Epikriisi

Hei taas, kotona ollaan. Hiljaisuus blogissa johtuu siitä, etten viimeiseen kuukauteen ole kerta kaikkiaan jaksanut, ehtinyt enkä muistanut kirjoittaa mitään. Päällimmäinen syy tähän on tietenkin se, että meillä on nyt kaksi pientä neitiä. Isompi on innostunut ja kovasti hoivaileva isosisko, pienempi vähän vaille kaksiviikkoinen, joka tekee sitä mitä kaksiviikkoiset aina: syö, nukkuu ja kakkii. Ja hemmetin hyvä niin. En nimittäin olisi halunnut ihan niin kattavaa katsausta virolaiseen sairaalamaailmaan, kuin minkä tämän nuoremman neidin syntymän myötä sain.

Virolaiset sairaalat sinänsä ovat hyvinkin moderneja, ainakin Tallinnassa. Hoito on ammattimaista, lääkärit hyviä ja samoin hoitajat. Niissä on vain yksi huono puoli: kun sinne kerran joutuu, sieltä ei pääse pois. Ja termi "tarkkailu" tai "intensiivi" on ymmärretty täällä hieman eri tavoin kuin Suomessa käsittääkseni. Suomessahan on jo vuosikaudet pyritty siihen, että mahdollisimman moni potilas lähtisi sairaalan lattioita likaamasta ennen virka-ajan päättymistä. Osastoilla makuuttaminen on viety minimiin, jo kulujenkin takia, mutta myös siksi, että sairaalassa olo ei varsinaisesti helli henkisesti eikä sinällään edistä paranemista. Virossa sen sijaan tunnutaan laittamaan osastolle makaamaan ihan vaan varmuuden vuoksi.

Toinen iso ero on osastolla ollessa varustelussa. Suomessa kokemukseni mukaan sairaala tarjoaa oikeastaan melkein kaiken. Virossa pidetään aika lailla itsestään selvänä, että itse otetaan mukaan lähes kaikki henkilökohtainen, vaatteista ja terveyssiteistä alkaen. Vauvalle sai synnyttäneiden osastolla vaipat ja vanupuikot, vaatteita yhden vaatekerran verran ja sen jälkeen kehotettiin vaihtamaan omiin vaatteisiin. Äidille tarjottiin pieni pyyhe ja vuodevaatteet, kaikki muu piti olla mukana itsellä. Toisaalta, eipä niitä Vaasan keskussairaalan sairaalapyjamia jäänyt ikävä, mieluummin nukuin omassani. Oli kuitenkin aika hassua, ettei potilashuoneessa ollut edes kertakäyttöisten käsipapereiden telinettä... Niin ja ne ulkovaatteet! Jos joskus menette mihin tahansa virolaiseen julkiseen laitokseen, muistakaa jättää rotsi narikkaan sille yrmeälle tatjaanalle aulassa. Muuten tulee vartijasetä viemään sen rotsin. Tatjaana ei ota palveluistaan rahaa, mutta jostain syystä ulkovaatteissa kulkeminen on pahin synti, mihin voi syyllistyä julkisissa tiloissa. Koskee niin sairaaloita, kouluja kuin kirjastojakin kuulemma.

Ensimmäisen kerran jouduin sairaalaan jo pari viikkoa ennen pienen neidin syntymää. Luulin meneväni vain tarkastukseen ja synnytyksen suunnitteluun (tämä olisi hoidettu neuvolan yhteydessä, jos olisin käynyt julkisen puolen neuvolassa, mutta kävin yksityisellä joten menin erikseen sairaalaan). Sen parin tunnin sijaan löysinkin itseni yön yli tarkkailusta sairaalasta. Verenpaine kun oli hieman korkealla, ei kuitenkaan sen korkeammalla kuin ensimmäisen raskauteni aikana, ja silloin Suomessa neuvolan lääkäri kuittasi paineen nousut olankohautuksella, kun muita oireita ei ollut. Ei niitä ollut nytkään, mutta sairaalaan piti mennä makaamaan. Se jos jokin nosti verenpainetta lisää, kun kotiäiti järkkää seuraavalle päivälle lastenhoitoja jne. Ja se tarkkailukin oli vähän sinnepäin. Makasin yön neljän hengen huoneessa sünnituseeline osakond -osastolla eli ennen synnytystä -osastolla. Samasta huoneesta kaksi muuta potilasta lähti yön aikana synnyttämään, eli aika rauhatonta oli meninki. Kotona olisin taatusti nukkunut paremmin, vaikka heräänkin yleensä jossain vaiheessa yötä kolmivuotiaan varpaat suussa. Verenpaineeni mitattiin kerran illalla, jolloin sain myös verenpainelääkkeen. Seuraavat toimenpiteet tehtiin aamulla hieman ennen yhdeksää, mitattiin taas verenpaine ja piti pissiä purkkiin. Yhdeltätoista lääkärin kautta kotiin, määräsi verenpainelääkkeet mutta kuuri olisi pitänyt aloittaa vain jos muita oireita ilmenee. Siinä se. Mitä hittoa minä siellä oikeasti tein?

Toisen kerran mentiin sitten sairaalaan tietysti, kun neiti syntyi. Hänen piti syntyä suunnitellulla sektiolla, aikakin oli varattu, mutta neiti päätti ettei päivä kelpaa, ja syntyi päivää ennen suunniteltua ja viikkoa ennen laskettua aikaa, sektiolla kuitenkin. Vanhan (ystävyysiässä, olemme tunteneet toisemme vuodesta 1986) ystäväni O:n syntymäpäivänä muuten, neidistä ei siis voi ihan läpimätää persoonaa tulla! Synnytys meni yhtä hyvin kuin edellinenkin, ja lääkäri onnitteli jälleen sanomalla suunnilleen, että eipä olisi lapsi hengissä, jos oltaisiin alakautta yritetty. Jaksoi vielä hämmästellä, että molemmat lapseni ovat syntyneet noin suunnilleen ajallaan eivätkä keskosina. Noin sen tarkemmin lääketieteellisiin faktoihin menemättä. Täysien pisteiden tyttö tuli kuitenkin.

Kaksi yötä sairaalassa, ja tilanne oli aivan eri. Vauvan vatsaan ja suolistoon alkoi kertyä kaasua, maha oli pinkeä kuin ilmapallo, ruoka ei imeytynyt ja paino alkoi pudota jne. Lapsi lähetettiin ambulanssilla keskussairaalasta Tallinnan Mustamäelle lastensairaalaan, joka vastaa suunnilleen Helsingin lastenklinikkaa. Enpä muuten muista omasta elämästäni kovinkaan montaa niin musertavaa hetkeä, kuin se kun lapsi laitetaan kuljetusta varten sellaiseen liikuteltavaan keskoskaappiin, ja itse joutuu lähtemään ne pienet vaatteet ja töppöset kädessä osastolle pakkaamaan kamppeita. Ambulanssiin kun ei saanut mennä mukaan. Lapsi lähti teholle, jossa sitten olikin neljä yötä.

Teho-osaston toiminta on käsittääkseni aika erilaista kuin Suomessa. En ole onnekseni koskaan edes käynyt lasten teholla Suomen päässä tai muuallakaan, tämä oli ensimmäinen kerta kun ylipäänsä kävin teho-osastolla missään. Lapsia oli huoneessa kolmesta viiteen, huoneita osastolla oli ainakin neljä ja lisäksi pari eristyshuonetta näytti olevan. Käsiä piti pestä ja desinfioida joka välissä, mikä on ihan ymmärrettävää. Joka huoneessa oli paikalla aina yksi huoneesta vastaava hoitaja ja lisäksi epälukuinen määrä henkilökuntaa, joka hengasi osaston "infotiskin" luona, tietenkin myös vähintään yksi lääkäri koko ajan. Henkilökunta vaikutti ystävälliseltä ja asiansa osaavalta, mutta oma-aloitteisesti ei kerrottu mistään esim. lapselle tehdyistä hoitotoimenpiteistä mitään. Jos kysyi, kyllä vastattiin. Suomessa kokemukseni mukaan kyllä vanhempia pyritään infoamaan kaikesta ja ottamaan mukaan kaikkeen mihin voidaan.

Ilmeni, ettei lapsellamme todennäköisesti ollut mitään niistä dramaattisista sairauksista, joita keskussairaalan lastenlääkäri oli maalaillut meille. Vauvan pihkakakka, mekonium, oli tukkinut suolen, joka oli saatu lääkkeillä ja huuhtelemalla auki ja ruoka pääsi taas liikkumaan suolessa. Syytä tukokselle ei löytynyt, mutta lapsen vointi koheni nopeasti.

Oman lapsen näkeminen letkuissa keskoskaapissa ei tosiaan ole elämän parhaita hetkiä. Istuin käytännössä koko vierailuajat lapsi sylissä osastolla, mies oli mukana minkä pystyi ja haki joka päivä isosiskonkin pikkusiskoaan katsomaan. Onneksi, ONNEKSI, äitini (ja pari päivää myös isäni) olivat meillä hoitamassa isosiskoa ja huolehtimassa arjen pyörityksestä. Koiran olimme ulkoistaneet jo pari viikkoa aiemmin appivanhemmilleni Suomeen. Korvaamattomia nuo isovanhemmat! Olisin varmaan seonnut, jos samaan syssyyn olisi pitänyt vielä huolehtia arjen pyörityksestä, nyt sen saattoi jättää huoletta niihin käsiin, joiden hoidon jäljiltä itsekin olen hengissä ja (suht) täysissä sielun voimissa. Aika henkisesti loppu olin kuitenkin siinä vaiheessa, kun vihdoinkin ilmoitettiin, että vauva saa lähteä ns. normaalille osastolle...

...joka osoittautui ns. intensiivi-osastoksi. Jonkinmoinen teho siis sekin. Ensin osaston lääkäri (joka vaikutti huonolta dr. House -kopiolta, joka oli särkylääkkeiden sijaan vetänyt vahingossa piriä) esitti jälleen epäilyitä jos jonkinlaisista vähintään fataaleista sairauksista kilpirauhasen vajaatoiminnasta kystiseen fibroosiin. Hän halusi jälleen vauvan tarkkailuun. Se olisi tarkoittanut sitä, että vauva olisi pitänyt jättää kahden vauvan lasiseinäiseen huoneeseen, jossa hoitajat valvoivat käytävillä, huoneita taisi osastolla olla viisi ja hoitajia paikalla pari kerrallaan. Minun olisi pitänyt mennä saman käytävän varrelle toiseen, taas neljän hengen huoneeseen "lepäämään ja rauhoittumaan" (my ass). Ilmoitin kuitenkin, että ei käy, minä nukun ensi yön vauvani kanssa samassa huoneessa. Varsin hapan lääkäri kyseli, olenko nyt ihan varma, ja olin. Minut on ilmeisesti aivopesty Suomessa uskomaan siihen, että vauvalle on parasta läheisyys ja omien läheisten hoito, rintaruokinta ja muu tällainen naurettava vauvan näkökulmasta ajateltu juttu (sairaala oli muuten saanut jonkun palkinnon "imetysmyönteisyydestä" ja "lapsimyönteisyydestä". Haluaisinpa nähdä ei-lapsimyönteisen sairaalan siis.) Siinä vaiheessa, kun kävin siirtämässä tavarani kerrosta ylemmäs saman osaston ns. vierihoitopuolelle, vauvalle oli laitettu kyselemättä nenämahaletku "varmuuden vuoksi". Lapsi ei kuitenkaan saanut grammaakaan ruokaa sen kautta, vaan söi alusta saakka ns. luomumenetelmällä tarpeeksi.

Seuraavana päivänä selkeästi piristynyt lapsi pääsi letkustaan. Se perhanan House, viroksi Maja, kävi muuten repimässä letkun ja sitä pidelleen laastariteipin periaatteella "kerran se vain kirpaisee" eli lapsen poski oli punainen muutaman päivän sen repimisen jäljiltä. En kehtaa edes sanoa, minkä paikan häneltä voisin vaikka vahaliuskoilla sheivata samalla periaatteella. Suomalainen mulqvisti-potilas kun olen, annoin aiheesta myös palautetta. Lapsen paino oli lähtenyt nousuun mukavasti ja kakka luisti kuten tuollaisella sinappikoneella pitikin. Ajattelin, josko viikon täyttämisen kunniaksi päästäisiin kotiin. Ehei. Dr. Maja ilmoitti, että ehei, turha luulo. Vähintään yksi vuorokausi pitää vielä tarkkailla (kerrottakoon, että seuraavana päivänä KUKAAN ei käynyt tarkastamassa mitään, vatsan ultraääni ja edellispäivänä määrätyt verikokeet otettiin muttei mitään muuta). Lisäksi lääkäri ilmoitti olevansa koulutuksessa seuraavan päivän, ja muut eivät hänen potilaitaan voineet kotiuttaa, joten vasta kahden yön päästä päästäisiin kotiin. Minulla oli siis viikon vanha, ilmeisen terve lapsi, jonka kanssa minun piti maata sairaalassa vielä kaksi yötä.

Kolmantena päivänä kyseisellä osastolla maatessani meillä kotona sattui onnettomuus, ei hengenvaarallinen mutta ikävä. Mietin hetken, itkin hieman, nostin leuan ja päätin, että sairaala ei tarvitse minua, mutta perheeni tarvitsee. Kerroin tilanteen päivystävälle hoitajalle, ja pyysin josko hän voisi harkita minun kotiuttamistani. Päivystävä lääkäri kävi toteamassa lapsen tilanteen, kirjoitti paperit ja lähdimme. Maallikkodiagnoosini terveestä lapsesta ja turhasta makuutuksesta siis piti aika lailla paikkaansa. Hyvähän se on, että tarkkailllaan ja hoidetaan, varmistetaan että kaikki on kunnossa. Mutta kun sairaalahoidon pääasiallinen tarkoitus vaikuttaisi (teho-osaston ulkopuolella) olevan makaaminen sairaalan lakanoissa. Kukaan ei käy edes katsomassa, ns. osastokiertoja ei tehty kuin jollain satunnaisella otannalla. Yhtenä iltana kävi hoitaja, yhtenä aamuna lääkäri. Määrättyihin tutkimuksiin pääsemisestä ei anneta aikataulua, "lääkäri kutsuu kun ehtii" on aikataulu. Esim. kardiologia odotimme kolme vuorokautta, kutsua ei tullut. Kovin hengenvaarallisesta sydänsairaudesta ei ollut varmaankaan epäilyä siis.

Yhtä kaikki, jos ei ole hengenhätä ja pakko, en mene enää koskaan virolaiseen sairaalaan. Yksityislääkärin potilaina jatketaan siis edelleen, se ei määrää vuodeosastolle jos sormessa on tikku.

Tässä tärkeintä on kuitenkin se, että meillä tuhisee nyt pieni, ilmeisen terve tyttönen. Kaikista käänteistään huolimatta vaivan väärti reissu siis.

Pulmapäev, hääpäivä

Tuli mentyä sitten viimeinkin naimisiin viime viikonloppuna! Nuoripari kiittää mukana juhlijoita ja hengessä mukana olleita! Kahdeksan vuotta yhdessä, menossa toinen omistusasunto, yhteiset kolmivuotias lapsi ja seitsenvuotias koira, no, ehkä me silti jollain mittapuulla olimme nuoripari... 

Pidimme häät varsin matalalla profiililla, 30 vierasta, Tampereella. Mukana oli siis aivan lähin lähipiiri vain. Tuoreen aviomieheni kanssa laskimme, että vaihtoehto olisi ollut kutsua lähisuku ja paremmat kaverit, sellainen 150 henkeä olisi saatu helposti kasaan. Pelkästään serkut perheineen tekisi jo sellaisen reilut 70 henkilöä. Varmasti muutama sukulainen ja kaveri ihmetteli, miksei heitä kutsuttu. Pahoittelen, jos joku pahoitti mielensä, mutta jouduimme tekemään aika rankalla kädellä rajausta. Hyvät juhlat saatiin silti aikaan, ja juhlapaikkana Finlaysonin palatsia ei voi kuin kehua. Jos nyt kuitenkin blogin hengessä pysytellään siinä, mitä täällä päässä järjestelimme naimisiinmenoa varten.

Mietimme aluksi koko juhlan järjestämistä Tallinnassa tai jossain sen lähettyvillä. Avioliiton solmiminen toisessa maassa ei kuitenkaan olisi ollut ihan niin läpihuutojuttu kuin voisi kuvitella. Käytännössä meidän olisi pitänyt mennä ensin naimisiin paikallisten siviiliviranomaisten edessä (ja vielä erikseen ilmoittaa ja rekisteröidä naimisiin menomme Suomessa), sitten ottaa kirkollinen siunaus tms. Tuttu pappimme suositteli ensin naimisiin menoa Suomessa ja sitten avioliiton siunaamista täällä. Harvalla papilla Virossa on oikeus vihkiä pareja virallisesti. Halusimme kuitenkin ihan perinteisen vihkimisen kirkossa, joten oli helpompaa mennä naimisiin Suomessa. Ja hyvä niin, saimme kauniin ja ikimuistoisen päivän kaiken kaikkiaan. Halvemmaksi olisi ehkä tullut Viron päässä, mutta muuten kaikki sujui etänä järjestellenkin erinomaisesti.

Koska juhlimme häitämme ravintolassa, emme ottaneet Tallinnasta omia nestemäisiä eväitä mukaan. Hääjuhla kuuluu olevan yleisimpiä selityksiä, joita tullille on kerrottu suuria viinalasteja tuodessa, ja joillakin häitä on useammat vuodessa kuulemma, eikä morsiamen nimikään aina muistu mieleen... Me emme tajunneet ottaa edes peräkonttitarjoilua matkaan, onneksi saman ravintolan toinen hääseurue oli huolehtinut tämän kauniin perinteen jatkamisesta ja tarjosi meidänkin vieraillemme. Siitä kiitos heille!

Tallinnasta mukaan tarttui sen sijaan vaatteet, siis hääpuku minulle ja juhlamekko tyttärelle. Miehelle löydettiin täältä vain solmio, joskin Sangar-merkkiä voi suositella muutenkin miesten paitoja ja asusteita ostaville. Merkin kauppa löytyy ainakin Forum-ostoskeskuksesta Narva Maanteeltä (vinosti Viru-keskusta vastapäätä) ja Kristiine-keskuksesta. Hinta-laatu-suhde on kohdillaan.

Häämekkoa ostavan patistaisin ilman muuta Tallinnaan. Alan liikkeisiin tutustuakseen ei tarvitse edes mennä kovin kauas satamasta, muutama sata metriä D-terminaalista, Jõa-kadulta, alkaa varsinainen morsiusliikkeiden keskittymä. Jõalla on kolme liikettä, Jõan ja Narva maanteen kulmassa pienessä ostoskeskuksessa kolme lisää ja Narva Maanteellä parinsadan metrin sisällä vielä kaksi. Jos nämä eivät riitä, pari kilometriä Liivalaia-katua eteenpäin on vielä ainakin kaksi kauppaa lisää, samoin Tartu maanteellä. 

Valikoimaa on. Itse en tosiaan ole helpon kokoinen miltei 190-senttisenä, silti joka liikkeellä olisi ollut minulle sopivaa tarjontaa (isompi ongelma oli kenkien löytäminen 41-kokoiselle räpylälle). Hintahaarukkakin on aika laaja. Halvin sovittamani puku maksoi 90 euroa, kallein oli 1300 euron korvilla. Lapselle löytyi kaunis juhlamekko 25 eurolla! Muun tilpehöörin aiheen ympäriltä sai myös varsin edullisesti, esim. pukukoruja, laukkuja jne olisi ollut tarjolla pilvin pimein ja edulliseen hintaan. Valitsemani puku oli sieltä hintahaitarin keskivälin alapuolelta, ja mielestäni ehdottomasti tyylikkäin vaihtoehto. Tyyleissäkin nimittäin löytyy.

Virossa on häissäkin monta kulttuuria, joista ainakin vironvenäläinen erottuu aika tavalla heti kättelyssä... Halutessani olisin voinut ostaa hyvin, hyvin suuren kermakakkumaisen mekon kaikilla mahdollisilla kirjailuilla ja ruseteilla, siihen kaveriksi sopivat "Leningrad cowboys get married"- henkiset kengät (valkoinen, pitkä kärki, 10 sentin stilettikorko, helmiä, paljetteja jne) ja kuusimetrisen hunnun. Tai sitten jotain, jonka helman pituutta kuvaa ehkä parhaiten termi minimaalinen. Ja valkoiset buutsit tietysti. Virolaiset tykkäävät juhlia myös häitä isosti, ja venäläiseen kulttuuriin kuuluu häiden juhliminen vielä isommin. Kolmipäiväiset juhlat ovat kuulemma aika yleisiä.

Minulla ja hääpukuni myyjällä ei juurikaan ollut yhteistä kieltä. Hän puhui minulle venäjää, minä hänelle viroa. Saatiin sovitettua, tinkasin hinnastakin, ja kaupat tehtiin. Aika venäläisvoittoisilta, mutta ystävällisiltä ja palvelualttiilta vaikuttivat muidenkin liikkeiden myyjät. Hääbusiness lienee siis enemmän venäläisvähemmistön juttu. Rohkeasti kyselemään vaan kuitenkin, se kannattaa! Mitä olen suomalaisista liikkeistä ja niiden hinnosta kuullut, päiväristeilyn hinnan tienaa takaisin kevyesti shoppaamalla Bridezilla-tarvikkeensa etelänaapurista. Siitä viinakuormasta nyt puhumattakaan.

Likasankovaalit

Virossa lähestyvät paikallisvaalit. Itsekin olen tallinnalaisena äänioikeutettu, ja luultavasti aion jopa äänestää. Kun vaan tietäisi vielä ketä.

Viron suurimmat puolueet ovat Reformierakond eli reformipuolue, Keskerakond eli keskusta, IRL joka on Isamaa ja ResPublica -puolueiden yhteenliittymä ja SDE eli demarit. Pienempiäkin ryhmiä vaaleissa toki on mukana, esim. Venäläinen puolue, Vihreät ja Vasemmistopuolue. Samantyyppisestä nimestään huolimatta Keskerakond eroaa Suomen Keskustapuolueesta ainakin siten, että sillä ei ole maaseudun puolueen taustaa, poliittisella oikeisto-vasemmisto-akselilla käsittääkseni jokseenkin keskellä molemmat. Reformierakond on varsin oikeistolainen, IRL vielä oikeistolaisempi käsittääkseni. Isoista pääministeripuolue Reformierakond on Tallinnan alueella heikompi ja oppositiossa nyt oleva Keskerakond taas vahvempi. Kaupunginjohtaja Edgar Savisaar on keskustalainen, ja Keskerakond nauttii muutekin huomattavan suurta suosiota Tallinnan kaupungin luottamuselimissä, ja sen huomaa nyt katukuvassa.

Olen aiemminkin tainnut mainita virolaisen lehdistön varsin (lievästi sanoen) suorasukaisesta tavasta käsitellä asioita. Kovin herkästi täällä ei ilmeisesti kunnianloukkaussyytteitä nostella, siinä määrin avoimesti käsitellään esim. keskeneräisiä rikosjuttuja, julkkisten yksityiselämän käänteitä ja poliittisia päätöksiä. Puolueettomuus ei näytä myöskään olevan lehdistön vahva ala. Täytyy myöntää, että olen pahoittanut mieleni etenkin tähän asti lähes yleiskaupunkilehtenä pitämäni Pealinn -ilmaisjakelun muuttumisesta Keskerakond-julkaisuksi ja maan hallituksen likasankojen kaivelijaksi. Viimeiset viikot lehdessä on ollut vähintään kaksi sivua kuvia hymyilevästä kaupunginjohtajasta poseeraamassa eri julkkisten (alkaen Robbie Williamsista, iik), söpöjen eläinten ja lasten kanssa eri tilaisuuksissa. Tuodaan esiin sitä, kuinka Tallinnan kaupunki tukee lapsia, vähävaraisia ja vanhuksia, kuinka hallitus taas ei tue ketään paitsi ministereidensä omia henkilökohtaisia päämääriä. Niin huonosti peiteltyä propagandaa että tyhmemmänkin pitäisi tajuta se. Lisäksi Savisaaren puolueella on hallussaan tv-kanava Tallinna TV ja muut kaupungin "viralliset" tiedotuskanavat, joten loka lentää.

Huonommaksi eivät jää vastustajatkaan. Viimeksi eilen naureskelimme miehen kanssa IRL:n kaupunginjohtajaehdokas Eerik-Niiles Krossin (jopa Wikipedia pitää artikkelia puolueellisena, mutta tyhjää parempi) tv-mainokselle, jossa Kross lähes suoraan mainitsee Savisaaren ja Keskerakond-puolueen eli moittii nykyistä kaupunginhallintoa korruptoituneiksi ja tuo esille omaa erinomaisuuttaan. Epäsuomalaista, aika virolaista. Mutta tosiaan, jos jollekin, niin virolaiset tuntuvat olevan allergisia korruptiolle.Tätä selittää historian taakka, ja on ihan ymmärrettävää, ettei lahjusten ottoa katsota hyvällä. Hienosti täällä onkin tehty töitä esim. poliisin lahjonnan estämiseksi (tätä oli muuten puolalaislle vieraille vähän hankala selittää). Kaiken sortin lehmänkaupat, hyvä veli -kerhot ja muut kähmäykset pyritään nostamaan päivänvaloon, ne vastapuolen omat, tietenkin. Kaikki puolueet tuntuvat nyt vaalien alla olevan sitä mieltä, että vastapuoli on täynnä korruptoituneita varkaita. Krossin puolue IRL mainostaa tienvarsikampanjoissaan Savisaaren korruption maksavan joka perheelle Tallinnassa 500 euroa vuodessa, Keskerakond puolestaan viimeksi tämänpäiväisessä Pealinn-lehdessä kertoo Krossin arveluttavista kytköksistä yksityiseen terveydenhoitobisnekseen. Enpä osaa sanoa, kun en häpeäkseni ole paremmin perehtynyt Viron päivänpolitiikkaan.

Krossin mainoksessa oli jotain muutakin, joka suomalaiseen nenään haiskahtaa: edesmenneen presidentti Lennart Meren nimellä ratsastaminen. Merellä oli, ja on ehkä vieläkin, toki myös vastustajansa, mutta pääsääntöisesti hän on puoluekantaan katsomatta hahmo, jota kunnioitetaan. Kross tuo selkeästi esiin, että Meri piti häntä hyvänä jätkänä ja arvosti työkaverina. Vainajan nimellä ja hyvällä maineella ratsastaminen on mielestäni vähän arveluttavaa. (Meinasin jo verrata Lennart Meriä C.G.E. Mannerheimiin, mutta vertaus ontuu aika tavalla. Ensinnäkin, Mannerheimin ajoista on kauemmin joten hänen persoonaansa on yhdistetty erilaisia sävyjä vuosikymmenien aikana, lisäksi hän oli sotilaallinen hahmo jota Meri taas ei missään nimessä ollut. Jonkinmoisia kansan yhdistäjiä ja keulakuvia molemmat kuitenkin.)

Aika mielenkiintoista kuitenkin seurailla näin vähän ulkopuolisena veristä vaalitaistelua. Suomalaiset vaalimainokset ja -tentit ovat tosiaan herrasmiesten nenäliinanheiluttelua verrattuna etelänaapuriin. Ja nämä ovat kuitenkin vain paikallisvaalit. Mitä lieneekään sitten Riigikogun eli paikallisen eduskunnan valinta?

Ahtaita aikoja

Niin, minulta on tainnut jäädä kaiken muun ohella kertomatta se, että meille muuttaa yksi pieni tyyppi lisää. Tai oikeastaan hän asuu meillä jo, mutta läsnäolo on vielä kovin vaitonaista ainakin ulkopuolisille. Tilan vuokraajana olen kyllä hyvin tietoinen siitä, että hän on jo mukana kaikessa... Näillä näkymin marraskuun puolelle menee saapuminen. Olen jo aloitellut säälittävän pienten vaatteiden lajittelun ja pyykkäyksen (raukkaparka ei varmaan saa yhtään mitään uutena, niin paljon kaikkea omaa ja muiden käytettyä vaatetta ja tavaraa meillä jo on...). Yllättävän paljon tavaraa sellainen arviolta puolimetrinen henkilö muuten tarvitsee. Toisaalta, mikäli oikein muistan, esimerkiksi vaatteiden suhteen ongelma on ensimmäiset puoli vuotta se, että niitä kaikkia ehtii käyttää edes kerran ennen pieneksi jäämistä. 

Hyvin on mennyt, eipä siinä. Olen se raivostuttava luonnonoikku, joka ei raskausaikanaan voi pahoin, nukkuu yönsä hyvin, ei turpoa eikä kärsi mistään suuremmista säryistä. Esikoisen kanssa tässä vaiheessa alkoi selkä olla jokseenkin kipeä, mutta nyt ei ole sitäkään. Ehkä osansa on elintavoilla. Vaikka olen aina liikkunut paljon, myös raskausaikana, viimeksi olin kuitenkin töissä, jossa istuin suurimman osan päivästä. Nykyiseen elämänrytmiin ei juuri istuskelua kuulu, siitä pitää huolen energinen neiti ja osaltaan myös karvainen ystävä (joka kyllä ensimmäiselläkin kerralla lenkitti minua kiitettävästi). Lisäksi lähtöpainoissa ennen raskautta oli eroa reilut 10 kiloa, esikoista odottaessani olin siis paljon tuhdimmassa kunnossa kuin nyt. Ahdasta alkaa toki jo olla, ja vaatekaapissa osasto "mahtuu ehkä taas joskus" on paljon suurempi kuin se, mikä nyt mahtuu päälle.

Raskaana olo Virossa ei sinänsä poikkea kovin paljon suomalaisesta käytännöstä. Neuvolassa käydään, samat tutkimukset tehdään jne. Ansiokkaasti virolaisesta äitiyden seurannasta kirjoitteli aikanaan Lahden takana-blogissa S, tosin tästä on jo aikaa melkein neljä vuotta.

Meno ei ole S:n kertomasta suuresti muuttunut. Neuvolansa saa valita itse, halutessaan saa valita myös synnytykseen tulevan lääkärin ja kätilön, lisämaksusta, myös julkisessa terveydenhuollossa. Valitsin itse neuvolaksi yksityisen Fertilitas -nimisen lääkärikeskuksen, jolla on Viimsin kunnan puolella myös oma sairaala, muttei enää valitettavasti synnytysmahdollisuutta. 

Suomalaiseen neuvolaan verrattuna tarkistuksia on harvemmin (loppuaikana ravasin muistaakseni ainakin joka toinen viikko neuvolassa, täällä se on "soittele kuukauden päästä" -meininki), mutta niiden kulku on ihan sama: pissanäyte, verenpaineen mittaus, sydänäänien kuuntelu jne. Sen sijaan mielestäni paljon vähemmän on kiinnitetty huomiota valistamiseen. Suomesta muistan, että moneen kertaan tentattiin alkoholin tai tupakan kulutuksesta ja toisaalta vitamiinien riittävästä nappaamisesta, tarkkailtiin painoa suunnilleen grammalleen, annettiin ruokaohjeita ym. Täällä ei mitään. Lääkäri kertaalleen kysäisi alkoholinkäytöstä, samoin tupakasta, siinä se. Asiaan saattaa tosin vaikuttaa myös se, että äitiysneuvola-aikana Suomessa ehdin tavata kymmenkunta eri terveydenhoitajaa ja opiskelijat päälle, aina piti selittää samat asiat uudelle ihmiselle. Kahdesti minua hoiti sama ihminen. Täällä olen käynyt koko aikana yhdellä terveydenhoitajalla ja kahdella lääkärillä (gyne ja ultraäänet tehnyt lääkäri). 

Oman mielenkiintonsa prosessiin tekee se, että kuulumme edelleen Suomen sairasvakuutuksen piiriin ja siten "pääsen" taas leikkimään Kelan kanssa äitiysetuuksien ym. tiimoilta. Kaikki on senkin suhteen mennyt aika mutkattomasti. Kirjoitin itse (!) tarvittavan lääkärintodistuksen suomeksi, lääkäri allekirjoitti sen ja Kela hyväksyi. Jos olemme täällä vielä jälkitarkastuksien aikaan, pääsen ehkä taas leikkimään lääkäriä. Koulutus ei ole mennyt hukkaan: vaikken ole päivääkään käynyt lääkistä, osaan sentään asiallisen virkamieslatinan perusteet. Olin ihan varma, että hakemukseni vaatii jotain lisäselvittelyä, mutta sehän meni kirkkaasti läpi. Viron valtiolta en ole hakemassa mitään, sillä nyt ainakin näyttäisi siltä, että olomme täällä päättyy hieman vuodenvaihteen jälkeen ja palaamme Suomeen, eli suurimman osan äitiyslomasta olen kuitenkin Suomessa. Sinänsä virolainen äitiysraha on hyvä, suhteessa parempi kuin Suomessa, ja sen maksaa valtio eikä työnantaja. 

Isoa eroa suomalaisessa ja virolaisessa suhtautumisessa raskauteen ei ole. Ehkä paremmin saa istumapaikan ruuhkaratikasta, jos nyt jotain pitää keksiä. Syntyvän vauvan sukupuolen määritys tuntuu täällä olevan kuitenkin enemmän sääntö kuin poikkeus, ja ihan tuntemattomatkin kyselevät tulokkaan sukupuolesta ensimmäisenä. Ehkä tämä on osittain käytännön pakko, täällä kun lastenvaatteet ja -tavarat ovat kovin sukupuolikoodattuja ihan alusta alkaen. Sellaista molemmille sopivaa neutraalia "starttipakettia", jollaista esikoiselle aikanaan koostin, ei virolaiskaupoista oikein löytyisi. Vaihtoehdot ovat lähes aina sininen tai pinkki, auto tai rusetti. Esikoisen kohdalla emme edes halunneet tietää sukupuolta, nyt meillä on lääkäriltä valistunut arvaus aiheesta. Kaikilla ennustajaeukoilla on 50% mahdollisuus onnistua tässäkin tapauksessa, joten jääköön jännitettäväksi.

Seuraavaksi jännäillään viimeiset tarkastukset ja katsellaan. Moni tuttu on kysellyt, aionko synnyttää Virossa, ja kyllä aion. Sairaalat ovat Tallinnassa hyvässä mallissa, en näe syytä miksi lähtisin Suomeen. 

Hei, taas herätään

Kuten jo taisin aiemmin uhkailla, blogi on viettänyt hiljaiseloa kesän ajan. Tämä mm. siksi, että olemme olleet varsin vähän kotosalla, ainakaan vain omalla porukalla, ja kotona tuntuu olevan koko ajan kaiken sortin rästihommaa. Kesävieraita on käynyt, mikä on oikein positiivista, ja me olemme vierailleet ja lomailleet, lähinnä Suomessa toki. Viron-matkailua olemme harrastaneet parin Saarenmaan matkan verran. Jospa aloitetaan niistä, kun Viro-aiheissa yritetään pysyä.

Kävimme viikonloppureissulla Saarenmaalla ensimmäisen kerran kesäkuussa ja toistamiseen heinäkuun puolella. Onhan se nähtävä, kun niin moni suomalainen sitä hypettää. Edellisestä visiitistä olikin kulunut lähemmäs kuusi vuotta, silloin kävimme muutaman yön verran tuttujen mökillä saaren keski-pohjoisosissa. Häpeäkseni en enää muista paikan nimeä, jossain Järisen kylän nurkilla, mutta luonnonkaunis paikka oli, ja kavereiden kanssa oli silloinkin rattoisaa.

Nyt varasimme ensimmäisen reissun ajaksi huoneen Kuressaaresta, Kuursaalin eli kylpylaitoksen külalistemajasta. Hinta ei päätä huimannut, 68 eurolla sai yöpymiset ja aamiaiset kolmelle keskellä Kuressaaren kaupunkia, ihan piispanlinnan vierestä. Paljon olisi ollut tarjolla kylpylämajoitusta, mutta emme ole erityisemmin kylpyläihmisiä (pikkuneiti voisi ollakin, mutta jätimme toistaiseksi väliin). Kuursaal tarjoaa majoitusta vain kesäaikaan, ja kovin aikaisin keväällä tai myöhään syksyllä menijöitä voi odottaa vähän viileät huoneet, mutta muuten voin kyllä suositella. Huone oli iso, tai oikeastaan käytössämme oli kaksi huonetta. Aamiainen oli erittäin maistuva ja tarjoiltiin pöytiin, tykkäsimme. Sijainti on varsin keskeinen, ja kävimmekin kävellen katselemassa kaupunkia lauantai-illalla. Kaunista ja rauhallista oli. Päästyään miehityksestä Kuressaaressa on tehty isosti remppaa, ns. Vanhan kaupungin alue muistuttaa jälleen enemmänkin jotain pientä ruotsalaiskaupunkia puutaloineen, puutarhoineen ja mukulakivikatuineen. Ilmeisesti kesäkuu ei vielä ole erityistä sesonkiaikaa turisteille, sen verran hiljaista oli kaikkialla.

Kuressaaren piispanlinnassa kävimme jälkimmäisellä reissulla. Sinne oli avattu sitten viime näkemän suuri näyttely Viron, etenkin tietysti Saarenmaan, lähihistoriasta, suosittelen hyväjalkaisille. Huonoilla polvilla ei monikerroksiseen näyttelyyn linnan torniin kiipeillä, ja hissiä ei todellakaan ole. Linna on toki muutenkin näkemisen arvoinen ja hienosti entisöity. Kellarikerroksessa on myös näyttely Viron luonnosta, mielenkiintoinen sekin.

Matkalla Kuressaareen (kesäkuun reissulla) aioimme käväistä ihmettelemässä Pädasten kartanoa ja ehkä syödä sen rantaravintolassa lounasta. Kartanon rantaravintola on auki vain kesäisin, ympäri vuoden sen sijaan on kestona Viron parhaiden ravintoloiden listan kärkisijoilla oleva Alexander-ravintola. Se pitänee joskus vielä testata, mutta ei kokoonpanolla, johon kuuluu lapsi ja koira. Lapsia ei nimittäin kyseiseen ravintolaan oikein mielellään oteta lainkaan. Ymmärrän tämän kyllä täysin, kun katson melkein kolmivuotiaamme touhuamista ravintolassa käydessä. Vaikka neiti osaakin käyttäytyä varsin hyvin ikäisekseen, ei meteliltä ja sotkulta ihan täysin voi välttyä. Alexanderissa tarjotaan sen luokan (ja hinnan) illallisia, etten minäkään sinne lapsia haluaisi mukaan. Ne on eri paikat ne. Kartanovisiittimme jäi kuitenkin väliin tällä kertaa koirateknisistä syistä. Kartanon portilla ystävällinen porttivahti tarkisti, että alueelle olisi saanut tuoda koiran, jopa rantaravintolaan. Onneksi hän ystävällisesti kertoi myös, että kartanon oma koira on alueella irti, ja lisäksi uros. Kiitimme ja jatkoimme matkaa. Lasten, myös karvaisten, vuoksi pitää tehdä välillä myönnytyksiä, emmekä halunneet karvapehvan alkavan haastaa riitaa paikallisten kanssa...

Kuressaaressa valitsimme perinteikkään Veski Kõrts- eli myllyn majatalo-ravintolan. Miljöö oli mitä viihtyisin, ruoka kohtuuhintaista, mutta ei erityinen elämys. Pelkään pahoin, että virolaiselle perinneruualle on käymässä suomalaisittain: maistuvaa ja aidosti perinteistä ruokaa ei saanut edes tuosta itseään perivirolaiseksi mainostavasta ravintolasta. Tai no, savukalaa juu, mutta muuten. Tilaamani villisikapata olisi voinut olla toisessa ravintolassa myynnissä nimellä Chili con carne, miehen kala-annoksessa oli parasta kuulemma perunamuusi. Älkää nyt alkako häpeillä mulgipuderia, verimakkaroita ja hapankaalikeittoa, ne ovat mitä mainiointa ruokaa turisteillekin tarjottuna, kunhan ne valmistetaan oikein.( Tämän voi todistaa mm. käymällä manner-Viron puolella Palmsen kartanon mailla sijaitsevassa Palmse Kõrts-ravintolassa. Suosittelen lämpimästi aidoista elämyksistä kiinnostuneille.)

Ajelimme jo ensimmäisellä, ja myös toisella reissullamme Saarenmaan eteläkärkeen Sõrven niemelle, jossa maisemat ovat aika huikeat. Kun niemeltä jatkaa saaren länsirantaa seurailevaa tietä, eikä pelästy hiekkatienpätkiä, löytää mielestäni juuri sen Saarenmaan kauneuden, josta kaikki haaveilevat. Niittyjä, kalkkikivirantoja, idyllisiä maalaiskyliä, lehtipuumetsiä. Jälkimmäisellä reissulla törmäsimme myös paikallisasukkaisiin, onneksi emme ihan kirjaimellisesti: ajelimme pikkutiellä laidunta vaihtavan lehmälauman seassa! Saaren länsirannikko voisi olla oivallinen reitti myös fillarilla ajeltavaksi, me nyt ajelemme lähinnä autolla... Ikääntyvä karvainen perheenjäsen hidastaisi fillarointimatkaa, eikä tuo melkein-kolmivuotiaskaan ehkä kovin pitkiä etappeja jaksaisi takaritsillä istuskella. 

Toisella Saarenmaan reissullamme yövyimme ensimmäisen yön Muhun saarella. Tavallisin reitti saarille kulkee juuri Muhun kautta, ja aika moni suomalainen tuntuu huomanneen Muhun olemassaolon myös. Majoitustakin olisi tarjonnut parikin suomalaisomisteista yritystä, mutta päädyimme paikalliseen Vanatoa turismitalu-nimiseen matkailuyritykseen. Aika hyvä valinta mielestäni. Talo on oikeasti vanha ja perinteinen, palvelu oli hyvää, mutta ravintola valitettavasti suljettu jo saapuessamme illalla aika myöhään. Rauhaa ja hiljaisuutta oli kyllä tarjolla yllin kyllin, ja onneksi oli vähän eväitä mukana. Muhulle voisi tosiaan mennä ihan vain nauttimaan luonnon rauhasta ja perinteikkäistä maisemista, Vanatoan ympärillä oleva Koguvan kylä on säilynyt hämmästyttävän alkuperäisen oloisena, ja silti (ilmeisesti) vakituisesti asuttuna. Kaislakattoja, kiviaitoja, takapihoilla kanoja ja Belaruksen raatoja sekä itse itseään ulkoiluttavia piharakkeja. Minä tykkään. Vielä joskus lähden ratsastusretkelle Muhulle, niitä siellä tarjoaa useampikin firma. 

Toisen yön olimmekin sitten Kuressaaressa Mardi-nimisessä hotellissa, joka pyörii paikallisen matkailualan oppilaitoksen ohella. Havaittavissa oli opiskelija-asuntolahenkeä... Ja vanhana ravintola-alan duunarina olisin voinut kyllä huomauttaa myös aamiaisella asiasta jos toisestakin, mutta perusilme oli siisti. Enpä tosin muista, että mikään majoitusliike olisi aiemmin veloittanut 16 euroa koiran majoituksesta! Pakko myöntää, että toiste emme tätä hotellia suosi. Muutenkin Kuressaaressa ja sen ympäristössä on niin paljon erilaisia mökki- ja muita majoitusvaihtoehtoja, etten ehkä jatkossa ole hotellimajoituksen kannalla, ellei ole jotain erityistä syytä. Googlaamalla puhkemaja, turismitalu tai ihan vaan b&b Saaremaal löytyy jo kymmeniä vaihtoehtoja.

Söimme iltasella Kuressaaren vanhaan paloasemaan rempatussa ravintolassa, joka vaikutti olevan (kömpelösti käännetyst ruokalistastaan huolimatta) suomalaisturistienkin suosiossa. Mukava paikka, iso terassi, muttei mitään erikoista. Kuressaaren tunnelmassa oli aistittavissa piristymistä sitten kesäkuun, mutta ei mitään ruuhkaa silti. Bile-eläimet älkööt vaivautuko.

Sujuu se kesä toki Tallinnassakin. Oman kotimajoitusliikkeemme sesonki on ajoittunut jokseenkin elokuulle (varmaan siksi, että olimme äytännössä koko heinäkuun Suomessa), joten paikallisiakin nähtävyyksiä on vieraiden kanssa koluttu. Ja pakko mainostaa, että Tallinna on mitä parhain biitsilomakohde! Ainakin Piritan, Stroomin ja Kakumäen rantoja voin suositella, etenkin Kakumäessä on matalaa hiekkarantaa lasten kanssa lutraaville, eikä tuule niin kovasti kuin Piritan puolella. Lintubongarin voisin viedä Paljassaaren niemelle, jossa on myös uimaranta. On käy eri kokoonpanoilla uudelleen mm. Lentosatama, tv-torni, Viimsin ulkoilmamuseo, Patarein linnoitus, Toompean mäki jne. Edelleen to do-listalla on kuitenkin esim Olevisten kirkon torni, uudelleen avattu Neitsitorni museoineen ja luonnontieteellinen museo. Että tervetuloa vaan, melkein-paikallisopas avartaa Tallinna-tietämystään kanssanne enemmän kuin mielellään!

Tukka ojennukseen

Blogissa on ollut hieman hiljaiseloa, ei ole ollut mitään erityisempää päivitettävää tai päiviteltävää. Otetaan siis jotain pientä ja arkista, mutta pientä luksusta kuitenkin.

Kävin tänään parturissa, tai kuuluisi kai sanoa kampaajalla. Valitsin lähistöltä Õnnepesa-nimisen kampaamon, jota voin kyllä suositella, mutta vain jos asiakas puhuu viroa (tai englantia, kai, ainakin nettisivut ovat myös englanniksi). Suomenkielistä (hyvää) palvelua olen saanut ainakin Sinine Salong -nimisessä kauneushoitolassa, jossa etenkin kesäaikaan varmasti yli puolet asiakaskunnasta tulee Suomesta. Sinne olen varaillut aikoja niin itselleni kuin vieraillemme, hiushoitojen lisäksi ainakin käsi- ja jalkahoitoihin ja hierontaan. Hyvätasoinen paikka, ei kaupungin halvin muttei varmasti kalleinkaan.

