Itsenäisyyspäivänä kuuluu muistella menneitä, sotaveteraaneja etenkin. Niin nyt aion tehdä. En kuitenkaan siirry toisen maailmansodan melskeisiin, vaan sen ensimmäisen, jonka veteraaneja muistetaan mielestäni tänä päivänä ihan liian vähän. Aloitetaanpa Vaasasta, läntisen Suomen aurinkoisimmasta (ja tuulisimmasta, IMHO) kaupungista, vuonna 1918, ja sukuni yhdestä ensimmäisistä expatriaateista, Kalervosta. Saatan oikoa historiaa ja muistaa jotain väärin, jokusen nimen muutin tarkoituksella, mutta näin se suurin piirtein meni.
Olipa kerran nuori teologian ylioppilas, Kalervo nimeltään. Hän oli vakuuttunut siitä, että hänen omalla maallaan on oikeus olla itsenäinen. Oli varmasti tuulinen päivä, kun hän (isoäitini isä) seisoi kylmissään ohuessa sarkatakissaan Vaasan torilla. Hän oli veljensä ja monen muun kanssa saapunut Vaasaan laivalla Saksasta, Suomea ryssästä vapauttamaan. En tiedä, tiesikö hän jo saapuessaan, että punaiset olivat pistimillä tappaneet hänen pastori-kasvatti-isänsä (hänhän oli siis tullut orvoksi vähän päälle kymmenvuotiaana), ja heittäneet ruumiin avantoon. Jos tiesi, se varmasti kuumensi nuoren miehen tunteita siinä seistessä. Ehkä miellyttävämmällä tavalla lämmitti ajatus Saksassa odottavasta nuoresta neidosta, josta oli tuleva isoäitini ja hänen sisarustensa äiti (toki Elisabethilla ei tästä ollut tässä vaiheessa käryäkään). Siellä hän joka tapauksessa seisoi, harmaassa rivissä nuoria miehiä, pojiksi sanottaisiin nykypäivänä, ja odotti mitä tuleman pitää. Sodasta hän jo jotain tiesi, olihan hän jo tässä vaiheessa taistellut Saksan rintamalla. Siellä, sotilaskodissa, hän oli elämänsä rakkaudenkin tavannut. Kauniisti soittavan, kipakahkon, sanavalmiin, pohjoissaksalaisen ritaritilan tyttären.
Sotataipaleesta ei sen enempää, sota sitten päättyi kuten päättyi. Sodan jälkeen Kalervo lähetettiin Saksaan virallisesti "hakemaan ilmatorjuntatykkiä". IT-tykin kohtalosta en tiedä, mutta Elisabethin hän ainakin toi mukanaan Suomeen papin emännäksi. Elisabethin isä oli kyllä varoitellut tyttäriään tuomasta hänelle vävyksi "opettajaa tai pappia, koska niillä ei ole kuin lapsia ja kirjoja". Tästä huolimatta appiukko järjesti tyttärelleen asiaankuuluvan kauniit, oikeat prinsessahäät ritaritilallaan. Morsian oli säteilevä, sulhanen komea ja vieraat ihastuneita. Ja he elivät onnellisina (vaiherikkaan, monen tarinan arvoisen, murheellisenkin, mutta lopulta varsin hyvän) elämänsä loppuun saakka. Sen pituinen se?
Niin, kaikissa hyvissä prinsessasaduissa on aina se paha sisar- tai äitipuoli. Tässä sadussa ei sitä ole. On ihan hyvä ja kokonainen sisar, Anna, joka tietenkin juhlisti sisarensa häitä innolla. Kalervon puolelta vieraita ei ollut luultavasti kovinkaan montaa, mutta ainakin hänen suomalainen aseveljensä Bruno oli paikalla. Hääjuhlista morsiuspari lähti vaunuajelulle kartanon puistoon, ah kuinka romanttista. Elettiin kuitenkin varsin viktoriaanisen siveyskäsityksen aikaa, joten vastavihityilläkin piti olla esiliinat mukana. Sellaisiksi päätyivät edellä mainitut Anna ja Bruno. Morsiusparilla oli arvatenkin "herkkää" ajelullaan, joten Bruno ajatteli, että mikä jottei hänkin. Anna tosin oli miestä melkein päätä pidempi, iso ja punatukkainen, kuten sukumme naiset tapaavat olla. Bruno puolestaan pieni ja kuiva äijänkäpy, muttei antanut tämän tosiseikan häiritä itseään.
No, kuten sanottu, ajan siveyskäsitys oli hieman toisenlainen. Seuraavana aamuna Bruno heräili arvatenkin hieman väsyneenä juhlista, ja könysi vieraskammarista kartanon alakertaan aamiaisen toivossa. Vastassa olikin eilisen sulhasen appivanhemmat, jotka riemuiten onnittelivat häntä kihlautumisen johdosta. Ei ehkä krapuloita sieltä kivoimmasta päästä. Bruno oli kuitenkin kunnian mies ja meni naimisiin Annansa kanssa, hänkin muutti Suomeen. Brunolla oli Helsingissä mattotehdas, jota hän palasi johtamaan. Pariskunnan bisnekset luistivat mukavasti, pian tehtaita oli jo kaksi, mutta avioelämä ei ilmeisesti ollut kovin onnellista.Parilla ei ollut lapsia, eivätkä heidän välinsä kovin lämpimät tainneet olla muutenkaan.
Sadun loppunäytös menee näet näin: Elisabethin ja Annan äiti sairastui Saksassa vakavasti muutamaa vuotta myöhemmin. Elisabeth ei ymmärrettävästi papin emäntänä ja muutaman pienen lapsen äitinä voinut lähteä äitiään hoitamaan, mutta Anna kuuliaisena tyttärenä lähti tietenkin. Äiti parani, kiitos kysymästä, ja Anna palasi Suomeen vain huomatakseen, ettei häntä oikeastaan enää kaivattu. Hänen paikkansa oli ottanut poissa ollessa kodinhoitajana toiminut nuorempi nainen (edellämainitun Kalervon sisar, muuten). Erohan siitä tuli, mattotehtaat jaettiin tasan ja muu omaisuus siinä sivussa. Sitten syttyi se toinen maailmansota, joka koetteli sekä Suomea että Saksaa, ja päättyi kuten päättyi. Anna oli tässä vaiheessa varma, että puna-armeijan panssarit ovat Helsingissä päivänä minä hyvänsä. Hän hyppäsi ensimmäiseen Saksaan menevään laivaan, ja antoi asiainhoitajalleen tehtäväksi myydä mattotehdas, kenelle tahansa muulle paitsi ei exälleen. Anna pääsi kotitilalle, ja muutaman päivän päästä puna-armeijan tankit olivat ritaritilan pihassa. Anna elätti äitiään ja itseään keittämällä viinaa venäläisille sotilaille, kunnes äiti päätti tehdä lopullisen ratkaisunsa ja otti yliannoksen valeriaanaa kartanon puistossa. Anna eleli loppuelämänsä yksin hyvin köyhästi pienessä mökissä kartanon mailla. Ja nyt se oli sen pituinen se.
Tosielämän sadut ovat kirjojen ja telkkarin satuja ihmeellisempiä. Hyvää itsenäisyyspäivää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti