Ihan villeiksi ollaan heittäydytty, kahtena perjantaina peräkkäin on käyty ulkona! Ensin suomalaisten naisten yhdistyksen, Suomettarien, itsenäisyyspäiväillallisella ja sitten vielä miehen työnantajan pikkujouluissa. Tosin johan tässä pari vuotta vierähtikin missään käymättä, joten ehkäpä oli aikakin.
Illastimme itsenäisyyspäivän jälkeisenä perjantaina MEKK-ravintolassa muiden suomalaisten kanssa. Mukavaa oli, ja ruoka hyvää, ravintola keikkuu kestona Viron parhaiden ravintoloiden listalla. Testaamisen arvoinen paikka kaiken kaikkiaan, ihan vanhankaupungin laitamilla. (Äidinkielenopettaja-lukijani, tiedän että olette siellä: Onko oikea genetiivimuoto Vanhan kaupungin vaiko Vanhankaupungin vai ehkä vanhankaupungin. Sen tiedän, ettei se ole vanhan kaupungin. Kaikkia variantteja näkee Virosta kertovissa lehdyköissä.)
Miehen työnantajafirma juhli 20-vuotista taivaltaan Virossa ja samalla piti pikkujoulut koko henkilökunnalleen. Aikamoiset kekkerit. Kutsuttuja oli avecit mukaan lukien noin 1800, paikkana paikallinen messukeskus. Tehtaalta oli siis kutsuttu mukaan ihan kaikki, ja jotkut olivat kuulemma yrittäneet jopa kaupata kutsujaan jossain... No, jos joku sellaisen osti, niin hyvät kaupat varmaan teki: hyvää ruokaa ja juomaa sekä show oli illalle järjestetty.
Pieniä kulttuurieroja suomalaisiin pikkujouluihin toki huomasi. Kun Suomessa järjestetään massatapahtuma, johon pitää ihmiset lajitella nimenmukaiseen järjestykseen, käytetään aina sukunimeä. Mekin olimme vähällä mennä väärään jonoon, mutta tajusimme onneksi ajoissa että jonoihin järjestäydytään etunimen mukaan. Sisällä ihmiset oli lajiteltu istumaan pöytiin osastoittain, pöydässämme istui meidän lisäksemme muutama muu suomalainen sekä yksi virolaispariskunta, josta mies työskentelee minun mieheni kanssa, hekin puhuivat sujuvaa suomea.
Alkupalat oli laitettu valmiiksi pöytiin kun tulimme paikalle. En muista Suomessa vastaavaa nähneeni, mutta systeemi toimi: salaatit ja muut pikkupurtavat olivat kulhoissa jokaisella pöydällä, niistä sai sitten syödä omantunnon mukaan. Lämmin ruoka tuotiin lautasannoksina keittiöstä. Ihan hyvät tarjoilut, aavistus 80-luvun henkeä ehkä oli kaikissa ruuissa mutta maittavaa oli. Viiniä oli tarjolla viisi pulloa per pöytä, meidän 10 hengen pöydässämme oli vain seitsemän henkilöä joten saimme vähän enemmän kuin jotkut toiset. Baarista sai ostaa lisää juotavaa jos siltä tuntui.
Isoin kulttuuriero oli ehkä tanssimisessa: jo ennen lämpimän ruuan tarjoilua esiintyi acapella-lauluyhtye, joka esitti eri aikakausien hittejä oikein mukavasti. Jo tässä vaiheessa tanssilattialla oli porukkaa. Varsinainen illan pääesiintyjä, Dave Benton (yksi Viron Euroviisuvoiton tekijöistä ja Viron virallinen värillinen, täällä kun ei maahanmuuttajia juuri ole) aloitti kun lämmintä ruokaa vielä syötiin, ja tanssilattia oli välittömästi tupaten täynnä tanssijoita. Virolainen pöytäseuramme selitti, että etenkin venäläiset lähtevät heti tanssimaan, kun tilaisuus on. No niinpä näytti.
Ja jos pikkujoulujen pukeutuminen on Suomessakin joskus hieman rohkeaa, niin on se sitä Virossa vielä enemmän. Korkeat korot ja lyhyt hame näyttivät olevan aika pop. Moni oli selvästi panostanut juhliin, naisilla näki kauniita kampauksia ja meikkejä tosi paljon.
Yksi iso kulttuuriero näkyi vessoilla: Suomessahan naisten vessaan on aina kilometrin jono ja miesten vessaan pääsee saman tien. Minä kävin vessassa jonottamatta, naiset toki kampasivat ja ehostivat peilien edessä, mutta vessakoppeihin ei ollut jonoa. Mies sen sijaan jonotti kauemmin: kuulemma firman Moskovan-osastolla oli omat pikkujoulut miesten vessassa. Venäläisillä oli herrojen omat bileet, ehkä piilopullojenkin muodossa, joten ruuhkaista oli.
Ilta sujui kuitenkin rattoisasti. Kovin pahaan kuntoon itseään juhlineita ei näkynyt, toki joistakin huomasi, että virvoketta oli nautittu. Yhtään tappelua tms en ainakaan minä ehtinyt huomata. Ehkäpä "vene disko" (kuten virolaiset illastajakumppanimme venäläisten tanssilattialla liikehdintää kutsuivat) hillitsee myös juomista: jos koko ajan bailaa, ei voi vetää kauheita kännejäkään. Kehtaan väittää, että Suomessa olisi joku ehditty viedä ambulanssilla tai poliisiautolla jatkoille bileistä, joissa duunarit ja tehtaanjohtajat bilettävät kaikki yhdessä.
Kun lähdimme kotia kohti vähän ennen puolta yötä, tajusin että taksi olisi ehkä pitänyt tilata etukäteen. Itsenäisyyspäiväperjantaina emme saaneet kaupunkiin päin taksia tilattua lainkaan, onneksi ratikkakin kulkee varsin lähelle. Tästä viisastuneena olin tilannut taksin menomatkalle etukäteen, mutten paluumatkalle, niin kaukaa viisas en tietenkään tajunnut olla. Onneksi siinä tuulessa ja tuiskussa ei tarvinnut kovin kauan odotella, taksi tuli kyllä nopeasti sen jälkeen, kun vaan pääsi taksikeskukseen puhelimella läpi. Tällainen taksien jonottelu ja odottelu on kyllä ihan tavatonta Tallinnassa, yleensä täällä saa taksin samantien. Pikkujouluaika vaikuttaa siis täälläkin, ei toki mitenkään niin paljon kuin esimerkiksi Helsingissä. Pikkujoulut juhlina ovat muuten varsin tuoretta tavaraa täällä, Jõulupidu tai jopa pikkujõulu ei kuulu läheskään kaikkien firmojen ohjelmistoon vieläkään. Miehen työnantaja on kansainvälinen yritys, joka todennäköisesti järjestää vastaavia kinkereitä kaikkialla maailmassa (ei ehkä tässä mittakaavassa).
Muuten Virossa tehdään jouluvalmisteluita kuten Suomessakin. Viro on varsin maallistunut yhteiskunta, joten joulunvietossa ei juuri kristillistä sanomaa näy. Toki kirkoissa nähdään jouluisin samantapainen kävijämääräpiikki kuin Suomessakin, on täälläkin kunnon tapakristittyjä sentään! Yhtään jouluseimiasetelmaa en ole nähnyt missään, ja paikalliset joululaulutkin kertovat enemmän joulupukista tai ihan vaan yleisesti joulurauhasta kuin Betlehemin ilosanomasta. Eipä silti, minua alkaa naurattaa aina Suomessa joulun alla tavaratalossa, kun kaiuttimista kaikaa esimerkiksi "En etsi valtaa loistoa" ja ihmiset ryntäävät hullun kiilto silmissä ostamassa itseään vararikkoon. Joulurauhaa vain sullekin täti-ihminen, joka yritit ostoskärrylläsi teilata mieheni ja kolmikuisen tyttäreni pari vuotta takaperin Ideaparkin lelukaupassa pari päivää ennen jouluaattoa.
Joulupöydän antimet ovat hieman erilaiset: sikaa syödään täälläkin, muttei pelkkää kinkkua. Virolainen jouluruoka nro 1 on ryynimakkara, kyytipoikana hapankaali ja puolukkahillo. Siasta voi olla pöydässä myös muu osa kuin kinkku, esimerkiksi niskaa tai filettä, mutta sikaa pitää olla. Lopuista osista sikaa tehdään aladoobia, ks. edellinen postaus. Erilaisia makeita kakkuja, pikkuleipiä ja suklaata pitää ilmeisesti olla montaa sorttia, jotkut syövät laatikoitakin, mutta aika lihavoittoiselta näyttää virolainen joulupöytä. Joululahjoja annetaan ja saadaan tietysti. Melkein jokaisella ostoskeskuksella on myös oma hyväntekeväisyyskampanjansa, joku tukee lastenkotilasten joulunviettoa, toinen vähävaraisten lapsiperheiden jne. Ihan kaikilla kun ei ole varaa joulun trendileluihin, tai edes niihin ryynimakkaroihin.
Suuntaamme jouluksi Suomeen, valmis pöytä on paras pöytä! Sitäpaitsi virolaistenkin mielestä joulupukki (jõuluvana eli jouluvanha tai jouluvaari) asuu Suomessa, ja puhuu mainoksissakin aina suomea, pitäähän sitä joulupukin maahan lähteä joulunviettoon. Head jõulud tai head pühi vaan siis itse kullekin säädylle, lähden hakemaan joulumieltä marketin jonosta. Pitää pari juttua vielä kuitenkin hakea, vaikka luulin hankkineeni jo kaiken tarpeellisen... (paluukuorma pikkuneidin joululahjojen kanssa hirvittää nyt jo. Siivosin pois ison kasan leluja, joilla neiti ei ole hetkeen leikkinyt, mutta pelkään lelulaatikon täyttyvän uudelleen. Pitää ehkä raportoida joulupukille ensi vuonna kaikki tuhmuudet vähän tarkemmin.)
torstai 20. joulukuuta 2012
torstai 13. joulukuuta 2012
Lehtikatsaus
Kielitaidon pikku hiljaa parantuessa olen yrittänyt tutustua paikallisiin sanomalehtiin säännöllisen epäsäännöllisesti. Lukemiseni etenee kuten vuonna 1986, kun opettelin ensimäisen kerran lukemaan: aloitin helpoista ja lyhyistä mainoslehtien teksteistä, etenen vähitellen sanomalehtien politiikkaosioita kohti. Meille ei varsinaisesti tilattuna tule tällä hetkellä yhtään virolaista lehteä, mutta ilmaisjakelujakin kolahtelee luukusta ihan mukavasti. Suosikkini on Pealinn, kerran viikossa ilmestyvä Tallinnan paikallislehti, jossa käsitellään ajankohtaisia aiheita kaupungissa laidasta laitaan. Kesklinna sõnumid ilmestyy harvemmin, se on Tallinnan keskusta-alueen tiedotuslehti, jossa on myös aina jotain mielenkiintoista. Siinä on myös osa jutuista englanniksi, sekin auttaa ymmärtämään paremmin, jos joku asia jää vähän auki kielitaidon aukkojen takia. Lisäksi lehtiä tulee jonkin verran ostettua, ja niitä saa aika usein kaupantekijäisiksi marketeista.
Virolaisesta lehdistöstä on pakko sanoa, että täällä lehdistön vapaus käsitetään aika lailla eri tavoin kuin Suomessa. Asioista saa (ja ehkä pitääkin) kirjoittaa raatorehellisesti, ihan tavallisessa sanomalehdessäkin hieman iltapäivälehtityyliin usein. Lisäksi kirjoitetaan asioista, joista Suomessa ei kirjoitettaisi, tai ainakin tavalla, jolla Suomessa saisi potkut lehdestä kuin lehdestä (tosin nyt YT-aallon käytyä lehtitalojen yli ei siellä taida enää olla kovin montaa toimittajaa muutenkaan). Esimerkiksi marraskuun lopulla Postimees-lehden viikonloppuliitteessä haastateltiin erään brittiläisen lehden entistä Venäjän-kirjeenvaihtajaa, ja itänaapuria koskeva teksti oli varsin suorasukaista. Kehtaan väittää, että kyseistä haastattelua ei olisi Suomen lehdissä julkaistu, tai ainakin siitä olisi noussut kova kohu. No, virolaiset tietävät jo valmiiksi, ettei heistä ilmeisesti juuri Venäjällä pidetä, joten taitavat ottaa asian vähän eri tavalla. Virolaisten Venäjä-suhteesta voisin kirjoittaa enemmänkin, mutta saisin varmaan niskaani jonkun kohudosentin (joka muuten on varsin persona non grata täällä...).
Toisaalta virolainen lehdistö vetää mielestäni aika tavalla ylikin vapautensa kanssa joskus. Esimerkiksi syksyllä poliisi oli saanut kiinni Tallinnassa lapsia ahdistelleen miehen, joka oli tunnustanut useita samankaltaisia tekoja. Ennen kuin mies oli saanut minkään valtakunnan tuomiota, oli hänen nimensä ja naamansa lehtien painetuilla ja sähköisillä sivuilla. Siis vasta epäillyn, ei tuomitun. Lehdet perustelivat tätä sillä, että tekijän uhreja voi olla enemmänkin, ja he saattavat uskaltautua esiin, kun miehen kuva on lehdessä. Suomessa lehti saisi tästä varmaan tuomion, mikä käykin minun oikeustajuuni. Epäilty ei ole yhtä kuin tuomittu, vaikka olisikin teot tunnustanut. Lehtikuvien jälkeen kaveri on käytännössä tuomittu, vaikkei koskaan tuomiota saisikaan, tai jos vaikka paljastuisi, että hänet on kiristetty tunnustamaan teot, joita ei ole tehnyt.
Lehdet ovat rakenteeltaan varsin samankaltaisia kuin Suomessakin. Pääkirjoitus, uutiset kotimaasta ja ulkomailta, urheilu, viihde. Sanomalehdissä on paljon mielipidekirjoituksia, joskus voi olla vähän vaikea olla ihan varma, mikä teksteistä on mielipide ja mikä uutinen. Haastatteluissa pistää silmiin rakenne, jota harvemmin Suomessa laajasti käytetään enää: kysymykset on kirjoitettu suorana tekstinä, usein lihavoitu, ja vastaus samoin suorana lainauksena. Lisäksi haastateltavia teititellään tekstissä lähes aina, jos kyseessä ei ole aivan lapsi. Näin etenkin sanomalehdissä, mutta myös aikakausilehdissä.
Urheilua en pahemmin ole koskaan seurannut, mutta täällä suositut lajit ovat hieman erilaiset kuin Suomessa: lento- ja koripallo ovat paljon jääkiekkoa isompi juttu. Kesällä pelataan jalkapalloa, tietenkin, missä ei pelattaisi. (Voin kuvitella sen huvituksen määrän, kun Viron pääsarjassa pelaava Nõmme Kalju Jalgpalliklubi lähtee bussilla kiertueelle Suomeen, tietenkin joukkueen nimi isolla bussin kyljessä.) Viron pääsarjan jalkapallopeleissä esiintyy muuten jopa ihan oikeaa huliganismia, ison maailman meiningillä tai ainakin melkein.
Iltapäivälehdissä on julkkispalstansa ja kääk-juorunsa, naistenlehdistä löytyy samat jorinat kansainvälisistä julkkiksista ja omat osiot kotimaisista. Horoskooppi täällä on joka lehdessä, usein jonkun tunnetun astrologin laatimana. Virolaisista ilmeisesti varsin suuri osa jopa uskoo niihin. Sarjakuvia on mielestäni vähemmän kuin Suomessa, paikalliseen Fingerporiin en vielä ole törmännyt missään. Kummallinen kulttuuriero ovat kuolinilmoitukset. Joukossa voi olla suomalaistyyppisiä ilmoituksia, joissa omaiset surevat hiljattain kuollutta läheistään. Toisaalta on myös paljon osanottoilmoituksia, samasta henkilöstä voi olla lehdessä useita. Siis tyyliin "Andro Kuurin suureen suruun rakkaan äiti Maarja Kuurin poismenon johdosta osaa ottaen, Kalju, Helle ja Aave Sepp". Omaisten ystävät, vainajan työtoverit jne siis ottavat osaa omaisten suruun. Merkkihenkilöillä näitä voi tosiaan olla puoli sivua. Sitten on vielä muisteluilmoituksia tyyliin "Kunnioitettua isoisää Üllar Kalmistua (15.12.1912-20.8.1978) satavuotispäivänä muistaen, lapsenlapset perheineen." Vainaja on voinut olla vainaa jo aika kauan, silti hänen merkkipäivänsä muistetaan edelleen. Tämä kertoo kai jotain virolaisten fanaattisesta suhtautumisesta syntymäpäiviinsä (josta pitänee kirjoittaa lisää, viimeistään kun oma syntymäpäiväni lähestyy).
Lehtien ruokaohjeissa on aika usein jotain ihanan virolaista. Suhtautuminen ruokaan on jotensakin erilaista tällä puolen lahtea. Vai kuinka monessa suomalaislehdessä julkaistaan joulun alla vanha kunnon sylttyresepti? Meillä sellaisen julkaisi Selverin kanta-asiakaslehti, laitetaanpa Kihnu Virven syltty teillekin, kotikokit, ihailtavaksi:
Sült
2 kg sianpäätä
2 sianpotkaa
1 sian jalka
2 munuaista (sian, vissiin?)
200 g keuhkoa
1 sian kieli
1 kg sianlihaa kamaroineen ja luineen
10 mustaa pippuria
8 maustepippuria
4 laakerinlehteä
suolaa
Hakkaa suuremmat palat puupenkllä kirveen kanssa puoliksi. Laita lihat kiehuaan veteen suureen kattilaan. Kuori veden pinnalle muodostuva vaahto pois. Keitä tasaisella lämmöllä 3-4 tuntia, kunnes liha irtoaa luista. Nosta liha jäähtymään, siivilöi keitinliemi. Leikkaa tai revi liha luista, paloittele pieniksi paloiksi ja lisää keitinliemeen. Lisää mausteet, laita seos pienempiin astioihin kylmään.
Niin, onhan siinä siassa paljon muutakin kuin kinkku. Näihin kuviin ja tunnelmiin, joulua odotellessa.
Virolaisesta lehdistöstä on pakko sanoa, että täällä lehdistön vapaus käsitetään aika lailla eri tavoin kuin Suomessa. Asioista saa (ja ehkä pitääkin) kirjoittaa raatorehellisesti, ihan tavallisessa sanomalehdessäkin hieman iltapäivälehtityyliin usein. Lisäksi kirjoitetaan asioista, joista Suomessa ei kirjoitettaisi, tai ainakin tavalla, jolla Suomessa saisi potkut lehdestä kuin lehdestä (tosin nyt YT-aallon käytyä lehtitalojen yli ei siellä taida enää olla kovin montaa toimittajaa muutenkaan). Esimerkiksi marraskuun lopulla Postimees-lehden viikonloppuliitteessä haastateltiin erään brittiläisen lehden entistä Venäjän-kirjeenvaihtajaa, ja itänaapuria koskeva teksti oli varsin suorasukaista. Kehtaan väittää, että kyseistä haastattelua ei olisi Suomen lehdissä julkaistu, tai ainakin siitä olisi noussut kova kohu. No, virolaiset tietävät jo valmiiksi, ettei heistä ilmeisesti juuri Venäjällä pidetä, joten taitavat ottaa asian vähän eri tavalla. Virolaisten Venäjä-suhteesta voisin kirjoittaa enemmänkin, mutta saisin varmaan niskaani jonkun kohudosentin (joka muuten on varsin persona non grata täällä...).
Toisaalta virolainen lehdistö vetää mielestäni aika tavalla ylikin vapautensa kanssa joskus. Esimerkiksi syksyllä poliisi oli saanut kiinni Tallinnassa lapsia ahdistelleen miehen, joka oli tunnustanut useita samankaltaisia tekoja. Ennen kuin mies oli saanut minkään valtakunnan tuomiota, oli hänen nimensä ja naamansa lehtien painetuilla ja sähköisillä sivuilla. Siis vasta epäillyn, ei tuomitun. Lehdet perustelivat tätä sillä, että tekijän uhreja voi olla enemmänkin, ja he saattavat uskaltautua esiin, kun miehen kuva on lehdessä. Suomessa lehti saisi tästä varmaan tuomion, mikä käykin minun oikeustajuuni. Epäilty ei ole yhtä kuin tuomittu, vaikka olisikin teot tunnustanut. Lehtikuvien jälkeen kaveri on käytännössä tuomittu, vaikkei koskaan tuomiota saisikaan, tai jos vaikka paljastuisi, että hänet on kiristetty tunnustamaan teot, joita ei ole tehnyt.
Lehdet ovat rakenteeltaan varsin samankaltaisia kuin Suomessakin. Pääkirjoitus, uutiset kotimaasta ja ulkomailta, urheilu, viihde. Sanomalehdissä on paljon mielipidekirjoituksia, joskus voi olla vähän vaikea olla ihan varma, mikä teksteistä on mielipide ja mikä uutinen. Haastatteluissa pistää silmiin rakenne, jota harvemmin Suomessa laajasti käytetään enää: kysymykset on kirjoitettu suorana tekstinä, usein lihavoitu, ja vastaus samoin suorana lainauksena. Lisäksi haastateltavia teititellään tekstissä lähes aina, jos kyseessä ei ole aivan lapsi. Näin etenkin sanomalehdissä, mutta myös aikakausilehdissä.
Urheilua en pahemmin ole koskaan seurannut, mutta täällä suositut lajit ovat hieman erilaiset kuin Suomessa: lento- ja koripallo ovat paljon jääkiekkoa isompi juttu. Kesällä pelataan jalkapalloa, tietenkin, missä ei pelattaisi. (Voin kuvitella sen huvituksen määrän, kun Viron pääsarjassa pelaava Nõmme Kalju Jalgpalliklubi lähtee bussilla kiertueelle Suomeen, tietenkin joukkueen nimi isolla bussin kyljessä.) Viron pääsarjan jalkapallopeleissä esiintyy muuten jopa ihan oikeaa huliganismia, ison maailman meiningillä tai ainakin melkein.
Iltapäivälehdissä on julkkispalstansa ja kääk-juorunsa, naistenlehdistä löytyy samat jorinat kansainvälisistä julkkiksista ja omat osiot kotimaisista. Horoskooppi täällä on joka lehdessä, usein jonkun tunnetun astrologin laatimana. Virolaisista ilmeisesti varsin suuri osa jopa uskoo niihin. Sarjakuvia on mielestäni vähemmän kuin Suomessa, paikalliseen Fingerporiin en vielä ole törmännyt missään. Kummallinen kulttuuriero ovat kuolinilmoitukset. Joukossa voi olla suomalaistyyppisiä ilmoituksia, joissa omaiset surevat hiljattain kuollutta läheistään. Toisaalta on myös paljon osanottoilmoituksia, samasta henkilöstä voi olla lehdessä useita. Siis tyyliin "Andro Kuurin suureen suruun rakkaan äiti Maarja Kuurin poismenon johdosta osaa ottaen, Kalju, Helle ja Aave Sepp". Omaisten ystävät, vainajan työtoverit jne siis ottavat osaa omaisten suruun. Merkkihenkilöillä näitä voi tosiaan olla puoli sivua. Sitten on vielä muisteluilmoituksia tyyliin "Kunnioitettua isoisää Üllar Kalmistua (15.12.1912-20.8.1978) satavuotispäivänä muistaen, lapsenlapset perheineen." Vainaja on voinut olla vainaa jo aika kauan, silti hänen merkkipäivänsä muistetaan edelleen. Tämä kertoo kai jotain virolaisten fanaattisesta suhtautumisesta syntymäpäiviinsä (josta pitänee kirjoittaa lisää, viimeistään kun oma syntymäpäiväni lähestyy).
Lehtien ruokaohjeissa on aika usein jotain ihanan virolaista. Suhtautuminen ruokaan on jotensakin erilaista tällä puolen lahtea. Vai kuinka monessa suomalaislehdessä julkaistaan joulun alla vanha kunnon sylttyresepti? Meillä sellaisen julkaisi Selverin kanta-asiakaslehti, laitetaanpa Kihnu Virven syltty teillekin, kotikokit, ihailtavaksi:
Sült
2 kg sianpäätä
2 sianpotkaa
1 sian jalka
2 munuaista (sian, vissiin?)
200 g keuhkoa
1 sian kieli
1 kg sianlihaa kamaroineen ja luineen
10 mustaa pippuria
8 maustepippuria
4 laakerinlehteä
suolaa
Hakkaa suuremmat palat puupenkllä kirveen kanssa puoliksi. Laita lihat kiehuaan veteen suureen kattilaan. Kuori veden pinnalle muodostuva vaahto pois. Keitä tasaisella lämmöllä 3-4 tuntia, kunnes liha irtoaa luista. Nosta liha jäähtymään, siivilöi keitinliemi. Leikkaa tai revi liha luista, paloittele pieniksi paloiksi ja lisää keitinliemeen. Lisää mausteet, laita seos pienempiin astioihin kylmään.
Niin, onhan siinä siassa paljon muutakin kuin kinkku. Näihin kuviin ja tunnelmiin, joulua odotellessa.
torstai 6. joulukuuta 2012
Satu itsenäisyyspäiväksi
Itsenäisyyspäivänä kuuluu muistella menneitä, sotaveteraaneja etenkin. Niin nyt aion tehdä. En kuitenkaan siirry toisen maailmansodan melskeisiin, vaan sen ensimmäisen, jonka veteraaneja muistetaan mielestäni tänä päivänä ihan liian vähän. Aloitetaanpa Vaasasta, läntisen Suomen aurinkoisimmasta (ja tuulisimmasta, IMHO) kaupungista, vuonna 1918, ja sukuni yhdestä ensimmäisistä expatriaateista, Kalervosta. Saatan oikoa historiaa ja muistaa jotain väärin, jokusen nimen muutin tarkoituksella, mutta näin se suurin piirtein meni.
Olipa kerran nuori teologian ylioppilas, Kalervo nimeltään. Hän oli vakuuttunut siitä, että hänen omalla maallaan on oikeus olla itsenäinen. Oli varmasti tuulinen päivä, kun hän (isoäitini isä) seisoi kylmissään ohuessa sarkatakissaan Vaasan torilla. Hän oli veljensä ja monen muun kanssa saapunut Vaasaan laivalla Saksasta, Suomea ryssästä vapauttamaan. En tiedä, tiesikö hän jo saapuessaan, että punaiset olivat pistimillä tappaneet hänen pastori-kasvatti-isänsä (hänhän oli siis tullut orvoksi vähän päälle kymmenvuotiaana), ja heittäneet ruumiin avantoon. Jos tiesi, se varmasti kuumensi nuoren miehen tunteita siinä seistessä. Ehkä miellyttävämmällä tavalla lämmitti ajatus Saksassa odottavasta nuoresta neidosta, josta oli tuleva isoäitini ja hänen sisarustensa äiti (toki Elisabethilla ei tästä ollut tässä vaiheessa käryäkään). Siellä hän joka tapauksessa seisoi, harmaassa rivissä nuoria miehiä, pojiksi sanottaisiin nykypäivänä, ja odotti mitä tuleman pitää. Sodasta hän jo jotain tiesi, olihan hän jo tässä vaiheessa taistellut Saksan rintamalla. Siellä, sotilaskodissa, hän oli elämänsä rakkaudenkin tavannut. Kauniisti soittavan, kipakahkon, sanavalmiin, pohjoissaksalaisen ritaritilan tyttären.
Sotataipaleesta ei sen enempää, sota sitten päättyi kuten päättyi. Sodan jälkeen Kalervo lähetettiin Saksaan virallisesti "hakemaan ilmatorjuntatykkiä". IT-tykin kohtalosta en tiedä, mutta Elisabethin hän ainakin toi mukanaan Suomeen papin emännäksi. Elisabethin isä oli kyllä varoitellut tyttäriään tuomasta hänelle vävyksi "opettajaa tai pappia, koska niillä ei ole kuin lapsia ja kirjoja". Tästä huolimatta appiukko järjesti tyttärelleen asiaankuuluvan kauniit, oikeat prinsessahäät ritaritilallaan. Morsian oli säteilevä, sulhanen komea ja vieraat ihastuneita. Ja he elivät onnellisina (vaiherikkaan, monen tarinan arvoisen, murheellisenkin, mutta lopulta varsin hyvän) elämänsä loppuun saakka. Sen pituinen se?
Niin, kaikissa hyvissä prinsessasaduissa on aina se paha sisar- tai äitipuoli. Tässä sadussa ei sitä ole. On ihan hyvä ja kokonainen sisar, Anna, joka tietenkin juhlisti sisarensa häitä innolla. Kalervon puolelta vieraita ei ollut luultavasti kovinkaan montaa, mutta ainakin hänen suomalainen aseveljensä Bruno oli paikalla. Hääjuhlista morsiuspari lähti vaunuajelulle kartanon puistoon, ah kuinka romanttista. Elettiin kuitenkin varsin viktoriaanisen siveyskäsityksen aikaa, joten vastavihityilläkin piti olla esiliinat mukana. Sellaisiksi päätyivät edellä mainitut Anna ja Bruno. Morsiusparilla oli arvatenkin "herkkää" ajelullaan, joten Bruno ajatteli, että mikä jottei hänkin. Anna tosin oli miestä melkein päätä pidempi, iso ja punatukkainen, kuten sukumme naiset tapaavat olla. Bruno puolestaan pieni ja kuiva äijänkäpy, muttei antanut tämän tosiseikan häiritä itseään.
No, kuten sanottu, ajan siveyskäsitys oli hieman toisenlainen. Seuraavana aamuna Bruno heräili arvatenkin hieman väsyneenä juhlista, ja könysi vieraskammarista kartanon alakertaan aamiaisen toivossa. Vastassa olikin eilisen sulhasen appivanhemmat, jotka riemuiten onnittelivat häntä kihlautumisen johdosta. Ei ehkä krapuloita sieltä kivoimmasta päästä. Bruno oli kuitenkin kunnian mies ja meni naimisiin Annansa kanssa, hänkin muutti Suomeen. Brunolla oli Helsingissä mattotehdas, jota hän palasi johtamaan. Pariskunnan bisnekset luistivat mukavasti, pian tehtaita oli jo kaksi, mutta avioelämä ei ilmeisesti ollut kovin onnellista.Parilla ei ollut lapsia, eivätkä heidän välinsä kovin lämpimät tainneet olla muutenkaan.
Sadun loppunäytös menee näet näin: Elisabethin ja Annan äiti sairastui Saksassa vakavasti muutamaa vuotta myöhemmin. Elisabeth ei ymmärrettävästi papin emäntänä ja muutaman pienen lapsen äitinä voinut lähteä äitiään hoitamaan, mutta Anna kuuliaisena tyttärenä lähti tietenkin. Äiti parani, kiitos kysymästä, ja Anna palasi Suomeen vain huomatakseen, ettei häntä oikeastaan enää kaivattu. Hänen paikkansa oli ottanut poissa ollessa kodinhoitajana toiminut nuorempi nainen (edellämainitun Kalervon sisar, muuten). Erohan siitä tuli, mattotehtaat jaettiin tasan ja muu omaisuus siinä sivussa. Sitten syttyi se toinen maailmansota, joka koetteli sekä Suomea että Saksaa, ja päättyi kuten päättyi. Anna oli tässä vaiheessa varma, että puna-armeijan panssarit ovat Helsingissä päivänä minä hyvänsä. Hän hyppäsi ensimmäiseen Saksaan menevään laivaan, ja antoi asiainhoitajalleen tehtäväksi myydä mattotehdas, kenelle tahansa muulle paitsi ei exälleen. Anna pääsi kotitilalle, ja muutaman päivän päästä puna-armeijan tankit olivat ritaritilan pihassa. Anna elätti äitiään ja itseään keittämällä viinaa venäläisille sotilaille, kunnes äiti päätti tehdä lopullisen ratkaisunsa ja otti yliannoksen valeriaanaa kartanon puistossa. Anna eleli loppuelämänsä yksin hyvin köyhästi pienessä mökissä kartanon mailla. Ja nyt se oli sen pituinen se.
Tosielämän sadut ovat kirjojen ja telkkarin satuja ihmeellisempiä. Hyvää itsenäisyyspäivää.
Olipa kerran nuori teologian ylioppilas, Kalervo nimeltään. Hän oli vakuuttunut siitä, että hänen omalla maallaan on oikeus olla itsenäinen. Oli varmasti tuulinen päivä, kun hän (isoäitini isä) seisoi kylmissään ohuessa sarkatakissaan Vaasan torilla. Hän oli veljensä ja monen muun kanssa saapunut Vaasaan laivalla Saksasta, Suomea ryssästä vapauttamaan. En tiedä, tiesikö hän jo saapuessaan, että punaiset olivat pistimillä tappaneet hänen pastori-kasvatti-isänsä (hänhän oli siis tullut orvoksi vähän päälle kymmenvuotiaana), ja heittäneet ruumiin avantoon. Jos tiesi, se varmasti kuumensi nuoren miehen tunteita siinä seistessä. Ehkä miellyttävämmällä tavalla lämmitti ajatus Saksassa odottavasta nuoresta neidosta, josta oli tuleva isoäitini ja hänen sisarustensa äiti (toki Elisabethilla ei tästä ollut tässä vaiheessa käryäkään). Siellä hän joka tapauksessa seisoi, harmaassa rivissä nuoria miehiä, pojiksi sanottaisiin nykypäivänä, ja odotti mitä tuleman pitää. Sodasta hän jo jotain tiesi, olihan hän jo tässä vaiheessa taistellut Saksan rintamalla. Siellä, sotilaskodissa, hän oli elämänsä rakkaudenkin tavannut. Kauniisti soittavan, kipakahkon, sanavalmiin, pohjoissaksalaisen ritaritilan tyttären.
Sotataipaleesta ei sen enempää, sota sitten päättyi kuten päättyi. Sodan jälkeen Kalervo lähetettiin Saksaan virallisesti "hakemaan ilmatorjuntatykkiä". IT-tykin kohtalosta en tiedä, mutta Elisabethin hän ainakin toi mukanaan Suomeen papin emännäksi. Elisabethin isä oli kyllä varoitellut tyttäriään tuomasta hänelle vävyksi "opettajaa tai pappia, koska niillä ei ole kuin lapsia ja kirjoja". Tästä huolimatta appiukko järjesti tyttärelleen asiaankuuluvan kauniit, oikeat prinsessahäät ritaritilallaan. Morsian oli säteilevä, sulhanen komea ja vieraat ihastuneita. Ja he elivät onnellisina (vaiherikkaan, monen tarinan arvoisen, murheellisenkin, mutta lopulta varsin hyvän) elämänsä loppuun saakka. Sen pituinen se?
Niin, kaikissa hyvissä prinsessasaduissa on aina se paha sisar- tai äitipuoli. Tässä sadussa ei sitä ole. On ihan hyvä ja kokonainen sisar, Anna, joka tietenkin juhlisti sisarensa häitä innolla. Kalervon puolelta vieraita ei ollut luultavasti kovinkaan montaa, mutta ainakin hänen suomalainen aseveljensä Bruno oli paikalla. Hääjuhlista morsiuspari lähti vaunuajelulle kartanon puistoon, ah kuinka romanttista. Elettiin kuitenkin varsin viktoriaanisen siveyskäsityksen aikaa, joten vastavihityilläkin piti olla esiliinat mukana. Sellaisiksi päätyivät edellä mainitut Anna ja Bruno. Morsiusparilla oli arvatenkin "herkkää" ajelullaan, joten Bruno ajatteli, että mikä jottei hänkin. Anna tosin oli miestä melkein päätä pidempi, iso ja punatukkainen, kuten sukumme naiset tapaavat olla. Bruno puolestaan pieni ja kuiva äijänkäpy, muttei antanut tämän tosiseikan häiritä itseään.
No, kuten sanottu, ajan siveyskäsitys oli hieman toisenlainen. Seuraavana aamuna Bruno heräili arvatenkin hieman väsyneenä juhlista, ja könysi vieraskammarista kartanon alakertaan aamiaisen toivossa. Vastassa olikin eilisen sulhasen appivanhemmat, jotka riemuiten onnittelivat häntä kihlautumisen johdosta. Ei ehkä krapuloita sieltä kivoimmasta päästä. Bruno oli kuitenkin kunnian mies ja meni naimisiin Annansa kanssa, hänkin muutti Suomeen. Brunolla oli Helsingissä mattotehdas, jota hän palasi johtamaan. Pariskunnan bisnekset luistivat mukavasti, pian tehtaita oli jo kaksi, mutta avioelämä ei ilmeisesti ollut kovin onnellista.Parilla ei ollut lapsia, eivätkä heidän välinsä kovin lämpimät tainneet olla muutenkaan.
Sadun loppunäytös menee näet näin: Elisabethin ja Annan äiti sairastui Saksassa vakavasti muutamaa vuotta myöhemmin. Elisabeth ei ymmärrettävästi papin emäntänä ja muutaman pienen lapsen äitinä voinut lähteä äitiään hoitamaan, mutta Anna kuuliaisena tyttärenä lähti tietenkin. Äiti parani, kiitos kysymästä, ja Anna palasi Suomeen vain huomatakseen, ettei häntä oikeastaan enää kaivattu. Hänen paikkansa oli ottanut poissa ollessa kodinhoitajana toiminut nuorempi nainen (edellämainitun Kalervon sisar, muuten). Erohan siitä tuli, mattotehtaat jaettiin tasan ja muu omaisuus siinä sivussa. Sitten syttyi se toinen maailmansota, joka koetteli sekä Suomea että Saksaa, ja päättyi kuten päättyi. Anna oli tässä vaiheessa varma, että puna-armeijan panssarit ovat Helsingissä päivänä minä hyvänsä. Hän hyppäsi ensimmäiseen Saksaan menevään laivaan, ja antoi asiainhoitajalleen tehtäväksi myydä mattotehdas, kenelle tahansa muulle paitsi ei exälleen. Anna pääsi kotitilalle, ja muutaman päivän päästä puna-armeijan tankit olivat ritaritilan pihassa. Anna elätti äitiään ja itseään keittämällä viinaa venäläisille sotilaille, kunnes äiti päätti tehdä lopullisen ratkaisunsa ja otti yliannoksen valeriaanaa kartanon puistossa. Anna eleli loppuelämänsä yksin hyvin köyhästi pienessä mökissä kartanon mailla. Ja nyt se oli sen pituinen se.
Tosielämän sadut ovat kirjojen ja telkkarin satuja ihmeellisempiä. Hyvää itsenäisyyspäivää.
tiistai 4. joulukuuta 2012
Ennen kuin ne häviävät
Käväisin Suomessa ja olen laiska, siksi pitkä hiljaisuus blogissa. Olin melkein kaksi viikkoa Suomessa pikkuneidin ja koiran kanssa, oli ihan virkistävää, mutta on mukava olla taas kotona. Monta asiaa tuli hoidettua, monta tuttua tavattua jne. Isäukon korjaamo laittoi pikkuneidin kärryjen pyöriin uudet laakeritkin, kelpaa taas ajella.
Põhja-Tallinn laulaa hitissään "Võiks kõik olla nii/ et juhtub kunagi/ et ma lihtsalt lähen ja tulen ja lähen ja tulen ja kõik on ikka veel siin." Voisiko kaikki olla niin, että joskus sattuisi, että mä vaan lähden ja tulen ja lähden ja tulen ja kaikki on vieläkin täällä. Vähän ymmärrän tällaisen haikailun täällä. Tallinna muuttuu hengästyttävää vauhtia.
