Suuri Lomareissu - eli sinne ja takaisin

Noniin, tämän perheen lomareissut tälle kesälle on lompsittu. Kolmessa viikossa ehtii kaikenmoista kivaa, joskin paljon jäi tekemättäkin, monia vierailupaikkoja vierailematta ja niin edelleen. Olen pahoillani, jos emme ehtineet käydä juuri Teillä! Aika kun aina tuntuu loppuvan kesken... Eikä meidän tarvitse vielä käydä edes pakollisissa puuhamaissa! Apua, miten minnekään ehtii sitten, kun pitää vielä mahduttaa samaan lomaan Särkänniemi, Muumimaailma, Ähtärin eläinpuisto, Heureka, Linnanmäki, Jukupark...

Loma lyhyesti, osa 1: Puola

Aloitimme lomareissun perinteisesti lentokentältä. Miehen työn vuoksi on parasta tehdä kaikille soittelijoille selväksi heti ensimmäisestä päivästä, että hän ei ole käytettävissä (ja ehkä vähän miehelle itselleenkin...). Tämä tapahtuu kivuttomammin siten, että buukataan ensimmäisestä lomapäivästä lennot jonnekin, mistä ei voi "ihan vaan nopeasti piipahtaa" toimistolla. Tällä kertaa matkustimme niinkin eksoottiseen paikkaan kuin Puola, tapaamaan pienen neidin pieniä serkkuja ja vähän kummejakin. Lensimme Air Balticilla (varsin käypäinen halpalentoyhtiöksi, muuten) Tallinnasta Riikan kautta Varsovaan, sieltä jatkoimme junalla Lodziin, joka on keski-Puolalainen teollisuuskaupunki. Expatriatismi kulkee ilmeisesti suvussa... Tosin serkut ovat muuttamassa takaisin Suomeen piakkon, parivuotinen Puolan-komennus on lusittu.

Puola olisi muuten mitä mainioin lomakohde muutenkin kuin sukulointia ajatellen, ja olemme siellä käyneetkin aiemmin, silloinkin tosin paikallisen ystävän luona. Asiat toimivat varsin mukavasti, hinnat ovat erittäin kohtuulliset suomalaisesta näkökulmasta, kesäsäät yleensä lämpimiä (onneksi emme sattuneet pahimman helleaallon aikaan paikalle), ainoastaan paikallisten kielitaidossa voi olla puutteita etenkin turistialueiden ulkopuolella. Aika kaukana ovat ne ajat, jolloin puolalaisen taukopaikan vessan virkaa toimittivat reiät komeron lattiassa. Tosin osa puolalaisista nähtävyyksistä ei ole varsinaisia riemulomalandioita, kiitos toisen maailmansodan. Auschwitzissä olemme käyneet jo aiemmin, eikä se kovin lähellä olisi ollutkaan, joten kävimme menettämässä uskoamme ihmiskuntaan Lodzin juutalaisella hautausmaalla ja Radegastin juna-asemalla.

Lodzissa oli ennen toista maailmansotaa varsin kukoistava tekstiiliteollisuus, jota pyörittivät pitkälti juuri juutalaiset. Tästä johtuen kaupungissa oli suuri juutalaisyhteisö. Natsit perustivat kaupunkiin geton, johon sullottiin yli 200 000 juutalaista. Radegastin aseman kautta kulki heistä suurimman osan tie tuhoamisleireille, koko getossa oli jäljellä 880 asukasta sodan loppuessa. Pedantti kirjanpito aseman kautta kulkeineista oli aika vaikuttava, asemahallin museossa näytti olevan ehkä edesmenneiden sukulaisia selaamassa "matkustajalistoja". Hautausmaalle on haudattu getossa kuolleita, tuo kenttä muutamine tyhjiksi jääneine joukkohautoineen oli aika pysäyttävä. Myös hautausmaan vanha puoli oli mielenkiintoinen, hautakivien tulkinnassa hepreankielen taito olisi ollut tosin tarpeen. Aikamoisia muistomerkkejä oli pystytetty aikansa merkkihenkilöille.  

Puolan historia ei kaiken kaikkiaan ole sieltä iloisimmasta päästä Euroopassa, koko maa on välillä lakannut olemastakin, ja sen yli on pyyhkäisty lännestä ja idästä monella vuosisadalla. Kaikki tämä huomioiden, puolalaiset vaikuttavat yleisesti ottaen iloisilta ja ulospäinsuuntautuneilta tyypeiltä, tai ehkä tämä harhaluulo johtuu vain Virossa vietetystä ajasta. Suomalaiset kun vaikuttavat aivan sydämellisen avoimilta verrattuna virolaisiin monissa tilanteissa. Puolassa etenkin lapsiin suhtaudutaan paljon positiivisemmin kuin Virossa tai Suomessakaan. Pieni neiti sai aina ihailijoita, junassa ventovieraat tulivat juttelemaan neidille ja avuliaita käsiä löytyi availemaan ovia rattaiden kanssa kulkijalle. Vaikka yhteistä kieltä ei aina ollutkaan, kaupat sai aina tehdyksi joka paikassa. Ulkoisesti Puola on kuitenkin mielestäni edelleen rähjäisemmässä kunnossa kuin esimerkiksi Viro, kadut huonompia ja talojen julkisivut kehnommassa kunnossa heti, kun mennään aivan ydinkeskustojen ulkopuolelle. Hurjasti siellä on kuitenkin kaikesta tarjontaa, mikä on sinänsä ihan ymmärrettävää: puolalaisia on yli 38 miljoonaa, joten on siellä kysyntääkin.

