torstai 29. maaliskuuta 2012

Oma auto sairaan kallis

Virossa tykätään autoista. Hyvistä autoista, näyttävistä, nelivedoista, bensasyöpöistä, you name it. Kadunvarsilla näkee paljon parempia ja erikoisempia autoja kuin Suomessa koskaan. Suomessa niin suosittua Toyotaa näkee vähemmän, niitä enemmän melkein on Suomessa vähän luksusleiman saanutta Lexusta. Kalliit Mersut, Audit ja Bemarit ovat aika jokapäiväinen näky, näkee myös esim. Bentleyä ja muita sikakalliita merkkejä, ihan päivittäin. Tälläkin kohtaa Viro tosin on vastakohtien maa: missään en ole myöskään nähnyt niin montaa konepeltiä pystyssä kadunvarsilla, kun auto on sanonut sopimuksen irti.

Virossa autofanaatikoille on ihan oma nimi, autopede. Ei kovin kaunis nimitys, vapaa käännös olisi vissiin autopervo. Täällä on kuulemma tapana, että auton pitää olla niin hyvä, kuin mihin suinkin on rahaa. Ulkokuori kuntoon. Ajetaan luksusautolla, vaikka asuttaisiin vuokrayksiössä Lasnamäellä. Asuntoa kun ei saa mukaan keskikaupungille näyttäytymään... Toisaalta, mikäpä minä olen virolaisia tästä syyttämään, 30 vuotta sitten länsiauto oli vain kaukainen haave suurimmalle osalle kansasta. Ajoi silloin moni Suomessakin Ladalla, mutta oli ainakin rahoissaan olevilla mahdollisuus ajaa autokaupasta ulos vaikka tuliuusi laatikko-Volvo tai Ooppeli, Virossa ei. Nyt autoja saa, ja ovathan ne täällä toki Suomen hintoja halvempia, kiitos matalamman verotuksen. Aika paljon näkyy olevan liikkeellä myös tuontiautoja Saksasta ja muualta Euroopasta, niinkuin Suomessakin toki.

Autoilijoita yritetään myös saada jättämään ajokkinsa kotiin ainakin Tallinnassa. Liikennettä kieltämättä on aika paljon, ja osa kaduista luokattoman huonossa kunnossa (selittää osaltaan sitä nelivetoautojen suhteessa suurta määrää). Ensi vuoden alusta Tallinnan joukkoliikenne muuttuu maksuttomaksi, tämän toivotaan osaltaan vähentävän ruuhkia. Tallinnan joukkoliikenne onkin mielestäni ihan kattava ja toimiva, eikä sen hinta tälläkään hetkellä ole paha. Jos itse kävisin töissä täällä kaupungissa, pyrkisin kyllä käyttämään julkisia. Ilmaisia ratikoita, rollikoita ja busseja tehokkaammaksi keinoksi vähentää liikennettä osoittautunee kuitenkin bensan hinnan nousu. Paikallinen ilmaisjakelulehti Pealinn uutisoi juuri poliisien tilanteesta. Partioautojen määrää liikenteessä on pakko vähentää, koska polttoaine on niin kallista, ettei viranomaisilla ole varaa siihen! Bensan ja dieselin hinta keikkuu suunnilleen tasolla 1,40 €/litra, eli edelleen tuntuvasti halvempaa kuin Suomessa, mutta hinnannousu on ollut hirvittävää pari vuotta.

Eikä polttoaine ole tietenkään autoilun ainoa kustannus täälläkään. Esim. pysäköinti voi osoittautua ihanan kalliiksi. Meidän alueellamme keskikaupungin pysäköintipaikka kadun varressa maksaa yli 120 euroa kuussa, siis kaupungin paikoilla. Pysäköinninvalvontaa harjoitetaan ilmeisen tehokkaasti. Eräänä aamuna törmäsin oranssi-valko-sinitakkiseen pysäköinninvalvojasetään, jolla vaikutti olevan sesonki päällä. Laskin yhdeltä kadunpätkältä 17 pysäköityä autoa, joista kolmella EI ollut heippalappua ikkunalla... Moni ehkä ottaa mieluummin riskin parista 40 euron lapusta per kuukausi kuin maksaa pysäköintipaikan. Ei ehkä kannattaisi, sillä kyllä niitä valvojia liikkuu aika paljon. Talomme edessä on penkki, joka on lappuliisojen ja -lassejen suosiossa taukoaikaan. Kyllä niitä joka päivä siinä istuu, joten taitaa hommia piisata joka päivälle. Valvontaa toki tarvitaankin, osa kaduista on niin kapeita, ettei niitä selvästikään ole suunniteltu autoille, ja yksikin väärin pysäköity ajokki voi pahimmassa tapauksessa tukkia liikenteen.

Parkkeerata voi toki myös yksityisillä parkkialueilla (eramaa). Sellaisella pysäköinti maksaa tällä alueella kolmisen kymppiä per kuukausi. Nämä ovat yleensä tyhjiä tontteja (asfaltoimattomia ja tällä hetkellä kovin kuraisia), joissa on kyltti ja joissakin myös parkkilippuautomaatti. Niitä ei juuri missään tosin näe, ilmeisesti ovat liian helppo saalis pikkurahan tarpeessa oleville ohikulkijoille. Suurin osa pysäköinneistä maksetaan netin kautta tai kännykällä. Tässä meille tuli alkuun ongelmia, kun miehellä oli perheen ainoa Virolainen kännykkäliittymä (firman, ei voi maksaa pysäköintejä yms), Sampopankin aina niin "luotettava" nettipankki ei suostunut toimimaan, Suomalaisesta nettipankista ei voinut maksaa, eikä meillä sitä paitsi ollut isikukoodejakaan. Jouduimme siis maksamaan parkin vanhanaikaisesti rahalla masiinaan, onneksi se sentään vielä onnistuu.

Virossa muutenkin asioita voi hoitaa kätevästi tai ainakin mukakätevästi netissä. Ratikkalipun kanssa seikkailtuani ostin seuraavan lippuni netin kautta. Joo, hoitui kyllä, mutta luottokortilla maksaakseen piti käyttää myös oman pankin tunnistautumista avainluvuilla jne. Hankalaksi tehty mielestäni. Onnistui kuitenkin! Ilman auttavaa viron kielen taitoa ei tosin onnistuisi... Nettilippua (ja kännykällä soittamalla tilattavaa lippua) varten pitää jälleen olla se isikukood, eli ei onnistuisi suomalaisturistilta. Sikäli mielestäni Helsingin systeemi, jossa lippu tulee tekstarilla kännykkään, on parempi näin satunnaiselle käyttäjälle.

Virolaiset ovat tekniikkaorientoitunutta kansaa ilmeisesti muutenkin. Siinä samalla penkillä, jossa näen usein pysäköinninvalvojia tauolla, istuu joskus mummeli. Sellainen klassinen herttainen mummo: noin 70-80-vee, huivi päässä, perässävedettävä skottiruutuinen ostoskassi, polvimittainen pomppa, ruskeat sukkahousut ja läskipohjakengät. Kyllä te tiedätte tyypin. Mummeli huilaa siinä ilmeisesti kauppareissullaan, istuu usein siinä penkillä, kun lähden ulos lapsen kanssa aamuisin. Yhtenä aurinkoisena aamuna rouva istui siinä rentoutumassa, ajan kulukseen kaivoi perässävedettävästään LÄPPÄRIN, ja alkoi ilmeisesti surffata netissä. Ei ihan se juttu, mitä oletin mummojen tekevän kauppareissupaussillaan? Ileisesti olen vaan jäänyt mummojen trendeistä jälkeen. Ei mitään uutta, että joku tällainen juttu olisi multa jäänyt huomaamatta.

tiistai 20. maaliskuuta 2012

Rati riti ralla, ajan ratikalla (ja vähän kotihommia siinä sivussa)


Mihin minua oikeastaan täällä enää tarvitaan! Pikku apulainen osallistuu kovin mielellään kaikkeen kotiaskareeseen, neidin mielestä äitiä ei tarvittaisi niiden tekemisessä lainkaan. Toivottavasti into on tallella vielä esim. 15 vuoden päästäkin... Tuskin on, mutta toivossa on hyvä elää. Latailin kännykästä muutaman kuvan todisteeksi:

