Lenin-setä asuu takapihalla ja muita lähinähtävyyksiä

Perjantai-ilta ei sujunut kovin auvoisesti. Viime viikolla rappukäytävään oli ilmestynyt lappu, jossa huomaavaisesti kerrottiin lämmityskatkoksesta perjantaista sunnuntaihin. Lapussa teksti oli muuten huomaavaisesti vain viroksi... Tässä talossa asuu lisäksemme tietääkseni ainakin yksi muukin suomalainen, jonka kielitaidosta en osaa sanoa mitään, ja lisäksi pari niin venäjänkielistä perhettä, etten usko heidän välttämättä ymmärtäneen viestiä. Ehkäpä asunnon omistajia on asiasta infottu yksilöllisestikin, mutta ainakaan vuokraemäntämme ei ollut ilmoittanut meille aiheesta. No, perjantaina lapsosen iltakylpyä laittaessani totesin, että nyt se sitten tosiaan katkesi. Keittelin lämpimät vedet kattilalla ja vedenkeittimellä, ja mielessäni nostin hattua äiteelleni, joka lämmitteli minun kylpyvesiäni samalla menetelmällä (tai itse asiassa vissiin puuhellalla). Asuimme omakotiraksavaiheessa hetken aikaa talossa, jonka mukavuuksiin ei kuulunut lämmin vesi, vuonna 1982. Respect, äitee.

Ehdimme jo harkita pikaista pakoa hotellin huomaan viikonlopuksi, mutta jo lauantaiaamuna vesikriisimme oli loppunut, taas pääsi suihkuun. Jäimme siis viikonlopuksi Tallinnaan ja tutustuimme taas pariin paikalliseen nähtävyyteen. Lauantaina kävimme Tallinnan kasvitieteellisessä puutarhassa, Botaanikaaedissa, viettämässä iltapäivää luonnon helmassa. Jokaiselle kotihortonoomille vierailun arvoinen paikka. Oma kukkien kasvatukseni rajoittuu muutamaan laatikolliseen samettirusuja parvekkeella, mutta tuolla pääsi ihailemaan uskomattoman monia ruusulajikkeita, puita ja muita kasveja. Pikkuneidiltä pointsit suurten kasvihuoneiden papukaijoille ja karppialtaalle. Botaanikaaed voisi toimia myös piknik-paikkana, ruohokenttää piisaa.

Sunnuntaina käväisimme Maarjamäen museoalueella, hieman Tallinnan keskustasta Piritaan päin. Ehdottoman hyvin piilotettu paikka muuten: polkupyörällä pääsisi varsin mukavasti perille pyörätietä, mutta pyöriä meillä ei valitettavasti täällä ole. Autoilijalle ei juuri opasteita ole, harhailimme hetken etsien museon sisäänpääsyä, enkä ole ollenkaan varma, ajoimmeko sittenkään ihan oikeaan paikkaan parkkiin... Itse museota voisin luonnehtia hyvin piilotetuksi helmeksi. Varsin kattava leikkaus Viron historiaan viimeisen reilun sadan vuoden ajalta, tosin näyttelystä jotain irti saadakseen on syytä osata viroa tai englantia, mieluummin ehkä ensin mainittua. Pikkuneiti piti taas vanhempia kiireisenä, joten kovin syvälliseen tutustumiseen ei ollut aikaa. Ehkä hyväkin, että neiti on niin kovin pieni, ettei ymmärrä esimerkiksi Toisen maailmansodan aikaisia kauheuksia vielä.

Museon takapihalle on siirretty menneisyyttä, joka mielestäni sinne kuuluukin: ei unohdukseen, mutta takapihoillemme muistuttamaan siitä, että asiat eivät aina ole olleet näin. Pikkuneidin ensimmäinen kommentti neuvostoaikaisista suurmiesten patsaista oli "iso setä!" Päässä alkoi välittömästi soida Pikku Pioneerin laulu, tai mikähän se nyt onkaan ("Lenin-setä asuu Venäjällä..."). Siellähän noita oli. Osa oli nähtävillä jo aiemmin käymässämme Miehitysmuseossa, suurempia oli dumpattu Maarjamäen linnan taakse. Varsinainen kauhugalleria.

Maarjamäen alueella olisi mielestäni potentiaalia vaikka mihin. Linnan alue on kaunis, mutta puskittunut ja piharakennukset ovat ilmeisesti vajaakäytöllä. Tallinnassa museoita riittää, ja tämä on tosiaan vähän syrjässä, joten alueen kunnossapito ei liene kaupungin prioriteetti numero yksi. Toivottavasti kuitenkin tulevaisuudessa tulee aika, jolloin alueeseen laitetaan vähän enemmän paukkuja, sillä paikka on mitä hienoin. Edelleen jäi käymättä siinä kummallisessa betonimonumentissa linnan alueen vieressä, sinne pitää mennä vielä erikseen. Kuvittelimme, että museoalueelta olisi päässyt myös betonihirvitykselle obeliskeineen, muttei päässyt, ja pienestä museovieraasta alkoi jätskitankkauksesta huolimatta loppua virta. Suuntasimme siis neidin mielestä viikonlopun parhaaseen seikkailuun, autopesulaan. Kun on melkein kaksivuotias, voi olla pienistä asioista järisyttävän onnellinen.

Lisäksi kävimme uudessa lähikahvilassamme. Pikkuneiti oli jostain syystä päättänyt, että nyt on päästävä kahvilaan isin kanssa, joten sinne siis. Kalamajan alueella, lähes Balti Jaamia vastapäätä sijaitseva trendikäs Boheem Kohvik on avannut pienemmän Väike Boheemin meiltä parin korttelin päähän. Eväs oli maittavaa, kahvila viihtyisä ja tunnelmallinen. Samassa liiketilassa toimi aiemminkin ravintola, jossa emme koskaan tulleet käyneeksi (eikä ilmeisesti kovin moni muukaan, koska ravintola tosiaan on nyt edesmennyt). En aluksi edes tajunnut sen olevan ravintola, vaan luulin jonkin sortin kampaamoksi ulkoa päin. Väike Boheem sen sijaan on rakentanut paikkaan myös kivan terassin, joka houkuttelee paikalle kulkijoita: aina siinä joku istuu, kun olemme ohi kävelleet. Toivomme menestystä uudelle paikalle!

Olen ollut laiska kirjoittelija, onhan tässä välissä tapahtunut kaikkea muutakin kivaa: esimerkiksi vanhavanha, mutta silti niin nuori, ystäväni kävi kylässä! Lisäksi poikkesimme pikaisesti Lennusadam-museossa ja Pärnussa. Niin, ja paljon ihan tavallista arkea: leikkipuistoilua, pestyä pyykkiä, imuroituja lattioita ja koiraulkoilua. Lähitulevaisuudessa taloutemme reissaa Lappiin jännäämään, sanooko toinen vanhavanha-nuori ystäväni tahdon, isovanhempien ja muiden visiittiä on luvassa, eräs neiti täyttää kaksi, ja niin edelleen. Kotiäidiksi mulla on koko ajan sata asiaa menossa!

Aegnan saari ja muuta kesäistä

Kesäpäivän seisaus. Vastahan se kesä tuli, ja nyt on muka jo menossa pois! En ala. Kertaakaan ei olla edes uimassa käyty... No, merivesi lämpenee hitaasti, joten eiköhän tässä vielä ehditä.

Viikonloppuna kävimme koko perheen voimin Tallinnan suomalaisten naisten yhdistyksen eli Suomettarien kesäretkellä Aegnan saarella Tallinnan edustalla. Kuvia seuraa, kun seuraavan kerran kirjoitan läppärillä. Eipä tuonnekaan olisi tullut lähdettyä, jos joku ei olisi vähän patistellut. Kannatti ehdottomasti mennä! Saarelle pääsi pienellä Juku-laivalla, joka starttaa Kalatorin kupeesta, melkein keskeltä kaupunkia mutta kuitenkin vähän syrjästä. Kalatorin vieressä pitää muiten paremmalla ajalla poiketa ainakin Eesti design-puodissa ja kovasti kehutussa Moon kohvikissa.

Lähdimme tosiaan matkaan koko perhe, siis minä, mies, pikkuneiti ja koira. Koiran mukaan ottaminen oli vähän hilkulla, saaren kotisivuilla näet lukee, että koirien tuonti saarelle on arveluttavaa ja tuomittavaa. Ei kuitenkaan kiellettyä, joten paremmin viroa taitava suometar kysyi laivayhtiöltä, mikä heidän koirakäytäntönsä on. Vastaus oli, että koira on tervetullut laivaan, mikäli se on kytketty ja sillä on kuonokoppa. Tämä on muuten käytäntö myös Tallinnan julkisessa liikenteessä virallisesti, tosin en ratikassa ole koskaan yhtään koiraa nähnyt. Herralle kuonokoppa siis (ei tykännyt, mutta tyytyy kohtaloonsa kun emäntä käskee, kuten kaikki perheen miehet, sanoi mies), ja matkaan. Koirien viemistä saarelle ei suositella varmaankaan siksi, että koko saari on luonnonsuojelualuetta, eikä virolainen koiran kiinnipitopolitiikka ole aina yhtä tiukka kuin suomalainen... Eipä olisi tullut mieleenkään päästää koiraa saarella irti. Kuonokoppaa ei sentään tarvinnut perillä pitää. Laivaan sai myös lastenrattaat, mutta Juku ei tosiaan ole mikään ruotsinristeilijä. Nostaa ne piti, onneksi seurueesta löytyi apua nosteluun ja koiran taluttamiseen, yhtä aikaa niitä olisi ollut vaikea tehdä. Ilma onneksi suosi, istuimme kannella ja ihailimme Tallinnaa mereltä käsin. Taas oli muutama loistoristeilijä rannassa ja toiset pari vuoroaan odottelemassa merellä kaupungin edustalla.

Aegnalla olimme siis edelleen Tallinnan keskustassa, hallinnollisesti saari näet kuuluu samaan alueeseen kuin se, missä nyt asumme... Siellä ei kuitenkaan esim. ole yhtään autoa, koko saarella. Pelastusryhmä oli parkissa rannassa, heillä näytti olevan kulkupelinä mönkijä. Joku oli hakemassa saapujia jollain golf-auton tapaisella. Polkupyörän kanssa saarelle tuli muutama matkailija, tiet/polut ovat ihan maastopyörällä kuljettavia. Maastovarmoilla rattaillamme eteni pikkuneidin matka, rattaita tuupanneelle miehelleni tuli kuntosalitreeni siinä samassa.

Vakituisia asukkaita saarella on kuulemma tasan kaksi. Majoitusta siellä kuitenkin olisi ollut tarjolla jonkinlaisissa retkeilymajoissa, telttaillakin olisi voinut. Saari on pieni, rantaviivaa yhteensä vain noin 10 km, mutta luonnoltaan yllättävän monipuolinen. Luonnonkaunis, voisi sanoa. Lintujen tiirailijalle kiinnostava paikka ja historiasta innostuneelle myös. Aegnan historia on varsin mielenkiintoinen, se on ollut sotilasaluetta niin Viron ensimmäisen tasavallan kuin neuvostovallakin aikana. Saarella on ollut pieni kylä, muutama maatila ja kappeli hautausmaineen. Kappelia ei enää ole, mutta hautuumaata kävimme ihmettelemässä, samoin sen vieressä suuria siirtolohkareita. Kävelimme rannalle nuotiopaikalle, laitoimme tulet ja paistoimme makkarat, pikkuneiti kävi meressä kahlaamassa ja lähti rannalta hirveällä huudolla, vedessä lutraten olisi kulunut helposti koko päivä. Nyt tiedän, minne tulla jos haluan viettää rauhaisan päivän biitsillä, sillä saaren hiekkarannat ovat upeat. Ja maksoihan reissu kokonaiset 12 euroa koko perheeltä.

Lauantai-iltana retken jälkeen sää vaihtui päivän auringonpaisteesta vesisateeseen, joten emme lähteneet Kadriorgin puistoon katsomaan ulkoilmaelokuvia, joita siellä olisi ollut tarjolla. Sen sijaan täytimme vatsamme jälleen yhdessä lähiravintolassa, Villa Thai oli paikan nimi. Vähän epäilytti tallinnalainen thai-intia-keittiö, mutta paikkaa on kehuttu kovin paljon, ja se on jälleen yksi Viron 50 parasta ravintolaa -listan paikoista. Varsin aidon oloista sapuskaa ja mukava miljöö, viihdyimme! Pikkuneidiltä pisteet leikkipaikalle ja isolle akvaariolle.

Muuten kesä etenee täällä mukavasti. Juhannus on iso juhla Virossa, kuten Suomessakin. Perinteetkin vaikuttavat samanlaisilta: paljon on ollut mainoksia eri paikkojen juhannusfestareista ja -kokkojuhlista, ruokakaupan tarjousten perusteella menu on sama kuin lahden toisella puolellakin. Grilliruokaa, makkaraa, olutta. Selver mainostaa jopa ilmaisia juhannusjuomia, ja minä jo ajattelin, että jopas, ilmaista bisseä. Ei sentään, alkoholittomia versioita vain saa kaupanpäällisinä. Harmillisesti juhannus osuu nyt viikonlopulle, sillä sitä juhlitaan täällä perinteiseen aikaan. Jussinpäivä voi siis osua arkipäivällekin, mikä olisi merkinnyt ylimääräisiä vapaapäiviä (miehelle, minun vapaapäiväni ovat vähän monitahoisempi käsite).

Kesän etenemisestä kertovat myös remontit ja tietyöt. Ihan parin korttelin sisällä rempataan ainakin viittä taloa, joten rakennustelineitä saa väistellä. Herrakoiralla on erityinen rakkaussuhde raksahaalarisiin miehiin, se juontaa ehkä juurensa sen pentuaikaan jolloin naapurustossamme tehtiin isoa remonttia, ja kaikki haalariveikot jäivät aina paijaamaan maailman suloisinta pentukoiraa. Maailman suloisin pentukoira tahtoisi edelleen mennä katsomaan jokaista haalariasuista, siksi etenemme ajoittain hitaasti. Paljon ystäviä sillä vaikuttaa täälläkin olevan, harmi etten osaa venäjää (vironkieliset työmiehet taitavat olla kaikki Helsingin raksoilla). Ainoa, mitä ymmärrän, on että koiraa luullaan chow-chow-rotuiseksi. Luulkoot, koska en osaa asiaa koiranrapsuttelijoille korjatakaan. En muutenkaan viitsi puutteelisella vironkielen taidollani alkaa ohikulkijoille selittää koiran rotua (suomeksi ja ruotsiksi mulla on siitä oikeastaan valmis spiikki, jos joku kysyy), yleensä sanon sen olevan chowin ja samojedin sekoitus, mitä se oikeastaan onkin pohjimmiltaan.

Lisäksi isompi Gonsiori-katu on laitettu poikki kaukolämpötöiden vuoksi. Massiivinen työmaa tekee miehen työmatkaan pienen mutkan, ja alueemme pienillä kaduilla liikennemäärät ovat kasvannet, koska Gonsiori syöttää aika paljon liikennettä Lasnamäeltä keskustaan päin. Pikkuneidin mielestä tietöitä saisi kuitenkin olla paljon enemmän: ei ole mitään viidyttävämpää kuin käydä katsomassa kaivinkoneita, traktoreita ja kuorma-autoja leikkipuistomatkan varrella. Leikkipuistoonkin mennään siis hitaasti ja ihmetellen, mutta minnekä täällä kiire olisi.

Kesäkaupungin ääniä siis riittää. Kaivinkonetta, katuporaa jne, autojen varashälyttimien huutelu kesäillassa kuulostaa melkein linnunlaululta, jota täällä kyllä myös kuulee. Yhtä kesän ääntä voisin kyllä olla kuulemattakin... Saamarin lehtipuhaltimet ovat rantautuneet tännekin! Ruohonleikkurin vielä kestää, se kun hurnuttaa tasaisesti. Mutta lehtipuhallin huutaa hetken, taukoaa, huutaa taas (hurrHURRRRRHurrrRRRrrr). Argh. Eikä siitä näytä kovin suurta hyötyäkään olevan, puistossa työmies hurnutteli jalkakäytäviä puhtaiksi lehmuksen (?) siemenistä, jotka seuraava tuulenpuuska lennätti takaisin jalkakäytävälle. Ihan turhaa meteliä siis.

Kylläpä muuten hävetti taas tänään käydä tuliaisviinakaupassa. Taas tullaan auton jouset soiden kohti kotimaata... Lastasin lapsen rattaisiin kahdeksan litraa jäykkää viinaa rannan poroaitauksessa. Oon minäkin perheenäiti. Sanoin kassapojalle viroksi, että meiltä nääs loppuu Suomesta viina näin juhannuksen alla. Ensi kerralla menen kyllä ilman lasta, niin ei ehkä hävetä niin paljon.

üks suvepäev

Yritin hirveästi kirjoitella näihin hienoja kuvatekstejä jne. En vaan toimi samalla käyttölogiikalla kuin tietokoneeni, siksi kuvat puhukoot puolestaan. Oltiin Kadriorgin puistossa, yli 20 asteen lämmössä heilumassa. Matkalla kuvailin muutaman katukuvan lähimaastoista, tältä meillä siis näyttää. Kesä on tosiaan täällä, hyvästi toppahaalarit!

Turistiviikonloppu

Tämä maa jaksaa yllättä. Viime viikonloppuna lähdimme ajelulle Tallinnan lähiympäristöön, eksymään luovasti. Se kannattaa kokemukseni mukaan usein. Joskus talvikelillä olimme käyneet katsomassa Neemen kylää, Tallinnasta itään. Nimensä mukaisesti Neeme sijaitsee niemellä, ja siellä vaikutti olevan aika paljon kesämökkejä. Virossahan rantarakentamista on rajoitettu paljon tiukemmin kuin Suomessa, käytännössä kenelläkään missään ei ole omaa rantaa. Neemen kaltaisessa paikassa pääsee lähimmäs rantaidylliä, kapealla niemellä meri näkyy parhaassa tapauksissa molemmin puolin niemeä omista ikkunoista. Todennäköisesti Neemessä on myös vakituista asutusta, mutta suuri osa taloista vaikutti tosiaan olevan kesämökkejä. Osa uusia, osa vanhempaa tekoa, kooltaan laidasta laitaan.

No, koska Neeme oli tosiaan nähty, katsoimme sitten seuraavan niemenkärjen, Kaberneemen. Samanlaiselta vaikutti, pieni kalasatama ja mökkejä, rauhallinen ja idyllinen paikka. Satamassa ihmiset rassailivat veneiden pohjia ja pihoja kupsuteltiin, koska oli kaunis päivä. Minulla oli kutenkin nälkä, ja paikassa mainosti itseään, tosin hyvin maltillisesti, ravintola ja bed and breakfast -paikka, joten päätimme lähteä haukkaamaan jotain. Osoite oli lievästi epäilyttävä, ties millaista "palvelua" saisi paikasta, jonka osoite on Punase Laterna tee eli Punaisen lyhdyn tie... Paikan pihaan ajaessamme oletimme sisällä olevan jotain samanlaista kuin esim. Vaasan saariston pienet ruokapaikat; hampurilaisia, keskikaljaa ja ehkä jotain pientä paikallisväriä kalan muodossa. No eipä ollut. Oli OKO resto.. Varmaan paras paikka, jossa täällä olen käynyt syömässä. Ja tosiaan rantakylässä, josta ei ikinä uskoisi löytävänsä tällaista helmeä!

Paikka oli kuin suoraan jonkin vaateketjun merihenkisen kesämalliston kuvauksista. Isoja, iloisia perheitä nauttimassa rauhallisia illallisia, pellavapäiset lapset leikkimässä siistissä leikkipaikassa, hymyilevät tarjoilijat ja skandinaavisen vaalea, pelkistetty sisustus. Huikea maisema valkealle hiekkarannalle ja merelle.  Ruoka oli hyvää ja selkeästi kunnianhimoista, lista lyhyt mutta ytimekäs. Hyvistä aineista selkeää mutta herkullista ruokaa. Söin päivän kalan, joka oli Pärnusta kalastettua turskaa, erinomaista. Sen kanssa tarjoiltu herne-juuresmuusi oli myös erinomaista, tosin en sitä kovin paljon ehtinyt nauttia, koska pikkuneiti pihisti lautaseltani suurimman osan. Mies söi vasikanposkia, erinomaisen mureita kuten kuuluukin. Pikkuneiti söi pastaa, oikein hyvä lastenruoka, mutta muusi äidin lautasella oli sittenkin parempaa mademoiselle connaisseurin mielestä. Meidän ei pitänyt syödä jälkkäriä, mutta söimmepä sittenkin, koska ruoka oli niin älyttömän maukasta. Söin varmaan parasta creme brûleeta koskaan. Se oli tehty vuohenjuuston kera, eikä ollut ollenkaan niin makeaa kuin ne tapaavat olla. Myös miehen tilaama raparperikakku oli kuulemma hyvää, eikä ollenkaan niin makeaa kuin täällä kakut ja jälkiruuat tapaavat olla. Ja koko setti alle 45 euroa, tosin joimme vain vettä. Suomessa tuon olisi saanut kertoa kahdella, ja sittenkään en ole ihan varma, olisiko saanut yhtä hyvää ruokaa yhtä hienossa paikassa. Ravintola on tosiaan tunnustuksensa ansainnut, se on valittu mm. v.2011 Viron parhaaksi perheravintolaksi. Allekirjoitan.

Kokit ovat jo nostaneet profiiliaan ammattikuntana, koska näemme ensimmäiset tähtitarjoilijat? Ei nimittäin ole ihan samantekevää, kuinka tilaus otetaan vastaan ja ruoka kannetaan pöytään, itse asiassa se on varsin suuri osa ravintolaelämystä, jos asiaa oikein ajattelee. Yksi asia, joka juuri OKO restossa kiinnitti positiivisella tavalla huomiota, oli tarjoilijoiden ammattitaitoisuus ja iloinen asenne. Elätin itseäni ja kustansin opiskelijaelämäni hauskoja asioita kantamalla lautasia jos jonkinlaisissa syöttölöissä vuosikausia. Tiedän mielestäni alasta ja työstä jotain. Aika usein tekisi mieli ottaa itse tarjotin käteen ja todeta tarjoilijatytöille ja -pojille, että "antakaas kun täti näyttää". Ihan pahaa tekee, kun kantavat lautasia väärin ja vievät tiskiin pöydästä yhtä-kahta kuppia kerrallaan, tulee muuten kilometrejä niihin työkenkiin. Eniten harmittaa, kun eivät osaa käyttää tarjotinta edes lasien kantamiseen pöytään. Pahimmillaan lättäävät laseja kantaessaan kätensä viinilasin ympärille niin että CSI:llä ei kauan menisi selvittää, kuka tarjoilijoista myrkytti tärkeilevän suomalaistädin. Salihenkilökunnan ammattitaidossa ei siis ole yleensä juuri kehumista. No, Suomessakin aika moni tarjoilija tekee työtä tilapäisesti ja ilman koulutusta, juuri esim. opintojen ohella, mutta silti. Joitain perusasioita olisi ehkä hyvä osata kuitenkin, ja ihan laadukkaissakin ravintoloissa täällä näkee täysin ala-arvoisia esityksiä, mutta Kaberneemessä osattiin myös tarjoilu.

Sunnuntaina lähdimme jatkamaan projektiamme Tallinnan tunnetumpien nähtävyyksien läpikäynnissä, tutustuimme hiljattain rempan jäljiltä avattuun TV-torniin. Ja hienoksi olikin rempattu. Alakerrassa olisi voinut katsoa tornin historiasta kertovia filmejä, mutta tyydyimme valokuvanäyttelyyn, koska pieni kanssaturistimme ei olisi varmaankaan viihtynyt elokuvateatterin pimeydessä, tai ainakin toisten elokuvanautinto olisi voinut kärsiä... Tornin historiahan sinänsä on mielenkiintoinen, Moskovan olympialaisten hengessä rakennetusta tornista tuli itsenäisen Viron monumentti, kun vuonna 1991 virolaiset julistautuivat itsenäisiksi ja puolustivat torniaan, ja siten estivät Neuvostoliiton yritykset kaapata Viro takaisin helmoihinsa. Noin lyhyesti.

Ylös hissillä päästyämme ihailimme maisemia, sieltä tosiaan näkee kauas! Jos Maija Vilkkumaa lauloi kodista "siellä, mistä näkee Tallinnaan", niin hyvällä kelillä tuolta olisi voinut nähdä Helsinkiin ihan helposti, siltä se ainakin tuntui. Aika huikeaa oli, että tornin lattiassa oli lasisia kohtia, joiden päällä saattoi seistä "tyhjän päällä", siis katsoa jalkojensa alta suoraan alas maahan. En suosittele korkeanpaikankammoisille. Maisemien lisäksi voi ihailla Viron menneitä ja nykyisiä saavutuksia futuristisista, kääntyvistä kosketusnäytöistä. Enpä tiennyt, että Paiste (se rumpufirma) on virolaista alkuperää, tai että ensimmäinen leikkauksessa kumihanskoja käyttänyt lääkäri oli virolainen. Ihan hirveän tarkkaan en ehtinyt tutustua tieteen ja tekniikan saloihin, koska pikkuneidin mielestä oli ihan valloittavan mahtavaa juosta ympäri tornia. Pallotuolit, joita siellä myös oli useita, olivat myös neidin mielestä testaamisen arvoisia, ihan jokainen. Piti yrittää pysyä perässä. Kivaa oli meillä kaikilla siis.

Mitä muuta viime viikonloppuna olisimme voineet tehdä? No, ainakin osallistua Teeme ära -tapahtumaan, eli koko maan kattaviin siivoustalkoisiin. Lauantaina siis oli koko Viron laajuinen tapahtuma, jossa tarkoituksena oli aktivoida tavallisia kansalaisia siivoamaan nurkkiaan. Jäteautot kiertelivät ilmaiseksi hakemassa romut nurkista, ihmiset siivosivat julkisia paikkoja ja kerrostalojen pihoja jne. Tiedotusvälineiden mukaan eri tavoin tapahtumaan osallistuneita eri puolilla maata oli ollut n. 30 000, mikä on siis noin pari prosenttia koko väestöstä. Koskas Suomessa saadaan liikkeelle reilut 100 000 kansalaista vapaaehtoisesti talkoohengessä nurkkia putsaamaan, kysyn vaan?

Kulttuuria ja poroja

Viime viikonloppuna kävimme tutustumassa lähinähtävyyteen, Viron taidemuseoon Kumuun. Tarkemmin ottaen kävimme sen uudessa osassa, joka on jo rakennuksena mielestäni näkemisen arvoinen. Museo sijaitsee Kadriorgin puistossa, ja mielestäni näyttää puiston puolelta rantaan ajetulta laivalta. Museon on suunnitellut suomalainen arkkitehti Pekka Vapaavuori, joka on mielestäni tehnyt varsin hyvää työtä. Museo, vaikka moderni onkin, istuu paikkaansa historiallisessa puistossa hyvin, ja on myös sisältä toimiva kokonaisuus.

Tutustuimme perusnäyttelyyn, joka käsitti kaksi kerrosta, ja lisäksi pariin pienempään näyttelyyn. Näihin yhteishinta meiltä oli perhelipulla 7,50 euroa, ei paha hinta mielestäni. Samalla hinnalla olisi mukaan saanut vielä pari tenavaa lisää. Perusnäyttelyissä sai aika kattavan kuvan Viron taiteesta n. 1600-luvulta tähän päivään saakka. Ensimmäinen osa, Varamu (suom. kaiketi aarreaitta) käsitti taidetta toiseen maailmansotaan saakka ja jälkimmäinen osa, Rasked valikud (vaikeat valinnat) toisen maailmansodan jälkeisen ajan taidetta. Ensimmäinen osa oli varsin samanlaista kuin suomalainenkin taide vastaavana aikana, kansallisromantiikkaa jne. Toisessa osassa näkyikin sitten suurempia eroja, sosialistinen realismi vaikutti aika paljon Viron taiteeseen neukkuaikana, mutta toisaalta joukossa oli hyvin omaleimaista, minusta nimenomaan virolaista taidetta. Mielenkiintoinen katsaus, vaikka kävimmekin näyttelyt läpi aika vauhdilla johtuen pienestä kirittäjästämme, joka ei vielä suuresti osaa nauttia taide-elämyksiatä, mutta nauttii siitä, että museossa oma ääni kaikuu...

Perusnäyttelyiden lisäksi vilkaisimme latvialaisen nykytaiteilijan Šarunas Saukan näyttelyn ja Vinum et Panis- näyttelyn. Sauka oli aika mielenkiintoinen, loputonta helvettiä töissään kuvaava taiteilija. Oudolla tavalla samaan aikaan mielenkiintoisia ja ahdistavia, luotaantyöntäviäkin maalauksia. En ollut taiteilijasta aiemmin kuullut, mutta voin suositella kyllä muillekin. Vinum et Panis oli kokoelma viiniin ja leipään, tai ylipäänsä syömiseen, liittyvää taidetta, mukana oli niin kirkkotekstiilejä kuin hilpeitä maalauksia majataloistakin. Ihan jees, ei mikään erikoinen kuitenkaan.

Viinistä ja leivästä tuli nälkä, joten poikkesimme myös museon kahvilassa. Hinnat ehkä hieman keskustaa kalliimpia tai samoissa luvuissa, syömämme piirakat ja marjakakku olivat kyllä hyviä. Ruoka-annosten hinnat eivät vaikuttaneet kovin kalliilta, ja tänne olisi helppo poiketa pikkuneidin kanssa, joten taidamme käväistä museolla syömässä toistekin.

Tänään taas tutustuin neidin kanssa toisenlaiseen kulttuuriin, suomalaiseen olutmatkakulttuuriin. Kävin tapojeni vastaisesti Norde Centrumin Rimissä kaupassa. Se sijaitsee ostoskeskuksessa, joka on lähimpänä satamaa. Ilmeisesti aika moni hiihtolomailija oli päättänyt poiketa sinne ennen laivan lähtöä. Klo 10 aamulla kahvilan pöydät olivat täynnä keski-ikäisiä suomalaisturisteja, lähes kaikilla oluttuopponen edessä, tai aamukahvi konjakin kera. Marketissa en kehdannut avata suutani, koska vähän hävetti olla yksi sen maan kansalaisista, jotka roudasivat selkä vääränä viinaa kassalle. Edessäni jonossa olleet nuoret miehet eivät tosin ostaneet viinaa, vaan energiajuomaa... Taisi olla jano edellisillan jäljiltä, sen verran kokouksentuoksuista porukkaa.

Valitettavasti me suomalaiset erotumme täällä katukuvasta, eivät toki kaikki, mutta aika monet. Virolaiset pitävät meitä tyylittöminä ja töykeinä, enkä toisaalta ihmettele. Hyvinpukeutuvat ja -käyttäytyvät eivät sitten erotu, joten eivät pistä silmäänkään kuten tuulipukuturistit. Osa töykeydestä selittyy meidän tavallamme puhua kovaan ääneen. Virolaiset käyttävät tosiaan ääntään hiljaisemmin kuin suomalaiset, yleensä ainakin. tyylikkyydestä voidaan olla montaa mieltä, mutta ainakin täällä pukeudutaan hieman eri tyylillä kuin Suomessa. Vaikutteita idästä on enemmän, naiset pukeutuvat suomalaisesti ajatellen epäkäytännöllisesti, ja satsaavat ulkonäköönsä enemmän. Parturissa käyminen on toki paljon halvempaa täällä, mutta mielestäni poroturistin voi tunnistaa myös hiuksista. Uloskasvanut permanentti tai 15 sentin juurikasvu ovat aika varmoja poron merkkejä. Niin, ja sellaiset megatrendikkäät puna-liila-mustat eri puolilta eri pituiset hiusmallit myös. Täällä suositaan enemmänkin klassista linjaa, mitä tulee hiusten leikkaukseen ja väreihin.

Olen yrittänyt naamioida itseäni paikalliseksi, ensi töikseni kävin kampaajalla ;) Lisäksi hankin talvitakin, jonka hupussa on (teko)turkisreuna. Se on ihan must, jos kokoturkkiin ei ole varaa tai hinkua. Kettutyttöjä ei juuri näy (jos ei lasketa tyttöjä, joiden päällä on kettu), turkiksien spreijaajalle olisi töitä... Tosin voisi olla aika vaarallista alkaa mummeleiden turkkeja spreijailla, kun ympärillä liikkuu jatkuvasti kymmeniä turkkimummoja, muuallakin kuin Stockalla. Muuten en juuri ole viitsinyt naamioitua, vaan kuljen ilman korkoja ja farkuissa näin talvisaikaan, kesällä voi sitten vähän enemmän irrotella.

Muutama vinkki turisteille

Tänä viikonloppuna saimme vieraita Suomesta, kivaa! Saa meille tulla muutkin, ja siksi ajattelinkin kirjoittaa muutaman vinkin turisteille, meille tuleville ja ehkä muutenkin.

Ensinnäkin, Tallinna on tätä nykyä aika turvallinen kaupunki. Toki, jos ympäripäissään lähtee lompakko takataskussa harhailemaan Aikuista Naista hoilaten yksin baarista hotellille, niin ryöstetyksi tulee. Mutta niin tulee Helsingissä, Vaasassa tai Sahalahdellakin. Täällä uskaltaa hyvin liikkua kaikkina vuorokaudenaikoina, isoin riski ovat taskuvarkaat, joita kannattaa varoa etenkin massatapahtumissa ja muutenkin tungoksessa liikkuessa. Minulta ei vielä ole viety mitään, mutta olen kuullut aika etevistä pitkäkynsistä täällä. Jos tulee autolla, ei autoon kannata jättää mitään varastamisen arvoista ainakaan näkösälle (navigaattorit, levyt, elektroniikka, lastenistuimet jne). Liikenne Virossa on ripeämpää kuin Suomessa, muttei täällä mitenkään reikä päässä kannata kaahata. Liikennesäännöt ovat kuin Suomessa, oikealta tulevaa väistetään jne. Suomalaisiin suhtaudutaan vähän vaihtelevasti, tämä näkyy liikenteessäkin: suomen kilvissä olevalle autolle ei niin helposti ehkä anneta tietä kin Virolaiselle, ainakin omien empiiristen tutkimustemme mukaan...

Lasten kanssa reissatessa suosittelen lämpimästi ottamaan kärryttelyikäisille mukaan ne ihan kunnon vaunut, ei matkarattaita, jos aikoo liikkua muuallakin kuin ostoskeskusympäristössä. Tämä on talvella ihan pakollista, pienillä pyörillä täällä ei liikuta yhtään minnekään. Kesäaikaankin jalkakäytävät ovat paljon huonommassa kunnossa kuin Suomessa, kunnon rattaat on oltava. Tallinnan vanha kaupunki on kaunis ja kiva kohde monenikäisille, mutta itku tulee jos siellä mukulakivillä pitää tuuppia kapearenkaisia matkarattaita.

Lastenruokia ja muuta lastentavaraa saa täältä kuin Suomestakin. Valmisruuat ovat vaan melkein kaksi kertaa kalliimpia, jotkut jopa yli sen. Jos muksu siis syö purkkiruokaa, suosittelen ottamaan ainakin jonkin verran purkkeja mukaan.

Taksit ovat suomalaisittain halpoja, niitä kannattaa suosia. Etukäteen tilattaessa voi esim. pyytää autoon lastenistuimen, tai taksin joka ottaa kyytiin myös koiran. Takseissa tulee olla hinnasto ulkopuolella näkyvissä, jos ei ole, älä mene kyytiin... Kuskit puhuvat vaihtelevasti kieliä, kannattaa kokeilla ainakin suomea, englantia, viroa tai venäjää jos osaa. Hintaa voi kysellä hieman etukäteen, jotta ei joudu maksamaan ihan kohtuutonta porolisää matkastaan. Tippiä voi myös jättää vähän, mutta se ei ole pakollista. Hyviä taksifirmoja ovat esim. Tallink takso ja Tulika takso, muitakin hyviä toki on. Julkisilla kulkeminenkin onnistuu, kun katsoo reittejä vähän etukäteen. Ratikoiden, rollikoiden ja bussien kunto vaihtelee suuresti, osa on ihan uusia ja osa brezhnevin ajoilta. Hinta ei päätä huimaa, ja ilmeisesti tänne on jatkossa tulossa ilmainen paikallisliikenne, tästä tosin keskustellaan vielä. Tallinnan keskusta on sinänsä aika kompakti, mutta jos tahtoo esim. isompiin ostoskeskuksiin, voi kävelymatkasta tulla pitkä. Satamasta pääsee ilmaisella bussilla ainakin Rocca al Maren ostoskeskukseen, joka on ihan järkyttävän suuri! Sen vieressä ovat myös ulkoilmamuseo ja eläintarha, kummassakaan ei olla vielä käyty, odotellaan vähän parempia kelejä.

Shoppailu täällä kannattaa suunnata juuri noihin ostoskeskuksiin, valikoima on parempi kuin keskustassa ja hinnat ihan ok, ei mitenkään erityisen halpaa kuitenkaan. Jos haluaa jotain käsitöitä tms, ne saa kyllä paremmin keskustasta. Keskustasta ja vanhasta kaupungista löytyvät paremmat ruokapaikat, ostareilta saa lähinnä ketjumättöjä ja ylihintaista italialaista ruokaa. Ruoka on halvempaa kuin Suomessa, suosittelen tippaamaan ravintoloissa käydessä, palkat ovat alalla tosi alhaiset. Hyväkin ravintola saattaa näyttää ulospäin kauhealta räkälältä, ei kannata antaa ulkonäön pettää.


Vielä koiravieraille huomauttaisin ekinokokkimadotuksen pakollisuudesta, rokotusten on myös oltava kunnossa. Eläinlääkärit tietävät yleensä, mitä rokotuksia koira matkalle tarvitsee.

Tässä muutama pieni vinkki, kirjoitan lisää kun jaksan ja muistan. Nyt vaan odotellaan, kuinka meidän vieraiden autokaupoissa mahtaa käydä...

Viinaa R-kioskeihin!

Ai niin, sehän on siellä jo, ainakin Virossa. Virolainen alkoholikulttuuri ansaitsee mielestäni muutaman rivin.

Ei Ärrältä ihan kirkasta taida saada, mutta viiniä ainakin. Lähikaupoissa on hyvinkin pientä Alkon myymälää vastaavat valikoimat oluita, viinejä ja väkeviä, ainoastaan ulkomaisten oluiden tarjonta on ehkä hieman kapeampaa kuin Suomessa.  Laatuviinejä saa alkoholikaupoista ja esim. Stokkalta. Yleisesti ottaen tuntuu siltä, että Virossa suhtaudutaan vapaammin alkoholiin kuin Suomessa. Täällä vallitsee enemmänkin eurooppalainen juomakulttuuri, niin paljon kuin sitä sanaparia vihaankin (sillä yhtä lailla Suomi on Eurooppaa kuin Ranska tai Italiakin, ja kaikissa maissa asuu alkoholisteja myös. Mikä siis on eurooppalainen tapa juoda, kysyn vaan.) Suomalaisten hyssälöitsijöiden mukaan varmasti virolaisten olisi pitänyt kuolla viinaan jo ajat sitten, sen verran vapaata täällä alkoholipolitiikka on. Pari esimerkkiä:

1. Eräänä perjantai-iltana olin koiran kanssa kävelyllä, ja sain päähäni, että olisi kiva tehdä lauantaina lounaalle risottoa. Valkoviiniä ei meillä kuitenkaan ollut, enkä ollut ajatellut mennä kauppaan lauantaina. Niinpä kävelin koiran kanssa paikalliseen viinakauppaan, ostin pullon valkkaria ja kävelin kotiin. Suomessa tämä ei olisi onnistunut, koska a) kävelin tosiaan puotiin sisälle koiran kanssa, ai kauheeta, eihän se nyt käy, joku allergikko voi tykätä huonoa ja b) kävin viiniostoksilla pe-iltana klo 21.30. Täällä lyödään hanat kaupoissa kiinni klo 22. Ei näkynyt jonoa, eikä minkäänlaisia häiriökäyttäytyjiä.Ja kyseessä oli siis ihan puhdas viinakauppa.

2. Viime viikonloppuna taas vanhempani olivat käymässä. Lähdimme mieheni ja isäni kanssa käymään paikallisessa supermarketissa. Siellä oli lauantain tapaan kaikenlaisia tuotemaistiaisia, oli suklaata, suolaista piirakkaa ja juustoa, alkoholiosastolla maistatettiin paria uutuuslikööriä. Kyllä, ilmaista viinaa supermarketissa, eikä taaskaan yhtään häiriöksi käyttäytyvää humalikkoa missään. Isäukko nauroi, että "Suomessa tuohon olisi ollut kilometrin jono". Varmaan olisikin, mutta täällä tuohon on totuttu.

