Kesää kuvina

Jospa postaisin muutaman kuvan tältäkin kesältä, jos tätä sateista ajanjaksoa nyt kesäksi voi sanoa. Kirjoitteluun ei nyt juuri ole aikaa, pikkuneiti päätti että tänään sopiva päiväunien mitta on noin 25 min.

 Herrasmieskoira mökillä. Alkaa harmaantua, raukka.

 Näissä maisemissa kävimme Muoniossa häissä. Ihan uskomattoman hieno paikka! Itse tapahtumasta on paljonkin kuvia, mutta en viitsi niitä kauheasti laittaa, koska en morsiusparilta ole lupia kysellyt.

 Neiti simahti Puolassa serkkutyttöjen telttaan päiväunilla, ja sillä seurauksella Ikean-reissulta meillekin ilmestyi samanlainen teltta. Muuten kiva, mutta vie tolkuttomasti tilaa olohuoneessa, ja jonkun sisustusintoilijan mukaan ehkä ei sovi meidän tyyliin muuten...

 Pohjanmaalla traktorin ratissa.

Kahvilla lähikahvilassa. Huom. kahvilla.

Hitunen virolaisesta (kevyestä) musiikista

Virolainen musiikki ansainnee muutaman sanan. Kovin paljon täkäläistä musiikkia ei Suomessa kuule, ehkä Euroviisu-tähti Ott Lepland (löydetty muuten Viron Idolsista) lienee joillekin tuttu ja Ewert and the Two Dragons -niminen bändi näytti vierailleen jokusilla festareilla viime kesänä Suomessakin. Varmaan kansainvälisesti suosituin virolainen kevyen musiikin artisti lienee tällä hetkellä Iiris Vesik, josta minulle tulee mieleen lähinnä Björk ensimmäisen soololevyn aikoihin, tosin vähän popimmin tuotettuna.

Paljon täällä musiikkia tehdään, ja musiikki vaikuttaisi olevan virolaisille tärkeä juttu. Hattua täytyy nostaa kaikille, jotka itsensä elättävät esiintymällä 1,3-miljoonaiselle kansalle... Suurin osa virolaisesta musiikista menee minulta vähän ohi, se on sellaista vähän mitäänsanomatonta tanssipoppia minun korviini. Muutamia bändejä olen kuitenkin oppinut tuntemaan, tässä tähänastisen virolaisen levyraatimme satoa.

Ensinnäkin: Palju õnne, Kukerpillid ja Meie Mees! Tänä vuonna merkkipäiväänsä juhlistaa ainakin kaksi virolaisyhtyettä, joiden konserttikiertueita on mainostettu ympäriinsä. Kukerpillid täyttää kunnioitettavat 40 vuotta, se on jo mille tahansa kevyen musiikin yhtyeelle varsin pitkä ikä. Kukerpillid on edelleen ilmeisen suosittu, soittelevat folk-henkistä musiikkia, lähinnä omaa tuotantoaan. Vaikutteita on bluegrassista, ameriikan folkista, virolaisesta kansanmusiikista jne. Taloudessamme yhtyettä kuunnellaan jonkin verran, sillä pikkuneidille ostettiin virolaisten lastenlaulujen levy, esittäjänä juurikin Kukerpillid. Ihan riemastuttavan iloista meininkiä, neiti tykkää tanssimisesta joten levy on kovalla käytöllä. Kyllähän tätä ihan kuuntelee, jaksan silti ihmetellä, kuinka yhtye on pysynyt "pinnalla" kaikki nämä vuodet.

Toinen merkkipäiväyhtye on Meie Mees, josta minulle tulee mieleen ensimmäisenä suomalainen Turo's Hevi Gee. Soittelevat siis lähinnä vironkielisiä covereita kansainvälisistä hiteistä. En oikeastaan tiedä, onko kyseessä varsinainen huumoribändi vai ei, mutta huumorilla se on pakko ottaa. Musiikin taiteellisista ansioista en mene sanomaan mitään. Meie Mees täyttää 15 vuotta, sekin varsin kunnioitettava ikä. Meille ilmestyi myös tämän bändin kokoelmalevy, jota olemme autossa kuunnelleet ja naureskelleet. Erityinen suosikkimme on kappale Valge Mersu, jota ei valitettavasti löydy kyseiseltä kokoelmalta. Se kertoo ajelemisesta (lainatulla) valkoisella Mersulla, jonkinlainen autopeden sielunmaiseman kuvaus, 2010-luvun virolainen "Teuvo, maanteiden kuningas". Tutustuimme biisiin, ja sitä kautta yhtyeeseen, sattumalta YouTuben kautta, ja on aina hauska oivaltaa jotain uutta näitä kuunnellessaan. Esim. Moskva-kappaleen (tunnetaan Suomessa ainakin Frederikin (?) versioimana Volga-nimellä) "Kremli müürid punased, esmaspäevad sinised" oivaltaminen kirvoitti meiltä monet naurut. Emme siis niinkään kuuntele tätä musiikin, vaan lyriikan vuoksi, mikä sekin on varmaan monen virolaisen mielestä lähinnä säälittävää...

Kuten olen jo aiemminkin tainnut mainita, virolainen musiikki on yleisesti ottaen kevyempää kuin suomalainen tänä päivänä. Tai no, tehdään kait Suomessakin paljon iskelmäpoppia, mutta en valitettavasti ole musiikkityylin suuri fani. Yhden hitin poppi-ihmeitä on täälläkin, ilmeisesti ainakin kauniita tyttösiä, jotka valjastetaan laulamaan levyllinen musiikkia ja sen jälkeen keskitytään edesottamuksiin lähinnä juorulehtien palstoilla. Eilen katsellessamme ETV2:lta Eesti Top 7-listaa totesimme kuitenkin, että paljon muunlaistakin on nyt pinnalla. Olimmekin jo kuulleet Lähen ja Tulen -hitin Põhja-Tallinn -nimiseltä rap-ensembleltä, se on ollut iso hitti ja pitkään listaykkösenä, samoin kuin saman bändin Nii Lihtsalt Ei Saa. Joku suomalainen räpäyttäjä saisi tehdä näiden kanssa yhteisen biisin, voisi olla hauskaa kuultavaa. Vironkielisestä rapista en kyllä kovin montaa sanaa selvää saa, mutta ainakin alaa suuremmin tuntemattoman korvaan pojilla on hyvä flow. Toinen yllättävänkin raskasta musiikkia soitteleva bändi oli mukana uutena tulokkaana, Maxtraktorin Liquid Star ei mielestäni tarjonnut musiikkityyliinsä sinällään mitään uutta, mutta ihan kuunneltavaa tavaraa silti.

Sitten suomalaisen melkeinpä pakolliseen "mitä elefantit ajattelevat meistä"-osioon. Suomalaista musiikkia kuulee Virossa jonkin verran radiosta, näitä samoja HIMejä ja Rasmuksia, joita voisi kuvitella kuulevansa muuallakin Euroopassa. Joskus kauan sitten suomimusaa kuunneltiin enemmänkin, kuulemma esimerkiksi Dingolla on/oli täällä oma fanipohjansa (joka tosin lienee vanhentunut samaa tahtia itse orkesterin jäsenten kanssa). Laulajatar Mari-Leen teki Dingo-hitti Levoton Tuhkimon vironnoksen, Rahutu Tuhkatriinu, jokunen vuosi sitten, ja se oli isohko hitti silloin. Sopii googlata, hauskaa kuultavaa.

Lenin-setä asuu takapihalla ja muita lähinähtävyyksiä

Perjantai-ilta ei sujunut kovin auvoisesti. Viime viikolla rappukäytävään oli ilmestynyt lappu, jossa huomaavaisesti kerrottiin lämmityskatkoksesta perjantaista sunnuntaihin. Lapussa teksti oli muuten huomaavaisesti vain viroksi... Tässä talossa asuu lisäksemme tietääkseni ainakin yksi muukin suomalainen, jonka kielitaidosta en osaa sanoa mitään, ja lisäksi pari niin venäjänkielistä perhettä, etten usko heidän välttämättä ymmärtäneen viestiä. Ehkäpä asunnon omistajia on asiasta infottu yksilöllisestikin, mutta ainakaan vuokraemäntämme ei ollut ilmoittanut meille aiheesta. No, perjantaina lapsosen iltakylpyä laittaessani totesin, että nyt se sitten tosiaan katkesi. Keittelin lämpimät vedet kattilalla ja vedenkeittimellä, ja mielessäni nostin hattua äiteelleni, joka lämmitteli minun kylpyvesiäni samalla menetelmällä (tai itse asiassa vissiin puuhellalla). Asuimme omakotiraksavaiheessa hetken aikaa talossa, jonka mukavuuksiin ei kuulunut lämmin vesi, vuonna 1982. Respect, äitee.

Ehdimme jo harkita pikaista pakoa hotellin huomaan viikonlopuksi, mutta jo lauantaiaamuna vesikriisimme oli loppunut, taas pääsi suihkuun. Jäimme siis viikonlopuksi Tallinnaan ja tutustuimme taas pariin paikalliseen nähtävyyteen. Lauantaina kävimme Tallinnan kasvitieteellisessä puutarhassa, Botaanikaaedissa, viettämässä iltapäivää luonnon helmassa. Jokaiselle kotihortonoomille vierailun arvoinen paikka. Oma kukkien kasvatukseni rajoittuu muutamaan laatikolliseen samettirusuja parvekkeella, mutta tuolla pääsi ihailemaan uskomattoman monia ruusulajikkeita, puita ja muita kasveja. Pikkuneidiltä pointsit suurten kasvihuoneiden papukaijoille ja karppialtaalle. Botaanikaaed voisi toimia myös piknik-paikkana, ruohokenttää piisaa.

Sunnuntaina käväisimme Maarjamäen museoalueella, hieman Tallinnan keskustasta Piritaan päin. Ehdottoman hyvin piilotettu paikka muuten: polkupyörällä pääsisi varsin mukavasti perille pyörätietä, mutta pyöriä meillä ei valitettavasti täällä ole. Autoilijalle ei juuri opasteita ole, harhailimme hetken etsien museon sisäänpääsyä, enkä ole ollenkaan varma, ajoimmeko sittenkään ihan oikeaan paikkaan parkkiin... Itse museota voisin luonnehtia hyvin piilotetuksi helmeksi. Varsin kattava leikkaus Viron historiaan viimeisen reilun sadan vuoden ajalta, tosin näyttelystä jotain irti saadakseen on syytä osata viroa tai englantia, mieluummin ehkä ensin mainittua. Pikkuneiti piti taas vanhempia kiireisenä, joten kovin syvälliseen tutustumiseen ei ollut aikaa. Ehkä hyväkin, että neiti on niin kovin pieni, ettei ymmärrä esimerkiksi Toisen maailmansodan aikaisia kauheuksia vielä.

Museon takapihalle on siirretty menneisyyttä, joka mielestäni sinne kuuluukin: ei unohdukseen, mutta takapihoillemme muistuttamaan siitä, että asiat eivät aina ole olleet näin. Pikkuneidin ensimmäinen kommentti neuvostoaikaisista suurmiesten patsaista oli "iso setä!" Päässä alkoi välittömästi soida Pikku Pioneerin laulu, tai mikähän se nyt onkaan ("Lenin-setä asuu Venäjällä..."). Siellähän noita oli. Osa oli nähtävillä jo aiemmin käymässämme Miehitysmuseossa, suurempia oli dumpattu Maarjamäen linnan taakse. Varsinainen kauhugalleria.

Maarjamäen alueella olisi mielestäni potentiaalia vaikka mihin. Linnan alue on kaunis, mutta puskittunut ja piharakennukset ovat ilmeisesti vajaakäytöllä. Tallinnassa museoita riittää, ja tämä on tosiaan vähän syrjässä, joten alueen kunnossapito ei liene kaupungin prioriteetti numero yksi. Toivottavasti kuitenkin tulevaisuudessa tulee aika, jolloin alueeseen laitetaan vähän enemmän paukkuja, sillä paikka on mitä hienoin. Edelleen jäi käymättä siinä kummallisessa betonimonumentissa linnan alueen vieressä, sinne pitää mennä vielä erikseen. Kuvittelimme, että museoalueelta olisi päässyt myös betonihirvitykselle obeliskeineen, muttei päässyt, ja pienestä museovieraasta alkoi jätskitankkauksesta huolimatta loppua virta. Suuntasimme siis neidin mielestä viikonlopun parhaaseen seikkailuun, autopesulaan. Kun on melkein kaksivuotias, voi olla pienistä asioista järisyttävän onnellinen.

Lisäksi kävimme uudessa lähikahvilassamme. Pikkuneiti oli jostain syystä päättänyt, että nyt on päästävä kahvilaan isin kanssa, joten sinne siis. Kalamajan alueella, lähes Balti Jaamia vastapäätä sijaitseva trendikäs Boheem Kohvik on avannut pienemmän Väike Boheemin meiltä parin korttelin päähän. Eväs oli maittavaa, kahvila viihtyisä ja tunnelmallinen. Samassa liiketilassa toimi aiemminkin ravintola, jossa emme koskaan tulleet käyneeksi (eikä ilmeisesti kovin moni muukaan, koska ravintola tosiaan on nyt edesmennyt). En aluksi edes tajunnut sen olevan ravintola, vaan luulin jonkin sortin kampaamoksi ulkoa päin. Väike Boheem sen sijaan on rakentanut paikkaan myös kivan terassin, joka houkuttelee paikalle kulkijoita: aina siinä joku istuu, kun olemme ohi kävelleet. Toivomme menestystä uudelle paikalle!

Olen ollut laiska kirjoittelija, onhan tässä välissä tapahtunut kaikkea muutakin kivaa: esimerkiksi vanhavanha, mutta silti niin nuori, ystäväni kävi kylässä! Lisäksi poikkesimme pikaisesti Lennusadam-museossa ja Pärnussa. Niin, ja paljon ihan tavallista arkea: leikkipuistoilua, pestyä pyykkiä, imuroituja lattioita ja koiraulkoilua. Lähitulevaisuudessa taloutemme reissaa Lappiin jännäämään, sanooko toinen vanhavanha-nuori ystäväni tahdon, isovanhempien ja muiden visiittiä on luvassa, eräs neiti täyttää kaksi, ja niin edelleen. Kotiäidiksi mulla on koko ajan sata asiaa menossa!

Pari huomiota tältä päivältä

Meinasi päästä jokunen ruma sana jokusella kielellä tänään. Jos tämä kansa ei kuole hyssälöitsijöiden oletusten mukaan viinaan, niin lääkäreiden puutteeseen kuolee. Meillä on melkein kaiken kattava expat-sairasvakuutus, mutta hittoako mä sillä teen, jos lääkäriin ei pääse.

Varasin eilen pikkuneidille lääkärin paikallisesta yksityislääkärikeskuksesta. Neiti hankki itselleen lomamatkan loppupuolella sitkeän yskän, ja on lisäksi pidellyt korviaan, mikä voisi kieliä korvatulehduksesta. En kuitenkaan mennyt lääkärille mitenkään huolesta sykkyrälä, neidin vointi on muuten ollut ihan hyvä, ei kuumetta tai vastaavaa. Lampsimme iltapäivällä lääkärikeskukseen, joka sijaitsee tuossa ihan kävelymatkan päässä. Toiveissa oli ainakin tarkistaa korvat ja kurkku, etteivät vaikuta tulehtuneilta. Eipä sellaisen vuoksi viitsi Mustamäen lastensairaalan ensiapuunkaan mennä. 

Mutta ei niin ei. Kyseinen lääkäri ei kuulemma ota lainkaan vastaan alle 18-vuotiaita potilaita, siis se, jolle neidillä oli aika varattuna. Lastenlääkärit olivat kuulemma kaikki firman toisessa keskuksessa, ja ensimmäiset vapaat ajat tietenkin vasta viikonlopun jälkeen. Ei olisi keljuttanut ollenkaan niin paljon, jos olisin vähääkään voinut epäillä jonkinlaista kommunikaatiokatkosta varaustilanteessa. Nyt sekään ei vaikuttanut kovin todennäköiseltä... Ensinnäkin: puhuin koko varauksen ajan englantia varmuuden vuoksi, vastaanottohenkilö puhui myös hyvää englantia ja varmasti ymmärsi mitä sanoin. Toiseksikin: annoin neidin syntymäajan ja isikukoodin varauksen yhteydessä. Jos henkilö on syntynyt vuonna 2010, hänen voisi ehkä päätellä olevan alle 18-vuotias. Lisäksi sain kännykkääni varausvahvistuksen neidin koko kolmella etunimellä, varauksen tein kuitenkin vain kutsumanimellä, joten jostain rekisteristä se nimi on luultavasti isikukoodin perusteella haettu. 

Kolmas asia, joka puhuu henkilökuntaa vastaan, on se, että tarkistin vielä erikseen, että onhan tämä lastenlääkäri, ja sanoin jo heti kärkeen, että tarvitsen ajan hieman alle kaksivuotiaalle lapselle. Vastaanottoon asti ei siis ollut mennyt tieto siitä, että lääkäri pelkää lapsia. Onneksi kyse ei ollut tämän vakavammasta asiasta. Seuraavaksi hankin jonkun internetpikakurssin aiheesta "korvalampun käyttö ja lasten korvatulehdusten diagnosointi for dummies" ja lakkaan vaivaamasta järjestelmää vain varmuuden vuoksi. Kele. Varaan uuden ajan, jos tarvetta ilmenee, mutta en saman firman lääkäriltä. Enää ikinä.

Lekurisekoilusta kimpaantuneena lähdin neidin kanssa Kadrioruun leikkipuistoon, mistä neiti ei pistänyt pahakseen. Puistossa neiti löysi kaverinkin, noin nelivuotias pikkupoika päätti adoptoida hänet siskokseen saman tien. Kaveruksilla vaikutti olevan ihan hauskaa yhdessä, mitä nyt lapiosta tuli vähän riitaa välillä. 

Lasten suustahan kuulee totuuden tunnetusti. Minä sain kuulla totuuksia kielitaidostani tänään. Noin puolisen tuntia minun kanssani juteltuaan tämä pikkujätkä totesi, että "täti, sä et taida olla virolainen". Vastasin, että en ole, olen suomalainen ja tämä pikkutyttökin puhuu oikeastaan vain suomea. "Niin, kun sä et muistanut miten sanotaan suihkulähde (purskkaev), niin mä ajattelin että sä olet varmaan jostain missä ei ole suihkulähteitä". Nelivuotiaan pistämätön logiikka :) Totta puhuen, eipä tuolla kotikylällä paljon suihkulähteitä ollutkaan ...

Huomasin myös, että virolaiset ovat ihan sokerista. Siinä puistoillessa, pilvisessä mutta lämpimässä säässä, jostain pilvestä ripsaisi muutaman pisaran vettä. Vilkas puisto muuttui minuutissa ihan autioksi, sinne ei jäänyt meidän lisäksemme kuin se pikkuneidin ominut nuorimies ja joku äiti ihan pienen, konttaavan poikansa kanssa. Muut hävisivät kuin ilmavaiva autiomaahan. Kummallista. Ja vettä tuli tosiaan sen verran, että pisarat olisi pystynyt väistelemään. Ehkä tämä selittää sen, miksi leikkipuistossa oli aina kevättalvella rauhallista: pieni räntäsade ei meikäläistä haittaa, mutta ehkä se täkäläisittäin on sitten jo liikaa.

Pieni neiti päätti muuten ilmoittaa puistosta lähtiessä, että "ei taha!" Eli ei tahtonut mennä kotiin, mutta aika virolaisesti se sen ilmaisi. Ehkä kieli tarttuu huomaamatta noin pienelle, olihan se varmaan tunnin leikkinyt uuden kaverinsa kanssa vieraalla kielellä. Aika hyvin tyypiltä, joka on oppinut muodostamaan kunnollisia lauseita äidinkielelläänkin vasta ehkä kuukausi sitten.

Suuri Lomareissu - eli sinne ja takaisin

Noniin, tämän perheen lomareissut tälle kesälle on lompsittu. Kolmessa viikossa ehtii kaikenmoista kivaa, joskin paljon jäi tekemättäkin, monia vierailupaikkoja vierailematta ja niin edelleen. Olen pahoillani, jos emme ehtineet käydä juuri Teillä! Aika kun aina tuntuu loppuvan kesken... Eikä meidän tarvitse vielä käydä edes pakollisissa puuhamaissa! Apua, miten minnekään ehtii sitten, kun pitää vielä mahduttaa samaan lomaan Särkänniemi, Muumimaailma, Ähtärin eläinpuisto, Heureka, Linnanmäki, Jukupark...

Loma lyhyesti, osa 1: Puola

Aloitimme lomareissun perinteisesti lentokentältä. Miehen työn vuoksi on parasta tehdä kaikille soittelijoille selväksi heti ensimmäisestä päivästä, että hän ei ole käytettävissä (ja ehkä vähän miehelle itselleenkin...). Tämä tapahtuu kivuttomammin siten, että buukataan ensimmäisestä lomapäivästä lennot jonnekin, mistä ei voi "ihan vaan nopeasti piipahtaa" toimistolla. Tällä kertaa matkustimme niinkin eksoottiseen paikkaan kuin Puola, tapaamaan pienen neidin pieniä serkkuja ja vähän kummejakin. Lensimme Air Balticilla (varsin käypäinen halpalentoyhtiöksi, muuten) Tallinnasta Riikan kautta Varsovaan, sieltä jatkoimme junalla Lodziin, joka on keski-Puolalainen teollisuuskaupunki. Expatriatismi kulkee ilmeisesti suvussa... Tosin serkut ovat muuttamassa takaisin Suomeen piakkon, parivuotinen Puolan-komennus on lusittu.

Puola olisi muuten mitä mainioin lomakohde muutenkin kuin sukulointia ajatellen, ja olemme siellä käyneetkin aiemmin, silloinkin tosin paikallisen ystävän luona. Asiat toimivat varsin mukavasti, hinnat ovat erittäin kohtuulliset suomalaisesta näkökulmasta, kesäsäät yleensä lämpimiä (onneksi emme sattuneet pahimman helleaallon aikaan paikalle), ainoastaan paikallisten kielitaidossa voi olla puutteita etenkin turistialueiden ulkopuolella. Aika kaukana ovat ne ajat, jolloin puolalaisen taukopaikan vessan virkaa toimittivat reiät komeron lattiassa. Tosin osa puolalaisista nähtävyyksistä ei ole varsinaisia riemulomalandioita, kiitos toisen maailmansodan. Auschwitzissä olemme käyneet jo aiemmin, eikä se kovin lähellä olisi ollutkaan, joten kävimme menettämässä uskoamme ihmiskuntaan Lodzin juutalaisella hautausmaalla ja Radegastin juna-asemalla.

Lodzissa oli ennen toista maailmansotaa varsin kukoistava tekstiiliteollisuus, jota pyörittivät pitkälti juuri juutalaiset. Tästä johtuen kaupungissa oli suuri juutalaisyhteisö. Natsit perustivat kaupunkiin geton, johon sullottiin yli 200 000 juutalaista. Radegastin aseman kautta kulki heistä suurimman osan tie tuhoamisleireille, koko getossa oli jäljellä 880 asukasta sodan loppuessa. Pedantti kirjanpito aseman kautta kulkeineista oli aika vaikuttava, asemahallin museossa näytti olevan ehkä edesmenneiden sukulaisia selaamassa "matkustajalistoja". Hautausmaalle on haudattu getossa kuolleita, tuo kenttä muutamine tyhjiksi jääneine joukkohautoineen oli aika pysäyttävä. Myös hautausmaan vanha puoli oli mielenkiintoinen, hautakivien tulkinnassa hepreankielen taito olisi ollut tosin tarpeen. Aikamoisia muistomerkkejä oli pystytetty aikansa merkkihenkilöille.  

Puolan historia ei kaiken kaikkiaan ole sieltä iloisimmasta päästä Euroopassa, koko maa on välillä lakannut olemastakin, ja sen yli on pyyhkäisty lännestä ja idästä monella vuosisadalla. Kaikki tämä huomioiden, puolalaiset vaikuttavat yleisesti ottaen iloisilta ja ulospäinsuuntautuneilta tyypeiltä, tai ehkä tämä harhaluulo johtuu vain Virossa vietetystä ajasta. Suomalaiset kun vaikuttavat aivan sydämellisen avoimilta verrattuna virolaisiin monissa tilanteissa. Puolassa etenkin lapsiin suhtaudutaan paljon positiivisemmin kuin Virossa tai Suomessakaan. Pieni neiti sai aina ihailijoita, junassa ventovieraat tulivat juttelemaan neidille ja avuliaita käsiä löytyi availemaan ovia rattaiden kanssa kulkijalle. Vaikka yhteistä kieltä ei aina ollutkaan, kaupat sai aina tehdyksi joka paikassa. Ulkoisesti Puola on kuitenkin mielestäni edelleen rähjäisemmässä kunnossa kuin esimerkiksi Viro, kadut huonompia ja talojen julkisivut kehnommassa kunnossa heti, kun mennään aivan ydinkeskustojen ulkopuolelle. Hurjasti siellä on kuitenkin kaikesta tarjontaa, mikä on sinänsä ihan ymmärrettävää: puolalaisia on yli 38 miljoonaa, joten on siellä kysyntääkin.

Meillä kotona oli joka kesä ulkomaalaisia työntekijöitä kun olin mukula: vihannesfarmilla tarvittiin kesäisin paljon käsipareja eikä suomalaisia saanut pellolle hikoilemaan enää 90-luvullakaan. Muistanpa eräänkin puolalaiskaksikon, kaksi pientä kuivakkaa äijää, jotka saattoivat syödä ison kattilallisen perunoita yhdeltä istumalta. Tekivät kyllä töitäkin sitten sen mukaisesti. (isoäidin isoisän mukaan puolalaisia piti ruoskia aamuisin ennen pellolle vientiä, mutta en jaa hänen käsitystään. Tämän saksalaisen kartanonherran käsitys perustui näet ensimmäisen maailmansodan aikaisiin sotavankeihin, näille meillä olleille maksettiin ihan palkkaakin, joten motivaatio oli heillä ehkä enemmän kohdallaan.) Muistan näiden kavereiden hämmästyksen ja ihastuksensekaisen hiljaisuuden, kun kävimme heidän kanssaan ensimmäistä kertaa paikallisessa supermarketissa. Jaksoivat vielä paluumatkallakin hämmästellä, kuinka paljon makkaraa, lihaa, leipää ja kaikkea voikaan yhden katon alla olla. Ajat ovat totisesti muuttuneet. Puola on tätä nykyä shoppailijalle aika paratiisi. Satuimme olemaan siellä vieläpä alennusmyyntiaikaan, joten matkalaukkumme täyttyi paluumatkalle etenkin pikkuneidin uusista vaatteista. Paikoitellen jopa liikuttavan halvoista sellaisista. Itsellenikin löysin, ihme kyllä, mm. kahdet uudet farkut, hintaa yhteensä alle 50 euroa. Ja mä olen kokoa farkkukauppias-pyörittää-päätään, eli en yleensä löydä yhtään mitään tai jos löydän, yksistä housuista saa maksaa satasen tai ylikin. Menkää siis Puolaan, kaikki himoshoppaajat!

Loma lyhyesti, osa 2: Suomi

Vajaan viikon Puolan-visiitin jälkeen palasimme onnellisesti Tallinnaan pariksi päiväksi, pesimme noin viisi koneellista pyykkiä ja jatkoimme Suomeen. Mökkeilimme vajaan viikon, pikkuneidillä oli hommaa isovanhempien viihdyttämisessä ja kaikkien isotädin tarjoamien lettujen syömisessä. Kohokohtia lienee ollut (terassille sijoitetussa kahluualtaassa lutraamisen ohella) vierailu paikallisella kotieläintilalla, jossa pikkuneiti näki sellaisiakin ihmeitä kuin pupuja, possuja, lampaita ja kukon. Neiti melkein kaksi vee kiekuikin sitten loppuillan, että kaikki varmasti tiesivät missä ollaan käyty. Mökiltä suuntasimme sitten auton nokan (valot aavistuksen verran taivasta kohti, kiitos tuliaislastin) kohti Pohjanmaata, toisia isovanhempia ja Suomen-kotikaupunkia. Kävin pikaisesti pyörähtämässä työpaikallakin, toisaalta sinne olisi kiva palata vaikka heti mutta toisaalta... menee tämä näinkin. Muutamaa kaveriakin ehdittiin tapaamaan, mies kävi kaverinsa polttareissa Seinäjoen Vauhtiajoissa jne. Vauhtiajojen hintapolitiikka, alkoholiholhous ja ruokatarjonta saivat muuten mieheltä moitteita verrattuna virolaiseen Õllesummeriin: virolaisilta festareilta saa ihan oikeaakin ruokaa, ei pelkkää pakastekebabia ja makkaraa, ja ruokansa kanssa voi käydä ostamassa olusen tai vaikka snapsin ja nauttia niitä yhtä aikaa (!) valitsemassaan paikassa. Järjestyshäiriöitä ja häiritseviä humalikkojakin oli kuulemma kuitenkin suomalaisfestareilla enemmän. Muuten oli kuulemma hyvät juhlat autoineen ja bändeineen, ja polttarisankarikin selvisi hengissä häitään kohti.

Sitä saa muuten toisinaan hauskoja katseita osakseen, kun ajelee pitkin Suomen maaseutua viron rekisterissä olevalla autolla! Joku isäntämies oli parkkipaikalla mieheni kuullen pikkupojalleen selvittänyt, että "nua on niitä ryssiä". Onneksi ei minun kuulteni, olisin todennäköisesti käynyt korjaamassa vähän käsityksiä, tai ainakin esittäytymässä varsin juurevalla hämäläismurteellani. Pitäisi vaan olla alla huonompi auto, että herättäisi kunnolla kauhua murtovarasliigoja pelkäävissä maanmiehissä. Ehkä voisimme hankkia kakkosautoksi vaikka vanhan Hiacen ja katsoa, kuinka usein poliisi pysäyttäisi.

On se vaan kuitenkin mukava tulla kotiin. Suomessa oli kyllä taas ihan hauskaa, mutten vieläkään ole saanut päälle minkäänlaista kotimaan kaipuuta. Mies sanoi, että nyt oli ensimmäistä kertaa vähän haikea lähteä Suomesta takaisin Viroon, mutta minusta ei vieläkään oikeastaan. Tosin minunhan ei tarvitsekaan lähteä töihin, tai siis sama työ oli mukana koko lomankin, miten sen nyt ottaa. Ei harmittanut kuitenkaan tulla takaisin Tallinnaan omaan arkeen. Ennen kaikkea, toisten nurkissa asuminen alkaa jossain vaiheessa kyrsiä, vaikka majoituksen tarjoajat ovatkin omia rakkaita ihmisiä... Kotiin on hyvä tulla, ja kodiltahan tämä jo tuntuu. Harmittaa ainoastaan se, ettei tosiaan ehtinyt tavata kaikkia sukulaisia ja ystäviä, joita olisi ollut mukava nähdä.

Laivamatkailu ei muuten mielestäni ole ainakaan yhtään hauskempaa näin turistiaikana. Sekä mennessä että tullessa laiva oli varsin täynnä, leikkipaikalla kersoja ja meteliä enemmän kuin laki sallii ja liputkin ryökäleet kalliimpia kuin talvella. Mitä ne kaikki tänne änkevät!