanut neidin kanssa mennä, koska luminen puisto oli tallautunut sohjoksi ja eteneminen vaunujen kanssa oli hankalaa. Jo silkka väenpaljous oli hauskaa katseltavaa, vaikka varsinaiset esitykset menivätkin meiltä vähän sivu suun. Yleisesti ottaen aika rauhallisesti sujui, pari poliisia oli valvomassa tilannetta, ja lisäksi pari järjestyksenvalvojaa. Suomessa joku turvallisuusbyrokraatti olisi saanut paskahalvauksen tilaisuuden turvallisuuden laiminlyönnistä, mutta kaikki vaikutti sujuvan kivasti. Tästä iltajuhlasta loistivat poissaolollaan humalaiset, yhtään kaljatelttaakaan en nähnyt missään. Tai no joo, yhden rouvan näin taluttavan kännistä miestään, ja kävikin sitten ilmi että suomalaisia olivat... Vaikka pahin viinaralli Suomesta onkin taittunut, on edelleen niitä, joille Viro merkitsee maata, jossa viina on puoli-ilmaista ja kaikki naiset myytävänä. Näitä ihmisiä saamme kiittää kivasta lempinimestämme, pohjoisesta tulee poroja. Jos joku paikallinen tiedustelee olenko virolainen, käytän ice-breaker-ilmaisuna tavallisesti lausetta "ei, ma olen poro". Yleensä paikalliset nauravat itseironialleni.

Jatkona vielä byrokratiaosastoon: saimme isikukoodit, eli paikalliset henkilötunnukset, ja kävimme poliisiasemalla hakemassa ID-kortteja. Sitä varten piti käydä kuvauskopissa, joka kuului homman hintaan, ja josta kuvat menivät sähköisinä suoraan virkailijan koneelle, mikä sinänsä on ihan loistohomma. Kuvaus oli aika mielenkiintoista neiti vähän päälle yksivuotiaan kanssa... Kuvissa kun pitäisi olla kuin passikuvissa: katsoa suoraan kameraan, ei hymyillä, silmät auki ja samalla tasolla. No, jonkin aikaa ähellettyämme saimme kuin saimmekin koko perheen kuvattua, ja menimme tiskille tekemään hakemukset loppuun. Kaikki tähän asti melko OK. Otimme kaksi jonotusnumeroa, ajattelimme mieheni kanssa että homma menee nopeammin, kun asioimme kahdella tiskillä. No joo, voisi sen niinkin sanoa.

Minun kohdalleni osunut virkailija ei puhunut juurikaan muuta kuin viroa, vaikka oli muuten varsin ystävällinen. Mukanamme ollut mieheni virolainen työkaveri ihaili, kuinka hienosti osasin tälle vastailla ja kuinka paljon ymmärsin... Käytännössä hoidin homman kokonaan viroksi! Periaatteeni on ollut, että puhun niin pitkälle viroa kuin kielitaito riittää, vaihdan englantiin jos ei riitä ja vasta viimeisenä yritän suomeksi. Kotirouvan elämässä runsaahkossa telkkarin katsomisessa on puolensa, sillä tekstityksistä sanasto tarttuu :) Mieheni kohdalla ei käynyt virkailijan suhteen yhtä hyvä tuuri. Mies sääti jotain tyttäremme kanssa, joten hän ei singahtanut tiskille samalla sekunnilla, kun virkailija painoi nappia. Tämän vuoksi virkailija olisi ottanut heti saman tien seuraavan numeron, odotteli oikeasti ehkä 10 sekuntia ennen kuin vaihtoi numeroa. Mies kuitenkin meni tiskille, ja tiedusteli (englanniksi), miksi tämä vaihtoi numeron niin äkkiä. "You took so fucking long" oli vastaus, sanatarkasti. Että sellainen palvelu. Hommassa kesti myös varsin kauan, minkä seurauksena väsynyt ja nälkäinen pikkuneiti sai täysimittaisen itkupotkuraivarin, kun aloin pukea hänelle vaatteita päälle lähtiessä. Tosin mieheni työkaverikin sanoi, että hänenkin teki mieli heittäytyä lattialle huutamaan, sen verran tahmeaa oli palvelu. Toivotaan siis, ettei virolaisissa virastoissa kovin paljon tarvitse asioida enää.  

Ps. piti muuten kaivaa viimeisiään vetelevä läppäri blogin kirjoittamista varten. Ihqutrendikkäällä I-lelulla kirjoittaessa ei kappalejakoja saa näkyviin, oi miten kivaa. Muutenkin läppärillä kirjoittaessa on puolensa, kuten nuolinäppäimien käytön mahdollisuus, tekstin korjaaminen kosketusnäytöltä on nakkisormilla aina välillä hankalaa. En myöskään ole keksinyt, kuinka kuvia lisätään blogiin I-lelulla, joten pitänee asentaa kamerasta kuvat myös läpsykkään ja latailla tännekin jokunen.

Kuri koer!

Kun puhutaan Virosta ja koirista, aika monelle tulee ensimmäiseksi mieleen esim. Tallinnan ja Rakveren koiratarhat, niiden löytökoirien surkeat kohtalot ja olot. Siihen sen enempää puuttumatta, on Virossa ihan kunnollistakin koiranpitoa ja lemmikeistään hyvin huolehtivia koiranomistajia.

Maaseudulla koirat saattavat edelleen juosta vapaina ja olla vähän huonommin hoidettuja, mutta kaupungissa koira on lähinnä lemmikki siinä kuin Suomessakin. Yhteenkään ns. vartiokoiraan en ole vielä törmännyt, jos sellasiksi ei lasketa saman kadun varressa asuvia saksanpaimenkoiria, jotka ainakin pitävät pahaa meteliä. Tallinnassa näkee aika paljon koiria, ei tosin ehkä yhtä paljon kuin Suomessa. Suuntaus rotujen suhteen näyttäisi olevan samanlainen kuin Suomessakin, eli kaupungissa suositaan pieniä koiria enemmän kuin suuria. Erilaisia terriereitä, mäyräkoiria ja pieniä kääpiökoiria kuten chihuja näkee päivittäin. Rotukoiria on paljon, mutta myös selkeästi sekarotuisia, etenkin pieniä valkoisia hassunnäköisiä. Ns. munanjatkeitakin on toki aina joskus liikenteessä, ja ainakin dobermannit typistetään täällä edelleen, sekä hännät että korvat, mikä on mielestäni aika järkkyä.

Koiria pidetään enemmän irti kuin Suomessa, mikä oli pieni järkytys meidän ei-niin-sosiaaliselle koiraherrallemme. Nyt se alkaa jo tottua irti juokseviin lajitovereihin, ja yleensä ne irti olevat ovat myös kilttejä tai sitten ignooraavat toiset koirat täysin. Hihnassa kulkevatkin vaikuttaisivat olevan sosiaalisempia kuin suomalaiskoirat, melkein kaikkia vastaantulijoita voi moikata ja pidetään vähän omituisena, jos haluaa aina kiertää toiset koirat kaukaa. Toiset isot urokset kierrämme kuitenkin edelleen, en usko että herrakoira olisi muutamassa viikossa sosiaalistunut riittävästi tykätäkseen toisista pojista.

Koirien suosion kasvusta kertoo sekin, että jokaisessa ostoskeskuksessa on ainakin yksi lemmikloomapood. Niitä on enemmän kuin lastentarvikeliikkeitä, ainakin siltä tuntuu... Koiratarvikkeiden hankinta on ihan helppoa, Hinnat ovat Suomen luokkaa, joitain löytöjä saattaa toki tehdä. Ainoastaan koirankakkapusseja saimme vähän metsästää, ja ne olivat sikahintaisia. Kuitenkin vaikuttaisi siltä, että aika suuri osa kaupungin koiranomistajista kerää koiriensa jätökset, sillä en ole vielä onnistunut astumaan yhteenkään miinaan...

Mistä päästäänkin koirankakan kautta koiranvihaajiin. Suomessa tulee aina vastaan joku, joka ottaa asiakseen kertoa kuinka paljon parempi paikka tämäkin kaupunginosa/puisto/katu olisi, jos täällä ei olisi koiria. Kevään tulon tietää viimeistään lehtien yleisönosastojen koirankakkakeskusteluista. Kevättä täällä emme vielä ole eläneet, eikä kielitaitoni ole huippuluokkaa, mutta tähänastiset kommentit koirastani ovat olleet lähinnä positiivisia. Tosin täällä on myös paljon avoimesti koiria pelkääviä ihmisiä, jotka kavahtavat ja väistävät koiran kanssa kulkijaa. Viimeksi eilen hississä naapuri sanoi pelkäävänsä koiria kuollakseen, mutta matkusti silti urheasti minun ja karvapehvan kanssa samalla hissillä.