Minua on paiskattu varsin tavallisella suomalaisella hiuslaadulla: suorat, liukkaat ja maantienvaaleat, kiitos hyvien geenien kuitenkin myös paksut, eikä harmaita haituvia ole vielä ilmestynyt. Hiustyylini on sitten teinivuosien pysynyt aika samanlaisena; erimittaisten ja aika hurjanväristen kokeilujeni jälkeen olen tullut siihen tulokseen, että helpointa on pitää hiukset pitkinä ja vaaleahkoina. Pikaponnari on helppo ratkaisu melkein päivään kuin päivään, ja hiukset ovat (ainakin omasta mielestäni) keskivertojuhlavat jo siten, että ne harjaa suoriksi. Parturikäyntien välin venyminenkään ei suuremmin haittaa, kun juurikasvu ei juuri erotu. Tämän tyyppiselle kampaukselle on Tallinnasta varsin helppo löytää kampaaja, sillä täällä suositaan varsin klassista tyyliä naisten hiuksissa. Harvemmin näkee virolaisnaista, jolla olisi jotenkin silmiinpistävän erikoisesti leikatut tai värjätyt hiukset, ja vanhemmillakin naisilla näkee pitkiä hiuksia hyvin paljon.

Suomalaisen tunnistaa usein hiuksista katukuvassa. Suomessa tuntuu, että kampaajilla on joku salaliitto naisten hiuksiin: viimeistään kun asiakkaalla on 30 vuotta mittarissa, parturi alkaa vihjailla hiusten lyhentämisestä ja "muodikkaammiksi" leikkaamisesta, mikä tarkoittaa tietenkin sitä, että parturissa pitää käydä kerran kuussa näyttääkseen edes aavistuksen verran siistiltä. Viimeistään lasten saamisen jälkeen parturi melkein vaatii, että tukka on leikattava, kun sitä irtoaa niin paljon. Irtosi minultakin, mutta sinnikkäästi pidin kiinni pitkistä kutreistani (okei, vähän lyhensin jossain vaiheessa). Pitkää tukkaa voi tasailla kun muistaa, itse taisin viimeksi käydä leikkuuttamassa ja värjäämässä kuontaloni helmikuussa. Olen siis huono asiakas kampaamolle! Suomalaisnaisten hiukset on usein leikattu erikoisemmin muotoon kuin virolaisilla kanssasisarilla. Naisten lyhyiden hiusten hyvää leikkaajaa täältä saakin kuulemma hakea jos haluaa muuta kuin peruspolkkatukan, kovin moni kampaaja ei oikein osaa tai uskalla lähteä kovin rohkeita kokeiluja tekemään. Kuulemani mukaan hyvää palvelua lyhyemmille kutreille saa ainakin miehenikin suosimasta Hair Express -kampaamosta Maakri-kadulta, Stockmannin takana. Siellä käy jopa presidentiskä Evelin Ilves hiuksensa laittamassa, näin ainakin väittävät...

Myös suomalaismiehen tunnistaa usein hiustyylistä. Virolaispartureiden, tai asiakkaiden maun, vuoksi täkäläisillä miehillä näkee lähinnä kolmenlaista tukkatyyliä: kalju, päältä vähän pidemmäksi jätetty ja sivuilta siistitty sekä sellainen aika tasapitkä 1,5 sentin tukka. Ilman mitään muotoiluaineita, tietty. Mieheni, joka käyttää mm. hiuslakkaa ja vahaa päivittäin, saa osakseen ajoittain kulmien kohottelua paikallisilta. Virolaismiehelle riittänee hiusten pesu samalla Axella, jolla muutenkin peseytyvät. Miesten hiusten leikkuuseen en siis välttämättä täällä luottaisi, jos mies on vähänkään tarkka ulkonäöstään... Hyviäkin miesten hiusten leikkaajia täällä toki on.

Halvalla pääsee ainakin, jos herra haluaa tukastaan eroon: lähin kampaamomme mainostaa ikkunassa miesten tukanleikkuuta 7 eurolla, ja läheisellä kampaamokoululla oli keväämmällä miehille tarjous leikkauksesta 1,5 euron hintaan. Naisten hiustenleikkuusta käypäinen hinta Tallinnassa on jotain 15-20 euron välillä, eli sekin halvempi kuin Suomessa. Oman tukkani olen leikkuuttanut ja värjäyttänyt aina alle 60 eurolla, mikä on aika vähän ottaen huomioon, että kuontaloa on kuitenkin puoleen selkään saakka (Suomessa vähänkään trendikkäämpi laitos ottaa nauramatta vähintään 120 euroa samasta käsittelystä, lähiökampaajakin satasen). Halvemmallakin voi päästä, etenkin jos tietää paikan etukäteen ja puhuu paikallista kieltä. Kampaamokoulut tarjoavat palveluita hyvin sopuisaan hintaan. Omakohtaista kokemusta niistä ei ole, mutta serkkutyttö kävi kauneusalan oppilaitoksessa hieronnassa ja tykkäsi. Hintakin oli opiskelijan kukkarolle varsin sopiva. Halvempia hintoja tässäkin selittää suurimmalta osin matalampi palkkataso.

Suomalaisia kauneusturisteja täällä riittää, moni on havainnut Tallinnan halvemmat hinnat ja hyvän tarjonnan. Tarjontaa tosiaan on, kauneuttaan voi hoitaa monin tavoin päästä varpaisiin, aina aromaterapiasta kirurgisiin toimenpiteisiin saakka. Tuntuu, että joka talossa on vähintään yksi ilusalong tai ainakin juuksur, eli kauneushoitola tai kampaamo. Vaikka tallinnalaiset itsekin ovat tarkkoja ulkonäöstään ja käyttävät palveluita suht paljon, kaikilla yrityksillä ei pyyhi yhtä hyvin. Miten voisikaan, kun kilpailua tosiaan on valtavasti. Tänään käymääni paikkaan varasin ajan eilen ja tilaa oli. Tuolissa istuessani kaksi sisään kävellyttä asiakasta sai vielä ajan samalle päivälle, eli varsinaista ruuhkaa ei ollut. Tämä onkin ainakin viikolla se yleisin tilanne monessa paikassa, eli työntekijät pyörittävät peukaloitaan arkipäivisin, mutta ilta-aikaan ja etenkin viikonloppuisin asiakkaita piisaa paremmin.

Lasten hiusten leikkuuseen suosittelen muuten Kaubamajan lastenosaston lasten kampaamoa! Neiti 2,5-vuotiaan hiusten tasauksessa meni ehkä 10 minuuttia korkeintaan, tulos oli hyvä ja hinta edullinen. Ei taida neljällä eurolla lapselta saada hiuksia leikattua ainakaan Helsingissä... Lasten kampaamossa oli myös peiliin kiinnitetty pieni kosketusnäyttö, jossa pyöri piirrettyjä, mikä auttoi pienen prinsessan paikallaan pitämisessä huomattavasti (samoin kuin lupaus jäätelöstä yläkerran jäätelökahvilassa). Ihan vain lapsiin erikoistunutta kampaamoa en ole Suomessa muuten nähnytkään, Kaubamajassa tuntuivat osaavan asiansa.

Päivittelen blogia kesän mittaan kun asiaa tulee, Suomessa ja mahdollisesti muuallakin lomamatkoilla ollaan kesän mittaan. Niistä ja muustakin sitten myöhemmin lisää!

Not your piece of cake

Huomasin tilastoja vilkaistessani, että jostain syystä blogiini on eksytty toistuvasti sivustolta nimeltä topblogstories. Piti katsoa, millainen sivu se oikein on. No, ei varsinainen blogisivu... Eli jatkossakaan täältä EI löydy hottista deittiseuraa Tallinnassa. Toki tämä kaupunki tarjoaa varmasti sitäkin, jos sitä on vailla...

Viimeistä (ja toivottavasti-ei-viimeistä) matkaa seuraamassa

Tulihan se kesä sieltä. Tallinnassa on ollut ilahduttavan lämmintä noin viikon verran. Aika vaikea enää muistaa, että kuukausi sitten jännitettiin, sulavatko lumet vappupiknikkiin mennessä kokonaan. Kadriorgin puisto on muuten meidän osaltamme taas pari viikkoa käyttökiellossa, ainakin päiväsaikaan. Leikkipuiston ovat vallanneet koululaisryhmät kevätretkillään, ja joillakin tuntuu olevan kevättä rinnassa vään turhankin kanssa. Ja ei, en ole sellainen hysteerikkoäiti, joka soittaa poliisille jokaisesta lapseen kohdistuvasta tönäisystä. Tyttäreni ei myöskään ole joka kolhusta pillittävä vinkuiita, vaan ennemminkin ottaa liiankin rajut törmäykset vastaan olankohautuksella. Mutta viekääpä oma 2,5-vuotiaanne leikkipuistoon, jossa iloisesti telmii parikymmentä 8-vuotiasta venäjää puhuvaa muksua, niin tiedätte mistä puhun. Turisteja piisaa muutenkin, sillä ilmeisesti Tallinnan rannassa käväisevät risteilymatkustajat roudataan busseilla ihmettelemään mm. Kadriorgia. Siltä se saksalaisten eläkeläisten määrä tänään ainakin vaikutti. Huomaan itsessäni alkavia kantakaupunkilaisen snobiutumisen merkkejä: minua harmittaa hiukan, kun kaikki ne turistijoukot valtaavat MEIDÄN puistomme. Mitä ne täällä tekevät? Tulisivat lokakuussakin sitten, kun sataa räntää, penteleet! Poimivat rusinat pullasta! En kestäisi asumista Vanhankaupungin alueella, siellä kun turistivirrat kiihtyvät kesäisin ihan hillittömiksi. Jokainen asukas on potentiaalinen turistiopas. Toisaalta, minusta on ihan kiva neuvoa maanmiehiä oikeaan paikkaan ja suomennella kaupassa leivosrasioiden sisällysluetteloita heille. Viimeksi kaverimme myöhästyivät seurakunnan kerhosta, koska olivat joutuneet neuvomaan niin paljon turisteja matkallaan Vanhankaupungin halki.

Käväisimme pikapikaa Suomessa hautajaisissa pari viikkoa takaperin. Hautajaiset muodostuivat lopulta tuplahautajaisiksi. Kerroinkin jo aiemmin mieheni isoisän kuolleen, ja mieheni isoäiti kuoli hyvin pian miehensä perään. Surullista tietenkin, mutta toisaalta helpottavaa. Oikeastaan aika kaunis tapa lähteä, kuitenkin yli 60 vuotta yhteistä taivalta tallattuna, niin voi sen viimeisenkin matkan taittaa yhtä jalkaa, näin sanoakseni. Hautajaiset menivät niin hyvin kuin nyt hautajaiset voivat mennä.

Täällä kerroin hautajaisreissusta naapurin lastenhoitaja-Sirjelle, joka kovasti otti osaa ja oli kiinnostunut suomalaisista hautajaisista. Selitin, että vainajat siunattiin kirkossa, haudattiin hautausmaalle (arkussa, ei polttohautausta, joka täällä on ilmeisen yleinen tätä nykyä) ja päälle oli muistotilaisuus, jossa syötiin ja pidettiin puheita jne. Katsoin parhaaksi kertoa myös, että Suomessa ei tavata juoda lainkaan viinaa hautajaisissa (poikkeuksiakin on, kuten isäni kummisedän hautajaisten jatkot, joissa edesmenneen toiveen mukaisesti tyhjennettiin hänen viinakaappinsa viimeiseen tippaan). Sirje-täti hämmästeli, kohteliaaseen sävyyn toki. "Ai, ei lainkaan viinaa? No, kai ne voi viettää niinkin." Alkoholittomuuden muistin mainita siksi, että muistin suomalais-virolaisen tuttuni kertomuksen kuskikeikastaan. Hän oli ollut työkaverilleen hautajaiskuskina. Ihan normaali käytäntö täällä, ettei hautajaistilaisuudesta omin autoin lähdetä. En tiedä, juovatko virolaiset viinaa ristiäisissäkin, Suomessa ristiäiset ja hautajaiset ovat varmaan ainoita juhlia, jotka pääsääntöisesti vietetään täysin kuivin suin. Toisaalta, niin harva virolainen edes kuuluu kirkkoon, etten tiedä kuinka yleisiä kastejuhlatkaan ovat.

Matka Suomeen meni todella täydessä laivassa, paluumatkalla oli vähän väljempää jo. Laivayhtiöt ottavat kyllä myös ilon irti turistisesongista, matkamme hinta oli melkein kaksinkertainen verrattuna talvisiin reissuihin. Toki tätäkin pystyisi kiertämään, jos ei matkustaisi perjantain ja sunnuntain sesonkilähdöillä, mutta nyt oli pakko.

Koska autokansi vaikutti varsin täydeltä, haluaisin tallinnalaisessa liikenteessä nyt reilun vuoden suhanneena vielä muistuttaa autoilevia turisteja muutamasta jutusta.
1. Tallinnassa on ratikoita. Ratikka väistää tasan kahta asiaa: toista ratikkaa ja jalankulkijaa. Ei kannata lähteä kokeilemaan, Tatjanalla on Tatrassaan melko varma massaylivoima. Tallinnassa on myös ratikkapysäkkejä mallia vanha, eli ilman varsinaista pysäkkikoroketta, ratikka vaan pysähtyy merkitylle pysäkille keskelle katua. Jos ratikka laittaa vilkun oikealle ja hidastaa, myös viereisen (oikeanpuoleisen) kaistan liikenne pysähtyy, jotta matkustajat pääsevät turvallisesti ratikkaan ja pois. Tämä sääntö on ihan ehdoton! Sama sääntö lienee muuten edelleen voimassa myös Suomessa, noita vanhanmallisia (vaarallisia, myönnän) pysäkkejä ei vain taida enää Helsingissä liiemmin olla.
Ratikoista vielä sen verran, että jos ajat ratikkakiskoilla, ja perässä tulevalle ratikalle syttyy vihreä valo, on myös kiskoilla olevan henkilöauton mentävä edestä pois, vaikka autoille palaisikin punainen.

2. Kannattaa lukea risteyksissä yläpuolisia merkkejä. Jos merkki ei anna lupaa kääntyä, kaistalta ei saa kääntyä, yleensä ei edes oikealle. Virossa on tälläkin kohtaa säästetty liikennemerkeissä, eli kaistaopasteet on yleensä merkitty yhteen tauluun, ei jokaisen kaistan päälle erikseen kuten Suomessa. Tähän tottuu kyllä äkkiä.

3. Tallinnassa jalankulkijoita on syytä varoa. Suomessakin autoilijan pitäisi, huom. PITÄISI, pysähtyä aina, jos jalankulkija on astumassa suojatielle. Käytännössähän tämä ei juuri toteudu. Tallinnalaiset jalankulkijat kuitenkin olettavat, että autot pysähtyvät. Pysähdy siis, ja etenkin silloin, jos viereisen kaistan ajaja on pysähtynyt jo. Tähän puuttuvat myös poliisit täällä aika hanakasti. Kuuluvat olevan huumorintajutonta sakkia, joten kehottaisin olemaan tutustumatta heihin lähemmin.

Nämä neuvot ihan vaan siksi, että näin päivänä muutamana suomalaisfirman bussikuskin rikkovan kaikkia edellämainittuja sääntöjä noin 300 metrin matkalla Narva maanteellä. Kuskin onneksi poliisi ei tätä nähnyt. Kyseisein keskipohjalaisen firman matkustajien kannalta toivoisin kuitenkin, että kuskin työnantaja perehdyttäisi Viron, tai edes Suomen, liikennesääntöihin ennen seuraavaa työkeikkaa etelänaapuriin.

Lihasvienti, aivotuonti

Tallinnan suomalaiset kokoontuivat jo toiselle perinteiselle vapunpäivän piknikilleen Kadriorun puistoon. Mukavaa oli jälleen! Jos viime vuoden ex tempore -happening kokosi kolmisenkymmentä osallistujaa, tänä vuonna määrä oli liki tuplaantunut. Hyvä me!

Juttelin eväiden nauttimisen lomassa monien vanhastaan tuttujen, mutta myös itselleni uusien tuttavuuksien kanssa. Tämä vahvisti entisestään kuvaani vironsuomalaisesta väestöstä. Hyvin suuri osa, oikeastaan kaikki tuntemani suomalaiset Tallinnassa (pois lukien me kotiäidit) ovat johtoasemassa, oman alansa huippuosaajia tai yrittäjiä, usein kaikkia näitä. Ns. tavallisia duunareita on joukossa varsin pieni vähemmistö. Tänne tulee enimmäkseen niitä suomalaisia, jotka on ensin Suomessa korkeasti koulutettu. Toki moni on ehtinyt jo ennen tänne muuttoaankin tehdä pitkän uran Suomessa ja maksaa verojaan sinne. Tuntuu siltä, että aivo- ja yritysvienti Suomesta Viroon ei ole vähenemään päin, päinvastoin. Jos itsekin olisin yrittäjä, siirtäisin firmani Tallinnaan jos se vain olisi mahdollista esim. toimiala huomioiden. Moni asia on täällä yritysmyönteisempi kuin Suomessa. Ihan ensiksi tulee mieleen verotus. Viron kielen opettajani hämmästeli joskus sitä, kuinka ahkeria suomalaiset miehet ovatkaan. Kaikki hänen miespuoliset suomalaisoppilaansa painavat töissä pitkää päivää. Totesin hänelle, ettei niiden vähemmän ahkerien kannata tänne tulla, täällä kun ei ole sossun luukkua.

Suomeen täältä lähtevää työvoimaa on varmasti määrällisesti enemmän kuin Suomesta tänne tulevaa. Tämän voi käydä toteamassa matkustamalla vaikkapa sunnuntai-illan viimeisellä tai maanantaiaamun ensimmäisellä laivalla Tallinnasta Helsinkiin. Suomalaisilla rakennustyömailla puhutaan viroa ja venäjää, ja jos rakentaminen Suomessa vähenee, se näkyy heti Viron työttömyysluvuissa. Moni lähtevä rakennusmies on vähemmän koulutettu, ja usein lähtemisen vaihtoehto olisi työttömyys kotimaassa, joka ei täkäläiset sosiaalietuudet huomioiden oikein ole pidemmän päälle hyväksi, jos aikoo säilyä hengissä.

Lähteehän täältä toki koulutettuakin väkeä, kuten lääkäreitä ja sairaanhoitajia, mutta ei samoissa määrin. Karkeasti yleistäen voisikin sanoa, että Viro vie Suomeen lihaksia ja tuo Suomesta aivoja. Pidemmän päälle uskoisin, että tämä hyödyttää enemmän Viroa kuin Suomea, etenkin, jos virolaiset ymmärtävät hyödyntää tänne muuttavien suomalaisten osaamista oikein. Toki suuri Suomeen virtaava työvoiman määrä tuo tänne ongelmia myös, mutta toisaalta lähtijöissä on tosiaan paljon niitä, joille ei kotimaassa olisi oikeastaan kysyntää. Vähän niin kuin ne suomalaiset, jotka lähtivät aikanaan Ruotsiin kokoamaan Volvoja tai moottorisahoja.

Rokkia veteraaneille

Tänään on Virossakin veteraanipäivä. Suomessa olen tottunut siihen, että veteraanipäivään kuuluvat seppeleenlaskut sankarihaudoille, isänmaallisten laulujen konsertit ja II Maailmansotaa käsittelevät dokumenttielokuvat. Veteraanit miellän edesmenneiden isoisieni ikäpolven miehiksi ja naisiksi, nyt jo 90 vuoden rajapyykkiä kolkuttelevaksi sukupolveksi. Itseäni lähin veteraani viime vuosilta, mieheni isoisä, pääsi Taivaan kotiin viime viikolla.

Virossa järjestetään tänään myös Veteraanipäivän konsertti, iso ilmaistapahtuma Vabaduse väljakilla. Aiemmin itsenäisessä Virossa ei ole veteraanipäivää vietettykään, tämä on nyt ensimmäinen laatuaan. Konsertissa kuullaan mahdollisesti myös isänmaallisia lauluja, mutta ei sotilassoittokunnan esittäminä vaan sähkökitarasäestyksellä. Paikalliset suuruudet Singer Vinger, Ultima Thule ja Terminaator esiintyvät, vaikka onhan siellä toisaalta myös oopperan poikakuoro ja Tallinnan kamariorkesteri. Nato-Virossa veteraaneista suuri osa on rokkisukupolvea: lähinnä Afganistanin-operaatiossa ym. sotineet mielletään veteraaneiksi. Siellä on kaatunutkin virolaisia toistakymmentä, haavoittuneita on vielä enemmän.

On täälläkin toki Toisen Maailmansodan veteraaneja hengissä, juu. Heidän olemassaolostaan ei vaan ole kovin paljon pidetty ääntä, he kun ovat suurelta osin taistelleet jonkun muun kuin Viron asepuvussa. Suomen, Saksan ja Neuvostoliiton rintamilla taistelleita on edelleen elossa täällä jonkin verran. Ns. Suomen pojat ovat saaneetkin osakseen ansaitsemaansa kunnioitusta Suomesta, ainakin jonkin verran, mutta minun olisi vaikea kuvitella Virossa eri armeijoiden veteraaneja kokoontumassa yhteiseen Veteraanikonserttiin. Vaikka olisihan se toisaalta aika kaunis veljeyden ja rauhan ele näin yli 60 vuotta myöhemmin, jakaa maanmiesten kesken kokemuksia samasta sodasta, vaikka sitten rintamalinjojen vastakkaisilta puolilta.

Hyvää veteraanipäivää kuitenkin, kaikki veteraanit ikään ja rintamaan katsomatta. Harvempi teistä itse sinne hinkui, saati tiesi, mihin joutuu.

Terkkuja Jutalle

Se on kevät täällä! Sen tietää ainakin siitä, että lumen alta on paljastunut huonokuntoinen asfaltti, kadut pöllyävät ja spurgut ovat palanneet puistoihin. Yksi tänään näkemäni näytti ihan Üllar Jörbergiltä. Jos ette tiedä, kuka on Üllar Jörberg, laittakaa nimi hakuun vaikka YouTubessa jos uskallatte. Varoitan kuitenkin. Yksi "Su nägu kõlab tuttavalt" -sarjan (Kasvosi kuulostavat tutulta) tuomareista kertoi nähneensä lapsena painajaisia Üllarista. Sarjassa virolaiset laulu- ja näyttelijätähdet esittävät imitointeja ja covereita tunnettujen artistien lauluista, ja Tanel Padarin Kutse tantsule-esitys teki tuomaristoon lähtemättömän vaikutuksen.

Suomessa tuskin autoalan lehti julistaisi kuvakilpailua komeimmasta asfalttivauriosta. Täällä Autoleht julisti kisan, voittajaksi valikoitui kuva sydämenmuotoisesta reiästä Tallinnalaisessa valtatiessä. Pidempään Tallinnassa asuneetkin ihmettelevät teiden huonoa kuntoa, ne ovat nyt mutu-tuntumalla vähintään yhtä huonoja kuin Puolassa. Varoittelen siis myös automatkailijoita, eteensä kannattaa katsoa jos tykkää vanteistaan. Motoristit pitäkää varanne myös, ei varmaan olisi kiva osua moottoripyörän eturenkaalla kolmisenkymmentä senttiä syvään monttuun keskellä risteysaluetta, tai muuallakaan sen puoleen.

Käväisimme pikaisesti sunnuntain ratoksi Viinalinn-nimisessä kaupunginosassa. Siellä, missä suomituristi täyttää autonsa takakonttia oman ja naapurimaan nestemäisillä, omaan käyttöön toki. Iltapäivän auringosta nautti 14 bussilastillista maanmiehiä, siinä sivussa toki myös paketti- ja henkilöautoja, joiden rekkarit olivat suurimmalta osin mallia FIN. Eikä vielä ole edes kesäsesonki. Tämän päivän uutisissa julkaistiin tilastoja, joiden mukaan matkailijoiden viinantuonti on lisääntynyt, nyt lisääntymään päin on ilmeisesti myös karkin ja limujen tuonti makeisveron noston jälkeen.

Että terkkuja vaan valtiovarainministeriöön. Päätös nostaa alkoholiveroa kirvoitti varmasti raikuvat aplodit Livikon, SuperAlkon ja muiden vastaavien yritysten omistajissa ja henkilökunnassa. Kassa kilisee jatkossakin. Eikä Tallink varmaan harmittele myöskään. Shoppasivat uuden laivankin sen kunniaksi. Muistaakseni Suomessa valtiovarainministeri oli veronkorotuspäätöksen jälkeen sitä mieltä, ettei se vaikuta mitenkään yksityishenkilöiden alkoholintuontiin. Rohkenen olla eri mieltä. Luultavasi SuperAlko vaan lisää valikoimiinsa namihyllyt seuraavaksi. Näyttää muuten Prismakin haluavan osansa rannan turistivirrasta, ovat avanneet uuden Prisma expressin muiden viinakauppojen kupeeseen. Baltic Guide -lehden mukaan myymälä keskittyy "juomatarjontaan aikuiseen makuun". Sieltä vaan hakemaan vihreällä kortilla bonarit tuliaisista. (Vaikka minäkin muistan vielä, kuinka hauskalta tuntui höylätä boonusta vodkaostoksista, noin alkuun.)

Mutta ostakaa vaan lisää, ehkä niillä verorahoilla saadaan vaikka muutama reikä tiestössä korjattua.

Lisää niitä pieniä eroja

Ihan pieniä kulttuurieroja, joita olen taas havainnoinut Suomen ja Viron välillä. Niin samanlaiset, niin erilaiset...

- Lapsemme on kovaa vauhtia oppimassa kuivaksi, mutta nukkumaan mennessä ja ulkoillessa pidetään vielä visusti vaippaa. Tällä hetkellä meillä menee koko 5 tai 6, joista ainakaan jälkimmäistä ei tahdo täällä kaupoista löytää. Suomessa käydessä näytti marketin hyllyllä olevan valinnanvaraa vielä koossa 7 ja 8. Siis aina 30 kiloon saakka! Virolaislapset siis opetetaan kuiviksi aiemmin kuin suomalaiset keskimäärin, ilmeisesti, sillä lasten fyysisessä koossa ei maiden välillä niin paljon eroa ole.

- Kun vieras kohtaa koiran kadulla ja haluaa tehdä sen kanssa tuttavuutta, suomalainen kysyy "saako sitä silittää" tai "onko se kiltti". Virolainen kysyy "kas see on kuri" eli "onko se vihainen". Oletusarvona siis se, että koirat voivat olla vihaisiakin. Enpä muista, koska joku Suomessa olisi kysynyt koiran luonteesta käyttäen sanaa vihainen.

- Suomessa lähes kaikissa kaupoissa (sitä yhtä saksalaista lukuun ottamatta) vihannekset ja hedelmät punnitaan itse vihannesosastolla. Virossa käytäntö ei ole niin selvä: osassa punnitaan, osassa ei. Niinpä kauppajonossa joutuu aika usein odottelemaan, kun kassahenkilö tai edellä oleva asiakas lähtee punnitsemaan omenapussia. Samoin leipien ja leivonnaisten kanssa: osassa ne on hinnoiteltu kiloittain ja punnitaan itse, toisissa taas kappaleittain eikä tarvitse punnita. Taas odotellaan, kun edellä oleva ei olekaan muistanut punnita donitsejaan.

- Todella moni on kertonut siitä, kuinka asiakaspalvelijat ja virkailijat vaihtavat englanniksi kohdatessaan aloittelevan vironkielenpuhujan. Samoin käy kuulemma Suomessa. Omat kokemukseni ovat täysin päinvastaisia. Vaikka kuinka yritän sanoa, että en vielä osaa kovin hyvin, puhukaa hitaasti, silti tarjoilijat ja ajanvaraajat jatkavat nopeaa juttuaan viroksi. Yritän pysyä kärryillä. Kaksikielisyydestä muuten sen verran, että ainakin Vaasassa ruotsinkielinen saattaa helposti loukkaantua, jos juttukumppani kertoo, ettei osaa ruotsia (vaikka ruotsinkielinen osaisikin suomea). Täällä venäjänkielisiä ei tunnu kovin paljon harmittavan, vaikka en venäjää osaakaan (tai sitten peittävät sen paremmin). Pahoittelen toki aina kohteliaasti, jos joku tulee minulle venäjää puhumaan, kun en osaa sanaakaan vastata samalla kielellä.

- Virolaiset naiset eivät koskaan kanna laukkuaan siten, että olkahihna menisi ristiin rinnan päältä. Varma suomalaisturistin merkki. Aikuisella, etenkään naisella, harvemmin näkee kaupungilla myöskään reppua, ellei kyseessä olla muutenkin selkeästi urheilemaan menossa.

Hassuja, arkisia juttuja.

Astetta hullumpana taas

Kävin tänään pikkuneidin kanssa Hulluilla Päivillä. Jösses. Ei täällä mikään lama ainakaan ole väkimäärästä päätellen. Nämä olivat nyt Viro-urani kolmannet keltaisten kassien päivät, ja mielestäni koskaan ei ole ollut näin paljon väkeä. Lastenvaunujen kanssa sai tosissaan varoa, ettei teilaa ketään ja koko ajan edessä oli porukkaa hyllyjä tyhjentämässä. Tosin edelleen pikanttina kulttuurierona Suomeen valikoima: Facebookissa kaverini mietti puolivakavissaan Bobcatin hankintaa Hulluilta Päiviltä, täällä sen ulkoteltan kalleimmat myyntiartikkelit taisivat olla polkupyörät (jollaisen hankkimista olen kyllä harkinnut, mutta en tarttunut tarjoukseen kuitenkaan). Myynnissä oli kyllä lavatolkulla pesuaineita, paalikaupalla vessapaperia ja säkeittäin perunoita sekä muuta ruokatavaraa. Veikkaan, ettei Suomessa ole tarjouksessa hapankaali tai keitetyt punajuuret. Ostimme neidin kanssa mansikoita (mauttomia puoliraskoja espanjalaisia, mutta ilahdutti lasta kuitenkin) ja astianpesukonetabletteja. Viimeksi mainitut ovat jostain syystä järkyttävän kalliita täällä verrattuna Suomeen, joten tartuin mielelläni tähän tarjoukseen.

Ajattelin käydä ruokakaupassa siinä samalla. Virhe. Tuli kauppareissulle mittaa, kun matelimme ihmismeressä kärryjen kanssa. Ei siinä paljon tarjouksia katseltu, vauhdista nappasin mukaan muutaman asian. Oikeasti, porukkaa oli niin paljon, että oli mentävä massan mukana kieli keskellä suuta, ettei törmää edellä kulkijaan. Suunnittelin ostavani lihatiskistä valmiiksi grillattua broileria, mutta jätin väliin jonon nähtyäni. Tyydyin valmiiksi pakattuun perunasalaattiin. En edes yrittänyt kärryineni vaateosastolle, vaikka edelliskäyntien perusteella suurin ruuhka onkin juuri ruokakaupan puolella. Mies kävi eilen vaateostoksilla, ilta-aikaan ei enää hirvittävää ruuhkaa ollut.

Kevät tekee tuloaan, viimeinkin! Kuinka paljon voikaan nauttia siitä keväisestä, mätäneviem kasvinjätteiden tuoksusta puistossa! Odotan innolla, josko viikonlopun vesisateet todella sulattaisivat loput lumet parvekkeeltakin. Parveke on kyllä surullinen näky talven jäljiltä. Ne osat, jotka ovat jo sulaneet, ovat kauttaaltaan liiskaantuneen pölyn, lian ja koirankarvan peitossa. Sormet syyhyäisivät jo putsailemaan tuota hirvitystä, mutta minulla on pieni ongelma. Arkkitehti on unohtanut parvekkeestamme rännit. Käytännössä siis parvekkeeltamme valuu kaikki vesi suoraan alakerran parvekkeelle, enkä usko juuri kämppäänsä remontoineen venäläisrouvan ilahtuvan mäntysuopasateesta. Koitan keksiä jotain, jotta tuosta saadaan taas jollain lailla viihtyisä.

