torstai 21. helmikuuta 2013

Laivareissusta ja hyväntekeväisyydestä

Ei, otsikon aiheet eivät liity mitenkään toisiinsa. En taas vaan ole pitkään aikaan kirjoittanut mitään, joten pitää ympätä samaan muutama juttu...

Käväisin ensimmäistä kertaa pitkään, pitkään aikaan yksin rilluttelemassa. Vanhat työkaverit kutsuivat kokoontumiseen Helsinkiin, joten hyppäsin lauttaan ja lähdin. Siitä omasta rauhasta ja ajasta olin oikeastaan haaveillutkin, vaikka vanhoja kavereitakin oli mukava nähdä pitkästä aikaa. Oli kiva nähdä, että itse rekrytoimani ihmiset ovat päässeet mukavasti työuriensa alkuun, joko samassa firmassa tai toisen työnantajan palveluksessa.

Laivamatka yksinään on kyllä aika erilainen kuin kaksivuotiaan kanssa. Istuskelin, join kahvia, luin lehtiä, katselin ihmisiä kaikessa rauhassa. Laivasta poistuminen kävellen oli myös aika erilaista kuin autokannen kautta. Helsinkiin päin tullessa koko laivalla tuntui olevan krapula. Ensimmäisenä laivasta ulos rynnänneen miehen kaljakärryn päällimmäinen (avattu) kaljakeissi levisi pari metriä laivan ulkopuolella, tölkit vierivät matkustajien jalkoihin ja mies keräili kaverinsa kanssa kaljojaan muiden yrittäessä ulos. Pelkän olkalaukun kanssa matkustavana ohittelin kärrynhinaajia Tallinkin loputtomilta tuntuvissa putkissa. Ykköstuliainen näytti olevan viinamäyräkoira, sataman viinamyymäläkylä (viroksi viinalinn) näytti olleen aika monen matkakohde. Ilmankos Viron valtio onkin budjetoinut tälle vuodelle alkoholi- ja tupakkaveron tuoton suuremmaksi kuin tuloverojen.

Paluumatkalla kävelin kohti Länsisatamaa, sillä matkalla pitää ylittää yksi liikennevaloton suojatie. Autot oli juuri päästetty ajamaan ulos autokannelta, joten sataman suunnalta tuli katkeamaton jono autoja. Seisoin suojatien reunassa aika tovin, onneksi ei ollut kiire. Toivoin mielessäni, että tulisi ensimmäinen virolaisauto, että pääsisin yli suojatiestä. Ja kas, kun ensimmäinen EST-rekkarin auto ajoi kohdalle, se pysäytti suojatien eteen ja pääsin yli. Tässä suomalaisilla on vielä paljon, paljon opittavaa. Paluumatkan muuhun viihteeseen lukeutui mm. kotkalaisen ja jyväskyläläisen poikaporukan nousuhumalaisen murresanakeskustelun sivukorvalla seuraaminen, eläkeläispariskunnan kanssa etunimistä keskustelu ja kahvijonossa hengailu. Laiva oli siis aivan tupaten täynnä. Miksi muuten niillä eläkeläisillä on niin kauhea kiire pois laivasta? Ekana on päästävä, vaikka on porukan hitain, askel ei ole kovin pitkä ja perässä tulee valtavan kokoinen matkalaukku, johon on kiinnitetty vielä tyhjä kaljakärry. Kun itse haluaisi edetä reippaasti jälleen niissä putkiviidakoissa, mikään ei niin ärsytä kuin pari- tai parjaimmillaan nelijonossa vaappuvat mummot. Ei se bussi jätä, vaikka odottaisikin hetken laivasta poistumisen pahimman ruuhkan laantumista.

Muista kuulumisista tämän verran: koin pienimuotoisen hyväntekeväisyysherätyksen, kun Suomettarien jäsen lähestyi Facebook-ryhmässä ja neuvoi viemään käytettyä tavaraa Tallinnan lastenkodille, jos ylimääräistä on. Ja meillähän on. Pieni neiti kasvaa silmissä, joten vaatteita jää pieneksi koko ajan. Joskus tuntuu,että vaatteita ei ehdi käyttää kuin muutaman kerran, ennen kuin ne jo kiristävät jostain tai ranteet vilkkuvat hihoista. Myös lelujen määrä tuntuu lisääntyvän jatkuvasti, vaikka emme itse juuri neidille uusia leluja ostakaan... Säilytystilaa on rajallisesti, joten roinaa on vähennettävä; kaikkea ei voi säästää. Tästä innostuneena aktivoin muitakin Suomettarien äitijäseniä tyhjentämään hieman kaappejaan. Miehen "iloksi" kokosin eteisemme täyteen lastenvaatteita, leluja ja muuta pientä käyttötavaraa (eteinen oli hetken aika paljon ahtaampi, vaikka iso onkin). Otin yhteyttä lastenkotiin ja ajelin pikkuneiti mukanani auton peräkontti täynnä lahjoituksia lastenkodille.

Itse asiassa paikka, jonne tavarat vein, on eräänlainen ensi- ja turvakoti, joka kyllä toimii lastenkodin yhteydessä. Siellä ei siis asu vain lapsia, vaan myös heidän äitejään, eri syistä. Siellä saa kyllä aika kattavan katsauksen sosiaalisiin ongelmiin. Suuri osa äideistä ei nimittäin välttämättä ole turvakodissa siksi, että kotona ei voisi asua esim. perheväkivallan vuoksi (toki heitäkin on), vaan siksi, ettei kotia ole. Ei ole varaa vuokra-asuntoon, jos on työtön, etenkään jos on yksinhuoltaja. Paikat ovat koko ajan täynnä, lisää tulijoita on koko ajan.

Vastaanotto oli kyllä todella lämmin. Talossa oli juuri sattunut putkirikko, joten veden tulo oli tilapäisesti katkaistu, mutta silti taikoivat kahvit pöytään. Juttelin henkilökunnan (käytännössä yksi sosiaalityöntekijä ja yksi vapaaehtoinen) ja paikalla olleiden äitien kanssa, pikkuneiti leikki lasten kanssa. Kodinomainen ja kiva paikka. Mutta tavaraa tosiaan kaivattiin. Eräs raskaana oleva äiti kertoi, ettei hänellä ollut turvakotiin tullessaan kuin ne vaatteet, jotka hänellä oli päällään. En alkanut kysellä enempää, sen sijaan ihastelin hänen esittelemiään ultraäänikuvia kesäkuussa syntyvästä vauvasta.

Pitää tehdä jatkossakin samanlainen keräys. Siitä tuli nimittäin hyvä fiilis, kun sai oikeasti auttaa vähän eteenpäin muutamaa sellaista, joilla ei kaikkea ole. Ja omat pienet murheet tuntuivat hetken aika paljon pienemmiltä. Hetkeksi tuli oikein hävyttömän hyväosainen olo, piti oikein miettiä, ettei vaan ole mitenkään alentuva turvakodin äitejä kohtaan. Tavaraa tuntuu kerääntyvän nurkkiin, turvakodilla sille on tosiaan käyttöä. Tietenkään autokuormittain tavaraa ei kerrallaan voi viedä, heillä ei ole sellaiseen varastotiloja missään, mutta vähitellen kaappeja tyhjennellen. Katsotaan taas keväällä, mitä omista ja muiden kaapeista löytyisi. 

3 kommenttia:

Ompo kirjoitti...

Hyvästä teosta hyvä mieli!

S kirjoitti...

Hei huippua, että kerroit täällä tuosta lahjoitustavaroiden viennistä! Tuota, saisiko tämän linkata vaikka Suomettarien FB-sivulle?

LK kirjoitti...

Saa tietty linkata :) Kerron sitten seuraavalla tapaamisella lisää.