maanantai 5. maaliskuuta 2012

Eläin elää, ihminen ihmettelee

...eli tarinaa elämästä Suuren Koirapersoonan Palvelusväessä.



Jokseenkin viisi ja puoli vuotta elämäämme on sulostuttanut herrasmieskoira. En voi uskoa, että se täyttää kesällä jo kuusi vuotta! Viidessä ja puolessa vuodessa olemme oppineet ymmärtämään toisiamme kohtuullisen hyvin, mutta aina vaan jokunen asia tuon karvapehvan korvien välissä jaksaa hämmästyttää ja yllättää.

Kun herra K muutti meille, asuimme opiskelija-asuntosäätiön vuokrakämpässä Vaasan keskustassa. Ehkä siellä tämä Savonmuan lahja maailmalle oppi city-koiraksi. Muutimme näet keskustasta lähiöön pari vuotta sitten, ja mielestäni siellä koira ei viihtynyt yhtä hyvin kuin kaupungissa. Vaikka luulisi, että koiralle oma pieni piha ja metsäiset ulkoilumaastot olisivat olleet parempi kuin sata jänistä (joista tämä ei tosin mitään ymmärrä noin saalistusmielessä), ei näin ollut. Mielestäni koira oli paljon stressaantuneempi ja rähisi enemmän muille koirille kuin kaupungissa asuessamme. Nyt muutettuamme taas keskustaan, herra on jälleen enemmän elementissään. Se tuntuu viihtyvän lähipuiston kinginä ja päivystää mielellään parvekkeella, kun ulkona on liikennettä ja  elämää. Ei tunnu kaipaavan pihaakaan, koska ei siellä juuri yksin viihtynyt muutenkaan.

Toisille uroksille rähinäkin on ehkä täällä hieman helpottanut, mutta takapakkeja tulee ajoittain. Toissa viikonloppuna olin kävelyllä koiraherran ja Suomen-vieraamme kanssa, ja olin juuri ehtinyt selittää, että yleensä koirat käyttäytyvät varsin hyvin täällä, kun räjähti. Juuri ohittamamme nakkimakkara-pystykorvasekoitus pääsi omistajaltaan irti, ja kävi koiraherrani päälle kuin yleinen syyttäjä. No, koiraherralle ei käynyt kuinkaan, siitä toisesta en osaa sanoa, koska jouduin tekemään vähän töitä saadaksen oman koirani hampaat irti sen toisen poskesta. Omistaja tsekkasi koiransa päällisin puolin, ja kunnossa vaikutti olevan, toivottavasti sen ei käynyt pahemmin. Herrakoirassa on niin paljon karvaa, että naamaa ja tassuja lukuun ottamatta sen päällekävijän hampaat eivät olisi ulottuneetkaan nahkaan asti... Tämän episodin jälkeen rähiseminen toisille uroksille on taas valitettavasti lisääntynyt, juuri kun sain sitä vähän kitkettyä pois. Ehkä se tästä taas, ennen seuraavaa kertaa ainakin...

City-koirana herra on ollut helppo, se kun ei hauku käytännössä lainkaan kotona. No, tänään olin lähdössä pikkuneidin kanssa kaupoille, kun talon edessä seistessäni kuulin tosi tutun kuuloisen haukahduksen. Olin unohtanut koiran parvekkeelle... Sattuuhan noita. Koira kun on kaiken kaikkiaan varsin huomaamaton tapaus, viihtyy omissa oloissaan kotona ollessaan ja ymmärtää jo kauppakassin esille otosta, ettei pääse mukaan tällä kertaa. Sitten, kun otetaan hihna esille, se kyllä innostuu joka kerta ulos lähdöstä. On välillä aikamoinen sirkus saada hissiin yhtä aikaa esim. koira, pikkuihminen ja pulkka. Pikkuihminen kun rakastaa pulkkailua, ja saa raivarin, kun pulkassa ei voikaan istua koko matkaa sisältä ulos... Pulkkaan pitäisi päästä heti, kun se otetaan esille. Koira puolestaan innostuu entisestään pikkuihmisen intoilusta, joten usein pihalle asti mennään yhdistelmällä riehuva koira-raivoava pikkuihminen (spagettina hissin lattialla, "eieiei! Puukkaaaa!") ja pulkka. Raivoaminen ja suurin intoilu loppuvat ulko-ovella, kun koira pääsee ulos ja pikkuneiti saa aseteltua takapuolensa pulkkaan. Voin silti sanoa, että ne pari minuuttia kotiovelta ulos tuntuvat aika pitkiltä.

Mutta vielä koirasta: viiden ja puolen vuoden yhteiselomme aikana en ole vielä onnistunut ymmärtämään, mikä tekee täydellisen kakkapaikan. Koirasta näkee, jos sillä on iso hätä, se kiskoo kuin höyryveturi eikä kuuntele yhtään mitään, ei malta edes haistella kadunvarren ilmoitustauluja. Tätä saattaa kestää jopa kilometrejä, kunnes täydellinen kakkapaikka löytyy. Ilmeisesti asiaan liittyy jotenkin alustan kallistuskulma, tuulen suunta (kuka nyt haluaisi tuulen puhaltavan pehvaansa kakkiessa), lumen/ruohon määrä (sopivasti, ei liikaa), paikan yleinen siisteys (ei muiden kakkoja lähistöllä) jne. Ajoittain vähän raivostuttavaa, kun näkee, että koiralla on selvästi hätä, ja itsellä ei olisi aikaa kierrellä herran scheisseä odottamassa puolta kaupunkia.

On olemassa koiria, jotka syövät mitä tahansa, milloin tahansa, kunhan syötävä asia on edes etäisesti syötäväksi kelpaava. Vanhempieni hovawart oli tällainen biojätemylly, sille saattoi syöttää melkein mitä vaan, ja se innolla otti vastaan mitä tarjottiin. Herra K taas ei ole tällainen koira. Viimeksi Suomessa käydessämme otin herralle vanhempieni pakastimesta jokusen kilon hirvijauhelihaa, joten nyt se on taas syönyt. Saas nähdä, mitä tapahtuu, jos se ehtii loppua ennen seuraavaa Suomen-vierailua, tai äidin visiittiä täällä päässä... Joitakin paikallisia jauhelihalaatuja herra pitkin hampain hyväksyy, jos muuta ei tarjoilla. Herralle on aivan turha yrittää syöttää mitään koiranruokaa, hyi olkoon. Ihmisten ruuastakin kelpaavat vain hyvinvoidellut leivät, juustot, leikkeleet ja kokoliha. Lihakin vain siinä tapauksessa, ettei siinä ole kastiketta tai muuta inhottavaa. Pikkuihminenkin alkaa jo ymmärtää, mitä koiralle voi heittää ja mitä ei... Ei enää edes yritä nakata kasviksia koiralle.

Tuossa tuo taas vetelee päiväuniaan, pikkuneiti varmaankin kohta heräilee omilta uniltaan, joten tämä taas tästä tekstistä. Kiitos kovasti kommentoijille! Ja lunastan Invaasion palkinnon, kun keksin jotain kerrottavaa :)

Ei kommentteja: