Kesäpäivän seisaus. Vastahan se kesä tuli, ja nyt on muka jo menossa pois! En ala. Kertaakaan ei olla edes uimassa käyty... No, merivesi lämpenee hitaasti, joten eiköhän tässä vielä ehditä.
Viikonloppuna kävimme koko perheen voimin Tallinnan suomalaisten naisten yhdistyksen eli Suomettarien kesäretkellä Aegnan saarella Tallinnan edustalla. Kuvia seuraa, kun seuraavan kerran kirjoitan läppärillä. Eipä tuonnekaan olisi tullut lähdettyä, jos joku ei olisi vähän patistellut. Kannatti ehdottomasti mennä! Saarelle pääsi pienellä Juku-laivalla, joka starttaa Kalatorin kupeesta, melkein keskeltä kaupunkia mutta kuitenkin vähän syrjästä. Kalatorin vieressä pitää muiten paremmalla ajalla poiketa ainakin Eesti design-puodissa ja kovasti kehutussa Moon kohvikissa.
Lähdimme tosiaan matkaan koko perhe, siis minä, mies, pikkuneiti ja koira. Koiran mukaan ottaminen oli vähän hilkulla, saaren kotisivuilla näet lukee, että koirien tuonti saarelle on arveluttavaa ja tuomittavaa. Ei kuitenkaan kiellettyä, joten paremmin viroa taitava suometar kysyi laivayhtiöltä, mikä heidän koirakäytäntönsä on. Vastaus oli, että koira on tervetullut laivaan, mikäli se on kytketty ja sillä on kuonokoppa. Tämä on muuten käytäntö myös Tallinnan julkisessa liikenteessä virallisesti, tosin en ratikassa ole koskaan yhtään koiraa nähnyt. Herralle kuonokoppa siis (ei tykännyt, mutta tyytyy kohtaloonsa kun emäntä käskee, kuten kaikki perheen miehet, sanoi mies), ja matkaan. Koirien viemistä saarelle ei suositella varmaankaan siksi, että koko saari on luonnonsuojelualuetta, eikä virolainen koiran kiinnipitopolitiikka ole aina yhtä tiukka kuin suomalainen... Eipä olisi tullut mieleenkään päästää koiraa saarella irti. Kuonokoppaa ei sentään tarvinnut perillä pitää. Laivaan sai myös lastenrattaat, mutta Juku ei tosiaan ole mikään ruotsinristeilijä. Nostaa ne piti, onneksi seurueesta löytyi apua nosteluun ja koiran taluttamiseen, yhtä aikaa niitä olisi ollut vaikea tehdä. Ilma onneksi suosi, istuimme kannella ja ihailimme Tallinnaa mereltä käsin. Taas oli muutama loistoristeilijä rannassa ja toiset pari vuoroaan odottelemassa merellä kaupungin edustalla.
Aegnalla olimme siis edelleen Tallinnan keskustassa, hallinnollisesti saari näet kuuluu samaan alueeseen kuin se, missä nyt asumme... Siellä ei kuitenkaan esim. ole yhtään autoa, koko saarella. Pelastusryhmä oli parkissa rannassa, heillä näytti olevan kulkupelinä mönkijä. Joku oli hakemassa saapujia jollain golf-auton tapaisella. Polkupyörän kanssa saarelle tuli muutama matkailija, tiet/polut ovat ihan maastopyörällä kuljettavia. Maastovarmoilla rattaillamme eteni pikkuneidin matka, rattaita tuupanneelle miehelleni tuli kuntosalitreeni siinä samassa.
Vakituisia asukkaita saarella on kuulemma tasan kaksi. Majoitusta siellä kuitenkin olisi ollut tarjolla jonkinlaisissa retkeilymajoissa, telttaillakin olisi voinut. Saari on pieni, rantaviivaa yhteensä vain noin 10 km, mutta luonnoltaan yllättävän monipuolinen. Luonnonkaunis, voisi sanoa. Lintujen tiirailijalle kiinnostava paikka ja historiasta innostuneelle myös. Aegnan historia on varsin mielenkiintoinen, se on ollut sotilasaluetta niin Viron ensimmäisen tasavallan kuin neuvostovallakin aikana. Saarella on ollut pieni kylä, muutama maatila ja kappeli hautausmaineen. Kappelia ei enää ole, mutta hautuumaata kävimme ihmettelemässä, samoin sen vieressä suuria siirtolohkareita. Kävelimme rannalle nuotiopaikalle, laitoimme tulet ja paistoimme makkarat, pikkuneiti kävi meressä kahlaamassa ja lähti rannalta hirveällä huudolla, vedessä lutraten olisi kulunut helposti koko päivä. Nyt tiedän, minne tulla jos haluan viettää rauhaisan päivän biitsillä, sillä saaren hiekkarannat ovat upeat. Ja maksoihan reissu kokonaiset 12 euroa koko perheeltä.
Lauantai-iltana retken jälkeen sää vaihtui päivän auringonpaisteesta vesisateeseen, joten emme lähteneet Kadriorgin puistoon katsomaan ulkoilmaelokuvia, joita siellä olisi ollut tarjolla. Sen sijaan täytimme vatsamme jälleen yhdessä lähiravintolassa, Villa Thai oli paikan nimi. Vähän epäilytti tallinnalainen thai-intia-keittiö, mutta paikkaa on kehuttu kovin paljon, ja se on jälleen yksi Viron 50 parasta ravintolaa -listan paikoista. Varsin aidon oloista sapuskaa ja mukava miljöö, viihdyimme! Pikkuneidiltä pisteet leikkipaikalle ja isolle akvaariolle.
Muuten kesä etenee täällä mukavasti. Juhannus on iso juhla Virossa, kuten Suomessakin. Perinteetkin vaikuttavat samanlaisilta: paljon on ollut mainoksia eri paikkojen juhannusfestareista ja -kokkojuhlista, ruokakaupan tarjousten perusteella menu on sama kuin lahden toisella puolellakin. Grilliruokaa, makkaraa, olutta. Selver mainostaa jopa ilmaisia juhannusjuomia, ja minä jo ajattelin, että jopas, ilmaista bisseä. Ei sentään, alkoholittomia versioita vain saa kaupanpäällisinä. Harmillisesti juhannus osuu nyt viikonlopulle, sillä sitä juhlitaan täällä perinteiseen aikaan. Jussinpäivä voi siis osua arkipäivällekin, mikä olisi merkinnyt ylimääräisiä vapaapäiviä (miehelle, minun vapaapäiväni ovat vähän monitahoisempi käsite).
Kesän etenemisestä kertovat myös remontit ja tietyöt. Ihan parin korttelin sisällä rempataan ainakin viittä taloa, joten rakennustelineitä saa väistellä. Herrakoiralla on erityinen rakkaussuhde raksahaalarisiin miehiin, se juontaa ehkä juurensa sen pentuaikaan jolloin naapurustossamme tehtiin isoa remonttia, ja kaikki haalariveikot jäivät aina paijaamaan maailman suloisinta pentukoiraa. Maailman suloisin pentukoira tahtoisi edelleen mennä katsomaan jokaista haalariasuista, siksi etenemme ajoittain hitaasti. Paljon ystäviä sillä vaikuttaa täälläkin olevan, harmi etten osaa venäjää (vironkieliset työmiehet taitavat olla kaikki Helsingin raksoilla). Ainoa, mitä ymmärrän, on että koiraa luullaan chow-chow-rotuiseksi. Luulkoot, koska en osaa asiaa koiranrapsuttelijoille korjatakaan. En muutenkaan viitsi puutteelisella vironkielen taidollani alkaa ohikulkijoille selittää koiran rotua (suomeksi ja ruotsiksi mulla on siitä oikeastaan valmis spiikki, jos joku kysyy), yleensä sanon sen olevan chowin ja samojedin sekoitus, mitä se oikeastaan onkin pohjimmiltaan.
Lisäksi isompi Gonsiori-katu on laitettu poikki kaukolämpötöiden vuoksi. Massiivinen työmaa tekee miehen työmatkaan pienen mutkan, ja alueemme pienillä kaduilla liikennemäärät ovat kasvannet, koska Gonsiori syöttää aika paljon liikennettä Lasnamäeltä keskustaan päin. Pikkuneidin mielestä tietöitä saisi kuitenkin olla paljon enemmän: ei ole mitään viidyttävämpää kuin käydä katsomassa kaivinkoneita, traktoreita ja kuorma-autoja leikkipuistomatkan varrella. Leikkipuistoonkin mennään siis hitaasti ja ihmetellen, mutta minnekä täällä kiire olisi.
Kesäkaupungin ääniä siis riittää. Kaivinkonetta, katuporaa jne, autojen varashälyttimien huutelu kesäillassa kuulostaa melkein linnunlaululta, jota täällä kyllä myös kuulee. Yhtä kesän ääntä voisin kyllä olla kuulemattakin... Saamarin lehtipuhaltimet ovat rantautuneet tännekin! Ruohonleikkurin vielä kestää, se kun hurnuttaa tasaisesti. Mutta lehtipuhallin huutaa hetken, taukoaa, huutaa taas (hurrHURRRRRHurrrRRRrrr). Argh. Eikä siitä näytä kovin suurta hyötyäkään olevan, puistossa työmies hurnutteli jalkakäytäviä puhtaiksi lehmuksen (?) siemenistä, jotka seuraava tuulenpuuska lennätti takaisin jalkakäytävälle. Ihan turhaa meteliä siis.
Kylläpä muuten hävetti taas tänään käydä tuliaisviinakaupassa. Taas tullaan auton jouset soiden kohti kotimaata... Lastasin lapsen rattaisiin kahdeksan litraa jäykkää viinaa rannan poroaitauksessa. Oon minäkin perheenäiti. Sanoin kassapojalle viroksi, että meiltä nääs loppuu Suomesta viina näin juhannuksen alla. Ensi kerralla menen kyllä ilman lasta, niin ei ehkä hävetä niin paljon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti