Pelottaako?

Suomen-vieraamme kysyi minulta viimeksi viikonlopun iltalenkillä, pelottaako minua liikkua Tallinnassa. Vastaus on varsin simppeli: ei pelota. Maailmassa on näet aika paljon vähemmän pelottavia asioita kuin minä.

Keskivertokriminaali, joka tekee edes jonkinlaisen SWOT-analyysin tulevasta uhristaan, ei ehkä käy ensimmäisenä meikäläisen päälle. Mä olen lähes 190-senttinen nainen, joka liikkuu koiran (ei ihan taskukokoisen) kanssa verkkarit jalassa. Sellaiselta ei irtoa niin paljon rahanarvoista, että kannattaisi lähteä kokeilemaan. Potentiaaliselle puskaraiskaajallekin löytyy varmaan helpompiakin uhreja. Toki en tuudittaudu mihinkään ylimaalliseen turvallisuuden tunteeseen, vaan pidän silmät auki, mutta ihan samalla tavalla pidän silmät auki Suomessakin iltasella liikkuessa. Ja kyllä täällä edelleen rahoistaan ja arvoesineistään eroon pääsee, jos lähtee umpihumalaisena yksin vaeltelemaan kaupungille. Aika paljon on omasta asenteesta ja havainnoinnista kiinni.

Muutenkin Tallinna vaikuttaa aika rauhalliselta ja turvalliseltakin paikalta asua ja liikkua. Epäilyttävän oloiset tyypit pystyy kiertämään, jos sellaisen jossain havaitsee, kunhan pitää silmänsä auki. OK, onhan tuossa lähipuistossa aina päivystävät spurgut, mutta ne eivät vaikuta mitenkään uhkaavilta. Kunhan juovat viinaa tai olutta litran pulloista. Kaupungilla näkee niitäkin kanssakulkijoita, jotka vetävät muutakin kuin pulkkaa, mutta eivät tähän saakka ole tulleet iholle. Joku saattaa joskus tulla pummaamaan rahaa (aina bussilippuun), mutta eivät ole alkanneet rähistä, vaikka en olisi antanutkaan mitään. Toki, en suosittele edelleenkään joissakin naapurustoissa liikkumista yksinään ilta-aikaan, mutta meidän naapurustomme on aika rauhallinen. Ympärillä ei ole baareja, yökerhoja tai edes kovin monta viinakauppaa, joten rähisijöitä ei keräänny nurkkiin.

Eniten iltaisin liikkuessa pelkään irtokoiria, etenkin niitä, joiden omistajaa ei näy mailla halmeilla, eli ihan oikeasti omistajaltaan karanneita. Niitäkään en pelkää itseni vaan koirani takia. Perheessämme ainoa ihmisen aiheuttama vaaratilanne lenkillä tähän asti liittyi sekin irtokoiriin: miehen päälle meinasi käydä eräs itänaapurikieltä puhunut mies, jolla oli irtonaisena joku pieni lamppuharja. Lamppuharja oli tullut rähisemään meidän koirallemme, joka siis oli hihnassa. Herrakoira oli tehnyt tilanteesta oman analyysinsä ja vähän haukannut rähjääjää. Mitään ei käynyt, mitä nyt vasilin itsetunto taisi saada sellaisen kolauksen, että tosiaan yritti käydä mieheni päälle. Tästäkin on jo melkein vuosi aikaa. Muihin käsirysyihin meidän perheessämme ei olla jouduttu.

Paitsi tosiaan noiden irtokoirien kanssa. Melkein pahin mahdollinen tapahtui tällä viikolla, kun herrakoiran päälle kävi irtona juossut saksanpaimenkoira. Koira juoksi kadun toiselta puolelta, en ehtinyt reagoida oikeastaan mitenkään. No, ehdin huutaa kovaan ääneen EI, ihan yhtä paljon irtokoiralle kuin omallenikin, ja kumpikin uskoi eitä yhtä huonosti... Koiran päällehän se kävi. Onneksi vain "tokaisten", eli mitään ei käynyt ilmeisesti kummallekaan. Irtokoira vaikutti nuorelta ja hömelöltä, oli lähinnä hölmistyneen oloinen. Sain potkaistua sitä vähän kauemmas koirastani, jolloin koira juoksi takaisin saman kadun yli, mistä oli tullutkin. Siinä vaiheessa irtokoiralle meinasi käydä huonosti, koska kyseinen katu oli varsin vilkkaasti liikennöity Narva maantee.

Kyllä säikäytti. No, tulipahan otettua selville Tallinnan irtokoirien talteenottopaikan puhelinnumero. Tallensin sen puhelimeeni, jotta saan tarvittaessa soitettua irtolaisista jonnekin. Ilmeisesti myös Mupo eli paikallispoliisi (josta tulee arvokkuudessaan mieleen jotenkin pikkuneidin suosikkiohjelman melkein-liikennepuistokonstaapeli Maltti ja ei-läheskään-niin-melkein-liikennepuistokonstaapeli Valtti) ottaa huostaansa karkulaisia, tai ainakin hakee ne ja vie talteen.