Kun muutimme hieman vajaa vuosi sitten Tallinnaan, parvekkeeltamme aukesi näkymä, jossa päätään kääntämättä näki yhden kasaan romahtaneen hirsitalon ja kaksi muuten vaan autioitunutta. No, ollessamme kesällä Suomessa se kasaan romahtanut oli purettu, tontti tasattu, ei jälkeäkään talosta. Tämä ei ollut millään tavalla uudistus huonoimmasta päästä, talo oli tosiaan täysin korjauskelvottomassa kunnossa ja lisäksi sen piha oli ilmeisesti vuosikaudet toiminut jonkun henkilökohtaisena kaatopaikkana. Kaikki se haiseva roina oli myös kuskattu pois, ja tontista tuli ikään kuin vastapäisen parkkipaikan jatke. No, nyt Suomi-lomamme aikana samaiselta parkkipaikalta oli purettu ilmeisesti neukkuaikainen, betonirakenteinen talo. Eipä siinä, ei kai silläkään kovin suurta merkitystä arkkitehtuurin kannalta tainnut olla. Ilmeisesti vastapäistä korttelia puretaan järjestelmällisesti, luultavasti tilalle tulee jotain uutta ja upeaa. Ei sinänsä ihme: mätiä, enimmäkseen lautarakenteisia taloja koko kortteli aivan kaupungin ydinkeskustassa jää harva kaipaamaan. Paljon täällä on kunnostettukin, ja kunnostuskelpoisempia kohteita on naapurustossa edelleen vieri vieressä. Kadriorgin alue on vähän niin kuin kuvittelisi Eiran Helsingissä 40-luvulla, sitten miettisi ettei sille olisi kukaan tehnyt mitään 60 vuoteen. Remonttia huutavia helmiä vieri vieressä.
Sen sijaan ne kaksi autioitunutta hirsirakenteista eivät mielestäni ole mitään erityisiä helmiä, aika tavanomaisen näköisiä kaksikerroksisia hirsitaloja. Niistä olin jo aivan varma, että tulitikkua vaille ovat, mutta nytpä ne ovat korjauksen alla. Varmaankin hienoja tulee niistäkin, mutta pakko myöntää, että asuntoa en niistä ostaisi. Ensiksi alettiin korjata meiltä katsoen kauempana olevaa taloa, jonka katto purettiin joskus keväällä, ja ikkunat siinä samalla molemmista taloista. Talo sai uudet kattotuolit ja rimat niiden päälle varsin pian katon purun jälkeen, ja siinä vaiheessa remontti olikin sitten koko kesän. Tai no, on siihen uudet ulkolaudoitukset laitettu. Ottaen huomioon viime kesän sateisuuden: jos talon katto tuurilla olisi ollut ehkä ja pitänyt rakenteet aiemmin kuivina, nyt ne eivät sitä enää ole. Katolla ei ole vieläkään peltiä tai muuta suojaa, on siellä kai jonkinlainen muovi. Ja lunta tuli tännekin viime viikonloppuna vähintään yhtä paljon kuin eteläiseen Suomeen. En oikein jaksa uskoa, että rakenteita kesän yli uittamalla talo varsinaisesti paranisi. Toisesta talosta purettiin huonokuntoinen saumapeltikatto vähän ennen lumien tuloa, ja siinä se nyt seisoo ilman kattoa ja ikkunoita. No, eipähän kodittomat pääse majailemaan siellä talven yli ja polta samalla koko roskaa.
Kaiken kaikkiaan, suosittelisin kaikille Tallinnassa asuville ja käyville kaupungin kuvaamista. Maisema muuttuu nimittäin nopeammin kuin Suomen kirkonkylissä 1970-luvulla.Vanhankaupungin rakennuskannan kohdalla aika pyritään pitämään pysähtyneenä, muualla se juoksee hirveää vauhtia. Toivottavasti kovin montaa helmeä ei ehditä purkaa tässä innossa. Onneksi toisaalta virolaiset tekevät suurta uudistustaan vasta nyt ja ymmärtävät myös vanhan arvon, tästä on paljon hienoja esimerkkejä ympäri kaupunkia. Kaupungille ei käy turkulaisittain.
Muita isoja muutoksia edustaa Ülemisten risteyssolmun uusi silta. Ülemisten moni tietää Sikupillin Prisman tai Ülemiste-keskuksen vuoksi, ja samaisesta risteyksestä kuljetaan esim. Tallinnan lentokentälle. Mies ajaa siitä töihin lähes joka aamu. Siitä saakka, kun tänne muutimme, on kyseinen valtava risteys hidastanut miehen työmatkaa, sillä siellä rakennetaan uutta siltaa, jolla poistetaan osa risteyksen hurjasta liikennemäärästä. Autot ovat madelleet hissukseen siltatyömaan alta. Tänä aamuna rakennustelineet olivat poissa ja sillan kansi paikallaan! Eihän se vielä valmis ole, mutta pian Järvevana Teeltä pääsee uutta siltaa Peeterburi Maanteelle käymättä Ülemisten valoissa. Iso parannus esim. monille rekkakuskeille ja muille onnettomille, jotka siinä sumpussa joutuvat suhaamaan.
Liikennettä hidastaa ihan riittävästi tämä keli. Niin, Tallinnassa ei edelleenkään aurata jalkakäytäviä, eikä oikeastaan katujakaan suuremmin, lumien pois kuskaamisesta puhumattakaan. Tänään käväisin Nõmmen kaupunginosassa lapsosen kanssa seikkailuretkellä, joka sisälsi pulkka- (kuntoni ei piisaa tuuppaamaan lastenrattaita umpihangessa), ratikka- ja bussiosuudet. Joku turisti otti meistä kuvia, kun kiskoin neitiä pulkassa melkein Tallinnan keskustassa. On kai se aasialaisen mielestä eksoottinen näky, mutta täällä se on paras tapa kuljettaa lasta talvisaikaan. Rattaat ei vaan kulje. Olisin tietenkin voinut viedä miehen töihin ja mennä autolla, mutta ratin vääntö kaupungin halki tuolla sohjoisessa aamuruuhkassa ei varsinaisesti houkutellut. Lisäksi saan matkustaa neidin, alle 3-vee, varjolla jo nyt ilmaiseksi, joten totesin parhaaksi turvautua jälleen julkiseen liikenteeseen. Tallinnan kaupungin nettisivuilla olevat aikataulut ovat hyvin informatiivisia, tykkään. Miinuksena se, ettei karttoja saa näkymään I-lelulla.
Mitäs muuta meille? Eipä kummempia. Joulu tulla jolkottaa, ja ennen joulua on luvassa aika paljon vieraita, joten en lupaa kovin ahkeraa päivitystä taaskaan...
Põhja-Tallinn laulaa hitissään "Võiks kõik olla nii/ et juhtub kunagi/ et ma lihtsalt lähen ja tulen ja lähen ja tulen ja kõik on ikka veel siin." Voisiko kaikki olla niin, että joskus sattuisi, että mä vaan lähden ja tulen ja lähden ja tulen ja kaikki on vieläkin täällä. Vähän ymmärrän tällaisen haikailun täällä. Tallinna muuttuu hengästyttävää vauhtia.
Kun muutimme hieman vajaa vuosi sitten Tallinnaan, parvekkeeltamme aukesi näkymä, jossa päätään kääntämättä näki yhden kasaan romahtaneen hirsitalon ja kaksi muuten vaan autioitunutta. No, ollessamme kesällä Suomessa se kasaan romahtanut oli purettu, tontti tasattu, ei jälkeäkään talosta. Tämä ei ollut millään tavalla uudistus huonoimmasta päästä, talo oli tosiaan täysin korjauskelvottomassa kunnossa ja lisäksi sen piha oli ilmeisesti vuosikaudet toiminut jonkun henkilökohtaisena kaatopaikkana. Kaikki se haiseva roina oli myös kuskattu pois, ja tontista tuli ikään kuin vastapäisen parkkipaikan jatke. No, nyt Suomi-lomamme aikana samaiselta parkkipaikalta oli purettu ilmeisesti neukkuaikainen, betonirakenteinen talo. Eipä siinä, ei kai silläkään kovin suurta merkitystä arkkitehtuurin kannalta tainnut olla. Ilmeisesti vastapäistä korttelia puretaan järjestelmällisesti, luultavasti tilalle tulee jotain uutta ja upeaa. Ei sinänsä ihme: mätiä, enimmäkseen lautarakenteisia taloja koko kortteli aivan kaupungin ydinkeskustassa jää harva kaipaamaan. Paljon täällä on kunnostettukin, ja kunnostuskelpoisempia kohteita on naapurustossa edelleen vieri vieressä. Kadriorgin alue on vähän niin kuin kuvittelisi Eiran Helsingissä 40-luvulla, sitten miettisi ettei sille olisi kukaan tehnyt mitään 60 vuoteen. Remonttia huutavia helmiä vieri vieressä.
Sen sijaan ne kaksi autioitunutta hirsirakenteista eivät mielestäni ole mitään erityisiä helmiä, aika tavanomaisen näköisiä kaksikerroksisia hirsitaloja. Niistä olin jo aivan varma, että tulitikkua vaille ovat, mutta nytpä ne ovat korjauksen alla. Varmaankin hienoja tulee niistäkin, mutta pakko myöntää, että asuntoa en niistä ostaisi. Ensiksi alettiin korjata meiltä katsoen kauempana olevaa taloa, jonka katto purettiin joskus keväällä, ja ikkunat siinä samalla molemmista taloista. Talo sai uudet kattotuolit ja rimat niiden päälle varsin pian katon purun jälkeen, ja siinä vaiheessa remontti olikin sitten koko kesän. Tai no, on siihen uudet ulkolaudoitukset laitettu. Ottaen huomioon viime kesän sateisuuden: jos talon katto tuurilla olisi ollut ehkä ja pitänyt rakenteet aiemmin kuivina, nyt ne eivät sitä enää ole. Katolla ei ole vieläkään peltiä tai muuta suojaa, on siellä kai jonkinlainen muovi. Ja lunta tuli tännekin viime viikonloppuna vähintään yhtä paljon kuin eteläiseen Suomeen. En oikein jaksa uskoa, että rakenteita kesän yli uittamalla talo varsinaisesti paranisi. Toisesta talosta purettiin huonokuntoinen saumapeltikatto vähän ennen lumien tuloa, ja siinä se nyt seisoo ilman kattoa ja ikkunoita. No, eipähän kodittomat pääse majailemaan siellä talven yli ja polta samalla koko roskaa.
Kaiken kaikkiaan, suosittelisin kaikille Tallinnassa asuville ja käyville kaupungin kuvaamista. Maisema muuttuu nimittäin nopeammin kuin Suomen kirkonkylissä 1970-luvulla.Vanhankaupungin rakennuskannan kohdalla aika pyritään pitämään pysähtyneenä, muualla se juoksee hirveää vauhtia. Toivottavasti kovin montaa helmeä ei ehditä purkaa tässä innossa. Onneksi toisaalta virolaiset tekevät suurta uudistustaan vasta nyt ja ymmärtävät myös vanhan arvon, tästä on paljon hienoja esimerkkejä ympäri kaupunkia. Kaupungille ei käy turkulaisittain.
Muita isoja muutoksia edustaa Ülemisten risteyssolmun uusi silta. Ülemisten moni tietää Sikupillin Prisman tai Ülemiste-keskuksen vuoksi, ja samaisesta risteyksestä kuljetaan esim. Tallinnan lentokentälle. Mies ajaa siitä töihin lähes joka aamu. Siitä saakka, kun tänne muutimme, on kyseinen valtava risteys hidastanut miehen työmatkaa, sillä siellä rakennetaan uutta siltaa, jolla poistetaan osa risteyksen hurjasta liikennemäärästä. Autot ovat madelleet hissukseen siltatyömaan alta. Tänä aamuna rakennustelineet olivat poissa ja sillan kansi paikallaan! Eihän se vielä valmis ole, mutta pian Järvevana Teeltä pääsee uutta siltaa Peeterburi Maanteelle käymättä Ülemisten valoissa. Iso parannus esim. monille rekkakuskeille ja muille onnettomille, jotka siinä sumpussa joutuvat suhaamaan.
Liikennettä hidastaa ihan riittävästi tämä keli. Niin, Tallinnassa ei edelleenkään aurata jalkakäytäviä, eikä oikeastaan katujakaan suuremmin, lumien pois kuskaamisesta puhumattakaan. Tänään käväisin Nõmmen kaupunginosassa lapsosen kanssa seikkailuretkellä, joka sisälsi pulkka- (kuntoni ei piisaa tuuppaamaan lastenrattaita umpihangessa), ratikka- ja bussiosuudet. Joku turisti otti meistä kuvia, kun kiskoin neitiä pulkassa melkein Tallinnan keskustassa. On kai se aasialaisen mielestä eksoottinen näky, mutta täällä se on paras tapa kuljettaa lasta talvisaikaan. Rattaat ei vaan kulje. Olisin tietenkin voinut viedä miehen töihin ja mennä autolla, mutta ratin vääntö kaupungin halki tuolla sohjoisessa aamuruuhkassa ei varsinaisesti houkutellut. Lisäksi saan matkustaa neidin, alle 3-vee, varjolla jo nyt ilmaiseksi, joten totesin parhaaksi turvautua jälleen julkiseen liikenteeseen. Tallinnan kaupungin nettisivuilla olevat aikataulut ovat hyvin informatiivisia, tykkään. Miinuksena se, ettei karttoja saa näkymään I-lelulla.
Mitäs muuta meille? Eipä kummempia. Joulu tulla jolkottaa, ja ennen joulua on luvassa aika paljon vieraita, joten en lupaa kovin ahkeraa päivitystä taaskaan...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)