Pikku naisia, ja isompiakin

Puhuttaessa virolaisista naisista suomalaismiesten silmiin syttyy usein kaihoisa pilke. Niin, pukeudutaanhan täällä näyttävästi, korkeita kenkiä ja lyhyitä hameita näkee katukuvassa huomattavasti enemmän kuin Suomessa. Silti mielestäni täällä on selkeästi kaksi erilaista pukeutumiskulttuuria: vironvirolainen ja -venäläinen. Useimmat virolaiset naiset panostavat kyllä ulkonäköönsä enemmän kuin suomalaiset kanssasisarensa yleensä, täytyy myöntää.

Vironvirolainen nainen ei mielestäni arkena kuitenkaan eroa niin hirveästi suomalaisesta kanssasisarestaan. Farkkuja, siistejä jakkuja, trikoopaitoja ja järkeviä kenkiä siinä missä suomalaisellakin. Mutu-tuntuman mukaan ne ovat vironvenäläiset, jotka arkenakin suhaavat piikkikoroissa ja täydessä meikissä. Poikkeuksia toki on suuntaan ja toiseen, mutta vironvenäläisen tunnistaa usein siitä, että hänen ulkoasussaan menee joku hieman "yli" suomalaisesta tyylitajusta. Iso tukka, poskettoman näyttävä kello tai korut, kaula-aukko napaan saakka, sandalettipiikkarit räntäsateessa, käärmeennahkakuvioinen punainen keinonahkatakki leikkipuistoasuna tai jotain muuta. Vironvirolaiset ovat yleensä vain tyylikkäitä, tai sitten ihan tavallisia. Siisteys näyttäisi olevan kuitenkin virolaisille hyvin tärkeää: selvästi köyhilläkin on yritystä olla liikenteessä ainakin ehjissä, puhtaissa vaatteissa. Varakkaammista nyt puhumattakaan. Hipsterinuorellakin on melko varmasti silitetty paita ja hyvä ettei prässätyt farkut jalassa. Muotia myös seurataan, ja uskallusta pukeutua oman tyylin mukaan on enemmän kuin Suomessa, kuten olen aiemminkin tainnut mainita.

Juhlaan virolaiset panostavat selvästi suomalaisia enemmän: enpä usko, että virolaisiin sukuhäihin farkuissa saapuvaa katsottaisiin hyvällä. Myös lapset laitetaan näteiksi juhlaa varten, tämä tuli todistettua viimeksi, kun koulut alkoivat nyt syyskuun alussa. Niin, täällä juhlitaan myös koulujen alkua vähintään yhtä paljon kuin päättymistä: koulussa on aloittajaisjuhlat, opettajille tuodaan kukkia, lapsille puetaan juhlavaatteet päälle ja syödään perheen kesken kotona kakkua, pidetään siis kunnon pirskeet. Lapsille tämä on varmasti mukavaa, muistan itsekin lapsuudesta kuinka innolla koulun alkua odotettiin (vaikka vähän isompanahan tätä ei tietenkään voinut kenellekään enää myöntää), ja mietittiin, mitä ensimmäisenä päivänä laitetaan päälle, tuleekohan luokalle uusia oppilaita, onko uusia opettajia jne. Monissa kouluissa kouluvuosi aloitetttiin tosiaan ihan kunnon juhlalla, lapsilla ykköset päällä ja valmiiksi harjoitellut esitykset mielessä kuplien.

Jos vironvenäläiset usein erottaa jollain tavalla muista kulkijoista, myös vironvenäläiset tyttölapset erottaa vironvirolaisista edelleen. Minua, yltiökäytännöllistä suomalaista, välillä paleltaa jo ajatuskin siitä, mitä olisi tarpoa kouluun paukkupakkasilla minihameessa ja sukkahousuissa. Niin ne alakouluikäisetkin tyttöset täällä tosiaan tekevät. Paikallisissa lehdissä nousi kohu siitä, että vironvenäläiset olivat järjestämässä pikku-miss-eesti-kisoja. Vastaavistahan nousi kohu myös Suomessa, ja kisojen järjestäjä sai jopa tappouhkauksia. Pontevasti niitä täällä kuitenkin vastustetaan. Itsekin liityin lasten missikisoja vastustavaan Facebook-ryhmään, ja kisojen vastustajat keräävät netissä adressia. Jotenkin tuollainen minimissimeininki istuu venäläiseen ajattelumaailmaan varmasti paremmin kuin suomalaiseen tai edes virolaiseen. Naisen pitää näyttää naiselta, vaikka olisikin alle kymmenvuotias. Varmaan vironvenäläiset äidit katsovat minun kurahaalarista, likaista ja märkää muksuani leikkipuistossa säälien, että eikö tuonkaan äiti yhtään välitä lapsestaan. Vähän niin kuin minä säälin niitä pikkutyttöjä, jotka yrittävät leikkiä hiekkalaatikolla, ja äiti tulee koko ajan keskeyttämään, etteivät hienot kengät ja sukkahousut sotku. Mutta mitä tulee lasten missikisoihin, niin vastustuksesta huolimatta niitä ollaan ilmeisesti edelleen järjestämässä. En ainakaan ole havainnut missään, että niiden perumisesta olisi ollut tietoa.

Virolaisen naiskauneuden ikuinen edustaja, kaikkien pissisten kantaäiti, tibien tibi (*) ja kestojulkkis Suomenlahden molemmilla puolilla, Anu Saagim, kunnostautui taas arvostelemalla suomalaisten naisten ulkonäköä. Tällä kertaa vuorossa olivat mahat, ne kuulemma repsottavat ihan kauheasti. No, Tallinnassa on lopulta ihan mahdoton sanoa, kuka katukuvassa on turisti ja kuka paikallinen, mutta kyllä täälläkin vähän repsahtaneita alavatsoja näkee, niin vanhemmilla kuin nuoremmillakin naisilla... Anun jutut voisi minun puolestani jättää jo omaan arvoonsa, onhan se tosin hauskaa kuinka se saa aina ihmiset kauheasti provosoitumaan, niin täällä kuin sielläkin. Anun 50-vuotishaastattelua ja sen "rohkeita" kuvia puitiin täällä talvella vaikka kuinka paljon. Rouva itse on kyllä pysynyt kadehdittavan timmissä kunnossa, mutta enpä tiedä, voisiko sitä ihan kaikkiin hänen ikäisiinsä virolaisrouviin yleistää. (Mun on pakko tunnustaa, että piti katsoa Anun henkilöhistoriaa Wikipediasta. Ei kauheasti auennut, miten tästä rouvasta alunperin on julkimo tullut Suomessa tai Virossa, onhan hänellä toki ollut pari kuuluisaa aviomiestä mutta siinäpä se. Paremmin tietävät voivat valistaa...)

 Jännä juttu muuten, että Suomen mediassa virolaisista, etenkin naisista, maalaillaan jotenkin kauhean hoikkaa ja erityisen kaunista kuvaa. Sen sijaan Viron mediassa ollaan huolissaan, kuinka kansalaiset lihovat koko ajan ja ylipainon mukanaan tuomat sairaudet lisääntyvät. Ehkä Anun ja monen muun käsitys virolaisten hoikkuudesta perustuukin Tallinnan keskikaupungin yökerhoissa ja muissa pintapaikoissa vietettyyn aikaan, ei niinkään Selverin kassajonojen analysointiin arkipäivisin klo 11, kuten minun.

Mielestäni virolaisen naiskauneuden ihannointi on siis hieman liioiteltua. Ihan kuten ruotsalaisenkin, eivät sielläkään kaikki ole helmihampaisia, kauniisti ruskettuneita platinablondeja, vaikka tietyn genren elokuvissa näin kerrotaankin. Mutta totta on, että Virossa, ainakin Tallinnassa, näkee päivittäin tyttöporukoita, jotka ovat kuin suoraan Sinkkuelämää-sarjasta: nuoria, kauniita, huoliteltuja, selkeästi menestyviä (okei, Sinkkuelämän ENSIMMÄISILTÄ tuotantokausilta, kun ainakin osa näyttelijöistä oli oikeasti nuoria). Ja hiekkalaatikoiden reunoilla istuskelee keskimäärin timmimpiä äitejä kuin Suomessa, sekin on myönnettävä. Mutta kaikki täälläkään eivät ole hoikkia, kauniita ja laitettuja, vaikka usein tunnenkin itseni alipukeutuneeksi ja lihavaksi tilanteessa kuin tilanteessa.

(*) Pakko ehkä vielä selventää käsitettä tibi. Se on virolaisen (juoru)lehdistön käyttämä nimitys kauniista nuoresta naisesta, jonka elämän ykköstavoite on päästä julkkikseksi keinolla millä hyvänsä. Keinoja ovat usein alastonkuvissa poseeraaminen, laulaminen, malliksi itsensä nimittäminen, rikkaiden ja kuuluisien miesten deittailu (näiden markkinat Virossa ovat valitettavan suppeat) ja paljastavat henkilöhaastattelut, joissa selviää, kuinka tyhjäpäitä nämä lopulta ovat. Nämä vapaavalintaisessa järjestyksessä. Jos Viroon saataisiin oma BB, sinne olisi pyrkimässä varmasti satoja tibejä.

Suuri Lomareissu - eli sinne ja takaisin

Noniin, tämän perheen lomareissut tälle kesälle on lompsittu. Kolmessa viikossa ehtii kaikenmoista kivaa, joskin paljon jäi tekemättäkin, monia vierailupaikkoja vierailematta ja niin edelleen. Olen pahoillani, jos emme ehtineet käydä juuri Teillä! Aika kun aina tuntuu loppuvan kesken... Eikä meidän tarvitse vielä käydä edes pakollisissa puuhamaissa! Apua, miten minnekään ehtii sitten, kun pitää vielä mahduttaa samaan lomaan Särkänniemi, Muumimaailma, Ähtärin eläinpuisto, Heureka, Linnanmäki, Jukupark...

Loma lyhyesti, osa 1: Puola

Aloitimme lomareissun perinteisesti lentokentältä. Miehen työn vuoksi on parasta tehdä kaikille soittelijoille selväksi heti ensimmäisestä päivästä, että hän ei ole käytettävissä (ja ehkä vähän miehelle itselleenkin...). Tämä tapahtuu kivuttomammin siten, että buukataan ensimmäisestä lomapäivästä lennot jonnekin, mistä ei voi "ihan vaan nopeasti piipahtaa" toimistolla. Tällä kertaa matkustimme niinkin eksoottiseen paikkaan kuin Puola, tapaamaan pienen neidin pieniä serkkuja ja vähän kummejakin. Lensimme Air Balticilla (varsin käypäinen halpalentoyhtiöksi, muuten) Tallinnasta Riikan kautta Varsovaan, sieltä jatkoimme junalla Lodziin, joka on keski-Puolalainen teollisuuskaupunki. Expatriatismi kulkee ilmeisesti suvussa... Tosin serkut ovat muuttamassa takaisin Suomeen piakkon, parivuotinen Puolan-komennus on lusittu.

Puola olisi muuten mitä mainioin lomakohde muutenkin kuin sukulointia ajatellen, ja olemme siellä käyneetkin aiemmin, silloinkin tosin paikallisen ystävän luona. Asiat toimivat varsin mukavasti, hinnat ovat erittäin kohtuulliset suomalaisesta näkökulmasta, kesäsäät yleensä lämpimiä (onneksi emme sattuneet pahimman helleaallon aikaan paikalle), ainoastaan paikallisten kielitaidossa voi olla puutteita etenkin turistialueiden ulkopuolella. Aika kaukana ovat ne ajat, jolloin puolalaisen taukopaikan vessan virkaa toimittivat reiät komeron lattiassa. Tosin osa puolalaisista nähtävyyksistä ei ole varsinaisia riemulomalandioita, kiitos toisen maailmansodan. Auschwitzissä olemme käyneet jo aiemmin, eikä se kovin lähellä olisi ollutkaan, joten kävimme menettämässä uskoamme ihmiskuntaan Lodzin juutalaisella hautausmaalla ja Radegastin juna-asemalla.

Lodzissa oli ennen toista maailmansotaa varsin kukoistava tekstiiliteollisuus, jota pyörittivät pitkälti juuri juutalaiset. Tästä johtuen kaupungissa oli suuri juutalaisyhteisö. Natsit perustivat kaupunkiin geton, johon sullottiin yli 200 000 juutalaista. Radegastin aseman kautta kulki heistä suurimman osan tie tuhoamisleireille, koko getossa oli jäljellä 880 asukasta sodan loppuessa. Pedantti kirjanpito aseman kautta kulkeineista oli aika vaikuttava, asemahallin museossa näytti olevan ehkä edesmenneiden sukulaisia selaamassa "matkustajalistoja". Hautausmaalle on haudattu getossa kuolleita, tuo kenttä muutamine tyhjiksi jääneine joukkohautoineen oli aika pysäyttävä. Myös hautausmaan vanha puoli oli mielenkiintoinen, hautakivien tulkinnassa hepreankielen taito olisi ollut tosin tarpeen. Aikamoisia muistomerkkejä oli pystytetty aikansa merkkihenkilöille.  

Puolan historia ei kaiken kaikkiaan ole sieltä iloisimmasta päästä Euroopassa, koko maa on välillä lakannut olemastakin, ja sen yli on pyyhkäisty lännestä ja idästä monella vuosisadalla. Kaikki tämä huomioiden, puolalaiset vaikuttavat yleisesti ottaen iloisilta ja ulospäinsuuntautuneilta tyypeiltä, tai ehkä tämä harhaluulo johtuu vain Virossa vietetystä ajasta. Suomalaiset kun vaikuttavat aivan sydämellisen avoimilta verrattuna virolaisiin monissa tilanteissa. Puolassa etenkin lapsiin suhtaudutaan paljon positiivisemmin kuin Virossa tai Suomessakaan. Pieni neiti sai aina ihailijoita, junassa ventovieraat tulivat juttelemaan neidille ja avuliaita käsiä löytyi availemaan ovia rattaiden kanssa kulkijalle. Vaikka yhteistä kieltä ei aina ollutkaan, kaupat sai aina tehdyksi joka paikassa. Ulkoisesti Puola on kuitenkin mielestäni edelleen rähjäisemmässä kunnossa kuin esimerkiksi Viro, kadut huonompia ja talojen julkisivut kehnommassa kunnossa heti, kun mennään aivan ydinkeskustojen ulkopuolelle. Hurjasti siellä on kuitenkin kaikesta tarjontaa, mikä on sinänsä ihan ymmärrettävää: puolalaisia on yli 38 miljoonaa, joten on siellä kysyntääkin.

Meillä kotona oli joka kesä ulkomaalaisia työntekijöitä kun olin mukula: vihannesfarmilla tarvittiin kesäisin paljon käsipareja eikä suomalaisia saanut pellolle hikoilemaan enää 90-luvullakaan. Muistanpa eräänkin puolalaiskaksikon, kaksi pientä kuivakkaa äijää, jotka saattoivat syödä ison kattilallisen perunoita yhdeltä istumalta. Tekivät kyllä töitäkin sitten sen mukaisesti. (isoäidin isoisän mukaan puolalaisia piti ruoskia aamuisin ennen pellolle vientiä, mutta en jaa hänen käsitystään. Tämän saksalaisen kartanonherran käsitys perustui näet ensimmäisen maailmansodan aikaisiin sotavankeihin, näille meillä olleille maksettiin ihan palkkaakin, joten motivaatio oli heillä ehkä enemmän kohdallaan.) Muistan näiden kavereiden hämmästyksen ja ihastuksensekaisen hiljaisuuden, kun kävimme heidän kanssaan ensimmäistä kertaa paikallisessa supermarketissa. Jaksoivat vielä paluumatkallakin hämmästellä, kuinka paljon makkaraa, lihaa, leipää ja kaikkea voikaan yhden katon alla olla. Ajat ovat totisesti muuttuneet. Puola on tätä nykyä shoppailijalle aika paratiisi. Satuimme olemaan siellä vieläpä alennusmyyntiaikaan, joten matkalaukkumme täyttyi paluumatkalle etenkin pikkuneidin uusista vaatteista. Paikoitellen jopa liikuttavan halvoista sellaisista. Itsellenikin löysin, ihme kyllä, mm. kahdet uudet farkut, hintaa yhteensä alle 50 euroa. Ja mä olen kokoa farkkukauppias-pyörittää-päätään, eli en yleensä löydä yhtään mitään tai jos löydän, yksistä housuista saa maksaa satasen tai ylikin. Menkää siis Puolaan, kaikki himoshoppaajat!

Loma lyhyesti, osa 2: Suomi

Vajaan viikon Puolan-visiitin jälkeen palasimme onnellisesti Tallinnaan pariksi päiväksi, pesimme noin viisi koneellista pyykkiä ja jatkoimme Suomeen. Mökkeilimme vajaan viikon, pikkuneidillä oli hommaa isovanhempien viihdyttämisessä ja kaikkien isotädin tarjoamien lettujen syömisessä. Kohokohtia lienee ollut (terassille sijoitetussa kahluualtaassa lutraamisen ohella) vierailu paikallisella kotieläintilalla, jossa pikkuneiti näki sellaisiakin ihmeitä kuin pupuja, possuja, lampaita ja kukon. Neiti melkein kaksi vee kiekuikin sitten loppuillan, että kaikki varmasti tiesivät missä ollaan käyty. Mökiltä suuntasimme sitten auton nokan (valot aavistuksen verran taivasta kohti, kiitos tuliaislastin) kohti Pohjanmaata, toisia isovanhempia ja Suomen-kotikaupunkia. Kävin pikaisesti pyörähtämässä työpaikallakin, toisaalta sinne olisi kiva palata vaikka heti mutta toisaalta... menee tämä näinkin. Muutamaa kaveriakin ehdittiin tapaamaan, mies kävi kaverinsa polttareissa Seinäjoen Vauhtiajoissa jne. Vauhtiajojen hintapolitiikka, alkoholiholhous ja ruokatarjonta saivat muuten mieheltä moitteita verrattuna virolaiseen Õllesummeriin: virolaisilta festareilta saa ihan oikeaakin ruokaa, ei pelkkää pakastekebabia ja makkaraa, ja ruokansa kanssa voi käydä ostamassa olusen tai vaikka snapsin ja nauttia niitä yhtä aikaa (!) valitsemassaan paikassa. Järjestyshäiriöitä ja häiritseviä humalikkojakin oli kuulemma kuitenkin suomalaisfestareilla enemmän. Muuten oli kuulemma hyvät juhlat autoineen ja bändeineen, ja polttarisankarikin selvisi hengissä häitään kohti.

Sitä saa muuten toisinaan hauskoja katseita osakseen, kun ajelee pitkin Suomen maaseutua viron rekisterissä olevalla autolla! Joku isäntämies oli parkkipaikalla mieheni kuullen pikkupojalleen selvittänyt, että "nua on niitä ryssiä". Onneksi ei minun kuulteni, olisin todennäköisesti käynyt korjaamassa vähän käsityksiä, tai ainakin esittäytymässä varsin juurevalla hämäläismurteellani. Pitäisi vaan olla alla huonompi auto, että herättäisi kunnolla kauhua murtovarasliigoja pelkäävissä maanmiehissä. Ehkä voisimme hankkia kakkosautoksi vaikka vanhan Hiacen ja katsoa, kuinka usein poliisi pysäyttäisi.

On se vaan kuitenkin mukava tulla kotiin. Suomessa oli kyllä taas ihan hauskaa, mutten vieläkään ole saanut päälle minkäänlaista kotimaan kaipuuta. Mies sanoi, että nyt oli ensimmäistä kertaa vähän haikea lähteä Suomesta takaisin Viroon, mutta minusta ei vieläkään oikeastaan. Tosin minunhan ei tarvitsekaan lähteä töihin, tai siis sama työ oli mukana koko lomankin, miten sen nyt ottaa. Ei harmittanut kuitenkaan tulla takaisin Tallinnaan omaan arkeen. Ennen kaikkea, toisten nurkissa asuminen alkaa jossain vaiheessa kyrsiä, vaikka majoituksen tarjoajat ovatkin omia rakkaita ihmisiä... Kotiin on hyvä tulla, ja kodiltahan tämä jo tuntuu. Harmittaa ainoastaan se, ettei tosiaan ehtinyt tavata kaikkia sukulaisia ja ystäviä, joita olisi ollut mukava nähdä.

Laivamatkailu ei muuten mielestäni ole ainakaan yhtään hauskempaa näin turistiaikana. Sekä mennessä että tullessa laiva oli varsin täynnä, leikkipaikalla kersoja ja meteliä enemmän kuin laki sallii ja liputkin ryökäleet kalliimpia kuin talvella. Mitä ne kaikki tänne änkevät!

Anti-koti-ikävä

Kävimme juhannuksena pikaisesti Suomessa viettämässä perinteisen mökkijuhannuksen saunoineen, kokkoineen ja hyttysineen. Mukavaa oli, säätkin suosivat varsin mukavasti, vain lähtöpäivänä satoi kunnolla. Sukulaisia on aina mukava nähdä, pikkuneitikin pääsi tapaamaan kaikki isovanhempansa ja muutaman muunkin tutun. Kaiken kaikkiaan rentouttavaa, vaikkakin rankka reissu, koska tuli valvottua yöttömässä yössä turhan pitkään, mitä pikkuneiti ei kompensoinut nukkumalla yhtään pidempään kuin muutenkaan.

Juhannusvisiitillä tuli taas mieleen muutama asia, joita Suomesta ei kannata Viroon tuoda. Ei pidä käsittää väärin, Suomi on edelleen mielestäni hyvä paikka ihmisen elää. Jotkut pienet asiat vaan huomaa paremmin, kun on hetken poissa. Tässä juhannuksen ärsytyslista:

1. liikenne. Mitä enemmän Virossa ajan, sitä enemmän tykkään täkäläisestä liikenteestä. Ei, täällä ei kaahata. Täällä ajetaan nopeusrajoitusten mukaan ja liikennevirran mukana. Asia, joka Suomesta ihan liian usein puuttuu. Suomessa liikennevaloista lähdetään mentaliteetilla "mennään kun keretään". Moottoritiellä aina joku katsoo oikeudekseen ajaa vasenta kaistaa 100 km/h monta kilometriä. Tai vastaavasti ajaa 80 km/h-rajoituksen alueella kuutta-seitsemääkymppiä, "kun eihän mulla ole minnekään kiire". Ja mopoautot, nuo matkailuautonpoikaset (pieni, mutta vetää jo jonoa perässään!), niitä en ole Virossa nähnyt.

Lisäksi vilkunkäyttörajoitteisia on Suomessa enemmän. Onko helsinkiläisiltä autokorjaamoilta vilkkujen polttimoiden myynti loppunut vai miksei kaistaa vaihtaessaan voi ilmoittaa aikeistaan? Ja vielä Suomessa saa taajamassa, sen koosta riippumatta, jalankulkijana pelätä henkensä puolesta. Suojatien eteen ei pysähdytä. Tallinnassa ainakin pysähdytään, muusta Virosta minulla ei ole kovin paljon kokemusta vielä. En yrittäisi ylittää Helsingin keskustassa yhtään liikennevalotonta suojatietä ruuhka-aikaan: jos yksi auto pysähtyykin, voi viereiseltä kaistalta ajaa joku eteensä katsomatta ohi. Tallinnassa suojateitä kunnioitetaan paremmin. Suomalaisen liikenteen hyväksi puoleksi katsoisin sen, että tiet ovat paremmassa kunnossa, kesät talvet. Niin, ja ainakin aiemmin Rovaniemellä suojatiekulttuuri oli kunnossa! Sen sijaan esim. Tampere, Vaasa ja jo aiemmin mainittu Helsinki ovat jalankulkijoille aika surmanloukkuja.

2. Radio. Siinä ajellessamme kuuntelemme aika paljon radiota, ja aina välillä on pakko vaihtaa soittoon nauhoitettu musiikki. Niitä juontajia ei vaan kestä. Kaupallisilla radiokanavilla on ilmeisesti trendinä laittaa studioon pari toistensa vitseille naureskelevaa kidultia, jotka iltapäivän ratoksi referoivat iltalehteä. Ylen kanavilla (yleX tosin on ihan samaa kamaa kaupallisten kanssa) taas juontaja saattaakin olla tehtäviensä tasalla, mutta nykyiskelmä ei hivele mun korviani. Juhannuksemme autoilut pelasti uusintana Radio Rockilta tullut Klaus Flemingin toimittama Kaikkien aikojen 500 parasta biisiä-lista. Hyvin toimitettua radio-ohjelmaa on aina ilo kuunnella, ja musiikki oli pahimmillaankin hyvin siedettävää, parhaimmillaan erinomaista.

No, eipä virolainen radio pistä paljon paremmaksi. Paikallinen musiikkimaku on, kauniisti sanoen, vähän erilainen kuin minulla, kevytPop ei ole minun juttuni millään maailman kielellä. Juontajista en kauheasti osaa sanoa, kieltä osaan sen verran että saan yleensä aiheista vähän kiinni. On parempia ja huonompia, mutta oppiipa kieltä kun kuuntelee.

3. Aukiolo. Juuri nyt käydään keskustelua uskonnonopetuksen tarpeellisuudesta Suomen kouluissa ja ollaan huolestuneita maan maallistumisesta. Hei, koko maahan menee kiinni kaikkina uskonnolliselta haiskahtavina juhlapyhinä! Meillä lähikauppa pahoitteli taas, että on juhannuspäivänä auki vain klo 19 saakka. Järjettömintä on mielestäni se, että valtiovallan mielestä on tarpeellista kertoa yrittäjille, koska he saavat pitää puotinsa auki. Ymmärrän esim. alkoholimyynnin kontrollin, mutta eiköhän se kauppias muutoin tiedä, koska kauppaa kannattaa yrittää käydä. Mistä päästäänkin aiheeseen

4. Holhous. Tupakkakaapit kaupoissa, come on. Ettei vaan kukaan arvaa, että täällä myydään röökiä! Koska saamme kondomit ja keskikaljan samanlaisiin, ettei kellekään vain tule mieleen harrastaa seksiä tai juoda bisseä? Rajoitetaan vaan lisää ravintoloiden aukioloa, laitetaan kaikki aseet kollektiivisesti kunnantoimiston kassakaappiin ja istutaan kotona katsomassa telkasta väkivaltaa ja netistä pornoa.

5. Karkki ja eines. Eipä tuo huoltsikkatarjonta sen kummempaa ole täälläkään, mutta marketin hyllyissä ei pursuile einespizzaa, valmiita maksalaatikoita, lihapiirakkaa, hampurilaisia jne. Karkkihyllyt ovat puolet suomalaisista. Täältä saa lähinnä raaka-aineita, joista voi valmistaa ruokaa. Eikä juuri kevyttuotteita. Väestö on lihomaan päin täälläkin, mutta kehtaan väittää edelleen virolaisen luokkaretkiporukan erottuvan suomalaisesta jo kaukaa siitä, että puolet lapsista ei ole ylipainoisia.

Suomalaisesta ruokakaupasta minulla on ikävä juustohyllyä, täältä kun ei tahdo saada kunnon emmentalia mistään, ja Oivariini on ainoa perheemme kaikkien jäsenten hyväksymä levite (sitä saa Prismasta, Valion sinileimaa ei valitettavasti).

Ja kyllä, Suomessa on niin moni asia paremmin kuin täällä. Mutta ei kaikki, sitä pitää muistuttaa ainakin itselleen välillä, jos täällä päässä jokin alkaa kyrsiä toden teolla.

Kesä-Tallinna vs. Talvi-Tallinna

Suomalaiset ovat tunnetusti kesällä ihan erilaisia kuin talvella, valoisat yöt tekevät taikojaan. Kesällä koko maa täyttyy suurista ja pienistä festivaaleista, ihmiset kylästelevät toistensa luona, laulu raikaa terasseilla ja joku huolimaton saattaa intoutua jopa puhumaan tuntemattomien kanssa. Virossa näyttää käyvän samalla tavalla. Mielestäni virolaiset ovat nyt jotenkin avoimemman ja iloisemman oloisia. Tuntemattomatkin saattavat hymyillä, ainakin lapselle (talvella olen huomannut ohikulkijoiden hymyilevän vain koiralle satunnaisesti). Ehkä tämä johtuu siitä, että hymy on vain helpompi havaita ilman toppahaalareita, pipoja ja kaulahuiveja, mene ja tiedä. Virolaiset vaikuttavat olevan kesäkansaa, niin kuin suomalaisetkin.

Suomessa on ihan OK pukeutua mustaan ympäri vuoden. Kovin värikkäästi pukeutuvaa saatetaan katsoa jopa vähän kieroon. Täällä tunnen itseni mustassa kesätakissani jotenkin kauhean synkäksi. Virolaiset seuraavat muotia varsin tarkkaan (tai ehkä Helsingin katukuva on samanlainen kuin Tallinnan, enpä ole kiinnittänyt huomiota, kun olen aina asunut pienemmillä paikkakunnilla), eikä tähän sesonkiin selvästikään kuulu musta, vaan kirkkaat värit. Pitänee käydä ostamassa joku värikkäämpi ulkovaate, ettei tule poro-olo.

Kesätapahtumia piisaa täälläkin. Tallinnan laululavalla näyttäisi olevan liki joka viikonloppu, usein arkipäivisinkin, konsertteja ja tapahtumia laidasta laitaan. Keskustassa ja vanhassakaupungissakin on ohjelmaa miltei joka päivälle. Juuri nyt menossa ovat Vanhankaupungin päivät, mutta ne jäävät meiltä nyt väliin, missasimme Suomi-lomalla jo muutaman päivän ja loppuviikoksi on ollut niin paljon kaikenlaista ohjelmaa, ettei nyt ehdi tutustua tähän happeningiin. Paljon muutakin on kesän mittaan tarjolla, jos kiinnostusta on. Vierailulle tulossa oleville tiedoksi, että kannattaa ilmoitella aikatauluistaan, otamme enemmän kuin mielellämme vieraita vastaan, mutta yritetään välttää tuplabuukkauksia. Ja ehkä joku haluaa nähdä meidät myös Suomen kamaralla?

Tänään päivällä ihastelimme sataman laivamäärää. Samaan aikaan laiturissa oli Vikingin, Linda Linen, Eckerön alukset ja lisäksi kaksi isompaa risteilijää ja pari pienempää purkkia. Turistien määrä on lisääntynyt viime viikkoina ihan valtavasti, eikä ihme, Tallinnassa riittää kyllä nähtävää ja tekemistä. Ja onhan kaupunkiin mukavampi tutustua kesällä, kun taivaalta ei sada vaakasuoraan räntää. Kauniimpikin se on, Tallinna on itse asiassa aika vihreä kaupunki näin kesällä, talvella ankean harmaa paikoitellen. Toivottavasti turistit tosiaan löytävät tiensä Tallinnan nähtävyyksille, muillekin kuin sataman viinakaupoille. Jos ei muuta, niin vaikkapa Piritaan biitsille kannattaa kauniina päivänä suunnata.

Virolaiset pakenevat kesäisin mahdollisuuksiensa mukaan mökeilleen, aivan kuten suomalaisetkin. Virolainen mökki on yleensä sisämaassa, rantatontit ovat äärimmäisiä harvinaisuuksia, kuten aiemminkin olen todennut. Monella on mökkinä suvun vanha talo jossain maaseudulla, ja mökin pihassa kasvaa usein paljonkin hyötykasveja ja kukkia. En ehkä ole aiemmin kiinnittänyt asiaan suuremmin huomiota, mutta Tallinnan seudulla on aivan valtava määrä puutarha-alan kauppoja, suurempia ja pienempiä, pihan kupsuttaminen on ilmeisesti trendikästä. Hintataso on ehkä hieman Suomea halvempi, ihan tarkkaan en tiedä, koska en ole suuremmin puutarhaihminen: neljä laatikkoa parvekekukkia ja yksi yrttiruukku on kesän tähänastinen viljelysaldoni. Kävimme yhdessä alan liikkeessä tänään, etsimme parvekkeellemme kalusteita ja löysimmekin, tosin emme puutarhakaupasta, vaan suomalaisesta huonekaluputiikista (taas asioin viroksi koko hoidon! Kyllä tää tästä!). Huonekaluliikkeen kesämyymälän pojalla on varmasti mahtava työpaikka, kun aurinko lämmittää ja tytöt minihameissa tulevat testaamaan baden-badeneita. Tänään ei kuitenkaan ollut hänen uransa parhaita päiviä, kun tuulessa ja tihkusateessa hytisten joutui palvelemaan korviin asti napitettuja perheenäitejä... Yleisöä piisasi kuitenkin, etenkin puutarha- ja rakennuskaupassa. Lannoitteet, lapiot ja kukkaruukut näyttivät tekevän kauppansa. Puutarhat ovatkin pääsääntöisesti hyvin hoidettuja mökeillä ja myös omakotitaloalueilla. Virolainen, siinä kuin suomalainenkin, siis kesäisin innolla rapsuttelee pihamaallaan koristeomenapuun juurella ja vertailee naapurin kanssa raparperin kasvua, talvella naama irvessä kiroaa samaa pihaa, kun lumityöt eivät tekemällä lopu. Kesällä lapiointikin on tietysti mukavampaa, kun hikeentyessään voi vähentää vaatetta pelkäämättä vilustumista...     

Tallinna on siis herännyt jollain uudella tavalla eloon ilmojen lämmettyä. Niin ovat erilaiset muutkin kesäeläimet, hyttyset ja rantojen kulkijat mainitakseni. Ehkä tämä johtuu siitä, että kaikki elämä vilkastuu kesällä. Erikoisesti lähipuistojen penkeille on ilmestynyt pultsariporukoita, ei kuitenkaan ainakaan päiväsaikaan mitenkään häiritseviä. Kerjäläisistä uutisoidaan joka kevät Suomen medioissa, täällä en osaa sanoa, kuinka paljon etelä-Euroopasta tulee tuontikerjäläisiä omien lisäksi, sillä ihan omastakin takaa täällä on jonkin verran kerjääjiä. Päärautatieasema Balti Jaaman ja etenkin Jaama Turgin  eli asematorin  kulmilla voi käydä tutustumassa paikalliseen kerjäämiskulttuuriin (sama hampaaton, jalaton alkoholisti istuu aina pyörätuoleineen samassa paikassa kun kuljen siitä ohi), vanhan kaupungin turistialueilla näkee ehkä tuontikerjäläisiä enemmän. Romanialaisilla oli kuulemma ollut viime kesänä leiri melkein kaupungin keskustassa, sataman liepeillä, tänä kesänä ei ainakaan vielä ole näkynyt. 

Kävimme tänään mieheni vironkielen opettajan luona piha- ja grillijuhlissa, tai no, eipä tuota pihalla oloa paljon harrastettu, sen verran huonon sään lykkäsi. Grillatut ribsit ja makkarat maistuivat kuitenkin hyviltä myös sisällä ruokapöydän ääressä nautittuina. Opettajan talo oli 1950-luvulla rakennettu, viehättävä omakotitalo kolmisen kilometriä keskustasta. Tallinnan ehdottomasti parhaita puolia on se, että kaikki on niin lähellä: tosiaan, alle kolme kilometriä Stockmannin ovelta on miellyttävä, rauhallinen omakotitaloalue! Minä ja pikkuneiti otimme varaslähdön kotiin, mies jäi vielä juttelemaan isäntäpariskunnan ja heidän muiden vieraidensa, italialaisen ja kahden virolaisen, kanssa. Isäntäperheemme oli ylpeä rakentamastaan saunasta, joka olikin tosi hieno. Talossa oli muuten ihan päivittäiskäytössä keittiössä puuhella, eikä taloa muutenkaan oltu ylimodernisoitu, vaan vanha sai näkyä, vaikka paljon uudistuksiakin oli tehty. Oikein kotoisa ja mukava paikka, ja olen kovin kiitollinen kaikista saamistani tilaisuuksista puhua viroa. Käytössä oli vähintään kolmen kielen (suomi, viro, englanti) sekasotku, sillä italialaisvieras ei puhunut juuri lainkaan viroa, toinen virolaisvieraista taas hyvin vähän englantia, minun ja mieheni vironkielen taito on niin ja näin. Illan jälkeen kaikki läsnäolijat oppivat tosin ainakin suomen kielen sanan kissa, sillä niin suurella innolla pikkuneiti sitä toisteli. Isäntiemme Aatu-kissa ei tosin ollut tästä ehkä niin hyvillään, mutta herrasmieskissana kesti tyylikkäästi pienen ihailijansa paijailut...

Kesä kaikkine hyvine ja huonoine puolineen on siis täällä. Suomen kesän ihanuudesta ja kamaluudestakin saimme osamme, kun olimme viikonlopun ja pari arkipäivää Suomessa. Lapsi näyttää vesirokkoiselta hyttysenpuremissaan.  

Vappua Tallinnassa

Vappu tuli vietettyä kotioloissa. Anoppi ja appiukko tulivat perjantaina ja lähtivät maanantaina, ja miehellä oli poikkeuksellisen pitkä yhteensä nelipäiväinen vapaa, joten olo on kuin olisin ollut lomalla viikon.

Käväistiin viikonloppuna vieraiden kanssa Rakveressä, joka on kaupunki Tallinnasta itään, n. tunnin ajomatkan päässä. Ihan kiva paikka, pieni kaupnki jota selvästi kovin ahkeraan remontoidaan ja laitetaan kuntoon. Vierailimme paikallisessa linnassa, joka on kyllä ihan näkemisen arvoinen, mutta huonojalkaisille ei voi suositella. Linnaan kun ei varsinaisesti saa ajaa autolla perille, vaan mäen päälle pitää kiivetä ihan itse... Tosin rikoimme vähän sääntöjä ja mies haki meidät autolla pois, säästimme pikkuneidin ja ennen kaikkea nivelrikkoisen polvia. Lisäksi tuli todistettua taas, kuinka ylihintainen paikka Tallinna onkaan Viron mittakaavassa, vaikka suomalaisittain onkin edullinen. Käytiin kahvilassa, ostettiin koko porukalle kahvit, paakelsit ja kotipakettiin vielä 6 suolaista pasteijaa ja kokonainen täytekakku. Hintaa vähän päälle 20 eur koko setillä yhteensä. Rakveressä on mm. kylpylä, jonka voisi joskus testata. Vaikutti aika suositulta ainakin noin viikonloppuna, parkkipaikka oli ihan täynnä.

Vappuperinteisiin ei täällä, varsin ymmärrettävästi, kuulu juurikaan työväen marssimista, punaisia lippuja ja palopuheita toreilla. Tuossa välillä kun täkäläisten oli pakko (poissaolo sallittu vain lääkärintodistuksella tai omien hautajaisten merkeissä) osallistua marssimiseen, niin ilmeisesti pitävät vähän taukoa aiheesta nyt. Myöskään suomalainen karnevaalivappu ei ole tänne juuri vielä rantautunut. Aika moni oli vapaalla 1.5. mutta moni vaikutti olevan töisssäkin: koiran aamulenkin aikaan läheisellä raksatyömaalla vasara lauloi ja saha soitti työväen laulua, niin kuin minä tahansa tiistaiaamuna. Lähikauppa pahoitteli, kun oli auki vain klo 9-19. Me olimme kuitenkin Tallinnan suomalaisyhteisön extempore-vappupiknikillä Kadriorussa koko perheen voimin. Sää suosi, oli mukava tavata tuttuja ja tutustua uusiin ihmisiin. Kaiken kaikkiaan loistopäivä! Paikallisia ei juuri piknikillä näkynyt, itse asiassa meidän suomalaisten lisäksi ei ketään. Lapsiperheitä puistoilemassa toki oli, leikkipaikalla oli vilinää.

Tulin siinä suomalaiskuplassani lilluessa miettineeksi, mitä oikeastaan Suomesta kaipaan. Tuttuja, rakkaita ihmisiä toki, työpaikkaanikin aika usein, mutta muuten en juuri mitään. Mielessäni laadin lyhyen listan pienistä, hassuista asioista, joita kaipaan ainakin joskus:

- Lidliä. Sen piti rantautua Viroonkin, mutta paikallinen Säästumarket on kuulemma niin suora plagiaatti, ettei kannata. Sieltä ei kuitenkaan saa hyviä germaanialaisia siivousmyrkkyjä, joita ennen kaikkea kotiäitinä N-Siwasta kaipaan.

-Kunnollisia hantaakillisia koirankakkapusseja joka marketissa. Ei mitään biohajoavia, ne kun hajoavat jo taskussa.

-Ruotsin kieltä. Piknikillä pääsin ihan pikkuisen puhumaan ruotsia, ja se tuntui jotenkin kotoisalta. Käyhän täälläkin aika paljon ruotsalaisia turisteja (joita muuten on hauska salakuunnnella, kun kuvittelevat ettei kukaan täällä ymmärrä kieltä...). Jotenkin se vaan lämmittää mieltä, kun joku sanoo hej då.