Ensiksi tiskataan









Sitten voisi vaikka pestä vähän lattioita

Koirakin on hyvä ulkoiluttaa välillä

Raskaiden kotitöiden lomassa voi tehdä hieman taidettakin

Apulaisen avusteluinto on ajoittain hieman rasittavaa. Olen kuitenkin katsonut helpommaksi antaa neidin osallistua, kun kerran innostusta on. Helpompi on nostaa lapsi pöydälle ihmettelemään kuin yrittää tehdä hommia lahkeessa roikkuvan puolitoistavuotiaan kanssa. Jopa ruuanlaittoon neiti osallistuu, kaataa aineksia ruokaan ja sekoittaa kovasti. On oppinut jo senkin, ettei kuumiin kattiloihin ja pannuihin saa koskea (ja ihan itseään polttamatta! On se fiksu).

Kauhistelijoille kerrottakoon, että koiran ulkoilutus tapahtuu aidatulla alueella kotipihassa. Ihan itse en innokasta koiranulkoiluttajaa vielä päästä karvapehvan kanssa reippailemaan, koiran elopaino kun lienee noin kaksinkertainen neitiin verrattuna. Koira muuten seurailee neitiä kovin kiltisti, mutta en usko, että se toisen koiran tai vaikka kissan kohdatessaan muistaisi (tai välittäisi), kuka hihnan päässä roikkuukaan...

Mitään ihmeellistä meille ei kuulu. Ajattelin käydä äänestämässä kansanäänestyksessä, täällä äänestetään siitä, pitäisikö Tallinnan paikallisliikenteen olla ilmaista. Osallistua saavat kaikki tallinnalaisiksi kirjautuneet, ja oletan olevani sellainen. Äänestän ilman muuta ilmaisen julkisen liikenteen puolesta. Ainakin ratikassa lipun maksaminen on nimittäin tehty sen verran hankalaksi, etten viitsisi sitä enää tehdä.

Matkustimme ensimmäistä kertaa julkisilla täällä asuessamme, kun vierailimme L:n luona Kalamajan kaupunginosassa. Asumme mukavasti ratikkalinjojen välissä, ja aikataulutiedoista sai hyvin selville, mikä ratikka on matalalattiaista mallia. Lippua en kuitenkaan muistanut ostaa etukäteen, niitä saisi ainakin lähäri-R-kioskilta. Myös kännykkään voi tilata lipun, ei kuitenkaan tekstiviestillä kuten Helsingissä vaan soittamalla, enkä tätä systeemiä ehtinyt siinä hötäkässä tutkia sen tarkemmin. Lippuja saa myös kuskilta, tietty. Onneksi lompakossa sattui olemaan aika paljon kolikoita, sillä ainoastaan tasarahalla (1,60) on mahdollista lunastaa itselleen piletti. Kuskin kopissa on pienenpieni luukku, johon rahat sujautetaan, eikä lippuja voi ostaa matkan aikana, ainoastaan pysäkeillä. Ekalla pysäkillä en ehtinyt ajoissa luukulle, vaan ratikka lähti liikkeelle juuri kun olin laittanut rahat luukkuun. Onneksi seuraava pysäkki oli lähellä, sillä neiti istui rattaissaan yksin keskellä raitiovaunua, kun minä odotin, että kuski ystävällisesti antaisi minulle lipun. Jos Suomessa paikallisliikenteen kuskeja moititaan juroiksi, niin eipä ollut kehumista tämänkään rouvan palveluasenteessa. Tätä osasin toisaalta odottaakin. Muuten ratikka oli siisti, eikä matkustajia kyseiseen aikaan ollut mitenkään ruuhkaksi asti. Ihan hyvin tuolla voi kulkea toistekin, nyt kun tietää systeemin. Jatkossa kyllä ostan lipun etukäteen tavalla tai toisella. Tosin nyt äänestyksen aikana paikallisliikenne on ilmaista muutenkin, joten ihan piruuttaan voisin käydä ajamassa vaikka ympyrää ratikalla muutaman kierroksen.



lauantai 17. maaliskuuta 2012

Laivamatkailu ei avarra

Tallinnassa asumisen nurja puoli on se, että kätevin tapa käydä Suomessa on matkustaa laivalla. Toki voisi lentääkin, mutta karvaisen perheenjäsenen kanssa se olisi hankalaa ja kallista. Laivaan saa myös auton, joten ei tarvitse miettiä kulkemisia satamasta porukoille/mökille tms, sen kun höräyttää Toyotan käyntiin. Laivassa oleminen on se tuskaisin osa.

En ole vähääkään risteilyihminen. Laivalla olosta totisesti karisee hohto, jos sitä joutuu tekemään usein. Sain laivassa istumisesta tarpeekseni jo vuonna kivi ja keppi, kun asuin jonkin aikaa Maarianhaminassa. Kännisten katselu viihteenä ei ole mun juttuni (mulle maksettiin siitä kun olin ravintola-alalla, ilmaiseksi en sitä tee), eikä aina jaksa syödä samaa buffet-ruokaakaan. En juuri juo, enkä harrasta lainkaan uhkapelejä. Aiemmin ratkaisuni yksin matkustaessa oli musiikin kuuntelu ja kirjaan tai lehteen uppoutuminen. Näissä aktiviteeteissahan ei missään vaiheessa saa nostaa päätään tai katsella maisemia, muuten saa seuraansa laivaääliön (junaääliölle sukua), siis sen vähän onnellisen kanssamatkustajan, joka haluaa avautua uskoontulostaan/ex-puolisostaan/peräpukamistaan tms intresantista seikasta ah niin mielenkiintoisessa elämässään. Ei silti, Ahvenanmaan-lautalla kävin ehkä yhden elämäni kummallisimmista keskusteluista, naisten moottoripyöräkypäriä suunnittelevan intialaisen kanssa...

Pienen lapsen kanssa matkustaessa ei tarvitse keksiä aktiviteetteja, lapsi kyllä keksii niitä minulle puolestani. Onneksi tai harmiksi laivoissa on lapsille leikkipaikat. Sellaisen reunalla istuessa ja puolitoistavuotiasta haukan lailla vahtiessa vierähtää kyllä se pari tuntia, minkä matka välillä Tallinna-Helsinki vie. Lasta pitää tosiaan vahtia aivan tauotta, koska lapseni on vielä puolustuskyvyttömän pieni ja osa vanhemmista ei vahdi omiaan. Ei olisi kivaa, jos seitsemänvuotias janipetteri loikkaisi pallomeressä lapseni niskaan tai heittäisi häntä nukenrattailla, kuten viimeksi meinasi käydä. Olen se natsiäiti, joka viimeksi kävi pariin otteeseen ärjymässä väkivaltaiseksi käyneen poikaporukan hiljaiseksi touhunurkassa, kun kultapienien omia vanhempia ei näkynyt mailla halmeilla (pojat on poikia, heh heh?). Lapset voivat olla vielä niin pieniä, etteivät itse osaa vielä ottaa muita huomioon, mutta vanhempien pitäisi tajuta opettaa tätä lapsilleen. No, onpahan omalla lapsellani terapeutille kertomista sitten isona siitä kuinka äiti oli kauhea kurinpitäjä ja aina sitä sai hävetä.

Puolitoistavuotias myös liikkuu varsin liukkaasti, ja laivassahan on ihania käytäviä, joissa juosta. Tämän vuoksi ostin lapsiparalle repuksi naamioidut valjaat, ettei pääse kovin kauas karkuun. Taas tulee terapeutille asiaa! Shoppailu neidin kanssa on välillä tuskaista, koska laivan kaupoissa ei ole sitä vaihtoehtoa, että saisi kävellä itse (irti juokseva 1,5 vee ja lavatolkulla lasipulloja samassa tilassa, ei kiitos). Huutohan siitä tulee, kun joutuu kärryyn istumaan. Kärrystäkin on tosin kiva kurotella hyllyistä kivan näköisiä esineitä, ja täytyy myöntää, että aika usein jotain pientä tulee neidille ostettua... Syntilistaani siis lisättäköön lahjonta. Jos lapsi hiljenee ja on tyytyväinen rapistellessaan karkkipussia tai pientä lelua, se on sen arvoista.

