torstai 19. huhtikuuta 2012

Arkkitehtuuri ja arki

Jostain syystä olen pitkään ollut kiinnostunut rakentamisesta, arkkitehtuurista ja asumisesta. En siis niinkään bongaile kuuluisien arkkitehtien luomuksia, vaan olen kiinnostunut rakennusten toimivuudesta, niissä elämisestä ja niiden historiasta yleensä. Joskus pimeinä hetkinäni olen harkinnut kiinteistönvälittäjän uraa, mutta siihen hommaan minusta ei ehkä sittenkään olisi... Liikaa totuutta kaunisteltavana.

Virossa liikkuessa suomalaisena ehkä ensiksi kiinnittää huomiota siihen, että asiat ovat vähän rempallaan. Kaduissa on monttuja, talojen seinistä lohkeilee paloja ja yleisilme voi paikoin olla aika epäsiisti. Itsekin olin sitä mieltä, että täällä on kauhean likaista ja ränsistynyttä, noin aluksi. Jotenkin silmä tottuu, eikä minua häiritse enää vähän vinot rännit. Pitää nähdä metsä puilta ja vähän raaputtaa, tämä arpa nimittäin voittaa. Virossa on mielenkiintoista, eri-ikäistä arkkitehtuuria, jänniä rakennusratkaisuja. Tuntuu, ettei asioita ajatella ihan niin yksiselitteisesti kuin Suomessa rakentamisen suhteen.

Vanhat rakennukset ovat tietysti luku sinänsä. Tallinnan vanha kaupunki on Euroopan parhaiten säilyneitä, koska Tallinnaa ei kovin paljon pommitettu toisessa maailmansodassa. Vetää ihan vertoja Krakovalle, vaikka onkin huomattavasti pienempi. Suurin osa vanhastakaupungista on laitettu Viron uudelleenitsenäistymisen jälkeen loistavaan kuntoon, ja turistille riittää pyydyksiä joka lähtöön. Pitää kuitenkin muistaa, että myös Tallinnan vanhin osa on useiden ihmisten koti. En lähde veikkaamaan, paljonko väkeä siellä vakituisesti asuu, mutta useiden liikerakennusten yläkerrat ja sisäpihojen talot ovat asuttuja. Me emme juuri sieltä asuntoa katselleet, koska useimmista asumuksista puuttuu ymmärrettävästi joitakin meille tärkeitä mukavuuksia, kuten parveke, autotalli ja hissi. Upeita lukaaleja siellä kuitenkin on! Koirattomana ja lapsettomana asuisin mieluiten vanhassakaupungissa sen tunnelman takia.

Vanhankaupungin ulkopuolella on myös paljon mielenkiintoista nähtävää talojen tiirailun ystävälle. Mielestäni uudisrakentamisessa ollaan täällä rohkeampia kuin Suomessa, kaiken ei tarvitse olla neliskanttista ja kiiltävää, vaikka niitäkin toki on. Uudet liike-, virasto- ja asuinrakennukset ovat usein ihan hyvännäköisiä, niissä on joku juju, ideaa. ehkä täällä saatiin tarpeeksi betonista jokusen vuosikymmenen kokemuksella. (aiheesta sivuun, näin tänään kun joku oli käärinyt Volkkarinsa betonisen lyhtypylvään ympäri. Ymmärrän nyt paremmin, miksi valotolpat tehdään jostain kevyestä metallista tai puusta nykyään.)

Varsin alkuperäiskuntoisina säilyneitä (ehkä voisin sittenkin alkaa kiinteistönvälittäjäksi!)puu- ja kivitaloja on laitettu hienoon kuntoon. Vastikään palkinnon parhaasta entisöinnistä sai melkein naapuri, osoitteessa Poska 9 sijaitseva talo, jonka omistaja oli kunnostanut hienosti vanhaa kunnioittaen. Osa vanhoista taloista on päässyt tosin siihen kuntoon, ettei niiden remontointiin auta oikein muu kuin tulitikku tai puskutraktori. Tosin suomalaisittain (ainakin ulkoisesti) käsittämättömän huonokuntoisissakin taloissa asutaan edelleen... Paljon korjattavaa toki olisi edelleen, vähän väliä törmään johonkin talovanhukseen, jonka kohdalla toivoisin olevani pieni miljonääri. Osa talojen ränsistymisestä selittyy sillä, etteivät niiden omistussuhteet välttämättä ole ihan selvät. Uudelleenitsenäistymisen jälkeen taloja alettiin palauttaa niiden alkuperäisille omistajille, joita ei aina kiinnostanut joku laho huvila Virossa, tai talon laittoon ei yksinkertaisesti ole varaa. Omistajat saattavat asua kaukanakin, täältä pakeni sotaa paljon ihmisiä esim. Pohjois-Amerikkaan.

Vanhoille alueille on toki rakennettu paljon uuttakin, mutta esim. meidän naapurustossamme on muutama uusi talo, joita ei uskoisi uusiksi. Ne on tehty niin hienosti vanhaa tyyliä kunnioittaen. Nämä "uusvanhat" talot olisivat varmaan suomalaisten arkkitehtien mielestä kauhistus, siis ne uudet talot, jotka on tehty vanhojen tyylisiksi ulkoa päin. Suomessa rakennettaisiin vanhalle alueelle ehkä moderni talo, jota mukamaisemoitaisiin sitten jollain kikkailulla. Vanhan näköisen tekemistä pidetään jotenkin rahvaanomaisena (lue: junttina) tai feikkinä Suomessa. Ei onneksi täällä, sillä tulokset ovat silmiinpistämättömän hyviä, uudet talot eivät pomppaa vasten vanhojen rivistöstä. Rehellisyyden nimissä, on täällä muutama moderni lasikuutiokin, joiden rakentamista alueelle ihmettelen suuresti. Istuvat paikkaansa kuin satula lehmälle.

Kun mennään kaupunkikeskustan ulkopuolelle, hajonta asumusten ulkomuodon ja kunnon suhteen on hengästyttävää. Neukkuajan betonilähiöt ovat vain osa totuudesta. Esim. Ulkoilmamuseolla käydessä voi käydä todistamassa Haaberstin ja Kakumäen pientaloalueita, joissa suuri osa taloista on uudehkoja. Suomessa uusilla omakotitaloalueilla minua ahdistaa se, että rakennusmääräykset ilmeisesti tekevät kaikista taloista ahdistavan samanlaisia. Pastellivärejä, yksi- tai puolitoistakerroksisia valmistaloja. Jos olette nähneet elokuvan Saksikäsi Edward, tiedätte millaisesta idyllistä puhun. Toinen malli on rakentaa päheitä kivitaloja, jotka pullistelevat kahden tenniskentän kokoisilla tonteillaan. Täällä ei taatusti ole samalla alueella kahta samanlaista taloa. Ei ainakaan vierekkäin. Aika monta virolaista taloa on esitelty suomalaisissa sisustuslehdissä, täällä suositaan persoonallisia ratkaisuja ja rakennuttaja saa ilmeisen paljon sananvaltaa. Toki täälläkin talopaketteja myydään, mutta yksilöllisesti paikalleen suunniteltuja, hyvinkin moderneja taloja on paljon. Talot ovat näyttäviä, mutta ilmeisen hyvin suunniteltuja: talot on suunnattu oikein, ikkunasta ei tarvitse aamiaispöydässä katsella, kun naapuri pesee autoa karvainen selkä paidan välistä vilkkuen... Tosin myös tonttikoot vaikuttaisivat olevan suurempia kuin Suomessa, mikä auttaa asiaa. Joka tontin ympärillä on järeä aita, mikä tekee puolestaan virolaisen omakotitaloalueen hieman ahdistavaksi.

Jos haluaa nähdä ihan käsittämättömiä linnoja, voi jatkaa edellämainitusta Kakumäestä Kloogaan päin. Maantien oikealle puolelle kesantopellon taa jää hämmästyttävä asuntoalue, talojen keskikoko on varmaan 500 neliötä, on tornia, erkkeriä jne. Paikallinen kultarannikko, veikkaan. Siitä taas jos jatkaa eteenpäin maalle, näkee missä kunnossa Viron maaseutu voi olla pahimmillaan ja parhaimmillaan. Valtavia kartanoita, joista osa on kunnostettu käyttöön ja/tai museoiksi, osassa asuu naakkoja ja kasvaa sisällä pajua. Maatiloja, osa moderneja, osa kahden lehmän ja yhden mummon kombinaatteja. Kyliä, joiden tyhjeneminen on Virossa ongelma: maaseudun tyhjenemisen huomaa turistikin, ainakin talvisin. Kesäisin virolaiset mökkeilevät, kuten suomalaisetkin.

Asumisessakin näkyvät Viron Suomea suuremmat tuloerot. Asuntoa etsiessämme katselimme netistä vuokralle tarjotaan- ilmoituksia. Tarjolla oli hienompia asuntoja kuin lahden pohjoispuolella koskaan, mutta myös sellaisia lääviä, jotka terveystarkastaja olisi Suomessa laittanut asumiskieltoon välittömästi. Hämmentävää oli, ettei vuokrissa ollut oikein mitään linjaa, vaan siitä järkyttävästä läävästä saatettiin pyytää ihan samaa vuokraa kuin käypäisestäkin asunnosta (siis kämpästä, joissa on ehjä vessanpönttö, ikkunat ja oma suihku sisällä). Vuokrien määräytyminen on vähän arpapeliä muutenkin: suomalainen tuttavani kertoi parin potentiaalisen vuokrakämpän menneen sivu suun, koska heidän vuokransa maksaa miehen työnantaja. Vuokranantajat eivät olleet kiinnostuneita maksajasta, joka ilmoittaa myös verottajalle maksavansa k.o. asunnosta vuokraa.

perjantai 13. huhtikuuta 2012

Eläinlääkärissä

Herrakoiran epäonneksi maahantuontisäädökset ovat tätä nykyä sellaiset, että koiralla pitää olla rokotusten ohella vähintään 24 tuntia, enintään 5 vuorokautta vanha ekinokokkimadotus, kun Suomeen tai Viroon viedään. Tämä on mielestäni varsin typerää. Lääkkeiden valmistajienkin mukaan vaikutus ulottuu kuukauden päähän lääkkeen otosta, enkä usko lääketehtaiden tällä kohtaa valehtelevan, koska mitä useammin lääkkeitä pitää ottaa, sitä paremmin rahaa firmalle kilisee. Jos me lähdemme perjantaina Suomeen ja tulemme takaisin seuraavan viikon keskiviikkona, koiralle pitäisi periaatteessa antaa sama lääke molemmissa maissa. Eläinlääkärinkin mukaan tämä voi olla vaarallista koiran terveydelle, ekinokokkimatolääke kun ei ole mikään yskänpastilli. Totuuden nimissä, on kyllä tullut vietyä tai tuotua koiraa "laittomasti" tässä pari kertaa, en ole viitsinyt Suomessa käydä eläinlääkärillä ennen paluuta, vaikka olisi pitänyt. En usko koirani siinä kuudessa päivässä saavan matoja...

Madotus sinänsä on yksinkertainen toimenpide, koiralle pari tablettia naamaan, mutta se pitää tehdä eläinlääkärillä ja saada siitä passiin virallinen merkintä. Satunnaista turistikoiraa tämä ei varmaan paljon paina, mutta koska käymme Suomessa keskimäärin kerran kuussa, koiraparka joutuu eläinlääkärille aika usein. Onneksi se ei vastustele lääkärikäyntejä yhtä painokkaasti kuin esim. edesmennyt seropini teki, nelitassujarru oli päällä heti, kun avattiin eläinlääkärin ovi. Ihan tarpeeksi haastetta on käydä eläinlääkärissä pikku apulaisen kanssa.

Meiltä lähin eläinklinikka sijaitsee Tatari-kadulla keskustassa, noin 2 km kotoa. Matkaaminen sinne ja takaisin pikku ihmisen ja koiran kanssa ei aina ole kovin mukavaa, koska pikkuihminen haluaisi kävellä Itte, koiraherra haistella ja minä kävellä reippaasti, jotta ehditään. Lähdöt kun tuntuvat tällä seurakunnalla aina venyvän, joten aina tulee kiire, vaikka kuinka yrittäisi ehtiä ajoissa. Pikkuneiti ei muutenkaan tuolla matkalla juuri saa itse kävellä, vaan joutuu istumaan kärryssä, koska suurin osa matkaa on varsin vilkasliikenteisten katujen varsilla. Neiti kun saattaa singahtaa kohti ajorataa varsin nopeasti... Yhdistelmä koira-rattaat-neidin silmälläpito vaatii pidempää pinnaa ja nopeampia refleksejä kuin ne, jotka minulle on suotu. Ilman rattaita voisi lähteä liikenteeseen, jos aikaa olisi pari tuntia, ja joku hakisi meidät takaisin autolla. Takaisin päin neiti tuskin jaksaisi enää kävellä. Neiti siis istuu kärryssä, matka sujuu rattoisasti huudelleen "ITTE", ohikulkijoita kommentoiden ja laulellen.

Eläinlääkäriasema Tatarilla on mielestäni asiantuntevan oloinen, palvelu on hyvää. Ei ehkä halvin mahdollinen, esim. se ekinokokkimadotus maksaa melkein 13 euroa, kun Lasnamäellä joku eläinklinikka kuulemma veloittaa vain 6 €. Tuo on kuitenkin kävelyetäisyydellä meistä, joten olen suosinut Tataria, jotta voimme käydä siellä myös ilman autoa, julkisiin kun en uskalla lähteä seikkailemaan kärryjen ja koiran kanssa. Kävimme kerran myös Lasnamäen puolella eläinlääkärillä, suunnilleen yhtä lähellä kuin Tatari (tosin koko matka ylämäkeä...), mutta siellä ei kukaan puhunut englantia, eikä vironkielen taitoni ole vielä niin hyvä, että uskaltaisin lääkinnällisiä juttuja sillä haastella. Sitäpaitsi madotusmerkintä passissa oli puutteellinen, huomasin sen vasta myöhemmin. Tatarilla puhutaan englantia, ja olen sen verran tapittanut Teho-osastoa, että lääketieteen sanasto on jollain lailla hallussa... Olen saanut varovaisia ihmettelyjä suomalaisilta koiraihmisiltä siitä, kuinka täällä uskaltaa käydä eläinlääkärissä, ties mitä puoskareita. No ei nyt niinkään. Itse asiassa aika moni Suomessa tointaan harjoittava supisuomalainen eläinlääkäri on myös valmistunut Virossa Tarton eläinlääkiksestä. Sinne kun saattaa päästä, vaikkei olisikaan kuuden ällän tyttö, mikä lienee vaatimus Suomen eläinlääkikseen tätä nykyä.

Herrakoiraa ei ole koskaan erikoisemmin koulutettu, se nyt vaan on hengannut tuossa mukana koko ikänsä. Ei osaa mitään temppuja, mutta sen verran sitä on neuvottu, että osaa elää suht mukavasti ihmisten säännöillä toimivassa maailmassa. Eläinlääkärissä se saa kuitenkin aina hurjasti kehuja hyvästä käytöksestään ja siitä, että se on niin "well trained", mikä vähän huvitti minua alkuun, mutta sitten ymmärsin miksi koiraa kehutaan. Herrakoira ei hypi vasten, ei hauku, käyttäytyy sisätiloissa varsin rauhallisesti, ei merkkaile sisällä, ei missään tilanteessa ole ihmisille aggressiivinen, antaa tutkia itsensä, hampaat saa katsoa, pöydälle voi nostaa jne. Viimeksi meistä seuraava potilas yritti purra eläinklinikan hoitajaa ja omistajaansakin jo odotushuoneessa. Toinen potilas oli nukutettu toimenpidettään varten omistajan autossa, kun kuulemma saa raivarin eläinlääkärin hajustakin...

Eläinlääkäri tuskaili, kun virolaiset eivät vie koiriaan koirakouluun. Epäilen tosin, että ainakin näillä eläinlääkärissä kohtaamillamme ihmisillä oli vain vääränlaiset koirat, ensinmainittu oli pitbullterrieri ja jälkimmäinen saksanpaimenkoira. Kieltämättä varsin usein näkee koirakoita, joissa omistaja ei oikein meinaa pärjätä (yleensä isolle) koiralleen. Lisäksi on niitä, jotka katsovat oikeudekseen pitää (yleensä pientä) koiraansa vapaana julkisilla paikoilla, vaikkei koira ole millään tavalla hanskassa. Näiden väistely on ajoittain ärsyttävää, koska ikinä ei voi tietää, mikä irtiolevista koirista on koulutettu, ystävällinen tai edes välinpitämätön toisia koiria kohtaan. Suuri osa irtiolevista näet on ihan OK, mutta sitten on myös näitä, jotka ovat irti ilmeisesti siksi, ettei omistaja viitsi lenkkeillä koiransa kanssa tarpeeksi. On niin paljon helpompaa kävellä keskelle puistoa ja päästää koira irti.

Viimeksi herrakoiralta otettiin joitakin kokeita ihosta ja karvoista, koska sitä vaivaa toistaiseksi meille tuntematon ihosairaus. Karva lähtee niskasta ja selästä, niskassa on jo ihan kalju laikku. Tauti ei tunnu suuremmin koiraa vaivaavan, mutta on sen verran pahan näköinen, että tutkia se pitää. Kokeiden otto oli varsin tuskaista sekä minulle, koiralle että pikkuneidille: eläinlääkäriasemalla oli varmaan 30 astetta lämmintä, meillä oli talvikamppeet päällä, ja kokeiden otto kesti ja kesti.  Neiti tylsistyi, oli hikinen ja huonotuulinen ja lopulta makasi lääkäriaseman lattialla. Onneksi otin edes juomista mukaan. Minä koitin pitää koiraa paikallaan tutkimuspöydällä, koiran oli kuuma ja kaikin tavoin tukala olla. Toivottavasti testeistä nyt sitten selviää, mikä koiraa vaivaa. Koiralle tuli piinaviikko vasta pääsiäisen jälkeen: lääkäri määräsi koiran pestäväksi ihoa rauhoittavalla lääkeshampoolla joka toinen päivä, yhteensä neljä kertaa. 2/4 pesua hoidettu, puolet siis vielä jäljellä. Pesuun se suhtautuu vähän kuten eläinlääkäriinkin, ei missään nimessä tykkää siitä, mutta alistuu kohtaloonsa. Tuleepahan kylpyhuoneen seinät samalla pestyä, kun koira ravistelee itsensä tehokkaasti kuivaksi...

Tutkimukset, lääkeshampoo ja hammaskiveä poistava lääke maksoivat yhteensä noin 85 euroa. Ei ihan halpaa, mutta toisaalta Suomessa tuosta samasta setistä olisi varmaan saanut maksaa jokusen kympin enemmän. Ei ihme, että koirien vakuuttaminen on lisääntynyt, sen verran huimia hintoja eläinlääkärit pyytävät (ja tämähän on sitten ikuinen noidankehä: lääkärilaskut nousevat, otetaan vakuutus ettei tule niin kalliiksi jos jotain sattuu, lääkäri nostaa hintoja kun vakuutusyhtiö maksaa...). Koirille kun ei myönnetä Kela-korvauksia. Toivotaan nyt kuitenkin, että kyseessä olisi jokin edes suht helposti hoidettava sairaus. Eurasiereilla valitettavasti esiintyy myös perinnöllisiä autoimmuunisairauksia, joiden hoito on sitten loppuelämän mittainen lääkitys, erityisruokavalio tai niiden yhdistelmä. Toivottavasti siihen ei tarvitse ryhtyä.

tiistai 10. huhtikuuta 2012

Laskemattomat

Virossa päättyi maaliskuun lopussa väestönlaskenta. Kuulostaa minun suomalaiseen väestökirjanpitoon tottuneisiin korviini aikamoiselta kehitysmaatouhulta. Suomen edellinen väestönlaskenta taisi sijoittua jonnekin viisikymmentäluvulle, ja sen jälkeen (ja itse asiassa jo ennen sitä) olemme pitäneet luterilaisella kurinalaisuudella kirjaa syntyneistä ja kuolleista. Ainakaan en muista, että meidän ovellamme olisi koskaan väestönlaskijaa käynyt, tylsiä jehovantodistajia ja imurikauppiaita vain. Väestönlaskentaa on voinut suorittaa kirkonkirjoista ja siviilirekisteristä. Täällä kuitenkin kiersi ihan ovelta ovelle väestönlaskijoita. Meille ei sellaista koskaan kuitenkaan ilmestynyt. Ehkä meitä ei sitten laskettu.

Pettymysten pettymys! Olisihan se nyt ollut hienoa keittää virkamiehelle kahveet ja jutustella mukavia. Niin ilmeisesti oli moni tehnyt, vanhuksille rahvaloendajan käynti oli ollut monissa paikoissa juhlahetki. Tosin ilmeisesti laskijoita olivat olleet vastassa myös ei-niin-lämpimät vastaanottokomiteat, purevia koiria ja väkivaltaiseksi käyneitä isäntiä ja emäntiä. Ei hääviä hommaa kierrellä kyselemässä ihmisiltä kiperiäkin kysymyksiä. Väestönlaskijat olivat kyselleet mm. syntymäaikaa, -paikkaa, vanhempien kansallisuuksia, asuntojen omistussuhteita, sairauksia ym. Ei siis pelkkää päiden laskemista, vaan myös kysymyksiä, joihin kaikki eivät ehkä halunneet vastata niin mieluusti.