-Madallettuja rotvallin reunoja. Kärryjä on ajoittain ärsyttävä nostella korkeiden rotvallien yli, madalluksia on täällä aika harvassa.

-Itsepalvelukirppiksiä! Niitä täällä ei ole tullut vastaan. Normikirppiksien lastenvaatetarjonta on aika huonoa, Suomessa ostin aika suuren osan lapsen vaatteista kirpparilta. Neidin pienet vaatteet lahjoitin juuri hyväntekeväisyyteen, Suomessa olisin tehnyt samoin tai vuokrannut kirppikseltä pöydän ja myynyt pois.

Pieniä juttuja siis. Laitan lisää, jos tulee mieleen.

Arkkitehtuuri ja arki

Jostain syystä olen pitkään ollut kiinnostunut rakentamisesta, arkkitehtuurista ja asumisesta. En siis niinkään bongaile kuuluisien arkkitehtien luomuksia, vaan olen kiinnostunut rakennusten toimivuudesta, niissä elämisestä ja niiden historiasta yleensä. Joskus pimeinä hetkinäni olen harkinnut kiinteistönvälittäjän uraa, mutta siihen hommaan minusta ei ehkä sittenkään olisi... Liikaa totuutta kaunisteltavana.

Virossa liikkuessa suomalaisena ehkä ensiksi kiinnittää huomiota siihen, että asiat ovat vähän rempallaan. Kaduissa on monttuja, talojen seinistä lohkeilee paloja ja yleisilme voi paikoin olla aika epäsiisti. Itsekin olin sitä mieltä, että täällä on kauhean likaista ja ränsistynyttä, noin aluksi. Jotenkin silmä tottuu, eikä minua häiritse enää vähän vinot rännit. Pitää nähdä metsä puilta ja vähän raaputtaa, tämä arpa nimittäin voittaa. Virossa on mielenkiintoista, eri-ikäistä arkkitehtuuria, jänniä rakennusratkaisuja. Tuntuu, ettei asioita ajatella ihan niin yksiselitteisesti kuin Suomessa rakentamisen suhteen.

Vanhat rakennukset ovat tietysti luku sinänsä. Tallinnan vanha kaupunki on Euroopan parhaiten säilyneitä, koska Tallinnaa ei kovin paljon pommitettu toisessa maailmansodassa. Vetää ihan vertoja Krakovalle, vaikka onkin huomattavasti pienempi. Suurin osa vanhastakaupungista on laitettu Viron uudelleenitsenäistymisen jälkeen loistavaan kuntoon, ja turistille riittää pyydyksiä joka lähtöön. Pitää kuitenkin muistaa, että myös Tallinnan vanhin osa on useiden ihmisten koti. En lähde veikkaamaan, paljonko väkeä siellä vakituisesti asuu, mutta useiden liikerakennusten yläkerrat ja sisäpihojen talot ovat asuttuja. Me emme juuri sieltä asuntoa katselleet, koska useimmista asumuksista puuttuu ymmärrettävästi joitakin meille tärkeitä mukavuuksia, kuten parveke, autotalli ja hissi. Upeita lukaaleja siellä kuitenkin on! Koirattomana ja lapsettomana asuisin mieluiten vanhassakaupungissa sen tunnelman takia.

Vanhankaupungin ulkopuolella on myös paljon mielenkiintoista nähtävää talojen tiirailun ystävälle. Mielestäni uudisrakentamisessa ollaan täällä rohkeampia kuin Suomessa, kaiken ei tarvitse olla neliskanttista ja kiiltävää, vaikka niitäkin toki on. Uudet liike-, virasto- ja asuinrakennukset ovat usein ihan hyvännäköisiä, niissä on joku juju, ideaa. ehkä täällä saatiin tarpeeksi betonista jokusen vuosikymmenen kokemuksella. (aiheesta sivuun, näin tänään kun joku oli käärinyt Volkkarinsa betonisen lyhtypylvään ympäri. Ymmärrän nyt paremmin, miksi valotolpat tehdään jostain kevyestä metallista tai puusta nykyään.)

Varsin alkuperäiskuntoisina säilyneitä (ehkä voisin sittenkin alkaa kiinteistönvälittäjäksi!)puu- ja kivitaloja on laitettu hienoon kuntoon. Vastikään palkinnon parhaasta entisöinnistä sai melkein naapuri, osoitteessa Poska 9 sijaitseva talo, jonka omistaja oli kunnostanut hienosti vanhaa kunnioittaen. Osa vanhoista taloista on päässyt tosin siihen kuntoon, ettei niiden remontointiin auta oikein muu kuin tulitikku tai puskutraktori. Tosin suomalaisittain (ainakin ulkoisesti) käsittämättömän huonokuntoisissakin taloissa asutaan edelleen... Paljon korjattavaa toki olisi edelleen, vähän väliä törmään johonkin talovanhukseen, jonka kohdalla toivoisin olevani pieni miljonääri. Osa talojen ränsistymisestä selittyy sillä, etteivät niiden omistussuhteet välttämättä ole ihan selvät. Uudelleenitsenäistymisen jälkeen taloja alettiin palauttaa niiden alkuperäisille omistajille, joita ei aina kiinnostanut joku laho huvila Virossa, tai talon laittoon ei yksinkertaisesti ole varaa. Omistajat saattavat asua kaukanakin, täältä pakeni sotaa paljon ihmisiä esim. Pohjois-Amerikkaan.

Vanhoille alueille on toki rakennettu paljon uuttakin, mutta esim. meidän naapurustossamme on muutama uusi talo, joita ei uskoisi uusiksi. Ne on tehty niin hienosti vanhaa tyyliä kunnioittaen. Nämä "uusvanhat" talot olisivat varmaan suomalaisten arkkitehtien mielestä kauhistus, siis ne uudet talot, jotka on tehty vanhojen tyylisiksi ulkoa päin. Suomessa rakennettaisiin vanhalle alueelle ehkä moderni talo, jota mukamaisemoitaisiin sitten jollain kikkailulla. Vanhan näköisen tekemistä pidetään jotenkin rahvaanomaisena (lue: junttina) tai feikkinä Suomessa. Ei onneksi täällä, sillä tulokset ovat silmiinpistämättömän hyviä, uudet talot eivät pomppaa vasten vanhojen rivistöstä. Rehellisyyden nimissä, on täällä muutama moderni lasikuutiokin, joiden rakentamista alueelle ihmettelen suuresti. Istuvat paikkaansa kuin satula lehmälle.

Kun mennään kaupunkikeskustan ulkopuolelle, hajonta asumusten ulkomuodon ja kunnon suhteen on hengästyttävää. Neukkuajan betonilähiöt ovat vain osa totuudesta. Esim. Ulkoilmamuseolla käydessä voi käydä todistamassa Haaberstin ja Kakumäen pientaloalueita, joissa suuri osa taloista on uudehkoja. Suomessa uusilla omakotitaloalueilla minua ahdistaa se, että rakennusmääräykset ilmeisesti tekevät kaikista taloista ahdistavan samanlaisia. Pastellivärejä, yksi- tai puolitoistakerroksisia valmistaloja. Jos olette nähneet elokuvan Saksikäsi Edward, tiedätte millaisesta idyllistä puhun. Toinen malli on rakentaa päheitä kivitaloja, jotka pullistelevat kahden tenniskentän kokoisilla tonteillaan. Täällä ei taatusti ole samalla alueella kahta samanlaista taloa. Ei ainakaan vierekkäin. Aika monta virolaista taloa on esitelty suomalaisissa sisustuslehdissä, täällä suositaan persoonallisia ratkaisuja ja rakennuttaja saa ilmeisen paljon sananvaltaa. Toki täälläkin talopaketteja myydään, mutta yksilöllisesti paikalleen suunniteltuja, hyvinkin moderneja taloja on paljon. Talot ovat näyttäviä, mutta ilmeisen hyvin suunniteltuja: talot on suunnattu oikein, ikkunasta ei tarvitse aamiaispöydässä katsella, kun naapuri pesee autoa karvainen selkä paidan välistä vilkkuen... Tosin myös tonttikoot vaikuttaisivat olevan suurempia kuin Suomessa, mikä auttaa asiaa. Joka tontin ympärillä on järeä aita, mikä tekee puolestaan virolaisen omakotitaloalueen hieman ahdistavaksi.

Jos haluaa nähdä ihan käsittämättömiä linnoja, voi jatkaa edellämainitusta Kakumäestä Kloogaan päin. Maantien oikealle puolelle kesantopellon taa jää hämmästyttävä asuntoalue, talojen keskikoko on varmaan 500 neliötä, on tornia, erkkeriä jne. Paikallinen kultarannikko, veikkaan. Siitä taas jos jatkaa eteenpäin maalle, näkee missä kunnossa Viron maaseutu voi olla pahimmillaan ja parhaimmillaan. Valtavia kartanoita, joista osa on kunnostettu käyttöön ja/tai museoiksi, osassa asuu naakkoja ja kasvaa sisällä pajua. Maatiloja, osa moderneja, osa kahden lehmän ja yhden mummon kombinaatteja. Kyliä, joiden tyhjeneminen on Virossa ongelma: maaseudun tyhjenemisen huomaa turistikin, ainakin talvisin. Kesäisin virolaiset mökkeilevät, kuten suomalaisetkin.

Asumisessakin näkyvät Viron Suomea suuremmat tuloerot. Asuntoa etsiessämme katselimme netistä vuokralle tarjotaan- ilmoituksia. Tarjolla oli hienompia asuntoja kuin lahden pohjoispuolella koskaan, mutta myös sellaisia lääviä, jotka terveystarkastaja olisi Suomessa laittanut asumiskieltoon välittömästi. Hämmentävää oli, ettei vuokrissa ollut oikein mitään linjaa, vaan siitä järkyttävästä läävästä saatettiin pyytää ihan samaa vuokraa kuin käypäisestäkin asunnosta (siis kämpästä, joissa on ehjä vessanpönttö, ikkunat ja oma suihku sisällä). Vuokrien määräytyminen on vähän arpapeliä muutenkin: suomalainen tuttavani kertoi parin potentiaalisen vuokrakämpän menneen sivu suun, koska heidän vuokransa maksaa miehen työnantaja. Vuokranantajat eivät olleet kiinnostuneita maksajasta, joka ilmoittaa myös verottajalle maksavansa k.o. asunnosta vuokraa.

Laivamatkailu ei avarra

Tallinnassa asumisen nurja puoli on se, että kätevin tapa käydä Suomessa on matkustaa laivalla. Toki voisi lentääkin, mutta karvaisen perheenjäsenen kanssa se olisi hankalaa ja kallista. Laivaan saa myös auton, joten ei tarvitse miettiä kulkemisia satamasta porukoille/mökille tms, sen kun höräyttää Toyotan käyntiin. Laivassa oleminen on se tuskaisin osa.

En ole vähääkään risteilyihminen. Laivalla olosta totisesti karisee hohto, jos sitä joutuu tekemään usein. Sain laivassa istumisesta tarpeekseni jo vuonna kivi ja keppi, kun asuin jonkin aikaa Maarianhaminassa. Kännisten katselu viihteenä ei ole mun juttuni (mulle maksettiin siitä kun olin ravintola-alalla, ilmaiseksi en sitä tee), eikä aina jaksa syödä samaa buffet-ruokaakaan. En juuri juo, enkä harrasta lainkaan uhkapelejä. Aiemmin ratkaisuni yksin matkustaessa oli musiikin kuuntelu ja kirjaan tai lehteen uppoutuminen. Näissä aktiviteeteissahan ei missään vaiheessa saa nostaa päätään tai katsella maisemia, muuten saa seuraansa laivaääliön (junaääliölle sukua), siis sen vähän onnellisen kanssamatkustajan, joka haluaa avautua uskoontulostaan/ex-puolisostaan/peräpukamistaan tms intresantista seikasta ah niin mielenkiintoisessa elämässään. Ei silti, Ahvenanmaan-lautalla kävin ehkä yhden elämäni kummallisimmista keskusteluista, naisten moottoripyöräkypäriä suunnittelevan intialaisen kanssa...

Pienen lapsen kanssa matkustaessa ei tarvitse keksiä aktiviteetteja, lapsi kyllä keksii niitä minulle puolestani. Onneksi tai harmiksi laivoissa on lapsille leikkipaikat. Sellaisen reunalla istuessa ja puolitoistavuotiasta haukan lailla vahtiessa vierähtää kyllä se pari tuntia, minkä matka välillä Tallinna-Helsinki vie. Lasta pitää tosiaan vahtia aivan tauotta, koska lapseni on vielä puolustuskyvyttömän pieni ja osa vanhemmista ei vahdi omiaan. Ei olisi kivaa, jos seitsemänvuotias janipetteri loikkaisi pallomeressä lapseni niskaan tai heittäisi häntä nukenrattailla, kuten viimeksi meinasi käydä. Olen se natsiäiti, joka viimeksi kävi pariin otteeseen ärjymässä väkivaltaiseksi käyneen poikaporukan hiljaiseksi touhunurkassa, kun kultapienien omia vanhempia ei näkynyt mailla halmeilla (pojat on poikia, heh heh?). Lapset voivat olla vielä niin pieniä, etteivät itse osaa vielä ottaa muita huomioon, mutta vanhempien pitäisi tajuta opettaa tätä lapsilleen. No, onpahan omalla lapsellani terapeutille kertomista sitten isona siitä kuinka äiti oli kauhea kurinpitäjä ja aina sitä sai hävetä.

Puolitoistavuotias myös liikkuu varsin liukkaasti, ja laivassahan on ihania käytäviä, joissa juosta. Tämän vuoksi ostin lapsiparalle repuksi naamioidut valjaat, ettei pääse kovin kauas karkuun. Taas tulee terapeutille asiaa! Shoppailu neidin kanssa on välillä tuskaista, koska laivan kaupoissa ei ole sitä vaihtoehtoa, että saisi kävellä itse (irti juokseva 1,5 vee ja lavatolkulla lasipulloja samassa tilassa, ei kiitos). Huutohan siitä tulee, kun joutuu kärryyn istumaan. Kärrystäkin on tosin kiva kurotella hyllyistä kivan näköisiä esineitä, ja täytyy myöntää, että aika usein jotain pientä tulee neidille ostettua... Syntilistaani siis lisättäköön lahjonta. Jos lapsi hiljenee ja on tyytyväinen rapistellessaan karkkipussia tai pientä lelua, se on sen arvoista.

Ruokailu laivalla on aika ankeaa. Viimeksi kävimme tapojemme vastaisesti buffassa syömässä itsemme ähkyyn. Ruoka oli ihan ok, ja ennen kaikkea sitä oli riittävästi... Tosin luulisi Itämeressä seilaavan aluksen tarjoilevan muutakin kalaa kuin pangasiusta! Yleensä olemme saitoja ja otamme laivaan eväät. Tämä siksi, että kahvioiden yms tarjonta on mielestäni ylihintaista ja pahaa. Ei houkuta maksaa Helsingin keskustahintoja muutaman tunnin vitriinissä seisseestä hampurilaisesta. A la carte-paikkoja emme ole vielä testanneet, kuulemani kokemukset niistä vaihtelevat suuresti, pitänee testailla, aikaa on.

Koira viihtyy autossa matkan ajan. Tai viihtyy ja viihtyy, muttei ole valittanutkaan (koirasta haistaa, jos se stressaa, alkaa ns. haista koiralle tosi voimakkaasti). Laiva keinuu aina jonkin verran, ja aina on niitä valopäitä, jotka jättävät autoihinsa varashälyttimet huutamaan. Kuinka vaikea niitä on kytkeä äänettömälle? Pelkääkö joku tosiaan, että auto tulee matkan aikana varastetuksi, jos hälytin ei ole päällä? Matkan aikana kukaan ei kuule auton avunhuutoja, jos murtoveikko iskee matkan aikana, sillä käsittääkseni edes laivan henkilökuntaa ei normaalitilanteissa juuri autokannella hengaile. Ei varmaan ole koiralle kivaa, kun vieressä katumaasturi huutaa apua sen pari tuntia säännöllisen epäsäännöllisesti. Tätähän ei koiraton kanssamatkaaja tule tietenkään ajatelleeksi.

Paras hetki matkasta on se, kun saa ajaa auton ulos laivasta. Olis se tunneli Tallinna-Helsinki vaan niin kiva! Alan kaivaa heti täällä, jos joku toinen aloittaa Helsingin päästä.

Kulttuuria ja poroja

Viime viikonloppuna kävimme tutustumassa lähinähtävyyteen, Viron taidemuseoon Kumuun. Tarkemmin ottaen kävimme sen uudessa osassa, joka on jo rakennuksena mielestäni näkemisen arvoinen. Museo sijaitsee Kadriorgin puistossa, ja mielestäni näyttää puiston puolelta rantaan ajetulta laivalta. Museon on suunnitellut suomalainen arkkitehti Pekka Vapaavuori, joka on mielestäni tehnyt varsin hyvää työtä. Museo, vaikka moderni onkin, istuu paikkaansa historiallisessa puistossa hyvin, ja on myös sisältä toimiva kokonaisuus.

Tutustuimme perusnäyttelyyn, joka käsitti kaksi kerrosta, ja lisäksi pariin pienempään näyttelyyn. Näihin yhteishinta meiltä oli perhelipulla 7,50 euroa, ei paha hinta mielestäni. Samalla hinnalla olisi mukaan saanut vielä pari tenavaa lisää. Perusnäyttelyissä sai aika kattavan kuvan Viron taiteesta n. 1600-luvulta tähän päivään saakka. Ensimmäinen osa, Varamu (suom. kaiketi aarreaitta) käsitti taidetta toiseen maailmansotaan saakka ja jälkimmäinen osa, Rasked valikud (vaikeat valinnat) toisen maailmansodan jälkeisen ajan taidetta. Ensimmäinen osa oli varsin samanlaista kuin suomalainenkin taide vastaavana aikana, kansallisromantiikkaa jne. Toisessa osassa näkyikin sitten suurempia eroja, sosialistinen realismi vaikutti aika paljon Viron taiteeseen neukkuaikana, mutta toisaalta joukossa oli hyvin omaleimaista, minusta nimenomaan virolaista taidetta. Mielenkiintoinen katsaus, vaikka kävimmekin näyttelyt läpi aika vauhdilla johtuen pienestä kirittäjästämme, joka ei vielä suuresti osaa nauttia taide-elämyksiatä, mutta nauttii siitä, että museossa oma ääni kaikuu...

Perusnäyttelyiden lisäksi vilkaisimme latvialaisen nykytaiteilijan Šarunas Saukan näyttelyn ja Vinum et Panis- näyttelyn. Sauka oli aika mielenkiintoinen, loputonta helvettiä töissään kuvaava taiteilija. Oudolla tavalla samaan aikaan mielenkiintoisia ja ahdistavia, luotaantyöntäviäkin maalauksia. En ollut taiteilijasta aiemmin kuullut, mutta voin suositella kyllä muillekin. Vinum et Panis oli kokoelma viiniin ja leipään, tai ylipäänsä syömiseen, liittyvää taidetta, mukana oli niin kirkkotekstiilejä kuin hilpeitä maalauksia majataloistakin. Ihan jees, ei mikään erikoinen kuitenkaan.

Viinistä ja leivästä tuli nälkä, joten poikkesimme myös museon kahvilassa. Hinnat ehkä hieman keskustaa kalliimpia tai samoissa luvuissa, syömämme piirakat ja marjakakku olivat kyllä hyviä. Ruoka-annosten hinnat eivät vaikuttaneet kovin kalliilta, ja tänne olisi helppo poiketa pikkuneidin kanssa, joten taidamme käväistä museolla syömässä toistekin.

Tänään taas tutustuin neidin kanssa toisenlaiseen kulttuuriin, suomalaiseen olutmatkakulttuuriin. Kävin tapojeni vastaisesti Norde Centrumin Rimissä kaupassa. Se sijaitsee ostoskeskuksessa, joka on lähimpänä satamaa. Ilmeisesti aika moni hiihtolomailija oli päättänyt poiketa sinne ennen laivan lähtöä. Klo 10 aamulla kahvilan pöydät olivat täynnä keski-ikäisiä suomalaisturisteja, lähes kaikilla oluttuopponen edessä, tai aamukahvi konjakin kera. Marketissa en kehdannut avata suutani, koska vähän hävetti olla yksi sen maan kansalaisista, jotka roudasivat selkä vääränä viinaa kassalle. Edessäni jonossa olleet nuoret miehet eivät tosin ostaneet viinaa, vaan energiajuomaa... Taisi olla jano edellisillan jäljiltä, sen verran kokouksentuoksuista porukkaa.