Ruokailu laivalla on aika ankeaa. Viimeksi kävimme tapojemme vastaisesti buffassa syömässä itsemme ähkyyn. Ruoka oli ihan ok, ja ennen kaikkea sitä oli riittävästi... Tosin luulisi Itämeressä seilaavan aluksen tarjoilevan muutakin kalaa kuin pangasiusta! Yleensä olemme saitoja ja otamme laivaan eväät. Tämä siksi, että kahvioiden yms tarjonta on mielestäni ylihintaista ja pahaa. Ei houkuta maksaa Helsingin keskustahintoja muutaman tunnin vitriinissä seisseestä hampurilaisesta. A la carte-paikkoja emme ole vielä testanneet, kuulemani kokemukset niistä vaihtelevat suuresti, pitänee testailla, aikaa on.

Koira viihtyy autossa matkan ajan. Tai viihtyy ja viihtyy, muttei ole valittanutkaan (koirasta haistaa, jos se stressaa, alkaa ns. haista koiralle tosi voimakkaasti). Laiva keinuu aina jonkin verran, ja aina on niitä valopäitä, jotka jättävät autoihinsa varashälyttimet huutamaan. Kuinka vaikea niitä on kytkeä äänettömälle? Pelkääkö joku tosiaan, että auto tulee matkan aikana varastetuksi, jos hälytin ei ole päällä? Matkan aikana kukaan ei kuule auton avunhuutoja, jos murtoveikko iskee matkan aikana, sillä käsittääkseni edes laivan henkilökuntaa ei normaalitilanteissa juuri autokannella hengaile. Ei varmaan ole koiralle kivaa, kun vieressä katumaasturi huutaa apua sen pari tuntia säännöllisen epäsäännöllisesti. Tätähän ei koiraton kanssamatkaaja tule tietenkään ajatelleeksi.

Paras hetki matkasta on se, kun saa ajaa auton ulos laivasta. Olis se tunneli Tallinna-Helsinki vaan niin kiva! Alan kaivaa heti täällä, jos joku toinen aloittaa Helsingin päästä.

perjantai 9. maaliskuuta 2012

Kulttuuria ja poroja

Viime viikonloppuna kävimme tutustumassa lähinähtävyyteen, Viron taidemuseoon Kumuun. Tarkemmin ottaen kävimme sen uudessa osassa, joka on jo rakennuksena mielestäni näkemisen arvoinen. Museo sijaitsee Kadriorgin puistossa, ja mielestäni näyttää puiston puolelta rantaan ajetulta laivalta. Museon on suunnitellut suomalainen arkkitehti Pekka Vapaavuori, joka on mielestäni tehnyt varsin hyvää työtä. Museo, vaikka moderni onkin, istuu paikkaansa historiallisessa puistossa hyvin, ja on myös sisältä toimiva kokonaisuus.

Tutustuimme perusnäyttelyyn, joka käsitti kaksi kerrosta, ja lisäksi pariin pienempään näyttelyyn. Näihin yhteishinta meiltä oli perhelipulla 7,50 euroa, ei paha hinta mielestäni. Samalla hinnalla olisi mukaan saanut vielä pari tenavaa lisää. Perusnäyttelyissä sai aika kattavan kuvan Viron taiteesta n. 1600-luvulta tähän päivään saakka. Ensimmäinen osa, Varamu (suom. kaiketi aarreaitta) käsitti taidetta toiseen maailmansotaan saakka ja jälkimmäinen osa, Rasked valikud (vaikeat valinnat) toisen maailmansodan jälkeisen ajan taidetta. Ensimmäinen osa oli varsin samanlaista kuin suomalainenkin taide vastaavana aikana, kansallisromantiikkaa jne. Toisessa osassa näkyikin sitten suurempia eroja, sosialistinen realismi vaikutti aika paljon Viron taiteeseen neukkuaikana, mutta toisaalta joukossa oli hyvin omaleimaista, minusta nimenomaan virolaista taidetta. Mielenkiintoinen katsaus, vaikka kävimmekin näyttelyt läpi aika vauhdilla johtuen pienestä kirittäjästämme, joka ei vielä suuresti osaa nauttia taide-elämyksiatä, mutta nauttii siitä, että museossa oma ääni kaikuu...

Perusnäyttelyiden lisäksi vilkaisimme latvialaisen nykytaiteilijan Šarunas Saukan näyttelyn ja Vinum et Panis- näyttelyn. Sauka oli aika mielenkiintoinen, loputonta helvettiä töissään kuvaava taiteilija. Oudolla tavalla samaan aikaan mielenkiintoisia ja ahdistavia, luotaantyöntäviäkin maalauksia. En ollut taiteilijasta aiemmin kuullut, mutta voin suositella kyllä muillekin. Vinum et Panis oli kokoelma viiniin ja leipään, tai ylipäänsä syömiseen, liittyvää taidetta, mukana oli niin kirkkotekstiilejä kuin hilpeitä maalauksia majataloistakin. Ihan jees, ei mikään erikoinen kuitenkaan.

Viinistä ja leivästä tuli nälkä, joten poikkesimme myös museon kahvilassa. Hinnat ehkä hieman keskustaa kalliimpia tai samoissa luvuissa, syömämme piirakat ja marjakakku olivat kyllä hyviä. Ruoka-annosten hinnat eivät vaikuttaneet kovin kalliilta, ja tänne olisi helppo poiketa pikkuneidin kanssa, joten taidamme käväistä museolla syömässä toistekin.

Tänään taas tutustuin neidin kanssa toisenlaiseen kulttuuriin, suomalaiseen olutmatkakulttuuriin. Kävin tapojeni vastaisesti Norde Centrumin Rimissä kaupassa. Se sijaitsee ostoskeskuksessa, joka on lähimpänä satamaa. Ilmeisesti aika moni hiihtolomailija oli päättänyt poiketa sinne ennen laivan lähtöä. Klo 10 aamulla kahvilan pöydät olivat täynnä keski-ikäisiä suomalaisturisteja, lähes kaikilla oluttuopponen edessä, tai aamukahvi konjakin kera. Marketissa en kehdannut avata suutani, koska vähän hävetti olla yksi sen maan kansalaisista, jotka roudasivat selkä vääränä viinaa kassalle. Edessäni jonossa olleet nuoret miehet eivät tosin ostaneet viinaa, vaan energiajuomaa... Taisi olla jano edellisillan jäljiltä, sen verran kokouksentuoksuista porukkaa.

Valitettavasti me suomalaiset erotumme täällä katukuvasta, eivät toki kaikki, mutta aika monet. Virolaiset pitävät meitä tyylittöminä ja töykeinä, enkä toisaalta ihmettele. Hyvinpukeutuvat ja -käyttäytyvät eivät sitten erotu, joten eivät pistä silmäänkään kuten tuulipukuturistit. Osa töykeydestä selittyy meidän tavallamme puhua kovaan ääneen. Virolaiset käyttävät tosiaan ääntään hiljaisemmin kuin suomalaiset, yleensä ainakin. tyylikkyydestä voidaan olla montaa mieltä, mutta ainakin täällä pukeudutaan hieman eri tyylillä kuin Suomessa. Vaikutteita idästä on enemmän, naiset pukeutuvat suomalaisesti ajatellen epäkäytännöllisesti, ja satsaavat ulkonäköönsä enemmän. Parturissa käyminen on toki paljon halvempaa täällä, mutta mielestäni poroturistin voi tunnistaa myös hiuksista. Uloskasvanut permanentti tai 15 sentin juurikasvu ovat aika varmoja poron merkkejä. Niin, ja sellaiset megatrendikkäät puna-liila-mustat eri puolilta eri pituiset hiusmallit myös. Täällä suositaan enemmänkin klassista linjaa, mitä tulee hiusten leikkaukseen ja väreihin.

Olen yrittänyt naamioida itseäni paikalliseksi, ensi töikseni kävin kampaajalla ;) Lisäksi hankin talvitakin, jonka hupussa on (teko)turkisreuna. Se on ihan must, jos kokoturkkiin ei ole varaa tai hinkua. Kettutyttöjä ei juuri näy (jos ei lasketa tyttöjä, joiden päällä on kettu), turkiksien spreijaajalle olisi töitä... Tosin voisi olla aika vaarallista alkaa mummeleiden turkkeja spreijailla, kun ympärillä liikkuu jatkuvasti kymmeniä turkkimummoja, muuallakin kuin Stockalla. Muuten en juuri ole viitsinyt naamioitua, vaan kuljen ilman korkoja ja farkuissa näin talvisaikaan, kesällä voi sitten vähän enemmän irrotella.

tiistai 6. maaliskuuta 2012

Palkinto :)









Sain oheisen tunnustuksen Invaasiolta, kiitoksia vaan :) Homman juoneen siis kuuluu, että

1. Kerro linkin kera blogissasi, kuka lahjoitti sinulle tämän awardin
2. Kirjoita seitsemän random faktaa itsestäsi
3. Lahjoita tämä sama award 15 blogille

Ne faktat:

- Horoskooppimerkkini vaihtelee, se on horoskoopista riippuen vesimies tai kalat.
- Asuntomme sijaitsee kadulla, jonka nimi on suomeksi Keltainen
- En tykkää salmiakista, en karkkina enkä viinassa
- Olen koulutukseltani restonomi AMK ja HTK
- Pentti Linkola säikäytti minut, kun olin erään kerran pyykkiä ripustamassa kotini takapihalla.
- Lapseni toinen nimi tulee isoäitini äidiltä, Iida kahdella iillä
- Olen salakuljettanut Suomesta Islantiin kaksi litraa piimää ja yhden pakastetun metson (rikos lienee vanhentunut, joten voin tunnustaa...)

En edes seuraa vakituisesti viittätoista blogia, joten niin montaa blogistia en voi vaivata. Kaikki tunnustus kuuluu kuitenkin Kyllikeille, joiden blogilla on niin kaunis nimikin :)




maanantai 5. maaliskuuta 2012

Eläin elää, ihminen ihmettelee

...eli tarinaa elämästä Suuren Koirapersoonan Palvelusväessä.



Jokseenkin viisi ja puoli vuotta elämäämme on sulostuttanut herrasmieskoira. En voi uskoa, että se täyttää kesällä jo kuusi vuotta! Viidessä ja puolessa vuodessa olemme oppineet ymmärtämään toisiamme kohtuullisen hyvin, mutta aina vaan jokunen asia tuon karvapehvan korvien välissä jaksaa hämmästyttää ja yllättää.

Kun herra K muutti meille, asuimme opiskelija-asuntosäätiön vuokrakämpässä Vaasan keskustassa. Ehkä siellä tämä Savonmuan lahja maailmalle oppi city-koiraksi. Muutimme näet keskustasta lähiöön pari vuotta sitten, ja mielestäni siellä koira ei viihtynyt yhtä hyvin kuin kaupungissa. Vaikka luulisi, että koiralle oma pieni piha ja metsäiset ulkoilumaastot olisivat olleet parempi kuin sata jänistä (joista tämä ei tosin mitään ymmärrä noin saalistusmielessä), ei näin ollut. Mielestäni koira oli paljon stressaantuneempi ja rähisi enemmän muille koirille kuin kaupungissa asuessamme. Nyt muutettuamme taas keskustaan, herra on jälleen enemmän elementissään. Se tuntuu viihtyvän lähipuiston kinginä ja päivystää mielellään parvekkeella, kun ulkona on liikennettä ja  elämää. Ei tunnu kaipaavan pihaakaan, koska ei siellä juuri yksin viihtynyt muutenkaan.

Toisille uroksille rähinäkin on ehkä täällä hieman helpottanut, mutta takapakkeja tulee ajoittain. Toissa viikonloppuna olin kävelyllä koiraherran ja Suomen-vieraamme kanssa, ja olin juuri ehtinyt selittää, että yleensä koirat käyttäytyvät varsin hyvin täällä, kun räjähti. Juuri ohittamamme nakkimakkara-pystykorvasekoitus pääsi omistajaltaan irti, ja kävi koiraherrani päälle kuin yleinen syyttäjä. No, koiraherralle ei käynyt kuinkaan, siitä toisesta en osaa sanoa, koska jouduin tekemään vähän töitä saadaksen oman koirani hampaat irti sen toisen poskesta. Omistaja tsekkasi koiransa päällisin puolin, ja kunnossa vaikutti olevan, toivottavasti sen ei käynyt pahemmin. Herrakoirassa on niin paljon karvaa, että naamaa ja tassuja lukuun ottamatta sen päällekävijän hampaat eivät olisi ulottuneetkaan nahkaan asti... Tämän episodin jälkeen rähiseminen toisille uroksille on taas valitettavasti lisääntynyt, juuri kun sain sitä vähän kitkettyä pois. Ehkä se tästä taas, ennen seuraavaa kertaa ainakin...

City-koirana herra on ollut helppo, se kun ei hauku käytännössä lainkaan kotona. No, tänään olin lähdössä pikkuneidin kanssa kaupoille, kun talon edessä seistessäni kuulin tosi tutun kuuloisen haukahduksen. Olin unohtanut koiran parvekkeelle... Sattuuhan noita. Koira kun on kaiken kaikkiaan varsin huomaamaton tapaus, viihtyy omissa oloissaan kotona ollessaan ja ymmärtää jo kauppakassin esille otosta, ettei pääse mukaan tällä kertaa. Sitten, kun otetaan hihna esille, se kyllä innostuu joka kerta ulos lähdöstä. On välillä aikamoinen sirkus saada hissiin yhtä aikaa esim. koira, pikkuihminen ja pulkka. Pikkuihminen kun rakastaa pulkkailua, ja saa raivarin, kun pulkassa ei voikaan istua koko matkaa sisältä ulos... Pulkkaan pitäisi päästä heti, kun se otetaan esille. Koira puolestaan innostuu entisestään pikkuihmisen intoilusta, joten usein pihalle asti mennään yhdistelmällä riehuva koira-raivoava pikkuihminen (spagettina hissin lattialla, "eieiei! Puukkaaaa!") ja pulkka. Raivoaminen ja suurin intoilu loppuvat ulko-ovella, kun koira pääsee ulos ja pikkuneiti saa aseteltua takapuolensa pulkkaan. Voin silti sanoa, että ne pari minuuttia kotiovelta ulos tuntuvat aika pitkiltä.

Mutta vielä koirasta: viiden ja puolen vuoden yhteiselomme aikana en ole vielä onnistunut ymmärtämään, mikä tekee täydellisen kakkapaikan. Koirasta näkee, jos sillä on iso hätä, se kiskoo kuin höyryveturi eikä kuuntele yhtään mitään, ei malta edes haistella kadunvarren ilmoitustauluja. Tätä saattaa kestää jopa kilometrejä, kunnes täydellinen kakkapaikka löytyy. Ilmeisesti asiaan liittyy jotenkin alustan kallistuskulma, tuulen suunta (kuka nyt haluaisi tuulen puhaltavan pehvaansa kakkiessa), lumen/ruohon määrä (sopivasti, ei liikaa), paikan yleinen siisteys (ei muiden kakkoja lähistöllä) jne. Ajoittain vähän raivostuttavaa, kun näkee, että koiralla on selvästi hätä, ja itsellä ei olisi aikaa kierrellä herran scheisseä odottamassa puolta kaupunkia.

On olemassa koiria, jotka syövät mitä tahansa, milloin tahansa, kunhan syötävä asia on edes etäisesti syötäväksi kelpaava. Vanhempieni hovawart oli tällainen biojätemylly, sille saattoi syöttää melkein mitä vaan, ja se innolla otti vastaan mitä tarjottiin. Herra K taas ei ole tällainen koira. Viimeksi Suomessa käydessämme otin herralle vanhempieni pakastimesta jokusen kilon hirvijauhelihaa, joten nyt se on taas syönyt. Saas nähdä, mitä tapahtuu, jos se ehtii loppua ennen seuraavaa Suomen-vierailua, tai äidin visiittiä täällä päässä... Joitakin paikallisia jauhelihalaatuja herra pitkin hampain hyväksyy, jos muuta ei tarjoilla. Herralle on aivan turha yrittää syöttää mitään koiranruokaa, hyi olkoon. Ihmisten ruuastakin kelpaavat vain hyvinvoidellut leivät, juustot, leikkeleet ja kokoliha. Lihakin vain siinä tapauksessa, ettei siinä ole kastiketta tai muuta inhottavaa. Pikkuihminenkin alkaa jo ymmärtää, mitä koiralle voi heittää ja mitä ei... Ei enää edes yritä nakata kasviksia koiralle.

Tuossa tuo taas vetelee päiväuniaan, pikkuneiti varmaankin kohta heräilee omilta uniltaan, joten tämä taas tästä tekstistä. Kiitos kovasti kommentoijille! Ja lunastan Invaasion palkinnon, kun keksin jotain kerrottavaa :)