Totta puhuen uskon, että meidät on laskettu siinä vaiheessa, kun haimme itsellemme isikukoodeja ja ilmoittauduimme tallinnalaisiksi. Tämä kun sattui väestönlaskennan ajalle. Kovin kliinistä ja tylsää. Toki viron tekniikkaorientoituneessa hengessä oli mahdollista laskettaa itse itsensä sähköpostin avulla myös, ja ilmeisesti moni tekikin niin. Lopullisia tuloksia odotellessa siis.

Laskennasta aasinsiltana aikakäsitykseen. Suomessa tuntuu välillä, että yhteiskunta on edelleen suunniteltu navetassa kävijöiden aikatauluihin sopivaksi. Täällä ei niin lasketa. Me elämme kuitenkin täälläkin varsin suomalaisessa rytmissä, siis heräämme aikaisin ja touhuamme virka-aikaan enemmän kuin monet paikalliset. Aamut alkavat ilmeisen joustavasti, vaikka aamuruuhkia onkin. Alueellamme on varsin monta koulua, mikä osaltaan lisää ruuhkaa, kun vanhemmat tuovat jälkikasvuaan kouluun autolla. Moni lapsi käy lähikoulua, mutta kauempaakin tuodaan koululaisia, koska kilometrin säteellä meistä on mm. suomalainen, venäläinen ja saksalainen koulu, sekä ainakin yksi vironkielinen koulu, jota vanhemmat ilmeisesti suosivat sen hyvän maineen vuoksi.

Aamupäivisin tapaan lähteä lapsen kanssa ulos siinä klo 10 maissa, silloin leikkipuistot ovat tavallisesti vielä melko tyhjiä. Leikkipuistosesonki alkaa vasta siinä puolen päivän aikaan. Kaupat avaavat klo 8,9 tai 10, sulkemisajat ovat pääsääntöisesti myöhemmät kuin Suomessa (tähän vaikuttaa tietenkin myös se, että työvoima on halvempaa, voi pitää kauemmin auki kun myyjän palkka on puolet suomalaisesta). Ruokakaupat ovat auki klo 23 saakka. Joka päivä, iga päev. Myös sunnuntaisin, pyhäpäivinä ja aattoina, no, ehkä jouluna tai uutenavuotena voidaan laittaa kiinni jo klo 21. Käyn yleensä ruokakaupassa aamupäivisin, ja mielestäni siellä on silloinkin kohtuullisen paljon asiakkaita, ei nyt jonoksi asti mutta kuitenkin, minä ja mummot. Nyt kävin poikkeuksellisesti iltapäivällä kaupassa, ja tajusin miksi Selverissä on niin monta kassapistettä: jokaikiselle oli vähintään kymmenen asiakkaan jono klo 17. Yleisöä näyttää myös riittävän ihan sulkeimisaikaan asti.

Monet virastot ja etenkin niiden palvelupisteet avaavat ovensa vasta klo 9 ja ovat auki klo 18 saakka, mikä on aika mukavaa, saisi olla niin myös lahden pohjoispuolella.

Yhdessä asiassa olemme olleet tietämättämme kuin virolaiset jo pidemmän aikaa: Suomessa koirankusetussesonki sijoittuu aikaan ennen Salkkareita, täällä paremminkin siinä kympin uutisten maissa ihmiset laittavat koiran narun päähän (tai sitten ei, pitää olla koko ajan silmät selässäkin, ettei jostain säntää joku irti juokseva) ja lähtevät ulos. Me lenkkeilimme jo Suomessa asuessamme myöhään, lähinnä siksi, ettei silloin ole juuri vastaantulijoita, ja lisäksi siksi, että neiti on mennyt jo nukkumaan, jolloin toinen vanhemmista voi hyvin ottaa sen tunnin-puolitoista ulkoiluaikaa. Täällä ei myöskään ole tavatonta, että koiranlenkitysaikaan mennään myös pienten lasten kanssa ulos leikkimään. Suomessa sellaisesta saisi osakseen varsin varmasti paheksuntaa, joku kukkahattu soittaisi ehkä lastensuojeluun, jos alle kouluikäisten kanssa kiikkuisi puistossa siinä yhdentoista aikaan. Ei täällä.

Ps. Nyt tuli mieleen Kari Suomalaisen pilapiirros, jossa väestönlaskija vierailee Hiski ja Elma Kutiaisella! Sen on täytynyt siis olla ehkä 1960-1970 -lukua... Vai muistanko ihan väärin. Pitänee tarkistaa asia, ettei jää vaivaamaan yön pimeinä unteina.