Valitettavasti me suomalaiset erotumme täällä katukuvasta, eivät toki kaikki, mutta aika monet. Virolaiset pitävät meitä tyylittöminä ja töykeinä, enkä toisaalta ihmettele. Hyvinpukeutuvat ja -käyttäytyvät eivät sitten erotu, joten eivät pistä silmäänkään kuten tuulipukuturistit. Osa töykeydestä selittyy meidän tavallamme puhua kovaan ääneen. Virolaiset käyttävät tosiaan ääntään hiljaisemmin kuin suomalaiset, yleensä ainakin. tyylikkyydestä voidaan olla montaa mieltä, mutta ainakin täällä pukeudutaan hieman eri tyylillä kuin Suomessa. Vaikutteita idästä on enemmän, naiset pukeutuvat suomalaisesti ajatellen epäkäytännöllisesti, ja satsaavat ulkonäköönsä enemmän. Parturissa käyminen on toki paljon halvempaa täällä, mutta mielestäni poroturistin voi tunnistaa myös hiuksista. Uloskasvanut permanentti tai 15 sentin juurikasvu ovat aika varmoja poron merkkejä. Niin, ja sellaiset megatrendikkäät puna-liila-mustat eri puolilta eri pituiset hiusmallit myös. Täällä suositaan enemmänkin klassista linjaa, mitä tulee hiusten leikkaukseen ja väreihin.

Olen yrittänyt naamioida itseäni paikalliseksi, ensi töikseni kävin kampaajalla ;) Lisäksi hankin talvitakin, jonka hupussa on (teko)turkisreuna. Se on ihan must, jos kokoturkkiin ei ole varaa tai hinkua. Kettutyttöjä ei juuri näy (jos ei lasketa tyttöjä, joiden päällä on kettu), turkiksien spreijaajalle olisi töitä... Tosin voisi olla aika vaarallista alkaa mummeleiden turkkeja spreijailla, kun ympärillä liikkuu jatkuvasti kymmeniä turkkimummoja, muuallakin kuin Stockalla. Muuten en juuri ole viitsinyt naamioitua, vaan kuljen ilman korkoja ja farkuissa näin talvisaikaan, kesällä voi sitten vähän enemmän irrotella.

Viinaa R-kioskeihin!

Ai niin, sehän on siellä jo, ainakin Virossa. Virolainen alkoholikulttuuri ansaitsee mielestäni muutaman rivin.

Ei Ärrältä ihan kirkasta taida saada, mutta viiniä ainakin. Lähikaupoissa on hyvinkin pientä Alkon myymälää vastaavat valikoimat oluita, viinejä ja väkeviä, ainoastaan ulkomaisten oluiden tarjonta on ehkä hieman kapeampaa kuin Suomessa.  Laatuviinejä saa alkoholikaupoista ja esim. Stokkalta. Yleisesti ottaen tuntuu siltä, että Virossa suhtaudutaan vapaammin alkoholiin kuin Suomessa. Täällä vallitsee enemmänkin eurooppalainen juomakulttuuri, niin paljon kuin sitä sanaparia vihaankin (sillä yhtä lailla Suomi on Eurooppaa kuin Ranska tai Italiakin, ja kaikissa maissa asuu alkoholisteja myös. Mikä siis on eurooppalainen tapa juoda, kysyn vaan.) Suomalaisten hyssälöitsijöiden mukaan varmasti virolaisten olisi pitänyt kuolla viinaan jo ajat sitten, sen verran vapaata täällä alkoholipolitiikka on. Pari esimerkkiä:

1. Eräänä perjantai-iltana olin koiran kanssa kävelyllä, ja sain päähäni, että olisi kiva tehdä lauantaina lounaalle risottoa. Valkoviiniä ei meillä kuitenkaan ollut, enkä ollut ajatellut mennä kauppaan lauantaina. Niinpä kävelin koiran kanssa paikalliseen viinakauppaan, ostin pullon valkkaria ja kävelin kotiin. Suomessa tämä ei olisi onnistunut, koska a) kävelin tosiaan puotiin sisälle koiran kanssa, ai kauheeta, eihän se nyt käy, joku allergikko voi tykätä huonoa ja b) kävin viiniostoksilla pe-iltana klo 21.30. Täällä lyödään hanat kaupoissa kiinni klo 22. Ei näkynyt jonoa, eikä minkäänlaisia häiriökäyttäytyjiä.Ja kyseessä oli siis ihan puhdas viinakauppa.

2. Viime viikonloppuna taas vanhempani olivat käymässä. Lähdimme mieheni ja isäni kanssa käymään paikallisessa supermarketissa. Siellä oli lauantain tapaan kaikenlaisia tuotemaistiaisia, oli suklaata, suolaista piirakkaa ja juustoa, alkoholiosastolla maistatettiin paria uutuuslikööriä. Kyllä, ilmaista viinaa supermarketissa, eikä taaskaan yhtään häiriöksi käyttäytyvää humalikkoa missään. Isäukko nauroi, että "Suomessa tuohon olisi ollut kilometrin jono". Varmaan olisikin, mutta täällä tuohon on totuttu.

Kyllä Virossakin on alkoholiongelmaisia, ja muitakin päihteiden väärinkäyttäjiä.Tähän mennessä heihin olen törmännyt aika vähän. Roskiksiamme oli dyykkaamassa joku paikallinen geologi, kuten paikalliset heitä kutsuvat, tässä viime viikolla. Kodittomia on Tallinnassa aika paljon, osa alkoholiongelmaisia, osa ilmeisesti ei. Paikallinen sosiaaliturva on aika olematonta, ja työttömäksi jääminen voi helposti tarkoittaa myös kadulle joutumista valitettavasti. Liikun varmaankin väärissä puistoissa, koska yhteenkään pultsariporukkaan en ole vielä törmännyt missään. Toki, kaikessa täytyy muistaa, että asumme ns. parempien ihmisten asuinalueella. Ei tarvitsisi ylittää kuin Laagna tee, ja olisi Lasnamäen puolella, siellä asiat ovat ehkä hieman toisin.

Eilen kävin Kadriorun puistossa ihmettelemässä kiinalaista uudenvuodenjuhlaa pikkuneidin kanssa. Porukkaa oli kuin pipoa, varmasti tuhansia ihmisiä pakkautuneena puistoon, joka tosin on aika suuri. Itse esiintymislavan lähelle (siinä presidentinlinnan takana) en uskaltanut neidin kanssa mennä, koska luminen puisto oli tallautunut sohjoksi ja eteneminen vaunujen kanssa oli hankalaa. Jo silkka väenpaljous oli hauskaa katseltavaa, vaikka varsinaiset esitykset menivätkin meiltä vähän sivu suun. Yleisesti ottaen aika rauhallisesti sujui, pari poliisia oli valvomassa tilannetta, ja lisäksi pari järjestyksenvalvojaa. Suomessa joku turvallisuusbyrokraatti olisi saanut paskahalvauksen tilaisuuden turvallisuuden laiminlyönnistä, mutta kaikki vaikutti sujuvan kivasti. Tästä iltajuhlasta loistivat poissaolollaan humalaiset, yhtään kaljatelttaakaan en nähnyt missään. Tai no joo, yhden rouvan näin taluttavan kännistä miestään, ja kävikin sitten ilmi että suomalaisia olivat... Vaikka pahin viinaralli Suomesta onkin taittunut, on edelleen niitä, joille Viro merkitsee maata, jossa viina on puoli-ilmaista ja kaikki naiset myytävänä. Näitä ihmisiä saamme kiittää kivasta lempinimestämme, pohjoisesta tulee poroja. Jos joku paikallinen tiedustelee olenko virolainen, käytän ice-breaker-ilmaisuna tavallisesti lausetta "ei, ma olen poro". Yleensä paikalliset nauravat itseironialleni.

Jatkona vielä byrokratiaosastoon: saimme isikukoodit, eli paikalliset henkilötunnukset, ja kävimme poliisiasemalla hakemassa ID-kortteja. Sitä varten piti käydä kuvauskopissa, joka kuului homman hintaan, ja josta kuvat menivät sähköisinä suoraan virkailijan koneelle, mikä sinänsä on ihan loistohomma. Kuvaus oli aika mielenkiintoista neiti vähän päälle yksivuotiaan kanssa... Kuvissa kun pitäisi olla kuin passikuvissa: katsoa suoraan kameraan, ei hymyillä, silmät auki ja samalla tasolla. No, jonkin aikaa ähellettyämme saimme kuin saimmekin koko perheen kuvattua, ja menimme tiskille tekemään hakemukset loppuun. Kaikki tähän asti melko OK. Otimme kaksi jonotusnumeroa, ajattelimme mieheni kanssa että homma menee nopeammin, kun asioimme kahdella tiskillä. No joo, voisi sen niinkin sanoa.

Minun kohdalleni osunut virkailija ei puhunut juurikaan muuta kuin viroa, vaikka oli muuten varsin ystävällinen. Mukanamme ollut mieheni virolainen työkaveri ihaili, kuinka hienosti osasin tälle vastailla ja kuinka paljon ymmärsin... Käytännössä hoidin homman kokonaan viroksi! Periaatteeni on ollut, että puhun niin pitkälle viroa kuin kielitaito riittää, vaihdan englantiin jos ei riitä ja vasta viimeisenä yritän suomeksi. Kotirouvan elämässä runsaahkossa telkkarin katsomisessa on puolensa, sillä tekstityksistä sanasto tarttuu :) Mieheni kohdalla ei käynyt virkailijan suhteen yhtä hyvä tuuri. Mies sääti jotain tyttäremme kanssa, joten hän ei singahtanut tiskille samalla sekunnilla, kun virkailija painoi nappia. Tämän vuoksi virkailija olisi ottanut heti saman tien seuraavan numeron, odotteli oikeasti ehkä 10 sekuntia ennen kuin vaihtoi numeroa. Mies kuitenkin meni tiskille, ja tiedusteli (englanniksi), miksi tämä vaihtoi numeron niin äkkiä. "You took so fucking long" oli vastaus, sanatarkasti. Että sellainen palvelu. Hommassa kesti myös varsin kauan, minkä seurauksena väsynyt ja nälkäinen pikkuneiti sai täysimittaisen itkupotkuraivarin, kun aloin pukea hänelle vaatteita päälle lähtiessä. Tosin mieheni työkaverikin sanoi, että hänenkin teki mieli heittäytyä lattialle huutamaan, sen verran tahmeaa oli palvelu. Toivotaan siis, ettei virolaisissa virastoissa kovin paljon tarvitse asioida enää.  