Suomessa tuntuu siltä, että koiria pelkäävät naamioivat pelkonsa joko inhoksi tai pyhäksi allergiaksi, jolla tunnetusti saa Suomessa kaiken anteeksi, ruuasta nirsoilusta toisten hajuveden arvosteluun. Ei millään pahalla, oikeat allergikot, mutta tunnen ehkä kaksi ihmistä, jotka saavat oikeasti hengenvaarallisia, tai ainakin hyvin epämiellyttäviä, oireita koirista jo lyhyellä altistuksella. Muut välttelevät varmuuden vuoksi tai eivät vaan kehtaa sanoa pelkäävänsä koiria. Ravintolatyön pohjalta voisin taas kertoa hauskoja tarinoita esim. sipuliallergikoista, joille sitten iskeekin kauhea annoskateus, kun naapurin sipulillinen kastike näyttää paremmalta kuin oma, ja allergia unohtuu... Tiedän, että esim. pähkinäallergikolle pienikin määrä pähkinää voi olla hengenvaarallinen juttu, ja siksikin toivoisin, ettei henkisiä allergioita väitettäisi oikeiksi. Henkisten allergioiden lisääntyminen näet aiheuttaa oikeidenkin allergioiden vähättelyä, mikä taas ei ole hyvä juttu. Tästä lisää, kun jaksan kirjoittaa jotain ruokakulttuurista!

Tuntui muuten kivalta, kun eräs toinen naapuri (hyvin venäjänkielinen), joka myös selvästi pelkäsi koiraani, antoi kuitenkin lapsensa tulla taputtamaan koiraa. Suomessa koirapelkoiset vanhemmat yleensä yrittävät tartuttaa Asenteensa lapsiinsakin kaikin tavoin.

Granny makes the World go around

Lumi tuli Tallinnaan pari päivää meidän jälkeemme. Sen jälkeen sää onkin ollut jokseenkin Etelä-Suomen talvisään kaltainen: ajoittain tulee lunta, väliin räntää ja päälle pakkasta, kunnes taas vaihtuu suojan puolelle. Suomessa tottui siihen, että katujen huono kunnossapito on tämän vuodenajan yleinen valituksen aihe numero 1. Ei täällä, koska katuja ei juuri hoideta...

Suuremmat kadut toki aurataan, yleensä peräkkäin ajaa pari-kolme aura-autoa, jotta leveiden katujen kaikki kaistat saadaan aurattua yhtä aikaa. Jalkakäytäviä taas ei pääsääntöisesti aurata, vaan taloyhtiöt huolehtivat niiden kunnossapidosta. Tai niiden pitäisi huolehtia. Ilmeisesti Virossa ei ole samanlaista kiinteistönomistajia velvoittavaa lainsäädäntöä kuin Suomessa, koska suuri osa jalkakäytävistä jää hoitamatta lumisateiden jälkeen.

Tässä vaihdessa esiin nousee maata pyörittävä voima, mummot. Tuulessa ja tuiskussa jalkakäytäviä aurataan mummovoimin. Aika harvoin näkee ns.työikäistä, varsinkaan miestä, lapion varressa, vaan lumia luovat sitkeät, eläkeikäiset naiset. Samat rouvat haravoivat puistoja sulan maan aikaan, jakavat postit, hoitavat lapsia jne. Kaupan kassalla saattaa istua yhtä hyvin kaksi- kuin seitsemänkymppinenkin. Virallinen eläkeikä on samaa luokkaa kuin Suomessakin, mutta todellisuudessa eläköityminen tapahtuu yleensä paljon myöhemmin.

Yksi syy tähän on se, että nykyvirolaisten eläkeläisten eläkkeet ovat naurettavan pienet elinkustannuksiin verrattuna. Neuvostoaikaan ansaituista palkoista ei ole paljon kertynyt, pari-kolmesataa euroa taitaa olla keskinääräinen eläke. Suuri osa eläkeläisistä käy siis myös töissä voimiensa mukaan. Ennen Viroon muuttoa kävimme ns. Kulttuurivalmennuksessa, jonka järjesti mieheni työpaikka. Valmennuksen piti pitkään Suomessa asunut virolaisnainen, joka mm. opetti viroa paikallisessa kansalaisopistossa jne. Hän kertoi ihmetelleensä, kun hänen kursseilleen tuli ihmisiä, jotka kertoivat olevansa "ihan vain eläkkeellä". Se on Virossa harvinaista. Aiemmin, kun eläkkeen suhde elinkustannuksiin oli hieman parempi, isovanhemmat hoitivat usein lapsenlapsiaan. Nykyään tätäkään ei juuri näe, elleivät lapset satu tienaamaan riittävästi. Muuten on mentävä palkkatöihin.

Mutta vielä lumentuloon: koska katuja ei tosiaan kovin hyvin hoideta, on pulkka osoittautunut oivaksi menopeliksi lapsen kanssa liikkuessa. Lastenvaunut pökkävät aina johonkin penkkaan, pulkka luistaa hyvin, kun hiekoitustakin on varsin harvassa paikassa. Hieman päälle vuoden vanhaa neitiä tämä ei tunnu haittaavan ollenkaan, päinvastoin :) täältä saa myös ihania, perinteisen mallisia lasten kelkkoja, jollaisen aion hankkia, kunhan neiti hieman kasvaa. Toistaiseksi pulkka on parempi vaihtoehto.

Muuttoa ja byrokratiaa

Me siis muutimme Tallinnaan! Meillä tarkoitan itseäni, miestäni ja hieman yli vuoden ikäistä tytärtämme. Ei pidä unohtaa myöskään karvapehvaa, eurasier-herraa, joka huolehtii ainakin siitä, etten jämähdä neljän seinän sisään. Tarkoituksena olisi asua täällä pari vuotta, sen minkä mieheni ulkomaankomennus kestää. Itse aion viettää kotirouvan elämää, hoitovapailen tiiminvetäjän työstäni. Aion satunnaisesti kirjoitella kuulumisiamme ja pieniä huomioita elämästämme täällä.

Muutto sinänsä sujui kivuttomammin kuin mikään aiempi muuttomme. Muuttamisesta on kokemusta, laskeskelin muuttaneeni vuoden 2000 jälkeen yhteensä 9 kertaa... Tällä kertaa ei tarvinnut kiusata lähipiiriä muuttolaatikoiden kantamisella, vaan ammattilaiset hoitivat homman. Lisäksi muutimme kalustettuun asuntoon, joten tavsraakin oli huomattavasti vähemmän kuin yleensä. Tavarat tulivat pari päivää meidän jälkeemme, itse saavuimme Tallinnaan 2.1.

Asumme varsin lähellä keskustaa, Kadriorgin kaupunginosassa. Kadriorgin valitsimme siksi, että tämä on varsin mukava alue perheen kanssa asuvalle. Lähellä on suuri Kadriorgin puisto, ja alue on rauhallinen, mutta silti lähellä keskustaa ja kaikki palvelut ovat kävelymatkan päässä. Alue muistuttaa viehättävällä tavalla aiemmista asuinalueistani Vaasa Palosaarta: vanhoja puutaloja korjataan, mutta myös uutta rakennetaan. Alue saattaa vaikuttaa ränsistyneeltä, mutta selvästi intoa korjaamiseen on. Kuvia seuraa, kun jaksan ottaa kameran mukaan lenkille joku kerta.

Virossa elääkseen pitää tutustua hieman paikalliseen byrokratiaankin, ainakin sen verran, että hankkii paikallisen ID- kortin. ID-kortti toimii kuten Suomen sähköinen henkilökortti, sillä erotuksella, että se toimii ihan oikeasti eikä vain virkamiesten ja poliitikkojen märissä unissa. Kortin saadakseen pitää ensin saada virolainen henkilötunnus. Sitä varten kävimme tutustumassa Tallinnan kaupungin kirjaamoon. Jos Suomessa saattaa saada varsin tahmeaa palvelua virastoissa, niin täällä siihen voi lisätä ripauksen historiallista sosialismin henkeä... Virasto sijaitsi hallintorakennuksen toisessa kerroksessa, ei hissiä eikä edes ramppia lastenvaunuille. Taisteltuamme ensin vaunut 30-lukuisista pariovista (sinänsä hienot, mutta aavistuksen hankalat...) sisään ja raput ylös saimme todeta, ettemme saa vaunuja ovesta sisään virastoon. Ne oli pakko jättää käytävään, mikä toi oman jännitysmomenttinsa vierailuun, sillä vastapäätä toimistoa sijaitsi paikallinen sossu. Totesimme kuitenkin, ettei sossuasiakaskaan saa vaunuja kovin helposti "lainattua" käyntimme aikana, koska oli aika työ saada ne edes käytävään saakka.

Saimme täytettäviksi muutaman lomakkeen, virkailija puhui aluksi vain viroa mutta hetken päästä selvisi, että hän osaa myös suomea varsin sujuvasti. Luultavasti emme olleet ensimmäiset suomalaiset hänen tiskillään samalla asialla. Blanketit tuli täytettyä, mukanamme oli onneksi henkisenä tukena mieheni virolainen suomenkielentaitoinen työkaveri. Henkilötunnukset luvattiin parin päivän päästä, jonka jälkeen ID-korttia voi hakea.

Suuntasimme virastokierroksella myös Suomen suurlähetystöön Toompealle. Paikka oli hieno, kun ensin selvitimme vanhankaupungin jäisen ylämäen... Äänestys tuli siis hoidettua myös. Suomalaisten ja venäläisten lisäksi täällä ei juuri muita ulkomaalaisia asukaan vakituisesti. Verrattuna melkein mihin tahansa Suomen kaupunkiin, täällä katukuvassa näkee äärimmäisen vähän muita kuin valkoihoisia. Ravintolaoppaassakin mainitaan ihan erityisenä plussana, että kebab-paikkaa pyörittää ihan aito turkkilainen! Tässäpä tärkeimpiä, jatkan taas kun ehdin ja jaksan.