Kyllä Virossakin on alkoholiongelmaisia, ja muitakin päihteiden väärinkäyttäjiä.Tähän mennessä heihin olen törmännyt aika vähän. Roskiksiamme oli dyykkaamassa joku paikallinen geologi, kuten paikalliset heitä kutsuvat, tässä viime viikolla. Kodittomia on Tallinnassa aika paljon, osa alkoholiongelmaisia, osa ilmeisesti ei. Paikallinen sosiaaliturva on aika olematonta, ja työttömäksi jääminen voi helposti tarkoittaa myös kadulle joutumista valitettavasti. Liikun varmaankin väärissä puistoissa, koska yhteenkään pultsariporukkaan en ole vielä törmännyt missään. Toki, kaikessa täytyy muistaa, että asumme ns. parempien ihmisten asuinalueella. Ei tarvitsisi ylittää kuin Laagna tee, ja olisi Lasnamäen puolella, siellä asiat ovat ehkä hieman toisin.

Eilen kävin Kadriorun puistossa ihmettelemässä kiinalaista uudenvuodenjuhlaa pikkuneidin kanssa. Porukkaa oli kuin pipoa, varmasti tuhansia ihmisiä pakkautuneena puistoon, joka tosin on aika suuri. Itse esiintymislavan lähelle (siinä presidentinlinnan takana) en uskaltanut neidin kanssa mennä, koska luminen puisto oli tallautunut sohjoksi ja eteneminen vaunujen kanssa oli hankalaa. Jo silkka väenpaljous oli hauskaa katseltavaa, vaikka varsinaiset esitykset menivätkin meiltä vähän sivu suun. Yleisesti ottaen aika rauhallisesti sujui, pari poliisia oli valvomassa tilannetta, ja lisäksi pari järjestyksenvalvojaa. Suomessa joku turvallisuusbyrokraatti olisi saanut paskahalvauksen tilaisuuden turvallisuuden laiminlyönnistä, mutta kaikki vaikutti sujuvan kivasti. Tästä iltajuhlasta loistivat poissaolollaan humalaiset, yhtään kaljatelttaakaan en nähnyt missään. Tai no joo, yhden rouvan näin taluttavan kännistä miestään, ja kävikin sitten ilmi että suomalaisia olivat... Vaikka pahin viinaralli Suomesta onkin taittunut, on edelleen niitä, joille Viro merkitsee maata, jossa viina on puoli-ilmaista ja kaikki naiset myytävänä. Näitä ihmisiä saamme kiittää kivasta lempinimestämme, pohjoisesta tulee poroja. Jos joku paikallinen tiedustelee olenko virolainen, käytän ice-breaker-ilmaisuna tavallisesti lausetta "ei, ma olen poro". Yleensä paikalliset nauravat itseironialleni.

Jatkona vielä byrokratiaosastoon: saimme isikukoodit, eli paikalliset henkilötunnukset, ja kävimme poliisiasemalla hakemassa ID-kortteja. Sitä varten piti käydä kuvauskopissa, joka kuului homman hintaan, ja josta kuvat menivät sähköisinä suoraan virkailijan koneelle, mikä sinänsä on ihan loistohomma. Kuvaus oli aika mielenkiintoista neiti vähän päälle yksivuotiaan kanssa... Kuvissa kun pitäisi olla kuin passikuvissa: katsoa suoraan kameraan, ei hymyillä, silmät auki ja samalla tasolla. No, jonkin aikaa ähellettyämme saimme kuin saimmekin koko perheen kuvattua, ja menimme tiskille tekemään hakemukset loppuun. Kaikki tähän asti melko OK. Otimme kaksi jonotusnumeroa, ajattelimme mieheni kanssa että homma menee nopeammin, kun asioimme kahdella tiskillä. No joo, voisi sen niinkin sanoa.

Minun kohdalleni osunut virkailija ei puhunut juurikaan muuta kuin viroa, vaikka oli muuten varsin ystävällinen. Mukanamme ollut mieheni virolainen työkaveri ihaili, kuinka hienosti osasin tälle vastailla ja kuinka paljon ymmärsin... Käytännössä hoidin homman kokonaan viroksi! Periaatteeni on ollut, että puhun niin pitkälle viroa kuin kielitaito riittää, vaihdan englantiin jos ei riitä ja vasta viimeisenä yritän suomeksi. Kotirouvan elämässä runsaahkossa telkkarin katsomisessa on puolensa, sillä tekstityksistä sanasto tarttuu :) Mieheni kohdalla ei käynyt virkailijan suhteen yhtä hyvä tuuri. Mies sääti jotain tyttäremme kanssa, joten hän ei singahtanut tiskille samalla sekunnilla, kun virkailija painoi nappia. Tämän vuoksi virkailija olisi ottanut heti saman tien seuraavan numeron, odotteli oikeasti ehkä 10 sekuntia ennen kuin vaihtoi numeroa. Mies kuitenkin meni tiskille, ja tiedusteli (englanniksi), miksi tämä vaihtoi numeron niin äkkiä. "You took so fucking long" oli vastaus, sanatarkasti. Että sellainen palvelu. Hommassa kesti myös varsin kauan, minkä seurauksena väsynyt ja nälkäinen pikkuneiti sai täysimittaisen itkupotkuraivarin, kun aloin pukea hänelle vaatteita päälle lähtiessä. Tosin mieheni työkaverikin sanoi, että hänenkin teki mieli heittäytyä lattialle huutamaan, sen verran tahmeaa oli palvelu. Toivotaan siis, ettei virolaisissa virastoissa kovin paljon tarvitse asioida enää.  

Ps. piti muuten kaivaa viimeisiään vetelevä läppäri blogin kirjoittamista varten. Ihqutrendikkäällä I-lelulla kirjoittaessa ei kappalejakoja saa näkyviin, oi miten kivaa. Muutenkin läppärillä kirjoittaessa on puolensa, kuten nuolinäppäimien käytön mahdollisuus, tekstin korjaaminen kosketusnäytöltä on nakkisormilla aina välillä hankalaa. En myöskään ole keksinyt, kuinka kuvia lisätään blogiin I-lelulla, joten pitänee asentaa kamerasta kuvat myös läpsykkään ja latailla tännekin jokunen.