Ps. piti muuten kaivaa viimeisiään vetelevä läppäri blogin kirjoittamista varten. Ihqutrendikkäällä I-lelulla kirjoittaessa ei kappalejakoja saa näkyviin, oi miten kivaa. Muutenkin läppärillä kirjoittaessa on puolensa, kuten nuolinäppäimien käytön mahdollisuus, tekstin korjaaminen kosketusnäytöltä on nakkisormilla aina välillä hankalaa. En myöskään ole keksinyt, kuinka kuvia lisätään blogiin I-lelulla, joten pitänee asentaa kamerasta kuvat myös läpsykkään ja latailla tännekin jokunen.

Kuri koer!

Kun puhutaan Virosta ja koirista, aika monelle tulee ensimmäiseksi mieleen esim. Tallinnan ja Rakveren koiratarhat, niiden löytökoirien surkeat kohtalot ja olot. Siihen sen enempää puuttumatta, on Virossa ihan kunnollistakin koiranpitoa ja lemmikeistään hyvin huolehtivia koiranomistajia.

Maaseudulla koirat saattavat edelleen juosta vapaina ja olla vähän huonommin hoidettuja, mutta kaupungissa koira on lähinnä lemmikki siinä kuin Suomessakin. Yhteenkään ns. vartiokoiraan en ole vielä törmännyt, jos sellasiksi ei lasketa saman kadun varressa asuvia saksanpaimenkoiria, jotka ainakin pitävät pahaa meteliä. Tallinnassa näkee aika paljon koiria, ei tosin ehkä yhtä paljon kuin Suomessa. Suuntaus rotujen suhteen näyttäisi olevan samanlainen kuin Suomessakin, eli kaupungissa suositaan pieniä koiria enemmän kuin suuria. Erilaisia terriereitä, mäyräkoiria ja pieniä kääpiökoiria kuten chihuja näkee päivittäin. Rotukoiria on paljon, mutta myös selkeästi sekarotuisia, etenkin pieniä valkoisia hassunnäköisiä. Ns. munanjatkeitakin on toki aina joskus liikenteessä, ja ainakin dobermannit typistetään täällä edelleen, sekä hännät että korvat, mikä on mielestäni aika järkkyä.

Koiria pidetään enemmän irti kuin Suomessa, mikä oli pieni järkytys meidän ei-niin-sosiaaliselle koiraherrallemme. Nyt se alkaa jo tottua irti juokseviin lajitovereihin, ja yleensä ne irti olevat ovat myös kilttejä tai sitten ignooraavat toiset koirat täysin. Hihnassa kulkevatkin vaikuttaisivat olevan sosiaalisempia kuin suomalaiskoirat, melkein kaikkia vastaantulijoita voi moikata ja pidetään vähän omituisena, jos haluaa aina kiertää toiset koirat kaukaa. Toiset isot urokset kierrämme kuitenkin edelleen, en usko että herrakoira olisi muutamassa viikossa sosiaalistunut riittävästi tykätäkseen toisista pojista.

Koirien suosion kasvusta kertoo sekin, että jokaisessa ostoskeskuksessa on ainakin yksi lemmikloomapood. Niitä on enemmän kuin lastentarvikeliikkeitä, ainakin siltä tuntuu... Koiratarvikkeiden hankinta on ihan helppoa, Hinnat ovat Suomen luokkaa, joitain löytöjä saattaa toki tehdä. Ainoastaan koirankakkapusseja saimme vähän metsästää, ja ne olivat sikahintaisia. Kuitenkin vaikuttaisi siltä, että aika suuri osa kaupungin koiranomistajista kerää koiriensa jätökset, sillä en ole vielä onnistunut astumaan yhteenkään miinaan...

Mistä päästäänkin koirankakan kautta koiranvihaajiin. Suomessa tulee aina vastaan joku, joka ottaa asiakseen kertoa kuinka paljon parempi paikka tämäkin kaupunginosa/puisto/katu olisi, jos täällä ei olisi koiria. Kevään tulon tietää viimeistään lehtien yleisönosastojen koirankakkakeskusteluista. Kevättä täällä emme vielä ole eläneet, eikä kielitaitoni ole huippuluokkaa, mutta tähänastiset kommentit koirastani ovat olleet lähinnä positiivisia. Tosin täällä on myös paljon avoimesti koiria pelkääviä ihmisiä, jotka kavahtavat ja väistävät koiran kanssa kulkijaa. Viimeksi eilen hississä naapuri sanoi pelkäävänsä koiria kuollakseen, mutta matkusti silti urheasti minun ja karvapehvan kanssa samalla hissillä.

Suomessa tuntuu siltä, että koiria pelkäävät naamioivat pelkonsa joko inhoksi tai pyhäksi allergiaksi, jolla tunnetusti saa Suomessa kaiken anteeksi, ruuasta nirsoilusta toisten hajuveden arvosteluun. Ei millään pahalla, oikeat allergikot, mutta tunnen ehkä kaksi ihmistä, jotka saavat oikeasti hengenvaarallisia, tai ainakin hyvin epämiellyttäviä, oireita koirista jo lyhyellä altistuksella. Muut välttelevät varmuuden vuoksi tai eivät vaan kehtaa sanoa pelkäävänsä koiria. Ravintolatyön pohjalta voisin taas kertoa hauskoja tarinoita esim. sipuliallergikoista, joille sitten iskeekin kauhea annoskateus, kun naapurin sipulillinen kastike näyttää paremmalta kuin oma, ja allergia unohtuu... Tiedän, että esim. pähkinäallergikolle pienikin määrä pähkinää voi olla hengenvaarallinen juttu, ja siksikin toivoisin, ettei henkisiä allergioita väitettäisi oikeiksi. Henkisten allergioiden lisääntyminen näet aiheuttaa oikeidenkin allergioiden vähättelyä, mikä taas ei ole hyvä juttu. Tästä lisää, kun jaksan kirjoittaa jotain ruokakulttuurista!

Tuntui muuten kivalta, kun eräs toinen naapuri (hyvin venäjänkielinen), joka myös selvästi pelkäsi koiraani, antoi kuitenkin lapsensa tulla taputtamaan koiraa. Suomessa koirapelkoiset vanhemmat yleensä yrittävät tartuttaa Asenteensa lapsiinsakin kaikin tavoin.

Granny makes the World go around

Lumi tuli Tallinnaan pari päivää meidän jälkeemme. Sen jälkeen sää onkin ollut jokseenkin Etelä-Suomen talvisään kaltainen: ajoittain tulee lunta, väliin räntää ja päälle pakkasta, kunnes taas vaihtuu suojan puolelle. Suomessa tottui siihen, että katujen huono kunnossapito on tämän vuodenajan yleinen valituksen aihe numero 1. Ei täällä, koska katuja ei juuri hoideta...

Suuremmat kadut toki aurataan, yleensä peräkkäin ajaa pari-kolme aura-autoa, jotta leveiden katujen kaikki kaistat saadaan aurattua yhtä aikaa. Jalkakäytäviä taas ei pääsääntöisesti aurata, vaan taloyhtiöt huolehtivat niiden kunnossapidosta. Tai niiden pitäisi huolehtia. Ilmeisesti Virossa ei ole samanlaista kiinteistönomistajia velvoittavaa lainsäädäntöä kuin Suomessa, koska suuri osa jalkakäytävistä jää hoitamatta lumisateiden jälkeen.

Tässä vaihdessa esiin nousee maata pyörittävä voima, mummot. Tuulessa ja tuiskussa jalkakäytäviä aurataan mummovoimin. Aika harvoin näkee ns.työikäistä, varsinkaan miestä, lapion varressa, vaan lumia luovat sitkeät, eläkeikäiset naiset. Samat rouvat haravoivat puistoja sulan maan aikaan, jakavat postit, hoitavat lapsia jne. Kaupan kassalla saattaa istua yhtä hyvin kaksi- kuin seitsemänkymppinenkin. Virallinen eläkeikä on samaa luokkaa kuin Suomessakin, mutta todellisuudessa eläköityminen tapahtuu yleensä paljon myöhemmin.

Yksi syy tähän on se, että nykyvirolaisten eläkeläisten eläkkeet ovat naurettavan pienet elinkustannuksiin verrattuna. Neuvostoaikaan ansaituista palkoista ei ole paljon kertynyt, pari-kolmesataa euroa taitaa olla keskinääräinen eläke. Suuri osa eläkeläisistä käy siis myös töissä voimiensa mukaan. Ennen Viroon muuttoa kävimme ns. Kulttuurivalmennuksessa, jonka järjesti mieheni työpaikka. Valmennuksen piti pitkään Suomessa asunut virolaisnainen, joka mm. opetti viroa paikallisessa kansalaisopistossa jne. Hän kertoi ihmetelleensä, kun hänen kursseilleen tuli ihmisiä, jotka kertoivat olevansa "ihan vain eläkkeellä". Se on Virossa harvinaista. Aiemmin, kun eläkkeen suhde elinkustannuksiin oli hieman parempi, isovanhemmat hoitivat usein lapsenlapsiaan. Nykyään tätäkään ei juuri näe, elleivät lapset satu tienaamaan riittävästi. Muuten on mentävä palkkatöihin.

Mutta vielä lumentuloon: koska katuja ei tosiaan kovin hyvin hoideta, on pulkka osoittautunut oivaksi menopeliksi lapsen kanssa liikkuessa. Lastenvaunut pökkävät aina johonkin penkkaan, pulkka luistaa hyvin, kun hiekoitustakin on varsin harvassa paikassa. Hieman päälle vuoden vanhaa neitiä tämä ei tunnu haittaavan ollenkaan, päinvastoin :) täältä saa myös ihania, perinteisen mallisia lasten kelkkoja, jollaisen aion hankkia, kunhan neiti hieman kasvaa. Toistaiseksi pulkka on parempi vaihtoehto.