Neuvostoaikana Paldiski oli suljettu kaupunki. Ilman lupapaperinivaskaa ei kaupunkiin ollut asiaa, sillä siellä sijaitsi Itämeren laivaston sotilastukikohta, josta operoitiin mm. ydinsukellusveneitä. Viron uudelleenitsenäistymisen jälkeen n. 16 000 asukkaan kaupungista tuli n. 4000 asukkaan kaupunki, kun tukikohta lakkautettiin (varuskunta siellä edelleen kuitenkin on, mutta toki pienempänä kuin neukkuaikaan). Tätä nykyä siellä on edelleen toimiva satama, josta laivataan ainakin öljyä, kaasua jne. Muutama vapaavarasto kaupungissa oli myös, joten olettaisin sieltä tuotavan myös autoja Euroopasta jne.
On vaikea kuvata, millainen paikka Paldiski on. Pienehköstä rannikon kalastajakylästä väkisin kylmän sodan näyttelijäksi väännetty, kummallinen paikka. Kuin hirviö, jonka luuranko on jätetty rannalle tuulten kaluttavaksi. Luonto ympärillä on huikean kaunista, kalkkikiviset rantatöyräät ja meri. Majakalta aukeavat huikeat näkymät, ja entinen ravintolaihminen näki jo sielunsa silmin ihanan kesäravintolan siinä viereisessä vanhassa talossa (joka ikkunat umpeen lyötynä kyhjötti pajupuskirn keskellä). Kaupunki itsessään on rapautuvaa betonia, sosialismin jättömaata. Jossain aavistuksia siitä, mitä ensimmäisen tasavallan aikana oli, rannan rappeutuneet kirkot ja osin öljysäiliöiden alle jääneet hautausmaat. Voin vain kuvitella, miltä siellä asuvista ihmisistä on tuntunut viimeisten 60 vuoden aikana.
Vierailusta jäi kumma fiilis, mutta menen toistekin. Kesällä paikka on vielä varmasti kauniimpi, ja karseampi myös, kun armollinen lumihanki ei peitä osaa kaupunkia ympäröivistä raunioista. Tällaista täällä siis, muuten elämä aika mallillaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti