Pidu! Pidu! Eli bileet virolaisittain

Ihan villeiksi ollaan heittäydytty, kahtena perjantaina peräkkäin on käyty ulkona! Ensin suomalaisten naisten yhdistyksen, Suomettarien, itsenäisyyspäiväillallisella ja sitten vielä miehen työnantajan pikkujouluissa. Tosin johan tässä pari vuotta vierähtikin missään käymättä, joten ehkäpä oli aikakin.

Illastimme itsenäisyyspäivän jälkeisenä perjantaina MEKK-ravintolassa muiden suomalaisten kanssa. Mukavaa oli, ja ruoka hyvää, ravintola keikkuu kestona Viron parhaiden ravintoloiden listalla. Testaamisen arvoinen paikka kaiken kaikkiaan, ihan vanhankaupungin laitamilla. (Äidinkielenopettaja-lukijani, tiedän että olette siellä: Onko oikea genetiivimuoto Vanhan kaupungin vaiko Vanhankaupungin vai ehkä vanhankaupungin. Sen tiedän, ettei se ole vanhan kaupungin. Kaikkia variantteja näkee Virosta kertovissa lehdyköissä.)

Miehen työnantajafirma juhli 20-vuotista taivaltaan Virossa ja samalla piti pikkujoulut koko henkilökunnalleen. Aikamoiset kekkerit. Kutsuttuja oli avecit mukaan lukien noin 1800, paikkana paikallinen messukeskus. Tehtaalta oli siis kutsuttu mukaan ihan kaikki, ja jotkut olivat kuulemma yrittäneet jopa kaupata kutsujaan jossain... No, jos joku sellaisen osti, niin hyvät kaupat varmaan teki: hyvää ruokaa ja juomaa sekä show oli illalle järjestetty.

Pieniä kulttuurieroja suomalaisiin pikkujouluihin toki huomasi. Kun Suomessa järjestetään massatapahtuma, johon pitää ihmiset lajitella nimenmukaiseen järjestykseen, käytetään aina sukunimeä. Mekin olimme vähällä mennä väärään jonoon, mutta tajusimme onneksi ajoissa että jonoihin järjestäydytään etunimen mukaan. Sisällä ihmiset oli lajiteltu istumaan pöytiin osastoittain, pöydässämme istui meidän lisäksemme muutama muu suomalainen sekä yksi virolaispariskunta, josta mies työskentelee minun mieheni kanssa, hekin puhuivat sujuvaa suomea.

Alkupalat oli laitettu valmiiksi pöytiin kun tulimme paikalle. En muista Suomessa vastaavaa nähneeni, mutta systeemi toimi: salaatit ja muut pikkupurtavat olivat kulhoissa jokaisella pöydällä, niistä sai sitten syödä omantunnon mukaan. Lämmin ruoka tuotiin lautasannoksina keittiöstä. Ihan hyvät tarjoilut, aavistus 80-luvun henkeä ehkä oli kaikissa ruuissa mutta maittavaa oli. Viiniä oli tarjolla viisi pulloa per pöytä, meidän 10 hengen pöydässämme oli vain seitsemän henkilöä joten saimme vähän enemmän kuin jotkut toiset. Baarista sai ostaa lisää juotavaa jos siltä tuntui.

Isoin kulttuuriero oli ehkä tanssimisessa: jo ennen lämpimän ruuan tarjoilua esiintyi acapella-lauluyhtye, joka esitti eri aikakausien hittejä oikein mukavasti. Jo tässä vaiheessa tanssilattialla oli porukkaa. Varsinainen illan pääesiintyjä, Dave Benton (yksi Viron Euroviisuvoiton tekijöistä ja Viron virallinen värillinen, täällä kun ei maahanmuuttajia juuri ole) aloitti kun lämmintä ruokaa vielä syötiin, ja tanssilattia oli välittömästi tupaten täynnä tanssijoita. Virolainen pöytäseuramme selitti, että etenkin venäläiset lähtevät heti tanssimaan, kun tilaisuus on. No niinpä näytti.

Ja jos pikkujoulujen pukeutuminen on Suomessakin joskus hieman rohkeaa, niin on se sitä Virossa vielä enemmän. Korkeat korot ja lyhyt hame näyttivät olevan aika pop. Moni oli selvästi panostanut juhliin, naisilla näki kauniita kampauksia ja meikkejä tosi paljon.

Yksi iso kulttuuriero näkyi vessoilla: Suomessahan naisten vessaan on aina kilometrin jono ja miesten vessaan pääsee saman tien. Minä kävin vessassa jonottamatta, naiset toki kampasivat ja ehostivat peilien edessä, mutta vessakoppeihin ei ollut jonoa. Mies sen sijaan jonotti kauemmin: kuulemma firman Moskovan-osastolla oli omat pikkujoulut miesten vessassa. Venäläisillä oli herrojen omat bileet, ehkä piilopullojenkin muodossa, joten ruuhkaista oli.

Ilta sujui kuitenkin rattoisasti. Kovin pahaan kuntoon itseään juhlineita ei näkynyt, toki joistakin huomasi, että virvoketta oli nautittu. Yhtään tappelua tms en ainakaan minä ehtinyt huomata. Ehkäpä "vene disko" (kuten virolaiset illastajakumppanimme venäläisten tanssilattialla liikehdintää kutsuivat) hillitsee myös juomista: jos koko ajan bailaa, ei voi vetää kauheita kännejäkään. Kehtaan väittää, että Suomessa olisi joku ehditty viedä ambulanssilla tai poliisiautolla jatkoille bileistä, joissa duunarit ja tehtaanjohtajat bilettävät kaikki yhdessä.

Kun lähdimme kotia kohti vähän ennen puolta yötä, tajusin että taksi olisi ehkä pitänyt tilata etukäteen. Itsenäisyyspäiväperjantaina emme saaneet kaupunkiin päin taksia tilattua lainkaan, onneksi ratikkakin kulkee varsin lähelle. Tästä viisastuneena olin tilannut taksin menomatkalle etukäteen, mutten paluumatkalle, niin kaukaa viisas en tietenkään tajunnut olla. Onneksi siinä tuulessa ja tuiskussa ei tarvinnut kovin kauan odotella, taksi tuli kyllä nopeasti sen jälkeen, kun vaan pääsi taksikeskukseen puhelimella läpi. Tällainen taksien jonottelu ja odottelu on kyllä ihan tavatonta Tallinnassa, yleensä täällä saa taksin samantien. Pikkujouluaika vaikuttaa siis täälläkin, ei toki mitenkään niin paljon kuin esimerkiksi Helsingissä. Pikkujoulut juhlina ovat muuten varsin tuoretta tavaraa täällä, Jõulupidu tai jopa pikkujõulu ei kuulu läheskään kaikkien firmojen ohjelmistoon vieläkään. Miehen työnantaja on kansainvälinen yritys, joka todennäköisesti järjestää vastaavia kinkereitä kaikkialla maailmassa (ei ehkä tässä mittakaavassa).


Muuten Virossa tehdään jouluvalmisteluita kuten Suomessakin. Viro on varsin maallistunut yhteiskunta, joten joulunvietossa ei juuri kristillistä sanomaa näy. Toki kirkoissa nähdään jouluisin samantapainen kävijämääräpiikki kuin Suomessakin, on täälläkin kunnon tapakristittyjä sentään! Yhtään jouluseimiasetelmaa en ole nähnyt missään, ja paikalliset joululaulutkin kertovat enemmän joulupukista tai ihan vaan yleisesti joulurauhasta kuin Betlehemin ilosanomasta. Eipä silti, minua alkaa naurattaa aina Suomessa joulun alla tavaratalossa, kun kaiuttimista kaikaa esimerkiksi "En etsi valtaa loistoa" ja ihmiset ryntäävät hullun kiilto silmissä ostamassa itseään vararikkoon. Joulurauhaa vain sullekin täti-ihminen, joka yritit ostoskärrylläsi teilata mieheni ja kolmikuisen tyttäreni pari vuotta takaperin Ideaparkin lelukaupassa pari päivää ennen jouluaattoa.

Joulupöydän antimet ovat hieman erilaiset: sikaa syödään täälläkin, muttei pelkkää kinkkua. Virolainen jouluruoka nro 1 on ryynimakkara, kyytipoikana hapankaali ja puolukkahillo. Siasta voi olla pöydässä myös muu osa kuin kinkku, esimerkiksi niskaa tai filettä, mutta sikaa pitää olla. Lopuista osista sikaa tehdään aladoobia, ks. edellinen postaus. Erilaisia makeita kakkuja, pikkuleipiä ja suklaata pitää ilmeisesti olla montaa sorttia, jotkut syövät laatikoitakin, mutta aika lihavoittoiselta näyttää virolainen joulupöytä. Joululahjoja annetaan ja saadaan tietysti. Melkein jokaisella ostoskeskuksella on myös oma hyväntekeväisyyskampanjansa, joku tukee lastenkotilasten joulunviettoa, toinen vähävaraisten lapsiperheiden jne. Ihan kaikilla kun ei ole varaa joulun trendileluihin, tai edes niihin ryynimakkaroihin.

Suuntaamme jouluksi Suomeen, valmis pöytä on paras pöytä! Sitäpaitsi virolaistenkin mielestä joulupukki (jõuluvana eli jouluvanha tai jouluvaari) asuu Suomessa, ja puhuu mainoksissakin aina suomea, pitäähän sitä joulupukin maahan lähteä joulunviettoon. Head jõulud tai head pühi vaan siis itse kullekin säädylle, lähden hakemaan joulumieltä marketin jonosta. Pitää pari juttua vielä kuitenkin hakea, vaikka luulin hankkineeni jo kaiken tarpeellisen... (paluukuorma pikkuneidin joululahjojen kanssa hirvittää nyt jo. Siivosin pois ison kasan leluja, joilla neiti ei ole hetkeen leikkinyt, mutta pelkään lelulaatikon täyttyvän uudelleen. Pitää ehkä raportoida joulupukille ensi vuonna kaikki tuhmuudet vähän tarkemmin.)

Lehtikatsaus

Kielitaidon pikku hiljaa parantuessa olen yrittänyt tutustua paikallisiin sanomalehtiin säännöllisen epäsäännöllisesti. Lukemiseni etenee kuten vuonna 1986, kun opettelin ensimäisen kerran lukemaan: aloitin helpoista ja lyhyistä mainoslehtien teksteistä, etenen vähitellen sanomalehtien politiikkaosioita kohti. Meille ei varsinaisesti tilattuna tule tällä hetkellä yhtään virolaista lehteä, mutta ilmaisjakelujakin kolahtelee luukusta ihan mukavasti. Suosikkini on Pealinn, kerran viikossa ilmestyvä Tallinnan paikallislehti, jossa käsitellään ajankohtaisia aiheita kaupungissa laidasta laitaan. Kesklinna sõnumid ilmestyy harvemmin, se on Tallinnan keskusta-alueen tiedotuslehti, jossa on myös aina jotain mielenkiintoista. Siinä on myös osa jutuista englanniksi, sekin auttaa ymmärtämään paremmin, jos joku asia jää vähän auki kielitaidon aukkojen takia. Lisäksi lehtiä tulee jonkin verran ostettua, ja niitä saa aika usein kaupantekijäisiksi marketeista.

Virolaisesta lehdistöstä on pakko sanoa, että täällä lehdistön vapaus käsitetään aika lailla eri tavoin kuin Suomessa. Asioista saa (ja ehkä pitääkin) kirjoittaa raatorehellisesti, ihan tavallisessa sanomalehdessäkin hieman iltapäivälehtityyliin usein. Lisäksi kirjoitetaan asioista, joista Suomessa ei kirjoitettaisi, tai ainakin tavalla, jolla Suomessa saisi potkut lehdestä kuin lehdestä (tosin nyt YT-aallon käytyä lehtitalojen yli ei siellä taida enää olla kovin montaa toimittajaa muutenkaan). Esimerkiksi marraskuun lopulla Postimees-lehden viikonloppuliitteessä haastateltiin erään brittiläisen lehden entistä Venäjän-kirjeenvaihtajaa, ja itänaapuria koskeva teksti oli varsin suorasukaista. Kehtaan väittää, että kyseistä haastattelua ei olisi Suomen lehdissä julkaistu, tai ainakin siitä olisi noussut kova kohu.  No, virolaiset tietävät jo valmiiksi, ettei heistä ilmeisesti juuri Venäjällä pidetä, joten taitavat ottaa asian vähän eri tavalla. Virolaisten Venäjä-suhteesta voisin kirjoittaa enemmänkin, mutta saisin varmaan niskaani jonkun kohudosentin (joka muuten on varsin persona non grata täällä...).

Toisaalta virolainen lehdistö vetää mielestäni aika tavalla ylikin vapautensa kanssa joskus. Esimerkiksi syksyllä poliisi oli saanut kiinni Tallinnassa lapsia ahdistelleen miehen, joka oli tunnustanut useita samankaltaisia tekoja. Ennen kuin mies oli saanut minkään valtakunnan tuomiota, oli hänen nimensä ja naamansa lehtien painetuilla ja sähköisillä sivuilla. Siis vasta epäillyn, ei tuomitun. Lehdet perustelivat tätä sillä, että tekijän uhreja voi olla enemmänkin, ja he saattavat uskaltautua esiin, kun miehen kuva on lehdessä. Suomessa lehti saisi tästä varmaan tuomion, mikä käykin minun oikeustajuuni. Epäilty ei ole yhtä kuin tuomittu, vaikka olisikin teot tunnustanut. Lehtikuvien jälkeen kaveri on käytännössä tuomittu, vaikkei koskaan tuomiota saisikaan, tai jos vaikka paljastuisi, että hänet on kiristetty tunnustamaan teot, joita ei ole tehnyt.

Lehdet ovat rakenteeltaan varsin samankaltaisia kuin Suomessakin. Pääkirjoitus, uutiset kotimaasta ja ulkomailta, urheilu, viihde. Sanomalehdissä on paljon mielipidekirjoituksia, joskus voi olla vähän vaikea olla ihan varma, mikä teksteistä on mielipide ja mikä uutinen. Haastatteluissa pistää silmiin rakenne, jota harvemmin Suomessa laajasti käytetään enää: kysymykset on kirjoitettu suorana tekstinä, usein lihavoitu, ja vastaus samoin suorana lainauksena. Lisäksi haastateltavia teititellään tekstissä lähes aina, jos kyseessä ei ole aivan lapsi. Näin etenkin sanomalehdissä, mutta myös aikakausilehdissä.

Urheilua en pahemmin ole koskaan seurannut, mutta täällä suositut lajit ovat hieman erilaiset kuin Suomessa: lento- ja koripallo ovat paljon jääkiekkoa isompi juttu. Kesällä pelataan jalkapalloa, tietenkin, missä ei pelattaisi. (Voin kuvitella sen huvituksen määrän, kun Viron pääsarjassa pelaava Nõmme Kalju Jalgpalliklubi lähtee bussilla kiertueelle Suomeen, tietenkin joukkueen nimi isolla bussin kyljessä.) Viron pääsarjan jalkapallopeleissä esiintyy muuten jopa ihan oikeaa huliganismia, ison maailman meiningillä tai ainakin melkein.

Iltapäivälehdissä on julkkispalstansa ja kääk-juorunsa, naistenlehdistä löytyy samat jorinat kansainvälisistä julkkiksista ja omat osiot kotimaisista. Horoskooppi täällä on joka lehdessä, usein jonkun tunnetun astrologin laatimana. Virolaisista ilmeisesti varsin suuri osa jopa uskoo niihin. Sarjakuvia on mielestäni vähemmän kuin Suomessa, paikalliseen Fingerporiin en vielä ole törmännyt missään. Kummallinen kulttuuriero ovat kuolinilmoitukset. Joukossa voi olla suomalaistyyppisiä ilmoituksia, joissa omaiset surevat hiljattain kuollutta läheistään. Toisaalta on myös paljon osanottoilmoituksia, samasta henkilöstä voi olla lehdessä useita. Siis tyyliin "Andro Kuurin suureen suruun rakkaan äiti Maarja Kuurin poismenon johdosta osaa ottaen, Kalju, Helle ja Aave Sepp". Omaisten ystävät, vainajan työtoverit jne siis ottavat osaa omaisten suruun. Merkkihenkilöillä näitä voi tosiaan olla puoli sivua. Sitten on vielä muisteluilmoituksia tyyliin "Kunnioitettua isoisää  Üllar Kalmistua  (15.12.1912-20.8.1978) satavuotispäivänä muistaen, lapsenlapset perheineen." Vainaja on voinut olla vainaa jo aika kauan, silti hänen merkkipäivänsä muistetaan edelleen. Tämä kertoo kai jotain virolaisten fanaattisesta suhtautumisesta syntymäpäiviinsä (josta pitänee kirjoittaa lisää, viimeistään kun oma syntymäpäiväni lähestyy).

Lehtien ruokaohjeissa on aika usein jotain ihanan virolaista. Suhtautuminen ruokaan on jotensakin erilaista tällä puolen lahtea. Vai kuinka monessa suomalaislehdessä julkaistaan joulun alla vanha kunnon sylttyresepti? Meillä sellaisen julkaisi Selverin kanta-asiakaslehti, laitetaanpa Kihnu Virven syltty teillekin, kotikokit, ihailtavaksi:
Sült
2 kg sianpäätä
2 sianpotkaa
1 sian jalka
2 munuaista (sian, vissiin?)
200 g keuhkoa
1 sian kieli
1 kg sianlihaa kamaroineen ja luineen
10 mustaa pippuria
8 maustepippuria
4 laakerinlehteä
suolaa

Hakkaa suuremmat palat puupenkllä kirveen kanssa puoliksi. Laita lihat kiehuaan veteen suureen kattilaan. Kuori veden pinnalle muodostuva vaahto pois. Keitä tasaisella lämmöllä 3-4 tuntia, kunnes liha irtoaa luista. Nosta liha jäähtymään, siivilöi keitinliemi. Leikkaa tai revi liha luista, paloittele pieniksi paloiksi ja lisää keitinliemeen. Lisää mausteet, laita seos pienempiin astioihin kylmään.

Niin, onhan siinä siassa paljon muutakin kuin kinkku. Näihin kuviin ja tunnelmiin, joulua odotellessa.

Satu itsenäisyyspäiväksi

Itsenäisyyspäivänä kuuluu muistella menneitä, sotaveteraaneja etenkin. Niin nyt aion tehdä. En kuitenkaan siirry toisen maailmansodan melskeisiin, vaan sen ensimmäisen, jonka veteraaneja muistetaan mielestäni tänä päivänä ihan liian vähän. Aloitetaanpa Vaasasta, läntisen Suomen aurinkoisimmasta (ja tuulisimmasta, IMHO) kaupungista, vuonna 1918, ja sukuni yhdestä ensimmäisistä expatriaateista, Kalervosta. Saatan oikoa historiaa ja muistaa jotain väärin, jokusen nimen muutin tarkoituksella, mutta näin se suurin piirtein meni.

Olipa kerran nuori teologian ylioppilas, Kalervo nimeltään. Hän oli vakuuttunut siitä, että hänen omalla maallaan on oikeus olla itsenäinen. Oli varmasti tuulinen päivä, kun hän (isoäitini isä) seisoi kylmissään ohuessa sarkatakissaan Vaasan torilla. Hän oli veljensä ja monen muun kanssa saapunut Vaasaan laivalla Saksasta, Suomea ryssästä vapauttamaan. En tiedä, tiesikö hän jo saapuessaan, että punaiset olivat pistimillä tappaneet hänen pastori-kasvatti-isänsä (hänhän oli siis tullut orvoksi vähän päälle kymmenvuotiaana), ja heittäneet ruumiin avantoon. Jos tiesi, se varmasti kuumensi nuoren miehen tunteita siinä seistessä. Ehkä miellyttävämmällä tavalla lämmitti ajatus Saksassa odottavasta nuoresta neidosta, josta oli tuleva isoäitini ja hänen sisarustensa äiti (toki Elisabethilla ei tästä ollut tässä vaiheessa käryäkään). Siellä hän joka tapauksessa seisoi, harmaassa rivissä nuoria miehiä, pojiksi sanottaisiin nykypäivänä, ja odotti mitä tuleman pitää. Sodasta hän jo jotain tiesi, olihan hän jo tässä vaiheessa taistellut Saksan rintamalla. Siellä, sotilaskodissa, hän oli elämänsä rakkaudenkin tavannut. Kauniisti soittavan, kipakahkon, sanavalmiin, pohjoissaksalaisen ritaritilan tyttären.

Sotataipaleesta ei sen enempää, sota sitten päättyi kuten päättyi. Sodan jälkeen Kalervo lähetettiin Saksaan virallisesti "hakemaan ilmatorjuntatykkiä". IT-tykin kohtalosta en tiedä, mutta Elisabethin hän ainakin toi mukanaan Suomeen papin emännäksi. Elisabethin isä oli kyllä varoitellut tyttäriään tuomasta hänelle vävyksi "opettajaa tai pappia, koska niillä ei ole kuin lapsia ja kirjoja". Tästä huolimatta appiukko järjesti tyttärelleen asiaankuuluvan kauniit, oikeat prinsessahäät ritaritilallaan. Morsian oli säteilevä, sulhanen komea ja vieraat ihastuneita. Ja he elivät onnellisina (vaiherikkaan, monen tarinan arvoisen, murheellisenkin, mutta lopulta varsin hyvän) elämänsä loppuun saakka. Sen pituinen se?

Niin, kaikissa hyvissä prinsessasaduissa on aina se paha sisar- tai äitipuoli. Tässä sadussa ei sitä ole. On ihan hyvä ja kokonainen sisar, Anna, joka tietenkin juhlisti sisarensa häitä innolla. Kalervon puolelta vieraita ei ollut luultavasti kovinkaan montaa, mutta ainakin hänen suomalainen aseveljensä Bruno oli paikalla. Hääjuhlista morsiuspari lähti vaunuajelulle kartanon puistoon, ah kuinka romanttista. Elettiin kuitenkin varsin viktoriaanisen siveyskäsityksen aikaa, joten vastavihityilläkin piti olla esiliinat mukana. Sellaisiksi päätyivät edellä mainitut Anna ja Bruno. Morsiusparilla oli arvatenkin "herkkää" ajelullaan, joten Bruno ajatteli, että mikä jottei hänkin. Anna tosin oli miestä melkein päätä pidempi, iso ja punatukkainen, kuten sukumme naiset tapaavat olla. Bruno puolestaan pieni ja kuiva äijänkäpy, muttei antanut tämän tosiseikan häiritä itseään.

No, kuten sanottu, ajan siveyskäsitys oli hieman toisenlainen. Seuraavana aamuna Bruno heräili arvatenkin hieman väsyneenä juhlista, ja könysi vieraskammarista kartanon alakertaan aamiaisen toivossa. Vastassa olikin eilisen sulhasen appivanhemmat, jotka riemuiten onnittelivat häntä kihlautumisen johdosta. Ei ehkä krapuloita sieltä kivoimmasta päästä. Bruno oli kuitenkin kunnian mies ja meni naimisiin Annansa kanssa, hänkin muutti Suomeen. Brunolla oli Helsingissä mattotehdas, jota hän palasi johtamaan. Pariskunnan bisnekset luistivat mukavasti, pian tehtaita oli jo kaksi, mutta avioelämä ei ilmeisesti ollut kovin onnellista.Parilla ei ollut lapsia, eivätkä heidän välinsä kovin lämpimät tainneet olla muutenkaan.

Sadun loppunäytös menee näet näin: Elisabethin ja Annan äiti sairastui Saksassa vakavasti muutamaa vuotta myöhemmin. Elisabeth ei ymmärrettävästi papin emäntänä ja muutaman pienen lapsen äitinä voinut lähteä äitiään hoitamaan, mutta Anna kuuliaisena tyttärenä lähti tietenkin. Äiti parani, kiitos kysymästä, ja Anna palasi Suomeen vain huomatakseen, ettei häntä oikeastaan enää kaivattu. Hänen paikkansa oli ottanut poissa ollessa kodinhoitajana toiminut nuorempi nainen (edellämainitun Kalervon sisar, muuten). Erohan siitä tuli, mattotehtaat jaettiin tasan ja muu omaisuus siinä sivussa. Sitten syttyi se toinen maailmansota, joka koetteli sekä Suomea että Saksaa, ja päättyi kuten päättyi. Anna oli tässä vaiheessa varma, että puna-armeijan panssarit ovat Helsingissä päivänä minä hyvänsä. Hän hyppäsi ensimmäiseen Saksaan menevään laivaan, ja antoi asiainhoitajalleen tehtäväksi myydä mattotehdas, kenelle tahansa muulle paitsi ei exälleen. Anna pääsi kotitilalle, ja muutaman päivän päästä puna-armeijan tankit olivat ritaritilan pihassa. Anna elätti äitiään ja itseään keittämällä viinaa venäläisille sotilaille, kunnes äiti päätti tehdä lopullisen ratkaisunsa ja otti yliannoksen valeriaanaa kartanon puistossa. Anna eleli loppuelämänsä yksin  hyvin köyhästi pienessä mökissä kartanon mailla. Ja nyt se oli sen pituinen se.

Tosielämän sadut ovat kirjojen ja telkkarin satuja ihmeellisempiä. Hyvää itsenäisyyspäivää.

Ennen kuin ne häviävät

Käväisin Suomessa ja olen laiska, siksi pitkä hiljaisuus blogissa. Olin melkein kaksi viikkoa Suomessa pikkuneidin ja koiran kanssa, oli ihan virkistävää, mutta on mukava olla taas kotona. Monta asiaa tuli hoidettua, monta tuttua tavattua jne. Isäukon korjaamo laittoi pikkuneidin kärryjen pyöriin uudet laakeritkin, kelpaa taas ajella.

Põhja-Tallinn laulaa hitissään "Võiks kõik olla nii/ et juhtub kunagi/ et ma lihtsalt lähen ja tulen ja lähen ja tulen ja kõik on ikka veel siin." Voisiko kaikki olla niin, että joskus sattuisi, että mä vaan lähden ja tulen ja lähden ja tulen ja kaikki on vieläkin täällä. Vähän ymmärrän tällaisen haikailun täällä. Tallinna muuttuu hengästyttävää vauhtia.

Kun muutimme hieman vajaa vuosi sitten Tallinnaan, parvekkeeltamme aukesi näkymä, jossa päätään kääntämättä näki yhden kasaan romahtaneen hirsitalon ja kaksi muuten vaan autioitunutta. No, ollessamme kesällä Suomessa se kasaan romahtanut oli purettu, tontti tasattu, ei jälkeäkään talosta. Tämä ei ollut millään tavalla uudistus huonoimmasta päästä, talo oli tosiaan täysin korjauskelvottomassa kunnossa ja lisäksi sen piha oli ilmeisesti vuosikaudet toiminut jonkun henkilökohtaisena kaatopaikkana. Kaikki se haiseva roina oli myös kuskattu pois, ja tontista tuli ikään kuin vastapäisen parkkipaikan jatke. No, nyt Suomi-lomamme aikana samaiselta parkkipaikalta oli purettu ilmeisesti neukkuaikainen, betonirakenteinen talo. Eipä siinä, ei kai silläkään kovin suurta merkitystä arkkitehtuurin kannalta tainnut olla. Ilmeisesti vastapäistä korttelia puretaan järjestelmällisesti, luultavasti tilalle tulee jotain uutta ja upeaa. Ei sinänsä ihme: mätiä, enimmäkseen lautarakenteisia taloja koko kortteli aivan kaupungin ydinkeskustassa jää harva kaipaamaan. Paljon täällä on kunnostettukin, ja kunnostuskelpoisempia kohteita on naapurustossa edelleen vieri vieressä. Kadriorgin alue on vähän niin kuin kuvittelisi Eiran Helsingissä 40-luvulla, sitten miettisi ettei sille olisi kukaan tehnyt mitään 60 vuoteen. Remonttia huutavia helmiä vieri vieressä.

Sen sijaan ne kaksi autioitunutta hirsirakenteista eivät mielestäni ole mitään erityisiä helmiä, aika tavanomaisen näköisiä kaksikerroksisia hirsitaloja. Niistä olin jo aivan varma, että tulitikkua vaille ovat, mutta nytpä ne ovat korjauksen alla. Varmaankin hienoja tulee niistäkin, mutta pakko myöntää, että asuntoa en niistä ostaisi. Ensiksi alettiin korjata meiltä katsoen kauempana olevaa taloa, jonka katto purettiin joskus keväällä, ja ikkunat siinä samalla molemmista taloista. Talo sai uudet kattotuolit ja rimat niiden päälle varsin pian katon purun jälkeen, ja siinä vaiheessa remontti olikin sitten koko kesän. Tai no, on siihen uudet ulkolaudoitukset laitettu. Ottaen huomioon viime kesän sateisuuden: jos talon katto tuurilla olisi ollut ehkä ja pitänyt rakenteet aiemmin kuivina, nyt ne eivät sitä enää ole. Katolla ei ole vieläkään peltiä tai muuta suojaa, on siellä kai jonkinlainen muovi. Ja lunta tuli tännekin viime viikonloppuna vähintään yhtä paljon kuin eteläiseen Suomeen. En oikein jaksa uskoa, että rakenteita kesän yli uittamalla talo varsinaisesti paranisi. Toisesta talosta purettiin huonokuntoinen saumapeltikatto vähän ennen lumien tuloa, ja siinä se nyt seisoo ilman kattoa ja ikkunoita. No, eipähän kodittomat pääse majailemaan siellä talven yli ja polta samalla koko roskaa.

Kaiken kaikkiaan, suosittelisin kaikille Tallinnassa asuville ja käyville kaupungin kuvaamista. Maisema muuttuu nimittäin nopeammin kuin Suomen kirkonkylissä 1970-luvulla.Vanhankaupungin rakennuskannan kohdalla aika pyritään pitämään pysähtyneenä, muualla se juoksee hirveää vauhtia. Toivottavasti kovin montaa helmeä ei ehditä purkaa tässä innossa. Onneksi toisaalta virolaiset tekevät suurta uudistustaan vasta nyt ja ymmärtävät myös vanhan arvon, tästä on paljon hienoja esimerkkejä ympäri kaupunkia. Kaupungille ei käy turkulaisittain.

Muita isoja muutoksia edustaa Ülemisten risteyssolmun uusi silta. Ülemisten moni tietää Sikupillin Prisman tai Ülemiste-keskuksen vuoksi, ja samaisesta risteyksestä kuljetaan esim. Tallinnan lentokentälle. Mies ajaa siitä töihin lähes joka aamu. Siitä saakka, kun tänne muutimme, on kyseinen valtava risteys hidastanut miehen työmatkaa, sillä siellä rakennetaan uutta siltaa, jolla poistetaan osa risteyksen hurjasta liikennemäärästä. Autot ovat madelleet hissukseen siltatyömaan alta. Tänä aamuna rakennustelineet olivat poissa ja sillan kansi paikallaan! Eihän se vielä valmis ole, mutta pian Järvevana Teeltä pääsee uutta siltaa Peeterburi Maanteelle käymättä Ülemisten valoissa. Iso parannus esim. monille rekkakuskeille ja muille onnettomille, jotka siinä sumpussa joutuvat suhaamaan.

Liikennettä hidastaa ihan riittävästi tämä keli. Niin, Tallinnassa ei edelleenkään aurata jalkakäytäviä, eikä oikeastaan katujakaan suuremmin, lumien pois kuskaamisesta puhumattakaan. Tänään käväisin Nõmmen kaupunginosassa lapsosen kanssa seikkailuretkellä, joka sisälsi pulkka- (kuntoni ei piisaa tuuppaamaan lastenrattaita umpihangessa), ratikka- ja bussiosuudet. Joku turisti otti meistä kuvia, kun kiskoin neitiä pulkassa melkein Tallinnan keskustassa. On kai se aasialaisen mielestä eksoottinen näky, mutta täällä se on paras tapa kuljettaa lasta talvisaikaan. Rattaat ei vaan kulje. Olisin tietenkin voinut viedä miehen töihin ja mennä autolla, mutta ratin vääntö kaupungin halki tuolla sohjoisessa aamuruuhkassa ei varsinaisesti houkutellut. Lisäksi saan matkustaa neidin, alle 3-vee, varjolla jo nyt ilmaiseksi, joten totesin parhaaksi turvautua jälleen julkiseen liikenteeseen. Tallinnan kaupungin nettisivuilla olevat aikataulut ovat hyvin informatiivisia, tykkään. Miinuksena se, ettei karttoja saa näkymään I-lelulla.

Mitäs muuta meille? Eipä kummempia. Joulu tulla jolkottaa, ja ennen joulua on luvassa aika paljon vieraita, joten en lupaa kovin ahkeraa päivitystä taaskaan...

Parempia ja huonompia uutisia

Viime viikon huonoin uutinen oli se, että lapsenhoitajamme rouva K on saanut töitä. Hyvä tietenkin rouva K:lle, huonompi meille. K aloittaa tällä viikolla jossakin suomalaisomisteisessa firmassa toimistohommissa, eikä ollut kovin innostunut työstään, palkka kun ei ole kummoinen ja työmatkoihin kaupungin halki palaa joka päivä aikaa ja bensaa aika tavalla. Hän nyt kuitenkin menee katsomaan, millainen paikka se on. Lupasi kuitenkin tulla tarvittaessa iltaisin ja viikonloppuisin pikkuneitiä vahtimaan, hyvä niin. Onneksi tuli hammaslääkärit hoidettua ajallaan! Lapsi on nyt jo kysellyt, koska rouva K taas tulee leikkimään, aika vaikea selittää, ettei hän nyt ole tulossa.

Käytin viimeisen vapaapäiväni, siis sen muutaman tunnin kun rouva K oli meillä, turistina hengaamiseen. Kävin Kiek in de Kök -museossa ja Bastionikäytävissä. Ihan mielenkiintoinen kokemus. Menin kokeilemaan kepillä jäätä, jos museolla sattuisi olemaan opaskierroksilla tilaa kyseisenä päivänä, ja oli! Kiertelin puolisen tuntia ensin Kiek in de Kökin tornimuseossa, sitten suuntasin käytävien kierrokselle. Sinne pääsee vain oppaan kanssa, mikä on ihan hyvä juttu. Ennen opastettua kierrosta katsoimme Tallinnan historiasta kertoneen lyhytelokuvan, josta opin ainakin sen, että tarinan mukaan Ülemiste-järvessä asuu Vanamees, jonkinlainen henkiolento, joka hukuttaa koko kaupungin jos meno ei sitä miellytä. Sen jälkeen lähdimme kierrokselle, minä ja kymmenkunta muuta turistia, kierros oli englanninkielinen ja mukana ainakin pari japanilaista, hollantilaista ja venäläistä (jotka kielloista huolimatta kuvasivat jatkuvasti salamavalon kanssa ja yksi heistä tulkkasi toiselle, joka ei ilmeisesti osannut englantia). Kierros vei kaikkiaan vajaan tunnin, matka käytävissä ei ollut pitkä. Aika mielenkiintoinen historia noilla käytävillä, keskiajan salakäytävien kautta toisen maailmansodan pommisuojiksi, kodittomien ja punkkareiden turvapaikaksi (virolainen underground-scene oli todella under ground neukkuaikoina), ja lopulta museoksi. Itse kierros käytävissä olisi ollut varmasti mukavampi, jos oppaalla olisi ollut vähänkään enemmän kiinnostusta hommaansa. Veti rundin läpi ihan leipäpappina, eikä englannin kieli ollut sekään kovin häävi, mutta selvää sai. Kierroksen lopussa olleesta "tulevaisuuden junasta" ja sen pääteasemalla olleesta "tulevaisuuden museosta" esimerkiksi hän ei puhellut yhtään mitään. Ehkä turnausväsymys vaivasi turistisesongin jälkeen, tiedä häntä. Pääsisiköhän tuonne vapaaehtoiseksi oppaaksi? Aika nopeasti mä oppisin muutamia juttuja juttelemaan aiheesta, jos niillä olisi suomen-, ruotsin- tai englanninkieliselle oppaalle tarvetta...

En muuten voi suositella ko. museota pienten lasten kanssa liikkuville. Museon sivuilla ei suositella Bastionikäytäviin menoa alle kouluikäisten kanssa, ja ihan pienten koululaistenkaan kanssa en menisi. Torniin kiipeäminenkin liki 15-kiloinen kaksivuotias sylissä hengästyttää jo ajatuksen tasolla. Huonojalkaisille tai kovin huonosti näkeville en myöskään voi suositella, paikka on hämärä ja täynnä korkeuseroja ja hankalia portaikkoja, eikä hissejä ymmärrettävästi ole. Paremmin liikkuville ja näkeville suosittelen lämpimästi!

Mies ja pikkuneiti lähtivät sunnuntaina omalle turistikierrokselleen. Ajoin perheen ulos, jotta sain siivota rauhassa. Mies vei lapsen ensin leikkipuistoon Kadriorussa, siitä lastenmuseo Miia-Milla-Mandaan. Molemmilla oli ollut mukavaa, neiti muisteli vielä kotonakin nukketaloa, jonka katolta sai laskea liukumäkeä.(neiti on jo pidemmän aikaa ilmoittanut, että "joulupukki tuo minulle nukketalon", toivottavasti nyt ei ole odotukset liian korkealla...) Paikka on jotain sisäleikkipaikan ja museon väliltä, ideana on se, että kaikella saa leikkiä ja kaikkeen koskea. Mä en ole siellä vielä käynytkään, vaikka viereisessä leikkipuistossa käymmekin ainakin viikoittain. Museo kun aukeaa vasta klo 12, ja me olemme tavallisesti silloin jo matkalla kotiin syömään. Ehkä joskus vielä uskaltaudun museon tarjoamiin perheaamuihin viron kieltä petraamaan.

Viime viikon toinen huono uutinen oli se, että talossamme on hissi rikki. Onneksi emme asu neljättä kerrosta ylempänä... Eipä käy kateeksi sitä seitsemännen kerroksen lapsiperhettä, joilla on pieni vauva. Lauantaina tullessamme kaupasta (onneksi vain kaksi ruokakassia mukana) hissi ei vastannut kutsuun autohallissa, kokeilimme vielä kerrosta ylempää, ei mitään. Ulko-ovella törmäsimme hissinkorjaajaan, joka ilmoitti hissin moottorin kärähtäneen, eikä hän uskaltanut antaa tarkempaa aikataulua korjaamiselle. Isompi remppa kuitenkin on tiedossa. Eipä tässä muuten mitään, mutta iltapäivisin pitäisi saada ulos yhtä aikaa lapsi ja koira., koiraa kun ei voi pitää sisällä koko miehen työpäivän ajan (eikä rouva K:stakaan nyt ole tosiaan apua). Niin ja lapselle joku kulkuväline, kuten rattaat tai kolmipyörä, sillä ulkoilu vapaana juoksevan lapsen ja hihnassa olevan koiran kanssa ei minua kiehdo. Tänään ratkaisimme ongelman siten, että vein miehen töihin ja jätin auton autotalliin, jotta sain hakea rattaat auton perästä ja rullailla kävelylle. Mitään varastoa, jonne rattaat voisi jättää, meillä ei ole. Aikamoista urheilua portaiden kulkeminen tämän seurakunnan kanssa on, mutta selvittiin. Se lumikin meni sulamaan, pulkan saisin vielä kuljetettua aika vaivattomasti mukana koiran ja lapsen kanssa, rattaiden raahaaminen neljä kerrosta alaspäin taas ei tällä kombinaatiolla onnistu. Toivottavasti hissi tulee pian kuntoon.


Eipä Tallinnassa sen kummempia tällä kertaa. Joulusesonki muuten lähestyy, varaathan majoitusliikkeestämme ajoissa paikkasi joulumarkkinoiden aikaan, vink vink. Kyselyitä on tullut, ei vielä varauksia. Eli tervetuloa hansakaupungin joulutunnelmaa haistelemaan ystävät ja kylänmiehet!

Kohtaamisia

Laiska kirjoittaja yrittää päivittää taas jotain...

Talvi tuli Tallinnaan! Nyt jo! Viime talvena ensilumi taisi sataa tänne kunnolla vasta tammikuussa. Muutamana päivänä on ollut ihan kohtuullinen pulkkailukeli, pikkuneiti kiittää. Neiti kyllä ilmeisimmin muisti viime talven, mutta kohtaaminen lumen kanssa oli silti ylitsepursuavan riemukas. Sunnuntaina kävimme koko perheen voimin pulkkailemassa Kadriorgin puistossa, kivaa oli. Herrakoira nauttii talven tulosta, kuten aina, saamalla suurempia ja pienempiä luntalunta-hepuleita... Aika koomista, vanha miäs. Puistossa näyttää muuten aika hassulta, kun suuri osa isoista lehtipuista ei ehtinyt pudottaa lehtiään ennen lumentuloa, maa on siis yhtäaikaa valkoisenaan uudesta lumesta ja keltaisenaan lehdistä. Hassu tunne kiskoa pulkkaa lehtikasoissa. Lehtipuiden lisäksi muutkaan tallinnalaiset eivät ole oikein ehtineet varautua talven tuloon, miehen kotimatka kesti perjantaina noin tunnin ja 10 minuuttia, kun yleensä matkassa menee 20 minuuttia tai jopa alle, liikenteestä riippuen. Matkalla oli useampia henkilöautoja ja pari rekkaa ojassa, peltikorjaamoiden ja hinausautojen sesonki siis alkoi kertarysäyksellä. Kesärenkailla näyttää suurin osa edelleen kruisailevan, ehkä virolaiset ovat sen verran optimisteja, että ajattelevat tämän tästä vielä lämpenevän. Jos jotain positiivista haetaan, niin lähikaduilla autojen nopeudet ovat pudonneet kerrankin rajoitusten mukaisiksi, arvelisin.

Käytiin pari viikkoa takaperin ensimmäistä kertaa viikonloppuna laivarannan viinamarketissa Suomen-vieraiden kanssa. Tasan en enää mene sinne viikonloppuna, mieluummin en koskaan. Marketin (tai markettien, niitä on samassa pihapiirissä kaksin kappalein) pihasta laskimme 16 suomalaista turistibussia. Jos lasketaan, että bussiin on lastattu vaikka 30 kappaletta maanmiehiä, joista jokainen käyttää vaikka 50 euroa viinaksiin, tukivat maanmiehemme etelänaapurinsa taloutta vähintään 24 000 eurolla. Laskelma vähän alakanttiin, jos yhtään oikein katselin ihmisten ostoskärryjä. Vieraammekin ihmettelivät sitä hullunkiiltoa joidenkin silmissä: "halpaa viinaa, jumankauta! Pakko ostaa!" Rahamäärää ajatellen, Viron alv huomioiden, suoraan valtiota maanmiehemme tukivat vajaalla 5000 eurolla, sekin on paljon se. Ehkä suomalaispoliitikkojen kannattaisi sittenkin harkita alkoholiveron laskua kotimaassa.

Seurakunnan lastenkerho siirtyi tiistailta perjantaille, siis joudun joka tapauksessa kulkemaan keskustassa jonkin verran perjantaisin. Aion ehdottaa siirtoa takaisin tiistaille, jotta välttyisin muutenkin kohtaamasta yhtään enempää maanmiehiä, suorin reitti kotoa seurakunnalle kun kulkee Viru-keskuksen liepeiltä. Taas sai ihailla Amarillon porotarhan aamujuottohetkeä klo 10 kun ohi kuljettiin. Okei, ne huonoimmin käyttäytyvät ja eniten juovat pistävät eniten silmään, mutta tosiaan, ei ole kiva olla osa sitä kansaa, jonka mielestä etelänaapurissa näkemisen arvoista tuntuu olevan vain halpaa alkoholia sisältävän lasin pohja. Mielellään alle kahden kilometrin päässä satamasta ja baarissa, jossa saa palvelua omalla kielellään. Ihan tulee mieleen muinaisista Keihäsmatkoista kerrotut jutut, kun suomipojat ja -tytöt lähtivät ulkomaille ensimmäistä kertaa sankoin joukoin. No, nyt on ollut toki liikkeellä ihan tavallisia perheitäkin paljon, kun syyslomat ovat pyörineet Suomessa. En silti välittäisi kohdata maanmiehiä liiaksi.

Viime viikonloppuna yritimme itsekin olla kunnon turisteja, ja mennä tekemään kirkkokierrosta vanhaankaupunkiin. Laiha tulos. Tallinnan kirkkojen ovet eivät auenneet meille. Niguliste oli remontissa ja ilmeisesti siksi suljettu (tosin missään ei ollut tästä mainintaa), Pühavaimulla ovet kiinni (aikataulun mukaan piti olla auki senkin) ja Oleviste suljettu talveksi jumalanpalveluksia lukuun ottamatta. Se siitä hengellisestä rundista. Tulipahan ihailtua taas vanhaakaupunkia kuitenkin, nyt sinne uskaltaa taas mennä, kun oikeita turisteja on vähemmän. Ilmeisesti niin vähän, ettei edes nähtävyyksiä kannata pitää auki...

Kristillisyyttä voi toki harjoittaa muutenkin kuin kirkossa käymällä. Kohdalleni sattui omituinen kohtaaminen, tästäkin on varmaan muutama viikko mutta laiskana kirjoittajana en ole muistanut tästäkään mainita. Olin koiran kanssa ihan normaalilla iltakävelyllä. Vähän ennen puistoa näin kadun varressa nuoren naisen, joka nojasi toisella kädellä aitaan ja toisella huitoi ilmaa kuin jotan etsien. Mun ensimmäinen ajatukseni (luonnollisesti) oli, että onpas neiti vetänyt hyvät kännit tiistai-illan kunniaksi. Kun pääsin lähemmäs, huomasin että nainen itkee ihan paniikissa. Menin kysymään, onko hänellä kaikki kunnossa. Nainen kertoi, että oli ollut ystäviensä kanssa iltaa viettämässä, lähtenyt yksin kotiin ja eksynyt. Oli hän jotain juonutkin, muttei missään kaatokännissä, vaan näkövammainen. Talutin sitten herrakoiran kanssa naisen kotiovelle ja varmistin vielä, että hän pääsi sisään ovesta ja kotiinsa turvaan. Tuli hyvä mieli itselle. Vähän tosin hävettää tällaista kertoa, ettei joku erehdy ottamaan tätä rehentelynä... (kuinka suomalainen asenne!) Minusta oli vain kiva auttaa. Sain samalla taas tilaisuuden puhua viroakin!

Käväisin tuossa myös juttelemassa suomeksi paikallisille opiskelijoille ammattikoulussa. Virossa toimiva Suomen-instituutti etsiskeli matkailualasta tietäviä henkilöitä matkailupuolen amiksen suomenkielentunneille, ja nostin käteni pystyyn. Kymmenkunta tyttöstä siellä istui, toista vuotta suomea lukevia. Kielitaito ei vielä ollut ihan parhaasta päästä, mutta ensiujouden haihduttua uskalsivat silti kyselläkin tädiltä jotain. Enemmän kyllä juttelimme ihan tavallisesta elämästä lahden tällä ja sillä puolella kuin matkailusta... Ihan hauskaa vaihtelua!

Paree kun pysyy terveenä vaan

[sarkasmi] Kyllä suomalainen neuvolajärjestelmä on sitten maailman paras! Ja suomalaiset lääkärit aina niin luotettavia, kyllä meillä on terveydenhuolto sitten kunnossa! [\sarkasmi]

Virossa on lääkärilakko. Tämä tarkoittaa sitä, että sairaaloista suurimmat ovat joutuneet karsimaan toimintaa, ensiapu, lapset ja syöpähoidot muun muassa on kuitenkin onneksi rajattu lakon ulkopuolelle. Ihan kannatan lääkäreiden vaatimuksia täällä. Lääkärit näet vaativat ensisijaisesti kohennuksia työoloihinsa, toki se palkan lisäyskin olisi kiva juttu. Virolainen lääkäri kun tienaa keskimäärin noin 1700 euroa kuussa. Lääkäripula maassa on huutava, ja työssä olevat lääkärit joutuvat perumaan jatkuvasti lomiaan, tekemään ylipitkiä päivystyksiä jne. Ei hääviä, kun ottaa huomioon, että he ovat kuitenkin ihmisten hengestä vastuussa. Ei todella käy kateeksi.

Jos minulle sanottaisiin, että hei, muuttaisitko Viroon, jos samasta duunista palkkasi tuplattaisiin tai jopa kuusinkertaistettaisiin, saisit paremmat edut ja paremmat työolot, niin lähtisin kyllä (no, helppohan mun on sanoa, kun olen täällä jo...). Niin lähtisi moni muukin. Moni virolainen lääkäri työskenteleekin tämän vuoksi Suomessa, joko kokonaan tai osittain. Se osittain selittää lääkäripulaa, lääkäreitä virtaa koko ajan ulkomaille, kuten muutakin koulutettua väkeä. Palkankorotus saattaisi saada jokusen palaamaan kotimaahan, mikä helpottaisi täällä työskentelevien työtaakkaa. Lisäksi Virossa opiskelee mm. suomalaisia lääketieteellisessä tiedekunnassa aika paljon, sinne on kai helpompi päästä kuin Suomessa vastaavaan. Enkä usko kovin monen valmistuneen suomalaisen jäävän päivystämään Ida-Tallinna keskhaiglaan. Niin että moni Suomessakin käy Virossa koulutetulla lääkärillä tietämättään.

Onhan täällä puoskareitakin, juu. Halppis-implanteista on ollut kovasti kohua viime aikoina, siis suomalaiset (ja vissiin virolaisetkin) naiset ovat saaneetkin täytteeksi sovitun muovifileen sijaan tarjousfilettä. No, jos päättää valita jopa Viron hintatasoon nähden epäilyttävän halvan plastiikkakirurgin operoimaan rintavarustustaan, voi miettiä, miksi se on niin halpa. Halpaa ja hyvää kun harvoin saa samassa paketissa. Vaikka henkilöstökulut ovatkin täällä halvemmat, ei boob-jobin koko hinta mene pelkkään lääkärin ja hoitsun palkkaan, jostain muustakin on tingitty, jos hinta on kolmanneksen muita edukkaampi. (En tosin oikein ymmärrä koko kuppikoon kasvatusvimmaa muutenkaan... Ihan kaikkea ei tarvitsisi Ameriikasta kopioida.) Virosta en muuten muista yhtään valelääkärikohua (sen verran matalat palkat, ettei vissiin kannata). Suomessa taas näitä on ollut, viimeksi taisi paljastua vale-eläinlääkäri.

Mutta mitä tulee suomalaiseen neuvolaan, niin minulla menee hermo. Sain neuvolastamme kirjeen, jossa kerrottiin neuvolan varanneen lapselleni 2-vuotistarkastuksen, koska en ollut sitä varannut itse. Kiitettävää aloitteellisuutta. Nyt olisin kuitenkin siirtämässä aikaa, sillä emme ole ko. ajankohtana Suomessa, mutta saman viikon lopulla olisimme. Ongelma vaan on se, ettei neuvolaa saa kiinni. 
Neljä (!) päivää olen yrittänyt heidän puolen tunnin puhelinajallaan päästä läpi ja sopia uuden ajan, tuloksetta. Puhelinaika alkaa klo 11. Klo 10.59 puhelu menee vielä kaupungin vaihteeseen. Klo 11.00 tuuttaa varattua, kuten seuraavalla 10 soittoyritykselläkin. Noin klo 11.15 minun on maksettava ostokset kaupan kassalla, joten pidän n. 3 minuutin tauon soittoyrityksessäni. Klo 11.18 tuuttaa taas varattua, kunnes noin viidennellä yrityksellä hälyttää! Hurraaa! ...Ja menee kaupungin vaihteeseen, koska kukaan ei vastaa. Klo 11.31 jälleen kaupungin vaihde. Sähköisesti ei voi aikaa vaihtaa. Lähetin jo sähköpostia minua lähestyneelle terveydenhoitajalle muodossa etunimi.sukunimi-miehensukunimi@kaupunki.fi , saapa nähdä kuinka käy. 
On muuten taas vaihtunut terveydenhoitaja näköjään. Oliskohan kolmas, joka lastani hoitelee, sijaisia ei tähän lasketa. Itsellänihän oli äitiysneuvolassa kolmella viimeisellä kerralla sama hoitaja, muuten naama vaihtui joka kerta. Samat stoorit sai siis kertoa jokaiselle alusta alkaen. Eipä siinä paljon luottamuksellista suhdetta luotu. Olisin saanut olla aikamoinen ongelmatapaus, että neuvola olisi osannut ohjata minua päihdehoitoon, erikoislääkäriin tai mihinkään, sen vartin tapaamisajan narkkarikin olisi osannut näytellä unelmaäitiä. Paras oli ehkä kuitenkin neuvolalääkäri, joka kävi vastaanottoaikani kuluessa kolme kertaa neuvomassa jotain nuorempia lääkäreitä. Okei, oli kesä ja paljon harjoittelijoita töissä, mutta silti. Sen kolmannen kerran jälkeen kysyi minulta, tarvitsenko sairaslomaa vai jaksanko töissä vielä. Raskausviikkojani vilkaisemalla olisi nähnyt, että olin ollut jo hetken äitiyslomalla tässä vaiheessa. Että sellainen asiakassuhde. 


Suomalaisesta neuvolajärjestelmästä minulla ei siis ole häävin hyvää arvosanaa annettavana. Minulle on usein neuvolassa tullut tunne, etteivät terveydenhoitajat oikein uskalla neuvoa kenellekään mitään. Toisaalta ymmärrän tämän hyvin, nykyäidit (minäkin varmaan) eivät ehkä sulata kaikkia neuvoja sinällään ja nostavat kauhean äläkän, jos joku ei toimikaan kuten neuvolassa on sanottu. Ei silti ole mielestäni kovin hyvä linja olla ihan hiljaakaan. No, onpahan lapsi mitattu, punnittu ja rokotettu ohjelman mukaan. Parhaita neuvoja lapsen kanssa olemiseen ja elämiseen olen saanut toisilta äideiltä.

Virossa ei kai varsinaista neuvolajärjestelmää ole, mutta lasten terveydenhuolto on joko ilmaista tai hyvin edullista. Esim. alle 18-vuotiaan saa viedä hammaslääkäriin minne tahansa, eikä hoidoista peritä maksua. Oikomishoidot eivät taida kuulua tähän ilmaiseen puoleen, mutta normaalit tarkastukset, paikkaukset ja pinnoitukset ym. kyllä. Siis ihan missä tahansa, myös yksityisillä. Rokotukset ovat pääsääntöisesti ilmaisia täälläkin. Raskauden aikana äidin vointia seurataan, ja maksua vastaan saa takuun, että sama hoitaja (kätilö) hoitaa koko raskausajan ja tulee synnytykseenkin mukaan. En kannata ihmisten eriarvoistamista varallisuuden perusteella, muttaSuomessa tuollaista takuuta ei saa edes rahalla, ellei ole niin varakas, että voisi palkata oman kätilön henkilökohtaiseen palvelukseen... 

Sataa, ja melkein

Tallinnaan alkaa tulla syksy. Sen verran Suomea etelämmässä ollaan, että ainakin Facebookissa kavereiden kuvissa syksy on Suomessa Viroa pidemmällä. Täällä on vielä varsin vihreää kaikkialla. Täällä, kuten Suomessakin, kuitenkin sataa. Koko ajan, enemmän tai vähemmän. Vaihdoin parvekekukat syksyisempään malliin, samalla tyhjensin parvekelaatikoista pari ämpärillistä sadevettä... Lapsen ja koiran kanssa saa olla ulkona usein varsin keskenään, paikalliset kun tosiaan ovat ihan sokerista, kuten olen aiemminkin maininnut.

Kuten edellisessä postauksessani kerroin, sain sakot punaisia päin kävelystä, 32 euroa. No, mies sai ylinopeussakot. Ajoi 90 km/h rajoituksen alueella vähän vajaa sataa, sakko 15 euroa! Minä olen siis edelleen todistetusti perheen suurempi kriminaali. Sakossa ihailtavaa oli sen saapumisen nopeus: kamera välähti tiistai-iltana, keskiviikkona puolenpäivän jälkeen sakkolappu oli jo miehen sähköpostissa. E-Eesti toimii kadehdittavan hienosti! Suomessahan kameran välähdyksiä voi joutua jännäämään kuukausitolkulla, riippuen poliisin senhetkisistä ruuhkista.

Ilmeisimmin niin Suomessa kuin Virossakin tämä vuosi on erittäin hyvä omenasadoltaan, omenoita tuntuu olevan joka paikassa. Lapsenhoitajamme rouva K on kiikuttanut meille jo kaksi muovikassillista omppuja puutarhastaan, sekä purkillisen erinomaista hilloa ja nyssäkän luumuja. Omakotitalojen pihaporttien ulkopuolella näkee koreja tai pahvilaatikoita, josta ohikulkija saa napata ompun mukaansa. Ja virolaiset hilloavat ja mehustavat ihan joukolla. Syksyn kotimainen hittileffakin on nimeltään Sieniretki tai Sienestys (Seenelkäik, tosin itse sienestys lienee elokuvassa sivuosassa)... Jotenkin tuntuu, että kaupunkilaisvirolainen on edelleen lähempänä maaseutua ja luontoa kuin kaupunkilaissuomalainen. Tämä ehkä johtuu siitä, että täällä on vielä lähempänä aika, jolloin jokaisella piti olla jonkinlainen ryytimaa, jotta pysyi talven hengissä, koska kaupoista ei saanut kaikkea. Viikonloppuisin metsäteiden varret täyttyvät kaupunkilaisten katumaastureista, kun virolaiset lähtevät marjastamaan ja sienestämään. Olen tyytyväinen, että olen itse niin maalainen, että voin keskustella (niin paljon kuin nyt osaan) tarvittaessa puolisujuvasti puutarhan syyslannoituksesta ja muumio-omenoiden oikeasta hävitystavasta. Ihan normaali keskustelunaihe täällä, salakuuntelin juuri kun salkkua kantava naapurin pukumies puhui puhelimessa jonkun kanssa siitä, pitäisikö käydä korjaamassa loput kurpitsat talteen tänään vai odotetaanko ensi viikonloppuun, kun nyt pitäisi vielä mennä sieneen.

Toreillakin myydään mukavaan hintaan syksyn satoa meille epämetsänkävijöille, ei ole oikein vielä tullut tutustuttua paikalliseen jokamiehenoikeuteen, sienipaikoista puhumattakaan. Oikein harmittaa, ettei ole säilytystiloja! Nyt on myös sipulien ja hapankurkkujen sesonki, hooaeg, joten niitäkin tuntuu olevan tarjolla joka nurkalla. Tallinnasta järjestetään jopa bussimatkoja Etelä-Viroon Peipsijärven seudulle, joka on tunnettu sipuleistaan. Mahtaa bussissa olla ihana tuoksu paluumatkalla, kun reissaajat lastaavat säkkitolkulla sipulia kyytiin! Emme vielä ole lähteneet joukolla sipulituristeiksi, kävimme tosin Tallinnan ulkoilmamuseon syysmarkkinoilla, josta sipuliakin olisi saanut ostaa säkkitolkulla. Sipuli-intoamme laskee tosiaan se, että säilytystilat täällä ovat aika rajalliset. Jääkaappiimme ei mahtuisi talven perunat ja sipulit, pitäisi olla kellari. Ilmeisen monella onkin, koska viimeksi ratikassa matkustaessamme näin monella mukana säkin pottuja ja sipuleita.

Ratikassa törmää moneen muuhunkin arkiseen ilmiöön. Viimeksi kauhistuin taas venäläisten lastenkasvatusta. Olen tullut siihen tulokseen, että venäläisessä kulttuurissa lapsia yhtä aikaa lellitään ja piestään ihan liikaa. Useamman kerran olen leikkipuistossa nähnyt, kun äiti tai isoäiti läppäisee känisevää lasta takapuoleen tms. Ratikkaan nousi kanssamme viimeksi venäjää puhuva äiti ja hänen ehkä noin kuusi- ja yksivuotiaat poikansa. Isompi poika alkoi kitistä jotain, ilmeisesti mankua äidiltä jotakin, johon äiti vastasi lyömällä poikaa avokämmenellä poskelle. Ihan kunnolla läiskähti. Poika tuhersi hetken itkua, ja murjotti loppumatkan. Suomessahan tuosta saisi sosiaalitoimen, ehkä jopa poliisin, niskaansa. En minä tuotakaan kannata, mutten kyllä oikein kannata sitä toistakaan tapaa: paluumatkalla ratikassa oma pikkuinen kanssamatkustajani sai tyypillisen kaksivuotiaan itkupotkuraivarin. Vieressä katsellut venäjänkielinen äiti kaivoi taskustaan karkkipussin, tarjosi siitä ensin omalle (n. oman lapseni ikäiselle) lapsoselle ja sitten minun lapselleni, joka ymmärrettävästi lopetti itkemisen kyllä, koska karkki suussa on paha huutaa. Venäläisäiti totesi minulle viroksi, että parempihan sen on syödä kuin itkeä. Niin kai kanssamatkustajien kannalta, mutta en viitsisi palkita lasta raivarin saamisesta, tai opettaa siihen, että raivoamalla saa karkkia.

Uhmaikä puskee pikkuneidillä päälle tosiaan oikein kunnolla. Jos päivä menee vain yhdellä kunnon raivarilla, niin voi sanoa olleen helppo päivä. Jos ei saa haluamaansa, voi olla tuloksena raivari. Haluamisen kohde voi myös muuttua, ja usein muuttuukin, silmänräpäyksessä, ei pipoa vs. missä mun pipo, haluan pipon heti! Jokikinen pukeminen, yleensä myös riisuminen, aiheuttaa jonkinlaisen raivarin. Lisäksi huuto ei lopu pahimman raivon laantumiseen, vaan yleensä jatkuu uloshengityksen tahtisena mölinänä vähintään parikymmentä minuuttia. Sellaista ruokaa huutelevan pikkusonnin mölinää muistuttavaa "miellyttävää" ääntä. Siis esimerkiksi kun lähdetään iltapäivällä koiran kanssa ulos (rutiini, joka toistuu joka ikinen päivä, aina, suunnilleen samaan aikaan) ensin väännän lapselle väkisin ulkovaatteet päälle, sitten pakotan istumaan rattaisiin, joissa neiti sitten roikottaa päätään rattaiden ulkopuolella ja huutaa suoraa huutoa semmoiset 10 min. Sen jälkeen loppulenkki mennään MHÖÖÖÖÖ-huutojen tahdissa, kunnes kotiovella aletaan taas raivota siitä, että pitää mennä sisälle. Aina välillä ei jaksaisi. Joku vapaa viikonloppu meillä koittaakin "isi hoitaa"-päivän aika, eli otan ja häippäisen siinä aamukahdeksan aikaan, ja tulen kotiin siinä iltaseiskalta. Vaikkei mitään erikoista tekemistä olisikaan, olisi ihan kiva, että joku muukin välillä saisi nämä raivarit osakseen. Rouva K:lle lapsi ei kuulemma raivoa. Vieraskoree.

Osaa neiti toki olla ihanakin, silloin kun haluaa, pussailla ja halailla, laulaa ja tanssia. Osaa laulaa jo koko Ihhahhaa-laulun mukana, aika pitkälle Hämähämähäkkiäkin, Muskarilaulua laulamme myös, ja Ratikkalaulua, ja monta muuta. Juu, opiskelukaverit, ensin lapsen kysellessä Ratikkalaulua minäkin ajattelin, että onkohan tullut laulettua sitsilaulua väärälle yleisölle, mutta sitten keksin, että seurakunnan muskarissahan on laulettu laulua, jossa mainitaan ratikka. Sellainen moderni lastenlaulu kuin Metrolla mummolaan, ihan hauska. On oikeastaan erikoista, että laulelemme edelleen lapsille samoja lauluja kuin meille lapsena on laulettu, mutta kiva että perinteistä pidetään kiinni. Aika harvan lapsen mummola kuitenkaan nykyään enää sijaitsee edes maalla (paitsi meidän lapsen), joten kaikki possu-, lehmä- ja hevosaiheiset laulut ovat itse asiassa aika kaukaa haettuja... ( Ja juu, Se toinenkin Ratikkalaulu meillä kyllä raikaa, hieman siistittynä versiona ("joku laittaa hanskat käteen").)

Suomalainen kriminaali jäi Viron poliisin haaviin!

Sain sakot. Elämäni ensimmäiset, toivottavasti viimeisetkin. Syynä oli se, että röyhkeästi kävelin päin punaisia Tartu Maanteellä, vieläpä lapsiparalle huonoa esimerkkiä näyttäen. Ei silti, niin sai moni muukin, mutta poliisia varmasti lämmitti erityisesti saada kiinni tällainen ulkomaalainen suurrikollinen.

Olin menossa lapsen kanssa torille, ylitin Tartu Maanteetä. Virossa on tapana, että liikennevalot päästävät yli kerrallaan korkeintaan yhden suunnan kaistoista, sitten odotellaan keskikorokkeella että toisenkin suunnan valot vaihtuvat. Menin vihreillä yli ensimmäiset ja toiset valot, katselin hetken punaisia valoja kolmansissa ja totesin, ettei autoja tule (seuraavassa risteyksessä oli punaiset autoille, joten ei sieltä tosiaan ketään ollut tulossa) ja lähdin yli. No, torin puolella poliisi pysäytti ja kovasti nuhteli, menin poliisiautolle ja otin vastaan sakkolapun. Poliisi pyysi minua kirjoittamaan oman kuvaukseni tilanteesta, jolloin pyysin saada kirjoittaa joko suomeksi tai englanniksi, viron kielen kirjoittaminen on jostain syystä paljon hankalampaa kuin puhuminen. Poliisia hämmensi kovasti, sain kyllä kirjoittaa englanniksi, mutta kysyi vielä, enkö olekaan vironkielinen. Kehui kovasti kielitaitoani, kyllä lämmitti!

Muutenkin kovin ystävällisiä olivat virolaiset poliisit. Ehkä asiaa auttoi se, että en missään vaiheessa kiistänyt suurta rikostani vaan olin kovin katuvan oloinen. Kielijutun paljastuttua sain vielä lisää alennusta sakoistani:  alunperin summan piti olla jopa 60 € (aika paljon mielestäni!), koska tosiaan toimin raskauttavien asianhaarojen vallitessa eli viaton lapsiparka mukanani. Sitten summa laski yllättäen 40 euroon, ja lopulta sakkolapussa oli summa 32 €. Aika kallista silti, mutta ehkä kaltaiseni suurkriminaalin tulee kärsiä rangaistuksensa. Sain 15 päivää maksuaikaa, mutta maksoin sakkoni saman tien kotiin päästyäni. Minä ja valtio ollaan siis nyt sujut. Luulisi tosin täälläkin poliiseilla olevan parempaakin tekemistä kuin jalankulkijoiden vahtaaminen, mutta kai sekin on osa poliisin toimintaa. Ja ihan mukavahan noita on nähdä liikenteessä, voin ajatella sakkorahani virolaisen poliisin tukemisena.

Mitä tästä opimme: punaisia päin kävely on siis Virossa, kuten Suomessakin, rikos. Virolaiset poliisit ovat ihan mukavia, kun ei ala itse häröillä mitään. Hyvällä käytöksellä pääsee vähemmällä. Ja kun kävelee päin punaisia, pitää katsoa huolellisesti oikealle, vasemmalle ja ettei poliiseja näy.

Hammaslääkäriin - kotiäidin luksusta

Jipii, meillä on lapsenvahti! Kukaan muu kuin kotiäiti ei voi tajuta, kuinka mahtava juttu voikaan luotettavan lapsenvahdin löytyminen olla! Se mahdollistaa aika monta asiaa. Kaksivuotiaan kanssa kun voi tehdä ja touhuta kaikenmoista, mutta ei ihan kaikkea. Kun kvartaalitalousmiehellä on syksy, niin hänellä on syksy: budjetit jne on vaan väännettävä, päiviä venytettävä molemmista päistä, joten pitää keksiä joku toinen katsomaan lapsen perään sillon tällöin. Esimerkiksi hammaslääkärillä käynti voisi olla neidin kanssa enemmän kuin extremeä. Niin sanottua turvaverkkoa sukulaisista tms meillä ei täällä varsinaisesti ole, vaikka hätätilanteessa varmasti saisinkin lapsenhoitoapua muilta suomalaisäideiltä täällä. Kaikilla on kuitenkin omatkin lapsensa, pienet vielä, joten en kehtaa vaivata ihan pikkuasioiden takia.

Lapsenvahdin löytymisestä saan kiittää juuri tätä Tallinnan suomalaisnaisten äitiverkostoa ja Suomettaria yleensäkin. Kaksi perhettä suositteli meille lämpimästi rouva K: ta, joten rohkaistuin ja soitin hänelle. Kyllä kannatti. Rouva K on viisissäkymmenissä, kahden aikuisen lapsen äiti, joka on opiskellut mm. sisustusarkkitehdiksi, mutta tekee lapsenvahtikeikkaa, koska ei ole kokopäivätöissä missään. Millainen taivaanlahja voikaan ihminen olla! Rouva K raportoi suunnilleen minuutilleen, mitä pikkuneidin kanssa on tehty, missä käyty, mitä juteltu jne. Lapsi kyselee samantien rouva K:n lähdettyä, että tuleehan se varmasti takaisin leikkimään hänen kanssaan. Keskittyy lapseen sataprosenttisesti, on jämpti ja huolellinen, hauska mutta asiallinen. Osaa myös kokeneempana äitinä antaa meikäläiselle hyviä neuvoja lapsen kanssa, ei kuitenkaan tuputtamalla vaan hyvinkin diskreetisti. Rouva K puhuu suomea aika virolaisittain, olenkin sanonut, että minulle saa puhua kyllä ihan viroakin, vastaan sillä kielellä jolla osaan. Hyvin on toiminut. Nyt meillä on kerran viikossa vakiopäivä, jolloin rouva K tulee meille, lisääkin voi toki pyytää jos kalenteriin mahtuu. Tässähän pääsee pian käymään niin, että voidaan kohta lähteä miehen kanssa yhdessä vaikka elokuviin joku ilta! Jösses.

Parasta rouva K:ssa on kuitenkin ehkä se, että hän ilmeisesti aidosti tykkää lapsestamme. Ensimmäisellä kerralla otettiin pehmeä lasku: neiti lähti rouva K:n kanssa puistoon, minä lähdin kauppaan. Sain ihan rauhassa kierrellä ruokakaupassa, miettiä tulevia ruokia jne. Sen päälle kävin juomassa kahvin kahvilassa. Yksin. Jestas, mitä luksusta. Sitten menin vielä varaamaan sen hammaslääkärinkin lähimmältä hambaarstilta. Puolitoista tuntia ihan ilman kenenkään komentamista, kauppareissu ilman yhtään EItä ja taistelua, ihan kokonainen kahvikuppi lehteä lukien ilman yhtään vaatimusta leikkimään/lukemaan/laittamaan levyä pyörimään/mehua/leipää/tms. Huh.

No, toisella kerralla minulla olikin sitten jo se hammaslääkäri. Pelotti, pentele, pelottaa vieläkin. Vaikka maailman ihanimmalla hammaslääkärillä tehty oikomishoito aikanaan veikin pahimman terän hammaslääkäripelostani, en vieläkään varsinaisesti nauti leegotohtorille menosta. Lääkäri löysi hampaistani muutaman reiän ja yksi paikka oli jäänyt matkan varrelle (uusin hammaspaikkani ja ainoa YTHS:llä paikattu hammas muuten. Ilmankos sinne onkin jäänyt aina jotain hampaankoloon viime aikoina). Olisivat alkaneet paikata hampaitani saman tien, mutta en ollut henkisesti ehtinyt valmistautua paikkuuseen, joten sanoin että minulla on kiire... Poistivat siis vain hammaskivet, ei sekään nyt varsinaisesti suosikkihommaani ole. Ensi viikolla siis paikkaukseen. Hyi olkoon. Otan kyllä kaiken mahdollisen puudutuksen, mitä tarjolla on. Näin kotiäiti-ihmisenä ei liene kuitenkaan soveliasta ottaa etanolipuudutusta alle... Eikä hammaslääkärikään siitä ehkä tykkäisi.

Hammaslääkärini puhuu oikein hyvää englantia. Hammaslääkäriasema on muutenkn tosi ammattitaitoisen oloinen paikka, ja hinnat paljon Suomea edullisemmat. Esimerkiksi tuo tarkistus ja hammaskiven poisto maksoi kaikki 20 euroa. En lähde veikkailemaan, paljonko suunsa avaaminen yksityisellä hammaslääkärillä Suomessa maksaisi, mutta paljon enemmän varmasti.

En tosin ihan hirveästi valehdellut, kun hammaslääkärille puhuin kiireestä. Minun piti päästä kotiin valvomaan vesimittarinvaihtomiehiä, en viitsinyt jättää lapsenvahdille heitäkin vahdittavaksi. Mittarin vaihto ei sitten kuitenkaan onnistunut, koska vuokraemäntämme on suunnitellut sisustuksen niin tarkkaan... Kylpyhuoneen kattoa on madallettu valaistussysteemin asentamiseksi, ja tuo madallus esti sitten raksamiesten pääsyn jollekin tarpeelliselle piuhalle katonrajaan. Jäämme mielenkiinnollaodottelemaan, tuleeko joku seuraavaksi sahaamaan kattoon reiän. 

UKK eli FAQ eli kuinka te tänne päädyitte?

Kolmentuhannen kävijän (!) rajapyykin lähestyessä ajattelin hieman katsella, millä hakusanoilla blogiini on päädytty. Kahta teemaa näytti olevan eniten: vettä ja koiraa. No, kirjoitetaan siis hieman niistä lisää:

Tallinnan kraanavesi ja sen juomakelpoisuus on ollut hakujen joukossa selvästi sijalla yksi. Kyllä, pääsääntöisesti kraanavettä voi täällä juoda. Hotelliin mennessä asia kannattaa vielä tarkistaa, kuinka on asian laita, mutta ihan hyvälaatuista vesi on. Juon itse, voin suositella. Ei ole tullut minkäänlaista suolisto-karabahia missään vaiheessa, ei oikeastaan edes sitä normaalia turistiripulia alkuun.

Koira-asiat ovat ohjanneet ihmisä blogiini myös varsin usein. Paljon on näköjään pohdittu eläintarvikeliikkeitä Virossa. No, oma kokemukseni on, että valikoimaa on kuten Suomessakin, hintataso myös monen tuotteen kohdalla. Ostimme kuitenkin koiralle esim. nahkavaljaat Järve Keskuksen eläintarvikeliikkeestä, hintaa oli muistaakseni 28 €, siis ison koiran hyvälaatuisista nahkavaljaista. Suomessa vastaavista olisi nauramatta pyydetty viisi-kuusikymppiä, ja olisin senkin voinut niistä maksaa. Ihan hyvä ketju on myös Bosse, jolla on monia kauppoja ympäri kaupunkia. Ruokien hinnoista en osaa mitään sanoa, koska koirani ei suostu juuri mitään valmisruokia syömään, mutta en usko niiden olevan Suomea kummemmissa hinnoissa. Varusteita ja tarvikkeita voi siis löytää Suomea edukkaammin, ruokaa koirille ei kannata täältä alkaa mukanaan kantaa.

Koira-asioista myös rokotuksista ja eläinlääkäreistä on ollut hakuja. Koiran kanssa Viroon reissatessa koiralla tulee olla lemmikkieläinpassi (passikuvassa ei tarvi käydä kuitenkaan, vaikka olenkin etsinyt jotain oikein syyllisen näköistä kuvaa koiran passiin). Sen pitää olla tunnusmerkitty, eli käytännössä sirutettu, niin kuin ainakin rekisteröidyt koirat tänä päivänä Suomessa tapaavat ollakin. Lisäksi voimassa pitää olla rabiesrokotus ja käsittely ekinokokkoosia vastaan. Rabiespiikki on voimassa yleensä pari vuotta kerrallaan, mutta rokotus tulee antaa viimeistään 21 päivää ennen matkaa. 

Ekinokokkitabletin vaikutus taas kestää viranomaisten mukaan vain viisi päivää... Eli Suomen ja
Viron rajaa ylittäessä koiralla tulee olla vähintään 24 tuntia, enintään 5 vrk vanha merkintä passissa ekinokokkimadotuksesta. Rokotuksista kannattaa vielä varmistua Eviran sivuilta, säännöt muuttuvat 
säännöllisen epäsäännöllisesti. Eläinlääkärireissua siis pukkaa... Tallinnassa suosittelen lämpimästi
Tatari Loomakliinik-nimistä eläinlääkäriasemaa, Tallinnan keskustassa lähellä Estonia-teatteria, Tatari-kadulla. Muitakin on paljon, mutta tuo on ihan keskellä kaupunkia ja palvelu on hyvää. Hinnat Suomea halvemmat, mutta halvemmallakin pääsee, jos on valmis lähtemään hieman kauemmaksi keskustasta.

Erikoisempiakin hakuja on ollut, mutta esim. Tallinnaan liittyvät, navan alle menevät jutut saavat jäädä jatkossakin tältä kotirouvalta kirjoittelematta. Päiväkahviseuraa toki on tarjolla, mutta ihan vain pelkän kahvin merkeissä... Toki tänäänkin olisi ihan omenapiirakkaa ja vaniljakastiketta sen kahvin kanssa!

Ps. Tallinnassa EI ole Ikeaa! (sitäkin haetaan säännöllisesti...)

Pikku naisia, ja isompiakin

Puhuttaessa virolaisista naisista suomalaismiesten silmiin syttyy usein kaihoisa pilke. Niin, pukeudutaanhan täällä näyttävästi, korkeita kenkiä ja lyhyitä hameita näkee katukuvassa huomattavasti enemmän kuin Suomessa. Silti mielestäni täällä on selkeästi kaksi erilaista pukeutumiskulttuuria: vironvirolainen ja -venäläinen. Useimmat virolaiset naiset panostavat kyllä ulkonäköönsä enemmän kuin suomalaiset kanssasisarensa yleensä, täytyy myöntää.

Vironvirolainen nainen ei mielestäni arkena kuitenkaan eroa niin hirveästi suomalaisesta kanssasisarestaan. Farkkuja, siistejä jakkuja, trikoopaitoja ja järkeviä kenkiä siinä missä suomalaisellakin. Mutu-tuntuman mukaan ne ovat vironvenäläiset, jotka arkenakin suhaavat piikkikoroissa ja täydessä meikissä. Poikkeuksia toki on suuntaan ja toiseen, mutta vironvenäläisen tunnistaa usein siitä, että hänen ulkoasussaan menee joku hieman "yli" suomalaisesta tyylitajusta. Iso tukka, poskettoman näyttävä kello tai korut, kaula-aukko napaan saakka, sandalettipiikkarit räntäsateessa, käärmeennahkakuvioinen punainen keinonahkatakki leikkipuistoasuna tai jotain muuta. Vironvirolaiset ovat yleensä vain tyylikkäitä, tai sitten ihan tavallisia. Siisteys näyttäisi olevan kuitenkin virolaisille hyvin tärkeää: selvästi köyhilläkin on yritystä olla liikenteessä ainakin ehjissä, puhtaissa vaatteissa. Varakkaammista nyt puhumattakaan. Hipsterinuorellakin on melko varmasti silitetty paita ja hyvä ettei prässätyt farkut jalassa. Muotia myös seurataan, ja uskallusta pukeutua oman tyylin mukaan on enemmän kuin Suomessa, kuten olen aiemminkin tainnut mainita.

Juhlaan virolaiset panostavat selvästi suomalaisia enemmän: enpä usko, että virolaisiin sukuhäihin farkuissa saapuvaa katsottaisiin hyvällä. Myös lapset laitetaan näteiksi juhlaa varten, tämä tuli todistettua viimeksi, kun koulut alkoivat nyt syyskuun alussa. Niin, täällä juhlitaan myös koulujen alkua vähintään yhtä paljon kuin päättymistä: koulussa on aloittajaisjuhlat, opettajille tuodaan kukkia, lapsille puetaan juhlavaatteet päälle ja syödään perheen kesken kotona kakkua, pidetään siis kunnon pirskeet. Lapsille tämä on varmasti mukavaa, muistan itsekin lapsuudesta kuinka innolla koulun alkua odotettiin (vaikka vähän isompanahan tätä ei tietenkään voinut kenellekään enää myöntää), ja mietittiin, mitä ensimmäisenä päivänä laitetaan päälle, tuleekohan luokalle uusia oppilaita, onko uusia opettajia jne. Monissa kouluissa kouluvuosi aloitetttiin tosiaan ihan kunnon juhlalla, lapsilla ykköset päällä ja valmiiksi harjoitellut esitykset mielessä kuplien.

Jos vironvenäläiset usein erottaa jollain tavalla muista kulkijoista, myös vironvenäläiset tyttölapset erottaa vironvirolaisista edelleen. Minua, yltiökäytännöllistä suomalaista, välillä paleltaa jo ajatuskin siitä, mitä olisi tarpoa kouluun paukkupakkasilla minihameessa ja sukkahousuissa. Niin ne alakouluikäisetkin tyttöset täällä tosiaan tekevät. Paikallisissa lehdissä nousi kohu siitä, että vironvenäläiset olivat järjestämässä pikku-miss-eesti-kisoja. Vastaavistahan nousi kohu myös Suomessa, ja kisojen järjestäjä sai jopa tappouhkauksia. Pontevasti niitä täällä kuitenkin vastustetaan. Itsekin liityin lasten missikisoja vastustavaan Facebook-ryhmään, ja kisojen vastustajat keräävät netissä adressia. Jotenkin tuollainen minimissimeininki istuu venäläiseen ajattelumaailmaan varmasti paremmin kuin suomalaiseen tai edes virolaiseen. Naisen pitää näyttää naiselta, vaikka olisikin alle kymmenvuotias. Varmaan vironvenäläiset äidit katsovat minun kurahaalarista, likaista ja märkää muksuani leikkipuistossa säälien, että eikö tuonkaan äiti yhtään välitä lapsestaan. Vähän niin kuin minä säälin niitä pikkutyttöjä, jotka yrittävät leikkiä hiekkalaatikolla, ja äiti tulee koko ajan keskeyttämään, etteivät hienot kengät ja sukkahousut sotku. Mutta mitä tulee lasten missikisoihin, niin vastustuksesta huolimatta niitä ollaan ilmeisesti edelleen järjestämässä. En ainakaan ole havainnut missään, että niiden perumisesta olisi ollut tietoa.

Virolaisen naiskauneuden ikuinen edustaja, kaikkien pissisten kantaäiti, tibien tibi (*) ja kestojulkkis Suomenlahden molemmilla puolilla, Anu Saagim, kunnostautui taas arvostelemalla suomalaisten naisten ulkonäköä. Tällä kertaa vuorossa olivat mahat, ne kuulemma repsottavat ihan kauheasti. No, Tallinnassa on lopulta ihan mahdoton sanoa, kuka katukuvassa on turisti ja kuka paikallinen, mutta kyllä täälläkin vähän repsahtaneita alavatsoja näkee, niin vanhemmilla kuin nuoremmillakin naisilla... Anun jutut voisi minun puolestani jättää jo omaan arvoonsa, onhan se tosin hauskaa kuinka se saa aina ihmiset kauheasti provosoitumaan, niin täällä kuin sielläkin. Anun 50-vuotishaastattelua ja sen "rohkeita" kuvia puitiin täällä talvella vaikka kuinka paljon. Rouva itse on kyllä pysynyt kadehdittavan timmissä kunnossa, mutta enpä tiedä, voisiko sitä ihan kaikkiin hänen ikäisiinsä virolaisrouviin yleistää. (Mun on pakko tunnustaa, että piti katsoa Anun henkilöhistoriaa Wikipediasta. Ei kauheasti auennut, miten tästä rouvasta alunperin on julkimo tullut Suomessa tai Virossa, onhan hänellä toki ollut pari kuuluisaa aviomiestä mutta siinäpä se. Paremmin tietävät voivat valistaa...)

 Jännä juttu muuten, että Suomen mediassa virolaisista, etenkin naisista, maalaillaan jotenkin kauhean hoikkaa ja erityisen kaunista kuvaa. Sen sijaan Viron mediassa ollaan huolissaan, kuinka kansalaiset lihovat koko ajan ja ylipainon mukanaan tuomat sairaudet lisääntyvät. Ehkä Anun ja monen muun käsitys virolaisten hoikkuudesta perustuukin Tallinnan keskikaupungin yökerhoissa ja muissa pintapaikoissa vietettyyn aikaan, ei niinkään Selverin kassajonojen analysointiin arkipäivisin klo 11, kuten minun.

Mielestäni virolaisen naiskauneuden ihannointi on siis hieman liioiteltua. Ihan kuten ruotsalaisenkin, eivät sielläkään kaikki ole helmihampaisia, kauniisti ruskettuneita platinablondeja, vaikka tietyn genren elokuvissa näin kerrotaankin. Mutta totta on, että Virossa, ainakin Tallinnassa, näkee päivittäin tyttöporukoita, jotka ovat kuin suoraan Sinkkuelämää-sarjasta: nuoria, kauniita, huoliteltuja, selkeästi menestyviä (okei, Sinkkuelämän ENSIMMÄISILTÄ tuotantokausilta, kun ainakin osa näyttelijöistä oli oikeasti nuoria). Ja hiekkalaatikoiden reunoilla istuskelee keskimäärin timmimpiä äitejä kuin Suomessa, sekin on myönnettävä. Mutta kaikki täälläkään eivät ole hoikkia, kauniita ja laitettuja, vaikka usein tunnenkin itseni alipukeutuneeksi ja lihavaksi tilanteessa kuin tilanteessa.

(*) Pakko ehkä vielä selventää käsitettä tibi. Se on virolaisen (juoru)lehdistön käyttämä nimitys kauniista nuoresta naisesta, jonka elämän ykköstavoite on päästä julkkikseksi keinolla millä hyvänsä. Keinoja ovat usein alastonkuvissa poseeraaminen, laulaminen, malliksi itsensä nimittäminen, rikkaiden ja kuuluisien miesten deittailu (näiden markkinat Virossa ovat valitettavan suppeat) ja paljastavat henkilöhaastattelut, joissa selviää, kuinka tyhjäpäitä nämä lopulta ovat. Nämä vapaavalintaisessa järjestyksessä. Jos Viroon saataisiin oma BB, sinne olisi pyrkimässä varmasti satoja tibejä.

Virolainen kierrätys eli tarina tuloerojen maasta

Sain ilahduttavan pussukan Tallinnassa asuvalta kaveriltani: lapselle mm. muutaman pyjamaahaalarin, joissa on myös jalkaosat! Niitä on etsitty, mutta noin 92-senttisille sellaisia ei enää juuri mistään saa. Suurkiitos S:lle siis :) Samalla tulin miettineeksi virolaista kierrätystä laajemminkin. Suomessa kun tosiaan shoppailin aika paljon kirpputoreilla, täällä ei ole juuri tullut käytyä. Tavara kuitenkin kiertää, virallisesti ja epävirallisesti.

Me viemme roskapussimme autokatoksen roskikseen, kuten kaikki muutkin talomme asukkaat. Erikseen lajitellaan sekajäte, biojäte (jota en yleensä lajittele, häpeäkseni), paperi- ja pahviroskat. Pullot viedään kauppaan, pantittomat lasipullot voi viedä kaupan pihaan keräystynnyreihin, samoin kuin paristot jne. Ongelmajätteen kierrätyksestä minulla ei ole hajuakaan, kaipa sen voisi viedä lajittelukeskukseen jonnekin. Näin siis kierrätämme teoriassa.

Käytännössä, aina kun vien roskapussini roskiin, kaikki roskapussit on pengottu auki ja etsitty sieltä kaikki käyttökelpoinen. Tallinnassa elää ilmeisen paljon ihmisiä, joiden elanto perustuu ainakin osittain roskiksien kaiveluun. Jos käyttökelpoista tavaraa heittää pois, ne on ilmeisesti tapana jättää roskiksen viereen erillisessä muovipussissa, josta roskisdyykkari eli tuttavallisesti geologi ne käy poimimassa.

Suomessa käyttökelpoinen, mutta omistajalleen tarpeeton tavara kiertää kokemukseni mukaan aika hyvin. Kirpputorit ovat tätä nykyä sosiaalisesti hyväksyttyjä osto- ja myyntipaikkoja, ei tarvitse pelätä "köyhän" leimaa vaikka niillä kävisikin. Lisäksi ainakin pikkulasten äidit kierrättävät netissä ahkerasti, Facebookin kautta voi myydä tarpeetonta tavaraa erilaisissa ryhmissä, ja ilmaisia sekä maksullisia ilmoituspalstoja on muutenkin netti pullollaan. En muista juuri koskaan nähneeni Suomessa käyttökelpoista tavaraa taloyhtiön roskiksissa, vaikka Suomessakin dyykataan kyllä. Heitin joskus taannoin menemään muutamia puhki hionneita treenipaitoja ja muuta vaatetta, joiden käyttöikä oli todella, TODELLA lopussa. Joku oli nekin roskiksesta kaivanut ja vienyt mennessään, hyi olkoon. Lähiökaupan takapihanäköalasta nauttinut kaverini kertoi, kuinka paljon roskiksesta haettiin ruokaa (tämän jollain tavalla ymmärränkin, eikä minusta ole mitään järkeä siinä, miten paljon hyvää ruokaa heitetään roskiin tänä päivänä). Eräs niistä puolalaisista duunareistamme 90-luvulla eli käytännössä koko kesän pellolta saamillaan kasviksilla, mukanaan tuomillaan lihasäilykkeillä ja dyykkaamalla lähikaupan roskiksesta loput.

Täällä sen sijaan näyttää lentävän aika tavalla hyväkuntoistakin käyttötavaraa suoraan roskiin, tosin pitää muistaa, että asumme virolaisittain varsin varakkaalla alueella. Olen harrastanut roskisdyykkausta lapsen lelujen verran. Joku oli heittänyt menemään lasten potkuauton, siis sellaisen menopelin, jonka päällä istutaan ja potkitaan eteenpäin. Samalla oli roskiin lähtenyt lasten kolmipyörä, mutta sen jätin jonkun muun löydettäväksi, koska meillä on jo sellainen. Lisäksi dyykkasin pussillisen erilaisia pieniä leluja, pikkuisia leikkiponeja ja sen sellaista. Aivan ehjiä, käyttökelpoisia tavaroita, jotka vaativat vain pintapesun ja joista pikkuneiti on saanut paljon iloa.

Mietimme tätä ilmiötä muutaman tutun kanssa.  Kaupungissa ihmisillä on yleensä (täälläkin) varsin rajallisesti säilytystilaa, joten ihan kaikkea ei voi eikä toki kannatakaan säilyttää. Täällä harvemmin kerrostaloissa on samanlaisia häkkivarastoja kuin Suomessa, ne ilmeisesti tyhjennettäisiin alta aikayksikön, jos sellaisiin jotain veisi. Kun tilaa ei ole, ylimääräisestä tavarasta on päästävä eroon.  Roskiin heittäminen saattaa olla tarkoitettu jonkinlaiseksi "köyhäinavuksi": ei näitä käyttökelpoisia tavaroita ole heitetty varsinaisesti roskalaatikkoon, vaan jätetty roskiksen viereen siististi pahvilaatikossa "löydettäväksi". Itsepalvelukirpputoreja täällä ei ole, mutta käytettyjen tavaroiden liikkeitä kyllä, ja niihin voi myydä tarpeetonta tavaraa (Suomessa en ole tällaisia ns. realisointikeskuksia nähnyt sitten 90-luvun laman). Ehkä poisheittäjä onkin ajatellut tavarat jollekin lisätuloksi. Kummallista kuitenkin, kun meiltäkin on esim. ihan muutama sata metriä lähimpään Humana-kirpputoriin (Viron UFF), joka ottaa vastaan käyttökelpoisia vaatteita ja muita tavaroita. Avuntarvitsijoita olisi kyllä, mutta vaatiihan se hieman viitseliäisyyttä lähteä kiikuttamaan romuja jonnekin, jos joku kerran vie ne ihan roskikseltakin, ja todennäköisesti käyttöön.

Eräs, nyt jo takaisin Suomeen muuttanut, expat-kotirouva kertoi vieneensä usein perheen päivällistähteet, tavallista kotiruokaa siis, muovirasiassa roskapöntön päälle. Aina ne siitä katosivat, eikä rasioita löytynyt roskiksestakaan. Ruokakin siis kelpaa. Itse olen harrastanut avustustyötä jättämällä roskiksen viereen palautuspulloja erillisessä muovikassissa, ja aina nekin ovat kadonneet hyvin nopeasti. Lenkille lähtiessä viedyt pussit ovat kotiin palatessa kadonneet aina. Täällä pullopantit ovat pieniä Suomeen verrattuna, joten ihan hirveästi ei kirpaise jättää euron-kahden edestä pulloja (n. kaksi muovikassillista) jollekin toiselle. Lisäksi heitin täälläkin pois joitakin vaatteita, mutta ne olivat mielestäni tosiaan käyttökelvottomassa kunnossa, joten heitin ne ihan aidosti roska-astiaan. Silti jollekin oli niistäkin kelvannut pari hihatonta toppia ja lapsen pilalle tahraamat mekot ja paidat. No, voi sanoa, että tarpeeseen meni. Saavutuksena pidän kuitenkin sitä, että virttynyttä villatakkiani ei kukaan ollut huolinut... Ja minä sentään käytin sitä vielä viime keväänä, ja periaatteessa olisin voinut pitää vieläkin! Mun vaatteeni eivät kelpaa edes virolaiselle roskisdyykkarille, onhan se jo jonkinmoinen saavutus.

Kesää kuvina

Jospa postaisin muutaman kuvan tältäkin kesältä, jos tätä sateista ajanjaksoa nyt kesäksi voi sanoa. Kirjoitteluun ei nyt juuri ole aikaa, pikkuneiti päätti että tänään sopiva päiväunien mitta on noin 25 min.

 Herrasmieskoira mökillä. Alkaa harmaantua, raukka.

 Näissä maisemissa kävimme Muoniossa häissä. Ihan uskomattoman hieno paikka! Itse tapahtumasta on paljonkin kuvia, mutta en viitsi niitä kauheasti laittaa, koska en morsiusparilta ole lupia kysellyt.

 Neiti simahti Puolassa serkkutyttöjen telttaan päiväunilla, ja sillä seurauksella Ikean-reissulta meillekin ilmestyi samanlainen teltta. Muuten kiva, mutta vie tolkuttomasti tilaa olohuoneessa, ja jonkun sisustusintoilijan mukaan ehkä ei sovi meidän tyyliin muuten...

 Pohjanmaalla traktorin ratissa.

Kahvilla lähikahvilassa. Huom. kahvilla.