Uutta seurattavaa

Halusin kerrankin vinkata jonkun itselleni uuden "julkkiksen" pitämän blogin (seuraamani blogit ovat tällä hetkellä lähinnä tuttujeni pitämiä, parilla poikkeuksella) muillekin, ja jakaa sen tuossa sivupalkissa myös. Blogger näyttää jostain syystä tämän osoitteen nimellä Senaste recept, ja vie jollekin Kotivinkin goddamn reseptihakuun. Sinne en halua, vaan minusta vallan mahdottoman mukavaan ja kotoiseen blogiin, jota pitää Olga Temonen. Olgan Kotona -blogi. Maaseutuelämää, jossa myönnetään rehdisti, että kaikki ei aina mene niin kuin Strömsössä, mutta tunnelma on positiivinen ja lämmin. Tykkään!

Tällaista puuhakasta kotoilua voi lueskella vaikka kun on itse mopannut kahdet lapsen yrjöt lattialta. Toivomme parasta (yskän aiheuttamaa ykäämistä, valitettavan yleistä lapsellamme, etenkin jos maha on täynnä), pelkäämme pahinta (yrjötauti). Seuraamme etenemistä mielenkiinnolla. Poti-lapsi vaikuttaa kuitenkin ihan iloiselta ja hyvinvoivalta, ehkä tämä oli kertarykäisy.

Se pyörii jälleen eli mikrokoon seikkailu Lasnamäellä

Männäviikolla lämmittelin herrakoiran ilta-ateriaa mikrossa (kyllä, koiramme ei syö jääkaappikylmää apetta, lämmintä sen olla pitää). Isoa kuppia mikrosta nostaesaani tulin pudottaneeksi mikrosta myös aluslautasen, joka meni pudotessaan asianmukaisesti tuhannen palaksi. Kivilattian hyvä ja huono puoli: kun astia putoaa, se menee satavarmasti rikki. Ei jää kaappiin pyörimään niitä hieman reunoistaan klommoontuneita, joita ei kuitenkaan raaski heittää poiskaan.

Uusi lautanen oli siis saatava. Aloitin kuten kuka tahansa nykykotirouva, netistä hakemalla. Löysinkin nopeasti Lasnamäeltä Sevi Kodukaubad -nimisen liikkeen, joka myy kodinkoneiden varaosia ja huoltaa koneita. Sinne siis. Selvitin nopeasti kaupan sijainnin ja kielikurssini jälkeen hyppäsin ratikkaan ja kohti Sikupilliä (joka on keskustaa lähin osa Lasnamäkeä). Tämä kävi ilman pikkuneitiä huomattavasti helpommin, rouva K on meillä aina kurssini ajan neidin kanssa.

Kauppa löytyi helposti, muttei juuri mainoksilla koreile. Ovessa on printattu paperilappu, josta käy ilmi liikkeen nimi ja aukioloajat, siinä kaikki. Varsin venäläisittäin murtaen puhunut myyjä ilmoitti, että haluamani lautaskoko löytyy varastosta ja kertoi hinnankin, minä kaivoin maksukortin esiin. "Ainult sularahas", vain käteistä, kuului toteamus. Eipä ollut. Kävi ilmi, että lähin pankkiautomaatti olisi ollut Sikupillin Prismalla, saman kadun varressa siis mutta melko kaukana. Minulla ei ollut aikaa lähteä rahaa hakemaan, vaan jouduin hyppäämään taas ratikkaan ja kotia kohti, rouva K piti mennä vapauttamaan muihin hommiin.

Uusi yritys koitti lauantaina. Tällä kertaa lähdimme matkaan koko perhe, mies jäi tosin kaupan eteen autoon odottelemaan nukkuvan neidin kanssa. Nyt olin varustautunut oikein rahalla. Vähemmän venäläisittäin murtava myyjä tarkisti vielä mikroni mallinumerosta valmistajan sivuilta, että lautanen varmasti sopii, ja lähti noutamaan lautasta varastosta.

Siinä odotellessani en voinut olla huomaamatta viereisen tiskin kaveria, joka ilmeisimmin kulutti aikaa työpäivän päätteeksi netissä surffailemalla. Mielenkiintoinen tyyppi. Irokeesitukkainen nuori mies oli ilmeisesti lähimenneisyydessä joutunut kahnaukseen jonkun kanssa, sen verran komeat mustelmat oli ohimolla ja silmäkulmassa. Lisäksi hän siinä surffaillessaan hyräili itsekseen Neuvostoliiton/Venäjän kansallishymniä. Piti oikein varmistaa, kuulinko oikein, mutta vanha tuttu A. Aleksandrovin mestariteoshan se oli.

Maksoin ja poistuin lautasineni. Sopivan mikrolautasen lisäksi sain muistutuksen siitä, että Lasnamäki lienee edelleen Tallinnan venäläisin kaupunginosa.

Lelun lisälaite

Olen aiemminkin valittanut siitä, kuinka vaikeaa on blogin kirjoittaminen I-lelulla eli Appletilla. Nyt löysin uuden sovelluksen, jonka pitäisi olla sopivampi tarkoitukseen, loogisesti nimeltään Blogger. Tällä lelulla saa lisättyä kuviakin, kokeillaanpas! Kuva eläintarhareissulta viime vuoden puolelta, ei siis kovin tuore...

Linkkejä tälläkään ei saa lisättyä, mutta muuten kirjoittaminen on helpompaa. Sivua pystyy esim scrollaamaan kirjoittaessaan ylös ja alas, mitä netin kautta ei taas voi tehdä. Läppärillä on joku kevätflunssa, joten pitäydyn iLelussa toistaiseksi.

Gourmet-kierros kotinurkilla

On taas vierähtänyt aikaa edellisestä ravintolakirjoituksesta. Ei huolta, syöty ollaan silti! Ajattelin alkaa kirjoitella hieman kaupunginosittain paikoista, joissa olemme käyneet, tai jotka jostain syystä olemme jättäneet väliin. Aloitetaan kotinurkilta, eli ravintoloista ja kahviloista, jotka voin laskea Kadriorgin kaupunginosassa sijaitseviksi. Niitäkin on paljon! Kadriorgin ravintolatarjonta on kävelymatkan päässä keskustan hotelleista, joten turistillekin näissä käymistä voi suositella.

Salt on lähin ravintolamme, ja varmasti kaupunginosan paras! Se sijaitsee Faehlmanni- ja Vase-katujen kulmassa, varsin huomaamattomassa kellaritilassa. Asiakaspaikkoja on alle 30, joten ainakin isommalla porukalla kannattanee varata pöytä. Olemme käyneet täällä 3-5-hengen seurueissa, aina ollaan mahduttu. Saltissa on kohdallaan oikeastaan kaikki. Lista on lyhyt, mutta ytimekäs. Se vaihtuu sesongin eli saatavien raaka-aineiden mukaan usein, ja ruoka on virolaistyyppistä, mutta kansainväliseen tapaan valmistettua. Hyvistä raaka-aineista ja ammattitaidolla! Hinta-laatu-suhdetta ei voi kuin kehua. Myös palvelu on aina ollut erinomaista. Paikka on niin uusi, etteivät ravintolaoppaat juuri Saltia vielä noteeraa, mutta varmasti ensi vuonna tämä komeilee Viron parhaiden listalla.

Riis on yleisaasialainen ruokapaikka Tina-kadulla. Pari kertaa on testattu, perushyvä, muttei mikään elämys. Ruoka on maistuvaa, jos tykkää aasialaisesta, ja annokset melko suuria. Mausteista aasialaisruokaa täältä ei oikein tahdo saada, kuten ei oikein mistään Virossa, mutta yritystä piisaa. Lounasaikaan Riis vaikuttaisi aika suositulta, mutta etenkin viikolla ilta-aikaan tilaa on yllin kyllin. Miljöö on viihtyisä, ei aasia-kitch vaan ennemminkin feng shui. Palvelu on ollut kohtalaista, tarjoilijatytöt ystävällisiä mutta (täkäläisen valitettavaan tapaan) hiukan kokematonta sorttia. Lapsille leikkipaikka, joka ainakin viimeksi oli hyvässä kunnossa.

NOPista olen tainnut kirjoittaa aiemminkin. Köleri-kadun alkupäässä sijaitseva luomuun erikoistunut kahvila tarjoaa ruoka-annoksia ja kaffepullaa, viereisestä luomupuodista voi ostaa evästä kotiinkin. Hinnat melko kalliit virolaisittain: kävin pikkuneidin kanssa aamukahvilla täällä jokin aika sitten. Tilauksemme sisälsi kahvin, mehun, kakkupalan ja suolaisen pienen piiraan, hinta 8,80 €. Helsinkiläisittäin ei ehkä mitään, tallinnalaisittain varsin suolainen hinta. Viihtyisä paikka kuitenkin, ruoka maistuvaa ja konstailematonta perusmuonaa. Palvelu OK, ei pöytiintarjoilua. Jälleen kerran kiva lasten leikkipaikka.

Väike Boheem on isomman Boheem-kahvilan sivupiste. Tuotteet ovat osin samoja Boheemin kanssa, vaikuttaisi siltä että Tallinnaan on syntymässä oikea Boheem-ketju. Vanhan kaupungin "ulkokehällä" on jo Köök Boheem eli enemmän ruokaravintolatyyppinen ratkaisu samoilla linjoilla. Pieni ja viihtyisä tämäkin, kesäaikaan mukava terassi ulkopuolella. Hinta-laatu-suhde kohdallaan, palvelu mukavaa ja rentoa. Täältäkin saa ruokaa, kuten useimmista kohvik- eli kahvila-nimen alla toimivista paikoista Virossa.

Köleri 2 sijaitsee nimensä mukaisesti Köleri-kadun kulmassa, vanha puutalo näkyy hyvin myös Narva maanteen puolelle. Täältä saa erilaisia täytettyjä ohukaisia, järkyttävän suurina annoksina, suolaisina ja makeina. Toki muutakin on tarjolla, mutta näitä suosittelen! Ravintola on viihtyisä, ja sillä on oikein mukava kesäterassi talon takana. Palvelu sen sijaan on liikuttavan, säälittävän ja raivostuttavan amatöörimäisen välillä. Joka ikinen kerta täällä käydessämme tarjoilija on tullut pöytään varmistamaan jonkin annoksen tilauksen, ruuan tulossa on kestänyt kauan ja jokin on voinut olla väärin siitä huolimatta, mitä on kahteen kertaan kerrottu tarjoilijalle. Aina olemme joutuneet erikseen pyytämään ruokailuvälineitä, laseja tms. Kielitaito ei myöskään ole näiden tyttösten vahva puoli. Jos tämän kestää, Köleri 2 on ihan mukava paikka istuskella vaikka kaveriporukalla.

Faeton sijaitsee edellä mainitun Köleri 2:n alakerrassa. Se on azerbaizhanilainen ravintola, eli tarjolla on lihaa, lihaa ja lihaa. Hinnaltaan hyvinkin maltillinen. Jos siis haluaa ison liha-annoksen halvalla, voi mennä tänne, mutta makujen ja elämysten perässä ehkä jonnekin muualle. Alkuun tykkäsimme tästä, mutta loppujen lopuksi aika tunkkainen paikka.

Gourmet café Kadriorgissa olemme käväisseet kerran. Paikka näyttää ulospäin Koidula-kadulle lähinnä pieneltä kahvimyymälältä, varsinainen kahvilan puoli on sisäpihalle päin. Miljööltään rauhallinen ja miellyttävä, tarjonta kaikin puolin yleiseurooppalaista kahvilakamaa. Oma paahtimo, jonka tuotteita saa myös puodista mukaan. Laadukas, ei erityisen kallis muttei edullinenkaan. Emme ole ruokailleet täällä, mutta ruokaakin saa. Kaupungin paras latte tähän asti! Täällä voi bongailla paikallisjulkimoita jos osaa...

Kumussa eli Viron uudessa taidemuseossa on myös ravintola, jossa museokäynnillä saa vatsansa täyteen tarvittaessa. Kahvilatuotteita ja ruoka-annoksia, lupauksistani huolimatta emme ole vieläkään käyneet täällä syömässä, vain kahvittelemassa on käyty... Palvelu ok ja kivat näkymät puistoon. Hintataso halvempi kuin uskoisi turistinähtävyyden yhteydessä olevan, kuten täällä usein onkin.

Park caféta eli sitä pientä kahvilaa Kadriorgin puiston kulmalla emme valitettavasti ole vielä testanneet. Kahvila on ollut talviajan rempan alla, ja se avattaneen tässä kuussa uudelleen. Toivomme, että se on hyvä! Puistossa käydessään voi kahvitella myös lastenmuseo Miia-Milla-Mandan kahvilassa, jossa hinta-laatusuhde on kunnossa! Kahvilatuotteita ja soppalounasta, viimeksi minun ja neidin lounastus jälkkärikahveineen maksoi kuutisen euroa. Museo on lasten kanssa muutenkin käymisen arvoinen paikka ja sadepäivän pelastus.

Varmaan ainoa (tai ainakin ainoita) Tallinnan tex-mex-ravintola sijaitsee myös Kadriorun puiston kulmalla. Paikan nimi on Carramba ja olemme käväisseet kerran. Mies tykkäsi, minä en. Omaan ravintolaelämykseeni vaikutti ehkä myös järkyttävän huonosti käyttäytynyt pikkuneiti, paljon en ehtinyt ruuasta nauttia. Jos kuitenkin paikan ranskikset ovat mallia kotipakaste, en anna kovin hyvää arvosanaa. Chiliruokaa kaipaavalle varmasti kuitenkin oiva paikka. Tulisuus ei jotenkin vieläkään sovi virolaisen suuhun, joten kovin mausteisia mestoja saa hakea. Jopa Amarillo tuntuu täällä ajoittain käymisen arvoiselta, saahan sieltä sentään jalapenoja...

Restaurant Kadriorg on meiltä vielä käymättä. Ravintolan hinnat ovat Helsingin pintapaikkojen luokkaa, arvostelut ovat olleet myös erinomaisia. Toistaiseksi olemme tyytyneet ihailemaan lasikuutiota ulkopuolelta, ehkä joskus vielä sisäänkin... Ei mikään perheravintola, joten ei ehkä pikkuneidin kanssa.

Osastoa "astetta hämärämpi" edustavat ainakin vielä testaamattomat Gruusia köök Faehlmanni-kadulla ja Kreenis Nõid (?) niminen pubi Wiedemannin sinänsä viehättävällä kadulla. Ihan kaikkialle ei uskalla, ainakaan pikkuneidin kanssa...

Koiranpoika sairastaa

Häntä siis hellikäämme. Herra Koira on sairastellut pari viikkoa, kerrotaanpa nyt vaikka hieman siitä.

Koira alkoi yllättäen oksennella ja ripuloida pari viikkoa takaperin. Kävimme vastoin yleistä käytäntöämme Västriku loomaklinik -nimisellä eläinklinikalla, joka tosin on kaiketi samaa firmaa yleensä käyttämämme Tatari loomaklinikin kanssa, koska oli viikonloppu eikä vakkaripaikka ollut auki. Koira sai diagnoosiksi vatsan tai suoliston tulehduksen, jonka hoitoon määrättiin antibioottikuuri pistoksina. Kyllä, pistoksina! En ole kuullut, että Suomessa juurikaan määrättäisiin kotihoitoon piikkejä, jos ei ole ihan pakko. No, pisteltiin sitten koiraa kerran päivässä, meni aika hyvin näin amatööreiltä. Mies piti kiinni ja minä piikitin.

Koirien lääkityksestä Virossa noin yleisemmin on sanottava, että Suomesta kannattaa ostaa käsikauppatavarana myytäviä lääkkeitä eläimille, jos niitä tarvitsee. Täällä sellaisia ei nimittäin ole. Apteekista saa ainoastaan erilaisia loishäätötuotteita, esim. meille tuttua Canicur-nimistä koirien vatsaa rauhoittavaa lääkettä (tai sen sisarvalmistetta) saa ainoastaan eläinlääkäriltä. Hinnat ovat samaa luokkaa Suomen apteekkihintojen kanssa, joten koiraa tai kissaa lääkitessä kannattaa vierailla Suomen apteekissa, vaikka muuten suosittelenkin lääkeostoksissa suosimaan virolaisia apteekkeja, noin hinnan puolesta.

Antibioottikuurin aikana koira alkoi syödä ja juoda tavallista enemmän. Ensin alkuun ajattelin, että tavallista suurempi ruokahalu ja jano ehkä johtuu monen päivän vatsalaukun tyhjennyksestä. No, se vain jatkui, etenkin vettä menee litratolkulla päivässä. Vastaavasti toisesta päästäkin sitten tulee tavaraa ulos tavallista enemmän, yhdellä koivennostolla sammuttaisi alkavan maastopalon. Tänään sitten kävimme Tatarilla otattamassa verikokeet koirasta, jotta saadaan selville, mikä karvaista ystävää vaivaa. Verensokerin pikatesti näytti normaaleja arvoja, mikä oli helpotus, sillä en tosiaan haluaisi alkaa hoitaa diabeetikkoa kotona, kokemusta appivanhempien koirasta on. Maksa-, munuais-, kilpirauhas- ja haimatestien tulokset saamme ensi viikolla, sitä kauhunsekaisin tuntein odotellessa. Koiran emolla on todettu kilpirauhasen vajaatoiminta, joten siihen suuntaan on sukurasitetta (rodussa esiintyy jonkin verran yleisemminkin). Siihen oireet eivät kuitenkaan viittaa, sillä koira ei ole lainkaan väsynyt ja flegmaattinen vaan pikemminkin päinvastoin.

Virolaisista eläinlääkäreistä minulla ei ole pahaa sanottavaa. Käynti lauantaipäivällä Västriku loomaklinikalla maksoi viitisenkymppiä, sisältäen röntgenkuvat, tulehdusarvojen mittaamisen verikokeella ja lääkkeet. Tämänpäiväisestä käynnistä sai pulittaa melkein satasen, mutta enpä lähde edes veikkailemaan, paljonko vastaavasta saisi Suomessa maksaa... Käyntiin sisältyi kuitenkin myös ekinokokkimadotus pillereineen, Suomessa kunnallinen eläinlääkäriasema otti pelkästä madotuksesta joulun aikaan nauramatta melkein 50 euroa. Eläinlääkärit ovat ammattitaitoisen oloisia ja mukavia, ainakin kaikki ne, joihin olen törmännyt. (OK, voin epäsuositella yhtä paikkaa Lasnamäellä, mutta siellä kävimme vain kerran ottamassa ekinokokkimatolääkkeet... Epäsuositus siitä, ettei eläinlääkäri puhunut oikein muuta kuin venäjää, viroa murtaen, mutta englantia ei lainkaan.)

Taudista on kärsinyt koiran lisäksi parvekkeemme. Noin puolivuotiaasta alkaen Herra Koira on ollut sataprosenttisen sisäsiisti, eikä nytkään ole kertaakaan pissinyt sisälle, ei edes oksentanut. Sen sijaan parveke on saanut osumia. Olen tässä odotellut suojasäitä, jotta pääsisin irrottelemaan parvekkeelta jäätyneitä oksennus- ja pissalammikoita... Ah koiranomistajan onnea.

Potilas-parka pötköttää olohuoneen lattialla aika voipuneena koettelemuksistaan. Se kuitenkin kesti verikokeiden otot kuin mies, tuon kanssa eläinlääkärissä käyminen on melkein mukavaa verrattuna ainakin yhteen aiempaan koiraani... Taas Herra Koira sai kehuja hyvästä käytöksestään eläinlääkäriltä ja hoitajalta, ei edes yrittänyt purra piikittäjiään ja seisoi pöydälläkin hyvässä järjestyksessä. Jos jonkin neuvon voisin tuleville koiranomistajille antaa, niin totuttakaa koiranne siihen, että sitä pyöritellään ja pallotellaan eri tavoilla, ja että myös vieraat ihmiset saavat koiraa kopeloida! Tämä ei ainakaan eläinlääkärin mukaan tosiaan kuulemma ole itsestäänselvyys, ei Virossa eikä Suomessakaan.

Vähemmistöasiaa! Vakavuusvaroitus!

Yritän yleensä olla ottamatta kovin vahvasti kantaa yhteiskunnallisiin asioihin blogissani. Nytpä teen poikkeuksen, sillä sain postilaatikkooni eräänä tavallisena torstaina tavallisen mainoskirjeen näköisen lappusen. Siinä päällä luki Kaitskem üheskoos perekonda eli suojelkaamme yhdessä perhettä. Ajattelin kyseessä olevan jonkin vakuutusyhtiön mainos. Lähettäjän nimi oli Sihtasutus Perekonna ja Traditsiooni Kaitseks. Kun avasin kirjeen, sen sisältö ensin hämmensi, sitten suututti ja lopulta vähän nauratti. Ainakin pisti ajattelemaan.

Vapaasti suomennettuna, hieman lyhennettynä

"Arvoisa maanmies,

kirjoitamme teille suuresti huolestuneena kotimaamme tulevaisuudesta. Nykyisellään, kun yhteiskunnassa vallitsee moraalinen kriisi, meille yritetään syöttää ajatusta homoseksuaalisten suhteiden yhdenvertaisuudesta tavallisen perheen kanssa. Oikeusministeriö on alkanut valmistella lakia parisuhteen rekisteröinnistä, mikä tarkoittaa samaa sukupuolta olevien parisuhteiden virallistamista lain edessä.

Useiden Euroopan valtioiden esimerkki osoittaa, että kyseessä on pidemmän prosessin ensimmäinen aalto. Seuraavaksi asetetaan homoseksuaaliset parisuhteet samalle viivalle avioliiton kanssa, ja rajoitetaan homopropagandaan kriittisesti suhtautuvien henkilöiden sanan- ja toiminnanvapautta.

Tämä on vakava paikka! Jos emme pian toimi perinteisen perheen suojelemiseksi, homoideologia alkaa muuttaa Viron yhteiskuntaa radikaalisti. Esimerkiksi:

- Lapsillemme aletaan puhua homoseksuaalisesta elämäntavasta kuin mistä tahansa terveestä ja moraalisesti oikeasta mahdollisuudesta. Jo nyt kouluissa ja lastentarhoissa suositaan ns. sukupuolineutraalia kasvatusta.
- Homoseksuaalisuuden avointa torjumista aletaan pitää vihaan yllyttävänä ja siten rangaistavana tekona.
- Opettajat, lastentarhanopettajat, tuomarit, lääkärit jne, jotka kieltäytyvät hyväksymästä homoseksuaalista käytöstä, voivat menettää työpaikkansa
- Vuokranantajille, jotka kieltäytyvät vuokraamasta asuntoa homoseksuaaleille, voidaan määrätä rahallisia rangaistuksia ja he voivat menettää oikeuden majoituspalveluiden järjestämiseen
- Lopulta homopareille annetaan adoptio-oikeus

Kehitys on ollut tämänsuuntainen monissa länsimaissa. Meidän ei ole vielä myöhäistä vastustaa tätä kehitystä. Teemme työtä perheen hyväksi ja annamme teille mahdollisuuden antaa oma panoksemme siihen, että lapsemme saavat elää terveessä yhteiskunnassa. Kokoamme nimilistaa, jonka aiomme luovuttaa Riigikogulle: viron kansa ei suostu homopropagandan levittämiseen. Viro on meidän, esivanhempiemme ja lastemme valtio eikä sen tulevaisuus ole yhdentekevä! Pyydämme teitä allekirjoittamaan oheisen vetoomuksen ja palauttamaan sen meille."

Ihan totta, kirjeen mukana tuli allekirjoituslappu, postimaksuineen ja palautusosoitteineen. Huh. Tavoitteena on kerätä 10 000 nimeä, jotka äitienpäivänä luovutetaan Riigikogulle. En pidä mahdottomana, etteikö tavoite täyttyisi.

Ensin tosiaan olin vähän epäuskoinen: onko tällainen nykymaailmassa ja länsimaassa tottakaan. On se, slaavimachoyhteisön värittämässä yhteiskunnassa on kyllä. Sitten suututti: noinko typeriä ja tietämättömiä voivat ihmiset vieläkin olla! Sitten nauratti, kun ajattelin miltä näyttäisi virolaismiesten anti-gay-parade. Sitten totesin, että ehkä tämä kertoo tosiaan yhteiskunnan asenteiden olevan muutoksessa: jos tällainen kampanja on laitettu pystyyn, se tarkoittaa sitä, että yhä useampi myös hyväksyy homouden ihan normaalina asiana.

Kun verrataan Suomen nykyiseen julkiseen keskusteluun, Viro on asenteiltaan vielä aika toisenlainen paikka seksuaali- ja muillekin vähemmistöille. Virossa tosiaan vasta valmistellaan lakia parisuhteen rekisteröinnistä samaa sukupuolta oleville. Aika harvoin täällä törmää avoimesti homoseksuaaliin, ainakaan paikalliseen. Turisteillekaan en suosittelisi käsi kädessä kävelyä tai julkisella paikalla pussailua samaa sukupuolta olevan kumppanin kanssa, ellei sitten halua olla rohkea tienraivaaja. Avoin homovastaisuus on hyvin yleistä, enkä ollenkaan pitäisi mahdottomana esim. pahoinpitelyn kohteeksi joutumista, jos on avoimesti homoseksuaali. Toisaalta, helppoa ei ole muillakaan vähemmistöillä, rasismi on varsin yleistä.

Jollain tavalla tästä tulee mieleen lapsuuteni 80-luvun Suomen asenneilmasto, paitsi ettei 80-luvulla ollut Internettiä ja muita nopeita tiedonvälityskanavia tämän tyyppisille jutuille. Ulkomaalaisten pelätään "vievän meidän naiset ja työpaikat" (elleivät ne ole rikkaita ja puhu englantia) ja homoille nauretaan ja annetaan turpiin. Jotain asenneilmastosta kertoo vaikkapa se, että eilisissä Tv3:n uutisissa Riigikogun jäsen Priit Sibul vertasi homoja ja lesboja zoofiileihin. Niin, ja tarkennetaan nyt vielä, että kyseessä on tosiaan kansanedustaja (IRL). Siinä on kuulkaa hakkaraiset möläytyksineen kevyttä kauraa.

Se tästä anti-homo-propagandasta on sanottava, että täällä siihen ei liitetä (ainakaan tässä yhteydessä) erityisen vahvasti kristillistä aspektia. Kirkon tai kirkkojen kannalla ei ole täällä suurtakaan merkitystä, sen verran maallinen yhteiskunta Viro tätä nykyä on. Suomessahan ensimmäisenä vedotaan Raamatun sanaan, kun aletaan vastustaa homoutta. Tästä voisin sanoa, että Vanhasta testamentista löytyy erittäin paljon perusteita mm. orjuuden ja insestin sallimiseen, eikä käsittääkseni kukaan puhu kovin kovaäänisesti niidenkään puolesta. Tosin tämän kirjeen lähettänyt organisaatio on taustaltaan kristillinen, kuten käy ilmi esimerkiksi tästä Postimees.ee:n vironkielisestä uutisesta.

Tunnustaudun avoimen homomyönteiseksi, ihan omien kokemusteni perusteella. Olin töissä hotelli- ja ravintola-alalla niin kauan, että olen väkisinkin tutustunut useisiin homoseksuaaleihin, jostain syystä heitä sillä alalla on erityisen paljon. Oli minulla joskus ehkä joku sellainenkin työpaikka, jossa ei ollut ketään homoa tai lesboa työkaverina... Suurin osa heistä on ihan tavallisia, mukavia ihmisiä hyvine ja huonoine puolineen. Eniten homouttaan julistavat kokemukseni mukaan ne, jotka ovat juuri tulleet kaapista tai joille se on ollut erityisen dramaattista jollakin tavalla. Ne, jotka ovat päässeet sinuiksi asian kanssa, eivät asiasta yleensä enää jaksa kohkata. Enpä minäkään toisaalta kohkaa erityisesti heteroudestani. Homot eivät yritä käännyttää ketään, eivätkä pakottaa ketään elämään heidän tavallaan. Minusta ympäröivän yhteiskunnan pitäisi kunnioittaa heitä toimimalla samoin heitä kohtaan. Kahden aikuisen välinen parisuhde ei vahingoita ketään. Jos perhemalliksi hyväksyttäisiin vain miehen ja naisen sekä heidän lastensa muodostama yksikkö, tulisi lastensuojelulle töitä niin Suomessa kuin Virossakin: yksinhuoltajien ja uusperheiden lapsethan ovat suuressa vaarassa saada vääristyneitä malleja! Tunnen tai tiedän muuten muutamia lapsia, jotka ovat koko lapsuutensa tai osan siitä viettäneet samaa sukupuolta olevan pariskunnan kasvatettavina. Ihan normaaleja, työssäkäyviä ja vieläpä heteroita heistäkin vaikuttaa tulevan.

Viron homovastaiselle liikkeelle haluaisin sanoa, että homoseksuaalisuus ja sukupuolineutraalius eivät todellakaan ole sama asia. Itsekään en kannata liiallisuuksiin menevää sukupuolineutraaliutta: jos tytöt haluavat leikkiä prinsessaa tai pojat sotaleikkejä, niin leikkiköön. Jos kuitenkin tyttö haluaakin leikkiä pikkuautoilla ja poika tykkää katsoa My Little Ponya, pitäisi se hänelle sallia. Jos joku on omiaan vääristämään sukupuoli- ja muutakin identiteettiä niin se, että lapsi pakotetaan rooliin, jota hän ei koe omakseen. (Oma tyttäreni tykkää muuten keijunsiivistä ja kaivinkoneista yhtä paljon. Tämän päivän kerhoreissulla pysähdyimme ihailemaan laukkuliikkeen ikkunassa kaunista vaaleanpunaista käsilaukkua, ja läheisen rakennustyömaan kaivuri piti myös käydä tsekkaamassa.)

Homoseksuaalisuus ei ole oma valinta, ei vamma eikä sairaus. Siihen ei ketään voi kasvattaa tai kasvattaa siitä pois.

Päätän homopropagandointini täältä tähän.

Estonian for dummies

Ensimmäiset kosketukset viron tai mukaviron kieleen taidan muistaa jostain hamasta lapsuudesta. Raivola rysäpöksyt -sketsiä katsottiin ja naurettiin meilläkin. Vähän myöhemmin tuli Vintiöt ja Kaido Kuukäp Voimeilemise Kärbsineen (joiden virossa sentään taisi olla jotain tolkkua). Kotonakin kuuli viroa jonkin verran, meillä oli jonkin verran kesäduunareita virosta. Tosin eivät koskaan asuneet meillä, meillä asui vain latvialaisia, puolalaisia ja unkarilaisia, joiden kielestä ei paljon tajunnut. Olen aina pitänyt kieltä mielenkiintoisena, ja ilman muuta haluan oppia sitä nyt kun täällä ollaan.

Olen käynyt nyt pari kuukautta viron kielen kurssilla kerran viikossa. Tahti on minun makuuni aika hidas, eikä opettajakaan ehkä ole paras mahdollinen (opetusmenetelmät á la Jukolan veljekset, tankataan sanoja kuorossa), mutta olen toki oppinut jotain. Vanhastaan vahvasta kieliopin osaamisesta on aina hyötyä. Tosin viro on ensimmäinen opettelemani kieli, jossa lähes kaikki kielioppitermit on käännetty omalle kielelle: ei ole genetiiviä ja  partitiivia, on omastav ja osastav. Omaehtoinen oppiminenkin on ollut ihan tehokasta, koska elän kyseisen kielen vaikutuspiirissä. Viro on varmaankin maailman ainoita kieliä, jonka oppimisessa suomesta on jotain hyötyä. Rohkeasti vaan siis etelänaapurin kielen kimppuun! Tosin globaalisti ajatellen viro ei ole kovin hyödyllinen kieli, puhujia on vain reilu miljoona. Tästä katsantokannasta nähden hyödyllisemmin voisin käyttää aikaani venäjää opiskellen, mutta siihen tarttuminen tuntuu aika paljon vaikeammalta.

Uutta kieltä opetellessa metodini on aina ollut ajattele-käytä-havainnoi. Vaikka kieltä ei täydellisesti osaisikaan, voi sitä silti käyttää ajatellessaan. Esimerkiksi lenkkireitin varrella voi miettiä, mitä asioita osaa nimetä uudella kielellä: maja, aed, tee, mees, kass, koer. Pikku hiljaa voi alkaa ajatella kokonaisia lauseita ja pidempiä asiakokonaisuuksia: kollane kivimaja, väike aed on maja taga, lai maantee, mees musta jalgrattaga sõidab vasakule, see kass kardab minu koera.

Kielen käyttäminen vaatii tietenkin sitä, että on joku jolle kieltä puhua. Minulla on onneksi naapurin lapsenhoitaja, toiset äidit leikkipuistossa jne. Virolaisia tuttuja on vähän, ja nekin harvat haluavat aina vaihtaa suomeksi tai englanniksi minun kanssani keskustellessa. Lähes joka päivä tulee kuitenkin jonkun kanssa muutama sana vaihdettua viroksi, ja toisinaan naapurin Sirjen kanssa juttelen pitkätkin tovit. Hyvin ollaan toimeen tultu. Tosin ei varmaan kovin korkealentoisia juttuja, mutta kuitenkin, jos tunninkin päivässä puhuu ja kuulee viroa, ei siitä voi olla jotain oppimatta.

Havainnointi on helppoa täällä, koska joka puolella on tekstejä ja puhetta viroksi. Suomessa joutuisi tyytymään tuoteselosteisiin... Aluksi luin kaikki mainoksetkin kannesta kanteen, itse asiassa ne ovat aika hyvää kielenopetusmateriaalia: nõudepesuvahend, seakaelakarbonaat, niisutav päevakreem ja magamistoa mööblid tulivat tutuiksi mainoksia selailemalla. Aina saa jostain johdettua uuden sanan (jonka oikeellisuus tosin kannattaa tarkistaa varmuuden vuoksi...) Virolaiset kun muodostavat sanoja kuten suomalaisetkin, yhdyssanoina ja päätteitä lisäämällä. Esim. uutta pesuainetta mainostettiin sanalla keskkonnasõbralik. Okei, tiesin jo sanan sõbralik, ystävällinen. Mainoksessa oli luontoaiheisia kuvia, joten jotenkin luontoystävällinen se on oltava. Lähellä satamaa näin sitten kyltin, jossa luki Keskkonnaministeerium. Luontoon liittyvä ministeriö? Hahaa, sen on oltava Ympäristöministeriö! Ympäristöystävällinen! Vielä kun oppii peruspäätteet, eli esim. että -ta on ilman jotain (lihata - ilman lihaa) ja -ga on jonkun kanssa (minuga - minun kanssani), kieli alkaa avautua. Tekstitetyistä telkkariohjelmistakin on paljon apua. Kun katsoo jo aiemmin viisi kertaa näkemäänsä Sinkkuelämän uusintaa, voi keskittyä tekstityksen seuraamiseen. Kohta se jo meneekin aika helposti, ja suomen kanavalle (käytännössä täällä Yle 1 ja 2) siirtyessä pitää hetki miettiä, että juu, tosiaan, nämä tekstithän ovat suomeksi.

Kun aloin lukea ruotsia yläasteella, tavasin maitopurkkien kyljistä ruotsinkieliset tekstit ja hauskuutin kavereitani lukemalla niitä riikinruotsalaisella nuotilla, tai ainakin sinne päin. Minun mielestäni aksentti on osa kielen puhumista, miestä tämä ajoittain naurattaa. "Älä puhu virolaisittain" kuuluu kommentti, jos unohdan viro-aksentin päälle vaihtaessani kieltä. Viroa puhutaan hieman hiljempaa ja korkeammalta kuin suomea, ainakin noin yleensä. Aika lähellä suomea kuitenkin, on pitkiä ja lyhyitä konsonantteja ja vokaaleja ja lähes kaikki kirjoitetaan ja lausutaan yhdenmukaisesti. Ei läheskään niin vaikeaa kuin esimerkiksi ranskan kielen aksentin oppiminen, se ärrän sorautus on kevyttä kauraa siihen verrattuna, että naama tulee kipeäksi siitä suun suipistelusta, jos ranskaa joutuu pidempään puhumaan.

Viron kieli kuulostaa suomalaisen korvaan hassulta. Niin alkuun minunkin, mutta siihen tottui aika pian. Jossain vaiheessa menettää (ikävä kyllä) sen hauskuuden, mitä alkuun joidenkin sanojen kohdalla oli. Aika moni tietääkin esim. suomen sanojen halpa, kassi tai reisi merkitsevän viroksi jotain ihan muuta. Suomalaiset voivat tyrskähdellä virolaisten etunimille Kalju, Aave tai Raivo. Vieraita voi aina hauskuuttaa esim. eläintarhan petolintuosaston nimellä Kullimägi (haukkamäki) tai esimerkiksi sanaparilla pisut kortsus (hiukan rypyssä). Mutta toimii se toisin päinkin: suomen sana riista voi olla virolaisen mielestä aika hauska joskus. Ai mikä se on? No, sanotaanko nyt näin, että työkalu on tööriist. Päättele siitä. Niin, enkä tosiaan haluaisi olla Virossa nimeltäni Pasanen, etenkään jos etunimi olisi vaikka Nina.

Persliukureiden suurlähettiläät

Sain ensimmäisen liukurini noin kuuden vanhana, plus miinus kaksi vuotta. Tarkkaa aikaa en muista, sen sijaan muistan tarkalleen, millainen liukuri minulla oli. Punainen, siinä oli kissan naaman kuva takapuolen alla ja siinä luki Liuku-Miuku. Joskus silloin 1980-luvulla liukurit siis varmaankin laskivat tiensä suomalaislapsiperheiden sydämiin, eiköhän kaikilta vähintään yksi sellainen löydy. Tänä vuonna ostin lapsoselleni ensimmäisen oman liukurin, Kaubamajan lastenosastolta hintaan 1,20 euroa. Se on violetti, neiti valitsi sen ihan itse.

Onhan liukuri hieno keksintö. Se on niin pieni ja kevyt, että sen voi antaa huoleti lapselle mukaan vaikka reppuun roikkumaan, tai meidän tapauksessamme se kulkee heittämällä lastenvaunujen alla tavarakorissa, eikä piittaa vaikka sen päälle laittaisi vielä ostoskassinkin. Se ei vie varastossa tilaa kuten kaiken maailman pulkat ja rattikelkat. Jos lapsi sen hukkaa tai särkee, taloudellinen menetys ei ole kovin suuri. Pienelle tai vähän suuremmallekin lapselle kahvallinen muovinpala tuottaa iloa valtavasti, ei niin suurta tai pientä mäkeä tai lumikasaa olekaan, etteikö siitä voisi liukurilla laskea. Ilman liukuria laskettaisiin ehkä persmäkeä, ja siihen verraten liukuri voi innokkaalla laskijalla säästää talvessa monet haalarit tai toppahousut. Yllättävän kestäviäkin nuo vaikuttavat olevan, mielestäni katselin omaani viimeksi vanhempieni varastossa, ehjä oli... Ja ikää sillä on tosiaan vähintään 25 vuotta, ja aktiivikäytössä oli monta talvea.

Vaikka liukureita myydään täälläkin useimmissa kaupoissa, niiden ilosanoma ei ilmeisesti ole vielä kovin laajalti tavoittanut virolaisia lapsiperheitä. Me hankimme näet leikkipuistojengissämme lajissaan ensimmäisen liukurin. Ensin siitä innostui naapurin tyttö, joka sai omansa ehkä kuukausi sitten. Talvikelien aina vaan jatkuessa liukurikausikin on jatkunut; meidän ja naapurin tytön liukurit ovat puistossa koko ajan menossa. Joko niillä laskevat omistajat tai joku muu, mutta koko ajan on käyttöä (lapsi oppii lainaamaan omia kamojaan muille, mikä on ehdottoman hyvä juttu). Monet äidit ja lastenhoitajat ovat ihastelleet kätevää laskuvälinettä, ja olenkin neuvonut heistä useita liukuriostoksille lähi-Selveriin. Sieltäkin niitä näet saa, alle kahden euron hintaan. Nyt omia liukureita on alkanut ilmestyä entisten liukurinlainaajienkin kärryjen koreihin, suosituksi on muuttunut. Antaiskohan joku liukurivalmistaja mulle tästä hyvästä omaehtoisesta markkinointityöstä jonkun pienen palkinnon? ;)

Talviurheilusta vielä sen verran, että pikkuneiti sai tuttavaperheeltä sukset! Niitäkin on testailtu, kyllähän niillä jo pystyssä alkaa pysyä, mutta äidin selkä on silti koetuksella pientä "hiistäjää" pystyssä pitäessä. Selvästi neidissä on enemmän ainesta hiihtäjäksi kuin esimerkiksi äidissään... Suurkiitos T:lle ja M:lle suksista, niistä on ollut paljon riemua. Luistimillekin neidillä olisi kova hinku, mutta taidamme odottaa niiden hankinnan kanssa vielä ensi talveen.

Muuten meille ei kuulu sen kummempia. Kylmähän täällä(kin) on, kevät saisi jo tulla! Herrakoirakin on alkanut jo kevätkarvanlähdön, mutta sen ajankohdan se on kyllä katsonut kalenterista eikä lämpömittarista: tänäänkin aamulla oli varmaan -15 kun ulkona käytiin. Vieraita on käynyt jonkin verran, muuten on vietetty varsin rauhaisaa kotieloa. Viikonloppuisin olemme taas testailleet muutamia ravintoloita, joista myöhemmin lisää.

Pelottaako?

Suomen-vieraamme kysyi minulta viimeksi viikonlopun iltalenkillä, pelottaako minua liikkua Tallinnassa. Vastaus on varsin simppeli: ei pelota. Maailmassa on näet aika paljon vähemmän pelottavia asioita kuin minä.

Keskivertokriminaali, joka tekee edes jonkinlaisen SWOT-analyysin tulevasta uhristaan, ei ehkä käy ensimmäisenä meikäläisen päälle. Mä olen lähes 190-senttinen nainen, joka liikkuu koiran (ei ihan taskukokoisen) kanssa verkkarit jalassa. Sellaiselta ei irtoa niin paljon rahanarvoista, että kannattaisi lähteä kokeilemaan. Potentiaaliselle puskaraiskaajallekin löytyy varmaan helpompiakin uhreja. Toki en tuudittaudu mihinkään ylimaalliseen turvallisuuden tunteeseen, vaan pidän silmät auki, mutta ihan samalla tavalla pidän silmät auki Suomessakin iltasella liikkuessa. Ja kyllä täällä edelleen rahoistaan ja arvoesineistään eroon pääsee, jos lähtee umpihumalaisena yksin vaeltelemaan kaupungille. Aika paljon on omasta asenteesta ja havainnoinnista kiinni.

Muutenkin Tallinna vaikuttaa aika rauhalliselta ja turvalliseltakin paikalta asua ja liikkua. Epäilyttävän oloiset tyypit pystyy kiertämään, jos sellaisen jossain havaitsee, kunhan pitää silmänsä auki. OK, onhan tuossa lähipuistossa aina päivystävät spurgut, mutta ne eivät vaikuta mitenkään uhkaavilta. Kunhan juovat viinaa tai olutta litran pulloista. Kaupungilla näkee niitäkin kanssakulkijoita, jotka vetävät muutakin kuin pulkkaa, mutta eivät tähän saakka ole tulleet iholle. Joku saattaa joskus tulla pummaamaan rahaa (aina bussilippuun), mutta eivät ole alkanneet rähistä, vaikka en olisi antanutkaan mitään. Toki, en suosittele edelleenkään joissakin naapurustoissa liikkumista yksinään ilta-aikaan, mutta meidän naapurustomme on aika rauhallinen. Ympärillä ei ole baareja, yökerhoja tai edes kovin monta viinakauppaa, joten rähisijöitä ei keräänny nurkkiin.

Eniten iltaisin liikkuessa pelkään irtokoiria, etenkin niitä, joiden omistajaa ei näy mailla halmeilla, eli ihan oikeasti omistajaltaan karanneita. Niitäkään en pelkää itseni vaan koirani takia. Perheessämme ainoa ihmisen aiheuttama vaaratilanne lenkillä tähän asti liittyi sekin irtokoiriin: miehen päälle meinasi käydä eräs itänaapurikieltä puhunut mies, jolla oli irtonaisena joku pieni lamppuharja. Lamppuharja oli tullut rähisemään meidän koirallemme, joka siis oli hihnassa. Herrakoira oli tehnyt tilanteesta oman analyysinsä ja vähän haukannut rähjääjää. Mitään ei käynyt, mitä nyt vasilin itsetunto taisi saada sellaisen kolauksen, että tosiaan yritti käydä mieheni päälle. Tästäkin on jo melkein vuosi aikaa. Muihin käsirysyihin meidän perheessämme ei olla jouduttu.

Paitsi tosiaan noiden irtokoirien kanssa. Melkein pahin mahdollinen tapahtui tällä viikolla, kun herrakoiran päälle kävi irtona juossut saksanpaimenkoira. Koira juoksi kadun toiselta puolelta, en ehtinyt reagoida oikeastaan mitenkään. No, ehdin huutaa kovaan ääneen EI, ihan yhtä paljon irtokoiralle kuin omallenikin, ja kumpikin uskoi eitä yhtä huonosti... Koiran päällehän se kävi. Onneksi vain "tokaisten", eli mitään ei käynyt ilmeisesti kummallekaan. Irtokoira vaikutti nuorelta ja hömelöltä, oli lähinnä hölmistyneen oloinen. Sain potkaistua sitä vähän kauemmas koirastani, jolloin koira juoksi takaisin saman kadun yli, mistä oli tullutkin. Siinä vaiheessa irtokoiralle meinasi käydä huonosti, koska kyseinen katu oli varsin vilkkaasti liikennöity Narva maantee.

Kyllä säikäytti. No, tulipahan otettua selville Tallinnan irtokoirien talteenottopaikan puhelinnumero. Tallensin sen puhelimeeni, jotta saan tarvittaessa soitettua irtolaisista jonnekin. Ilmeisesti myös Mupo eli paikallispoliisi (josta tulee arvokkuudessaan mieleen jotenkin pikkuneidin suosikkiohjelman melkein-liikennepuistokonstaapeli Maltti ja ei-läheskään-niin-melkein-liikennepuistokonstaapeli Valtti) ottaa huostaansa karkulaisia, tai ainakin hakee ne ja vie talteen.