lauantai 17. maaliskuuta 2012

Laivamatkailu ei avarra

Tallinnassa asumisen nurja puoli on se, että kätevin tapa käydä Suomessa on matkustaa laivalla. Toki voisi lentääkin, mutta karvaisen perheenjäsenen kanssa se olisi hankalaa ja kallista. Laivaan saa myös auton, joten ei tarvitse miettiä kulkemisia satamasta porukoille/mökille tms, sen kun höräyttää Toyotan käyntiin. Laivassa oleminen on se tuskaisin osa.

En ole vähääkään risteilyihminen. Laivalla olosta totisesti karisee hohto, jos sitä joutuu tekemään usein. Sain laivassa istumisesta tarpeekseni jo vuonna kivi ja keppi, kun asuin jonkin aikaa Maarianhaminassa. Kännisten katselu viihteenä ei ole mun juttuni (mulle maksettiin siitä kun olin ravintola-alalla, ilmaiseksi en sitä tee), eikä aina jaksa syödä samaa buffet-ruokaakaan. En juuri juo, enkä harrasta lainkaan uhkapelejä. Aiemmin ratkaisuni yksin matkustaessa oli musiikin kuuntelu ja kirjaan tai lehteen uppoutuminen. Näissä aktiviteeteissahan ei missään vaiheessa saa nostaa päätään tai katsella maisemia, muuten saa seuraansa laivaääliön (junaääliölle sukua), siis sen vähän onnellisen kanssamatkustajan, joka haluaa avautua uskoontulostaan/ex-puolisostaan/peräpukamistaan tms intresantista seikasta ah niin mielenkiintoisessa elämässään. Ei silti, Ahvenanmaan-lautalla kävin ehkä yhden elämäni kummallisimmista keskusteluista, naisten moottoripyöräkypäriä suunnittelevan intialaisen kanssa...

Pienen lapsen kanssa matkustaessa ei tarvitse keksiä aktiviteetteja, lapsi kyllä keksii niitä minulle puolestani. Onneksi tai harmiksi laivoissa on lapsille leikkipaikat. Sellaisen reunalla istuessa ja puolitoistavuotiasta haukan lailla vahtiessa vierähtää kyllä se pari tuntia, minkä matka välillä Tallinna-Helsinki vie. Lasta pitää tosiaan vahtia aivan tauotta, koska lapseni on vielä puolustuskyvyttömän pieni ja osa vanhemmista ei vahdi omiaan. Ei olisi kivaa, jos seitsemänvuotias janipetteri loikkaisi pallomeressä lapseni niskaan tai heittäisi häntä nukenrattailla, kuten viimeksi meinasi käydä. Olen se natsiäiti, joka viimeksi kävi pariin otteeseen ärjymässä väkivaltaiseksi käyneen poikaporukan hiljaiseksi touhunurkassa, kun kultapienien omia vanhempia ei näkynyt mailla halmeilla (pojat on poikia, heh heh?). Lapset voivat olla vielä niin pieniä, etteivät itse osaa vielä ottaa muita huomioon, mutta vanhempien pitäisi tajuta opettaa tätä lapsilleen. No, onpahan omalla lapsellani terapeutille kertomista sitten isona siitä kuinka äiti oli kauhea kurinpitäjä ja aina sitä sai hävetä.

Puolitoistavuotias myös liikkuu varsin liukkaasti, ja laivassahan on ihania käytäviä, joissa juosta. Tämän vuoksi ostin lapsiparalle repuksi naamioidut valjaat, ettei pääse kovin kauas karkuun. Taas tulee terapeutille asiaa! Shoppailu neidin kanssa on välillä tuskaista, koska laivan kaupoissa ei ole sitä vaihtoehtoa, että saisi kävellä itse (irti juokseva 1,5 vee ja lavatolkulla lasipulloja samassa tilassa, ei kiitos). Huutohan siitä tulee, kun joutuu kärryyn istumaan. Kärrystäkin on tosin kiva kurotella hyllyistä kivan näköisiä esineitä, ja täytyy myöntää, että aika usein jotain pientä tulee neidille ostettua... Syntilistaani siis lisättäköön lahjonta. Jos lapsi hiljenee ja on tyytyväinen rapistellessaan karkkipussia tai pientä lelua, se on sen arvoista.

Ruokailu laivalla on aika ankeaa. Viimeksi kävimme tapojemme vastaisesti buffassa syömässä itsemme ähkyyn. Ruoka oli ihan ok, ja ennen kaikkea sitä oli riittävästi... Tosin luulisi Itämeressä seilaavan aluksen tarjoilevan muutakin kalaa kuin pangasiusta! Yleensä olemme saitoja ja otamme laivaan eväät. Tämä siksi, että kahvioiden yms tarjonta on mielestäni ylihintaista ja pahaa. Ei houkuta maksaa Helsingin keskustahintoja muutaman tunnin vitriinissä seisseestä hampurilaisesta. A la carte-paikkoja emme ole vielä testanneet, kuulemani kokemukset niistä vaihtelevat suuresti, pitänee testailla, aikaa on.

Koira viihtyy autossa matkan ajan. Tai viihtyy ja viihtyy, muttei ole valittanutkaan (koirasta haistaa, jos se stressaa, alkaa ns. haista koiralle tosi voimakkaasti). Laiva keinuu aina jonkin verran, ja aina on niitä valopäitä, jotka jättävät autoihinsa varashälyttimet huutamaan. Kuinka vaikea niitä on kytkeä äänettömälle? Pelkääkö joku tosiaan, että auto tulee matkan aikana varastetuksi, jos hälytin ei ole päällä? Matkan aikana kukaan ei kuule auton avunhuutoja, jos murtoveikko iskee matkan aikana, sillä käsittääkseni edes laivan henkilökuntaa ei normaalitilanteissa juuri autokannella hengaile. Ei varmaan ole koiralle kivaa, kun vieressä katumaasturi huutaa apua sen pari tuntia säännöllisen epäsäännöllisesti. Tätähän ei koiraton kanssamatkaaja tule tietenkään ajatelleeksi.

Paras hetki matkasta on se, kun saa ajaa auton ulos laivasta. Olis se tunneli Tallinna-Helsinki vaan niin kiva! Alan kaivaa heti täällä, jos joku toinen aloittaa Helsingin päästä.

2 kommenttia:

Lahja kirjoitti...

Mikään matkailu ei avarra, kun samaa väliä joutuu jyystämään jatkuvasti - esim. aikanaan tosta Vaasaan junailusta eksotiikka kummasti rapisi :)

LK kirjoitti...

Juu, niinpä. Neljä vuotta Rovaniemi-Tampere-välillä, opiskelijabudjetilla eli yleensä ei makuupaikkaa. Ei tosin eksotiikkaa puuttunut Pohjoisen sinisen pikajunan penkissä... Niihin junaääliöihin törmäsi vähän liian usein ;) Siihen nähden, itse asiassa, tuo laivamatkailu on kevyttä kauraa.

Kehitin silloin teoriankin siihen, miksi VR on niin tuskaisen usein myöhässä. Joka junassa on se ääliö, aina. VR:n salaisen säännöstön mukaan yksikään juna ei saa liikkua, ennen kuin lakisääteinen junaääliö on mukana. Jos junaääliötä ei ole saatu vielä kyseiseen junaan, se ei saa liikkua. Ihan skeidaa siis kaiken maailman lehdet raiteilla ja jäätyneet jarrut, myöhästelyissä on kyse ääliöpulasta! Tallinkin lautat sen sijaan kulkevat pääsääntöisesti ajallaan, koska ääliöitä on tarjolla bussitolkulla joka paattiin...