Meillä kotona oli joka kesä ulkomaalaisia työntekijöitä kun olin mukula: vihannesfarmilla tarvittiin kesäisin paljon käsipareja eikä suomalaisia saanut pellolle hikoilemaan enää 90-luvullakaan. Muistanpa eräänkin puolalaiskaksikon, kaksi pientä kuivakkaa äijää, jotka saattoivat syödä ison kattilallisen perunoita yhdeltä istumalta. Tekivät kyllä töitäkin sitten sen mukaisesti. (isoäidin isoisän mukaan puolalaisia piti ruoskia aamuisin ennen pellolle vientiä, mutta en jaa hänen käsitystään. Tämän saksalaisen kartanonherran käsitys perustui näet ensimmäisen maailmansodan aikaisiin sotavankeihin, näille meillä olleille maksettiin ihan palkkaakin, joten motivaatio oli heillä ehkä enemmän kohdallaan.) Muistan näiden kavereiden hämmästyksen ja ihastuksensekaisen hiljaisuuden, kun kävimme heidän kanssaan ensimmäistä kertaa paikallisessa supermarketissa. Jaksoivat vielä paluumatkallakin hämmästellä, kuinka paljon makkaraa, lihaa, leipää ja kaikkea voikaan yhden katon alla olla. Ajat ovat totisesti muuttuneet. Puola on tätä nykyä shoppailijalle aika paratiisi. Satuimme olemaan siellä vieläpä alennusmyyntiaikaan, joten matkalaukkumme täyttyi paluumatkalle etenkin pikkuneidin uusista vaatteista. Paikoitellen jopa liikuttavan halvoista sellaisista. Itsellenikin löysin, ihme kyllä, mm. kahdet uudet farkut, hintaa yhteensä alle 50 euroa. Ja mä olen kokoa farkkukauppias-pyörittää-päätään, eli en yleensä löydä yhtään mitään tai jos löydän, yksistä housuista saa maksaa satasen tai ylikin. Menkää siis Puolaan, kaikki himoshoppaajat!

Loma lyhyesti, osa 2: Suomi

Vajaan viikon Puolan-visiitin jälkeen palasimme onnellisesti Tallinnaan pariksi päiväksi, pesimme noin viisi koneellista pyykkiä ja jatkoimme Suomeen. Mökkeilimme vajaan viikon, pikkuneidillä oli hommaa isovanhempien viihdyttämisessä ja kaikkien isotädin tarjoamien lettujen syömisessä. Kohokohtia lienee ollut (terassille sijoitetussa kahluualtaassa lutraamisen ohella) vierailu paikallisella kotieläintilalla, jossa pikkuneiti näki sellaisiakin ihmeitä kuin pupuja, possuja, lampaita ja kukon. Neiti melkein kaksi vee kiekuikin sitten loppuillan, että kaikki varmasti tiesivät missä ollaan käyty. Mökiltä suuntasimme sitten auton nokan (valot aavistuksen verran taivasta kohti, kiitos tuliaislastin) kohti Pohjanmaata, toisia isovanhempia ja Suomen-kotikaupunkia. Kävin pikaisesti pyörähtämässä työpaikallakin, toisaalta sinne olisi kiva palata vaikka heti mutta toisaalta... menee tämä näinkin. Muutamaa kaveriakin ehdittiin tapaamaan, mies kävi kaverinsa polttareissa Seinäjoen Vauhtiajoissa jne. Vauhtiajojen hintapolitiikka, alkoholiholhous ja ruokatarjonta saivat muuten mieheltä moitteita verrattuna virolaiseen Õllesummeriin: virolaisilta festareilta saa ihan oikeaakin ruokaa, ei pelkkää pakastekebabia ja makkaraa, ja ruokansa kanssa voi käydä ostamassa olusen tai vaikka snapsin ja nauttia niitä yhtä aikaa (!) valitsemassaan paikassa. Järjestyshäiriöitä ja häiritseviä humalikkojakin oli kuulemma kuitenkin suomalaisfestareilla enemmän. Muuten oli kuulemma hyvät juhlat autoineen ja bändeineen, ja polttarisankarikin selvisi hengissä häitään kohti.

Sitä saa muuten toisinaan hauskoja katseita osakseen, kun ajelee pitkin Suomen maaseutua viron rekisterissä olevalla autolla! Joku isäntämies oli parkkipaikalla mieheni kuullen pikkupojalleen selvittänyt, että "nua on niitä ryssiä". Onneksi ei minun kuulteni, olisin todennäköisesti käynyt korjaamassa vähän käsityksiä, tai ainakin esittäytymässä varsin juurevalla hämäläismurteellani. Pitäisi vaan olla alla huonompi auto, että herättäisi kunnolla kauhua murtovarasliigoja pelkäävissä maanmiehissä. Ehkä voisimme hankkia kakkosautoksi vaikka vanhan Hiacen ja katsoa, kuinka usein poliisi pysäyttäisi.

On se vaan kuitenkin mukava tulla kotiin. Suomessa oli kyllä taas ihan hauskaa, mutten vieläkään ole saanut päälle minkäänlaista kotimaan kaipuuta. Mies sanoi, että nyt oli ensimmäistä kertaa vähän haikea lähteä Suomesta takaisin Viroon, mutta minusta ei vieläkään oikeastaan. Tosin minunhan ei tarvitsekaan lähteä töihin, tai siis sama työ oli mukana koko lomankin, miten sen nyt ottaa. Ei harmittanut kuitenkaan tulla takaisin Tallinnaan omaan arkeen. Ennen kaikkea, toisten nurkissa asuminen alkaa jossain vaiheessa kyrsiä, vaikka majoituksen tarjoajat ovatkin omia rakkaita ihmisiä... Kotiin on hyvä tulla, ja kodiltahan tämä jo tuntuu. Harmittaa ainoastaan se, ettei tosiaan ehtinyt tavata kaikkia sukulaisia ja ystäviä, joita olisi ollut mukava nähdä.

Laivamatkailu ei muuten mielestäni ole ainakaan yhtään hauskempaa näin turistiaikana. Sekä mennessä että tullessa laiva oli varsin täynnä, leikkipaikalla kersoja ja meteliä enemmän kuin laki sallii ja liputkin ryökäleet kalliimpia kuin talvella. Mitä ne kaikki tänne änkevät!

Aegnan saari ja muuta kesäistä

Kesäpäivän seisaus. Vastahan se kesä tuli, ja nyt on muka jo menossa pois! En ala. Kertaakaan ei olla edes uimassa käyty... No, merivesi lämpenee hitaasti, joten eiköhän tässä vielä ehditä.

Viikonloppuna kävimme koko perheen voimin Tallinnan suomalaisten naisten yhdistyksen eli Suomettarien kesäretkellä Aegnan saarella Tallinnan edustalla. Kuvia seuraa, kun seuraavan kerran kirjoitan läppärillä. Eipä tuonnekaan olisi tullut lähdettyä, jos joku ei olisi vähän patistellut. Kannatti ehdottomasti mennä! Saarelle pääsi pienellä Juku-laivalla, joka starttaa Kalatorin kupeesta, melkein keskeltä kaupunkia mutta kuitenkin vähän syrjästä. Kalatorin vieressä pitää muiten paremmalla ajalla poiketa ainakin Eesti design-puodissa ja kovasti kehutussa Moon kohvikissa.

Lähdimme tosiaan matkaan koko perhe, siis minä, mies, pikkuneiti ja koira. Koiran mukaan ottaminen oli vähän hilkulla, saaren kotisivuilla näet lukee, että koirien tuonti saarelle on arveluttavaa ja tuomittavaa. Ei kuitenkaan kiellettyä, joten paremmin viroa taitava suometar kysyi laivayhtiöltä, mikä heidän koirakäytäntönsä on. Vastaus oli, että koira on tervetullut laivaan, mikäli se on kytketty ja sillä on kuonokoppa. Tämä on muuten käytäntö myös Tallinnan julkisessa liikenteessä virallisesti, tosin en ratikassa ole koskaan yhtään koiraa nähnyt. Herralle kuonokoppa siis (ei tykännyt, mutta tyytyy kohtaloonsa kun emäntä käskee, kuten kaikki perheen miehet, sanoi mies), ja matkaan. Koirien viemistä saarelle ei suositella varmaankaan siksi, että koko saari on luonnonsuojelualuetta, eikä virolainen koiran kiinnipitopolitiikka ole aina yhtä tiukka kuin suomalainen... Eipä olisi tullut mieleenkään päästää koiraa saarella irti. Kuonokoppaa ei sentään tarvinnut perillä pitää. Laivaan sai myös lastenrattaat, mutta Juku ei tosiaan ole mikään ruotsinristeilijä. Nostaa ne piti, onneksi seurueesta löytyi apua nosteluun ja koiran taluttamiseen, yhtä aikaa niitä olisi ollut vaikea tehdä. Ilma onneksi suosi, istuimme kannella ja ihailimme Tallinnaa mereltä käsin. Taas oli muutama loistoristeilijä rannassa ja toiset pari vuoroaan odottelemassa merellä kaupungin edustalla.

Aegnalla olimme siis edelleen Tallinnan keskustassa, hallinnollisesti saari näet kuuluu samaan alueeseen kuin se, missä nyt asumme... Siellä ei kuitenkaan esim. ole yhtään autoa, koko saarella. Pelastusryhmä oli parkissa rannassa, heillä näytti olevan kulkupelinä mönkijä. Joku oli hakemassa saapujia jollain golf-auton tapaisella. Polkupyörän kanssa saarelle tuli muutama matkailija, tiet/polut ovat ihan maastopyörällä kuljettavia. Maastovarmoilla rattaillamme eteni pikkuneidin matka, rattaita tuupanneelle miehelleni tuli kuntosalitreeni siinä samassa.

Vakituisia asukkaita saarella on kuulemma tasan kaksi. Majoitusta siellä kuitenkin olisi ollut tarjolla jonkinlaisissa retkeilymajoissa, telttaillakin olisi voinut. Saari on pieni, rantaviivaa yhteensä vain noin 10 km, mutta luonnoltaan yllättävän monipuolinen. Luonnonkaunis, voisi sanoa. Lintujen tiirailijalle kiinnostava paikka ja historiasta innostuneelle myös. Aegnan historia on varsin mielenkiintoinen, se on ollut sotilasaluetta niin Viron ensimmäisen tasavallan kuin neuvostovallakin aikana. Saarella on ollut pieni kylä, muutama maatila ja kappeli hautausmaineen. Kappelia ei enää ole, mutta hautuumaata kävimme ihmettelemässä, samoin sen vieressä suuria siirtolohkareita. Kävelimme rannalle nuotiopaikalle, laitoimme tulet ja paistoimme makkarat, pikkuneiti kävi meressä kahlaamassa ja lähti rannalta hirveällä huudolla, vedessä lutraten olisi kulunut helposti koko päivä. Nyt tiedän, minne tulla jos haluan viettää rauhaisan päivän biitsillä, sillä saaren hiekkarannat ovat upeat. Ja maksoihan reissu kokonaiset 12 euroa koko perheeltä.

Lauantai-iltana retken jälkeen sää vaihtui päivän auringonpaisteesta vesisateeseen, joten emme lähteneet Kadriorgin puistoon katsomaan ulkoilmaelokuvia, joita siellä olisi ollut tarjolla. Sen sijaan täytimme vatsamme jälleen yhdessä lähiravintolassa, Villa Thai oli paikan nimi. Vähän epäilytti tallinnalainen thai-intia-keittiö, mutta paikkaa on kehuttu kovin paljon, ja se on jälleen yksi Viron 50 parasta ravintolaa -listan paikoista. Varsin aidon oloista sapuskaa ja mukava miljöö, viihdyimme! Pikkuneidiltä pisteet leikkipaikalle ja isolle akvaariolle.

Muuten kesä etenee täällä mukavasti. Juhannus on iso juhla Virossa, kuten Suomessakin. Perinteetkin vaikuttavat samanlaisilta: paljon on ollut mainoksia eri paikkojen juhannusfestareista ja -kokkojuhlista, ruokakaupan tarjousten perusteella menu on sama kuin lahden toisella puolellakin. Grilliruokaa, makkaraa, olutta. Selver mainostaa jopa ilmaisia juhannusjuomia, ja minä jo ajattelin, että jopas, ilmaista bisseä. Ei sentään, alkoholittomia versioita vain saa kaupanpäällisinä. Harmillisesti juhannus osuu nyt viikonlopulle, sillä sitä juhlitaan täällä perinteiseen aikaan. Jussinpäivä voi siis osua arkipäivällekin, mikä olisi merkinnyt ylimääräisiä vapaapäiviä (miehelle, minun vapaapäiväni ovat vähän monitahoisempi käsite).

Kesän etenemisestä kertovat myös remontit ja tietyöt. Ihan parin korttelin sisällä rempataan ainakin viittä taloa, joten rakennustelineitä saa väistellä. Herrakoiralla on erityinen rakkaussuhde raksahaalarisiin miehiin, se juontaa ehkä juurensa sen pentuaikaan jolloin naapurustossamme tehtiin isoa remonttia, ja kaikki haalariveikot jäivät aina paijaamaan maailman suloisinta pentukoiraa. Maailman suloisin pentukoira tahtoisi edelleen mennä katsomaan jokaista haalariasuista, siksi etenemme ajoittain hitaasti. Paljon ystäviä sillä vaikuttaa täälläkin olevan, harmi etten osaa venäjää (vironkieliset työmiehet taitavat olla kaikki Helsingin raksoilla). Ainoa, mitä ymmärrän, on että koiraa luullaan chow-chow-rotuiseksi. Luulkoot, koska en osaa asiaa koiranrapsuttelijoille korjatakaan. En muutenkaan viitsi puutteelisella vironkielen taidollani alkaa ohikulkijoille selittää koiran rotua (suomeksi ja ruotsiksi mulla on siitä oikeastaan valmis spiikki, jos joku kysyy), yleensä sanon sen olevan chowin ja samojedin sekoitus, mitä se oikeastaan onkin pohjimmiltaan.

Lisäksi isompi Gonsiori-katu on laitettu poikki kaukolämpötöiden vuoksi. Massiivinen työmaa tekee miehen työmatkaan pienen mutkan, ja alueemme pienillä kaduilla liikennemäärät ovat kasvannet, koska Gonsiori syöttää aika paljon liikennettä Lasnamäeltä keskustaan päin. Pikkuneidin mielestä tietöitä saisi kuitenkin olla paljon enemmän: ei ole mitään viidyttävämpää kuin käydä katsomassa kaivinkoneita, traktoreita ja kuorma-autoja leikkipuistomatkan varrella. Leikkipuistoonkin mennään siis hitaasti ja ihmetellen, mutta minnekä täällä kiire olisi.

Kesäkaupungin ääniä siis riittää. Kaivinkonetta, katuporaa jne, autojen varashälyttimien huutelu kesäillassa kuulostaa melkein linnunlaululta, jota täällä kyllä myös kuulee. Yhtä kesän ääntä voisin kyllä olla kuulemattakin... Saamarin lehtipuhaltimet ovat rantautuneet tännekin! Ruohonleikkurin vielä kestää, se kun hurnuttaa tasaisesti. Mutta lehtipuhallin huutaa hetken, taukoaa, huutaa taas (hurrHURRRRRHurrrRRRrrr). Argh. Eikä siitä näytä kovin suurta hyötyäkään olevan, puistossa työmies hurnutteli jalkakäytäviä puhtaiksi lehmuksen (?) siemenistä, jotka seuraava tuulenpuuska lennätti takaisin jalkakäytävälle. Ihan turhaa meteliä siis.

Kylläpä muuten hävetti taas tänään käydä tuliaisviinakaupassa. Taas tullaan auton jouset soiden kohti kotimaata... Lastasin lapsen rattaisiin kahdeksan litraa jäykkää viinaa rannan poroaitauksessa. Oon minäkin perheenäiti. Sanoin kassapojalle viroksi, että meiltä nääs loppuu Suomesta viina näin juhannuksen alla. Ensi kerralla menen kyllä ilman lasta, niin ei ehkä hävetä niin paljon.

Tarton reissu

Unohtui tuossa parvekemööpeleiden huumassa kertoa viime viikonloppuisesta Tarton-matkastamme. Ajelimme sunnuntaina Tarttoon, jatkamme siis Viroon tutustumista pala palalta. Oikeastaan meidän ei pitänyt mennä sinne saakka, vaan vierailla ainoastaan paljon kehutussa Põhjakan kartanon ravintolassa. Kartanon kohdalla takapenkkiläinen oli kuitenkin niin syvässä unessa, että päätimme jatkaa ajelua vielä vajaat 100 kilometriä Tarttoon. Kuvia reissusta ei valitettavasti ole, sillä unohdimme kameran kotiin harmiksemme.

Tartto on mielestäni ihan mukava kaupunki, kaunis ja siisti niin kuin suuri osa virolaisista kaupungeista tuntuu olevan. Ja kuten muuallakin Virossa, keskusta oli sekoitus hyvin vanhaa ja hyvin uutta. Keskustaa tuntui leimaavan aika vahvasti Tarton yliopisto ja sen vanhat rakennukset, uudempaa osaa yliopistosta oli rakennettu hieman keskustan ulkopuolelle. Paljon turisteja, paikallisella raatihuoneen torilla terasseja vieri vieressä, historiallisia nähtävyyksiä ja modernia lasiseinää. Vähän niin kuin pieni Tallinna. Uskoisin, että paremmin suunniteltuna tekemistä voisi olla päiväksi, mutta ei kovin paljon pidemmäksi aikaa. Tartossa on kuitenkin kesällä paljon tapahtumia, joihin varmasti turisteja tulee.

Kävimme syömässä Moka-kohvikissa, eipä ollut pahempi moka. Söimme gourmet-pitsaa ja päälle ihanat kakkupalat, jotka yksinkertaisesti huusivat mun nimeäni vitriinissä... Paikka oli varmaan Tarton kallein, mutta ensimmäinen kohdalle osunut, ja meillä oli nälkä ja vessahätä, joten sinne siis. Terassilla oli mukava istuskella, ja ruoka oli tosiaan hyvää, paikka onkin yksi hiljan julkaistulle Viron 50 parasta ravintolaa -listalle päässeistä. Ihan syystä.

Kävelimme hieman kaupungilla, ylitimme Ema-joen pientä siltaa pitkin ja nautimme kesäpäivästä yleisesti. Emme tällä kertaa käyneet paikallisessa linnassa, vaikka sellainenkin Tartossa toki on. Joen rannalla kävellessämme sattui kuitenkin matkamme Suuri Onnettomuus: pikkuneiti heitti hattunsa jokeen. Eihän sitä sieltä enää ylös saanut, ja parku oli kauhea. Onneksi apu oli lähellä: Tarton Kaubamaja oli melkein onnettomuuspaikan vieressä, ja sieltä löytyi (isin nerokkaan markkinointikampanjan ansiosta) neidille mieleinen hattu, prinsessan ja perhosen kuvalla tietenkin. Alkuperäinen The Hattu sai myös korvaajan, kävimme hakemassa Stockmannilta seuraavana päivänä aivan entisenlaisen kesähatun, mutta uusi prinsessahattu tuntuu nyt miellyttävän enemmän.

Oma auto sairaan kallis

Virossa tykätään autoista. Hyvistä autoista, näyttävistä, nelivedoista, bensasyöpöistä, you name it. Kadunvarsilla näkee paljon parempia ja erikoisempia autoja kuin Suomessa koskaan. Suomessa niin suosittua Toyotaa näkee vähemmän, niitä enemmän melkein on Suomessa vähän luksusleiman saanutta Lexusta. Kalliit Mersut, Audit ja Bemarit ovat aika jokapäiväinen näky, näkee myös esim. Bentleyä ja muita sikakalliita merkkejä, ihan päivittäin. Tälläkin kohtaa Viro tosin on vastakohtien maa: missään en ole myöskään nähnyt niin montaa konepeltiä pystyssä kadunvarsilla, kun auto on sanonut sopimuksen irti.

Virossa autofanaatikoille on ihan oma nimi, autopede. Ei kovin kaunis nimitys, vapaa käännös olisi vissiin autopervo. Täällä on kuulemma tapana, että auton pitää olla niin hyvä, kuin mihin suinkin on rahaa. Ulkokuori kuntoon. Ajetaan luksusautolla, vaikka asuttaisiin vuokrayksiössä Lasnamäellä. Asuntoa kun ei saa mukaan keskikaupungille näyttäytymään... Toisaalta, mikäpä minä olen virolaisia tästä syyttämään, 30 vuotta sitten länsiauto oli vain kaukainen haave suurimmalle osalle kansasta. Ajoi silloin moni Suomessakin Ladalla, mutta oli ainakin rahoissaan olevilla mahdollisuus ajaa autokaupasta ulos vaikka tuliuusi laatikko-Volvo tai Ooppeli, Virossa ei. Nyt autoja saa, ja ovathan ne täällä toki Suomen hintoja halvempia, kiitos matalamman verotuksen. Aika paljon näkyy olevan liikkeellä myös tuontiautoja Saksasta ja muualta Euroopasta, niinkuin Suomessakin toki.

Autoilijoita yritetään myös saada jättämään ajokkinsa kotiin ainakin Tallinnassa. Liikennettä kieltämättä on aika paljon, ja osa kaduista luokattoman huonossa kunnossa (selittää osaltaan sitä nelivetoautojen suhteessa suurta määrää). Ensi vuoden alusta Tallinnan joukkoliikenne muuttuu maksuttomaksi, tämän toivotaan osaltaan vähentävän ruuhkia. Tallinnan joukkoliikenne onkin mielestäni ihan kattava ja toimiva, eikä sen hinta tälläkään hetkellä ole paha. Jos itse kävisin töissä täällä kaupungissa, pyrkisin kyllä käyttämään julkisia. Ilmaisia ratikoita, rollikoita ja busseja tehokkaammaksi keinoksi vähentää liikennettä osoittautunee kuitenkin bensan hinnan nousu. Paikallinen ilmaisjakelulehti Pealinn uutisoi juuri poliisien tilanteesta. Partioautojen määrää liikenteessä on pakko vähentää, koska polttoaine on niin kallista, ettei viranomaisilla ole varaa siihen! Bensan ja dieselin hinta keikkuu suunnilleen tasolla 1,40 €/litra, eli edelleen tuntuvasti halvempaa kuin Suomessa, mutta hinnannousu on ollut hirvittävää pari vuotta.

Eikä polttoaine ole tietenkään autoilun ainoa kustannus täälläkään. Esim. pysäköinti voi osoittautua ihanan kalliiksi. Meidän alueellamme keskikaupungin pysäköintipaikka kadun varressa maksaa yli 120 euroa kuussa, siis kaupungin paikoilla. Pysäköinninvalvontaa harjoitetaan ilmeisen tehokkaasti. Eräänä aamuna törmäsin oranssi-valko-sinitakkiseen pysäköinninvalvojasetään, jolla vaikutti olevan sesonki päällä. Laskin yhdeltä kadunpätkältä 17 pysäköityä autoa, joista kolmella EI ollut heippalappua ikkunalla... Moni ehkä ottaa mieluummin riskin parista 40 euron lapusta per kuukausi kuin maksaa pysäköintipaikan. Ei ehkä kannattaisi, sillä kyllä niitä valvojia liikkuu aika paljon. Talomme edessä on penkki, joka on lappuliisojen ja -lassejen suosiossa taukoaikaan. Kyllä niitä joka päivä siinä istuu, joten taitaa hommia piisata joka päivälle. Valvontaa toki tarvitaankin, osa kaduista on niin kapeita, ettei niitä selvästikään ole suunniteltu autoille, ja yksikin väärin pysäköity ajokki voi pahimmassa tapauksessa tukkia liikenteen.

Parkkeerata voi toki myös yksityisillä parkkialueilla (eramaa). Sellaisella pysäköinti maksaa tällä alueella kolmisen kymppiä per kuukausi. Nämä ovat yleensä tyhjiä tontteja (asfaltoimattomia ja tällä hetkellä kovin kuraisia), joissa on kyltti ja joissakin myös parkkilippuautomaatti. Niitä ei juuri missään tosin näe, ilmeisesti ovat liian helppo saalis pikkurahan tarpeessa oleville ohikulkijoille. Suurin osa pysäköinneistä maksetaan netin kautta tai kännykällä. Tässä meille tuli alkuun ongelmia, kun miehellä oli perheen ainoa Virolainen kännykkäliittymä (firman, ei voi maksaa pysäköintejä yms), Sampopankin aina niin "luotettava" nettipankki ei suostunut toimimaan, Suomalaisesta nettipankista ei voinut maksaa, eikä meillä sitä paitsi ollut isikukoodejakaan. Jouduimme siis maksamaan parkin vanhanaikaisesti rahalla masiinaan, onneksi se sentään vielä onnistuu.

Virossa muutenkin asioita voi hoitaa kätevästi tai ainakin mukakätevästi netissä. Ratikkalipun kanssa seikkailtuani ostin seuraavan lippuni netin kautta. Joo, hoitui kyllä, mutta luottokortilla maksaakseen piti käyttää myös oman pankin tunnistautumista avainluvuilla jne. Hankalaksi tehty mielestäni. Onnistui kuitenkin! Ilman auttavaa viron kielen taitoa ei tosin onnistuisi... Nettilippua (ja kännykällä soittamalla tilattavaa lippua) varten pitää jälleen olla se isikukood, eli ei onnistuisi suomalaisturistilta. Sikäli mielestäni Helsingin systeemi, jossa lippu tulee tekstarilla kännykkään, on parempi näin satunnaiselle käyttäjälle.

Virolaiset ovat tekniikkaorientoitunutta kansaa ilmeisesti muutenkin. Siinä samalla penkillä, jossa näen usein pysäköinninvalvojia tauolla, istuu joskus mummeli. Sellainen klassinen herttainen mummo: noin 70-80-vee, huivi päässä, perässävedettävä skottiruutuinen ostoskassi, polvimittainen pomppa, ruskeat sukkahousut ja läskipohjakengät. Kyllä te tiedätte tyypin. Mummeli huilaa siinä ilmeisesti kauppareissullaan, istuu usein siinä penkillä, kun lähden ulos lapsen kanssa aamuisin. Yhtenä aurinkoisena aamuna rouva istui siinä rentoutumassa, ajan kulukseen kaivoi perässävedettävästään LÄPPÄRIN, ja alkoi ilmeisesti surffata netissä. Ei ihan se juttu, mitä oletin mummojen tekevän kauppareissupaussillaan? Ileisesti olen vaan jäänyt mummojen trendeistä jälkeen. Ei mitään uutta, että joku tällainen juttu olisi multa jäänyt huomaamatta.

Rati riti ralla, ajan ratikalla (ja vähän kotihommia siinä sivussa)

Mihin minua oikeastaan täällä enää tarvitaan! Pikku apulainen osallistuu kovin mielellään kaikkeen kotiaskareeseen, neidin mielestä äitiä ei tarvittaisi niiden tekemisessä lainkaan. Toivottavasti into on tallella vielä esim. 15 vuoden päästäkin... Tuskin on, mutta toivossa on hyvä elää. Latailin kännykästä muutaman kuvan todisteeksi:

Ensiksi tiskataan

Sitten voisi vaikka pestä vähän lattioita

Koirakin on hyvä ulkoiluttaa välillä

Raskaiden kotitöiden lomassa voi tehdä hieman taidettakin

Apulaisen avusteluinto on ajoittain hieman rasittavaa. Olen kuitenkin katsonut helpommaksi antaa neidin osallistua, kun kerran innostusta on. Helpompi on nostaa lapsi pöydälle ihmettelemään kuin yrittää tehdä hommia lahkeessa roikkuvan puolitoistavuotiaan kanssa. Jopa ruuanlaittoon neiti osallistuu, kaataa aineksia ruokaan ja sekoittaa kovasti. On oppinut jo senkin, ettei kuumiin kattiloihin ja pannuihin saa koskea (ja ihan itseään polttamatta! On se fiksu).

Kauhistelijoille kerrottakoon, että koiran ulkoilutus tapahtuu aidatulla alueella kotipihassa. Ihan itse en innokasta koiranulkoiluttajaa vielä päästä karvapehvan kanssa reippailemaan, koiran elopaino kun lienee noin kaksinkertainen neitiin verrattuna. Koira muuten seurailee neitiä kovin kiltisti, mutta en usko, että se toisen koiran tai vaikka kissan kohdatessaan muistaisi (tai välittäisi), kuka hihnan päässä roikkuukaan...

Mitään ihmeellistä meille ei kuulu. Ajattelin käydä äänestämässä kansanäänestyksessä, täällä äänestetään siitä, pitäisikö Tallinnan paikallisliikenteen olla ilmaista. Osallistua saavat kaikki tallinnalaisiksi kirjautuneet, ja oletan olevani sellainen. Äänestän ilman muuta ilmaisen julkisen liikenteen puolesta. Ainakin ratikassa lipun maksaminen on nimittäin tehty sen verran hankalaksi, etten viitsisi sitä enää tehdä.

Matkustimme ensimmäistä kertaa julkisilla täällä asuessamme, kun vierailimme L:n luona Kalamajan kaupunginosassa. Asumme mukavasti ratikkalinjojen välissä, ja aikataulutiedoista sai hyvin selville, mikä ratikka on matalalattiaista mallia. Lippua en kuitenkaan muistanut ostaa etukäteen, niitä saisi ainakin lähäri-R-kioskilta. Myös kännykkään voi tilata lipun, ei kuitenkaan tekstiviestillä kuten Helsingissä vaan soittamalla, enkä tätä systeemiä ehtinyt siinä hötäkässä tutkia sen tarkemmin. Lippuja saa myös kuskilta, tietty. Onneksi lompakossa sattui olemaan aika paljon kolikoita, sillä ainoastaan tasarahalla (1,60) on mahdollista lunastaa itselleen piletti. Kuskin kopissa on pienenpieni luukku, johon rahat sujautetaan, eikä lippuja voi ostaa matkan aikana, ainoastaan pysäkeillä. Ekalla pysäkillä en ehtinyt ajoissa luukulle, vaan ratikka lähti liikkeelle juuri kun olin laittanut rahat luukkuun. Onneksi seuraava pysäkki oli lähellä, sillä neiti istui rattaissaan yksin keskellä raitiovaunua, kun minä odotin, että kuski ystävällisesti antaisi minulle lipun. Jos Suomessa paikallisliikenteen kuskeja moititaan juroiksi, niin eipä ollut kehumista tämänkään rouvan palveluasenteessa. Tätä osasin toisaalta odottaakin. Muuten ratikka oli siisti, eikä matkustajia kyseiseen aikaan ollut mitenkään ruuhkaksi asti. Ihan hyvin tuolla voi kulkea toistekin, nyt kun tietää systeemin. Jatkossa kyllä ostan lipun etukäteen tavalla tai toisella. Tosin nyt äänestyksen aikana paikallisliikenne on ilmaista muutenkin, joten ihan piruuttaan voisin käydä ajamassa vaikka ympyrää ratikalla muutaman kierroksen.

Laivamatkailu ei avarra

Tallinnassa asumisen nurja puoli on se, että kätevin tapa käydä Suomessa on matkustaa laivalla. Toki voisi lentääkin, mutta karvaisen perheenjäsenen kanssa se olisi hankalaa ja kallista. Laivaan saa myös auton, joten ei tarvitse miettiä kulkemisia satamasta porukoille/mökille tms, sen kun höräyttää Toyotan käyntiin. Laivassa oleminen on se tuskaisin osa.

En ole vähääkään risteilyihminen. Laivalla olosta totisesti karisee hohto, jos sitä joutuu tekemään usein. Sain laivassa istumisesta tarpeekseni jo vuonna kivi ja keppi, kun asuin jonkin aikaa Maarianhaminassa. Kännisten katselu viihteenä ei ole mun juttuni (mulle maksettiin siitä kun olin ravintola-alalla, ilmaiseksi en sitä tee), eikä aina jaksa syödä samaa buffet-ruokaakaan. En juuri juo, enkä harrasta lainkaan uhkapelejä. Aiemmin ratkaisuni yksin matkustaessa oli musiikin kuuntelu ja kirjaan tai lehteen uppoutuminen. Näissä aktiviteeteissahan ei missään vaiheessa saa nostaa päätään tai katsella maisemia, muuten saa seuraansa laivaääliön (junaääliölle sukua), siis sen vähän onnellisen kanssamatkustajan, joka haluaa avautua uskoontulostaan/ex-puolisostaan/peräpukamistaan tms intresantista seikasta ah niin mielenkiintoisessa elämässään. Ei silti, Ahvenanmaan-lautalla kävin ehkä yhden elämäni kummallisimmista keskusteluista, naisten moottoripyöräkypäriä suunnittelevan intialaisen kanssa...

Pienen lapsen kanssa matkustaessa ei tarvitse keksiä aktiviteetteja, lapsi kyllä keksii niitä minulle puolestani. Onneksi tai harmiksi laivoissa on lapsille leikkipaikat. Sellaisen reunalla istuessa ja puolitoistavuotiasta haukan lailla vahtiessa vierähtää kyllä se pari tuntia, minkä matka välillä Tallinna-Helsinki vie. Lasta pitää tosiaan vahtia aivan tauotta, koska lapseni on vielä puolustuskyvyttömän pieni ja osa vanhemmista ei vahdi omiaan. Ei olisi kivaa, jos seitsemänvuotias janipetteri loikkaisi pallomeressä lapseni niskaan tai heittäisi häntä nukenrattailla, kuten viimeksi meinasi käydä. Olen se natsiäiti, joka viimeksi kävi pariin otteeseen ärjymässä väkivaltaiseksi käyneen poikaporukan hiljaiseksi touhunurkassa, kun kultapienien omia vanhempia ei näkynyt mailla halmeilla (pojat on poikia, heh heh?). Lapset voivat olla vielä niin pieniä, etteivät itse osaa vielä ottaa muita huomioon, mutta vanhempien pitäisi tajuta opettaa tätä lapsilleen. No, onpahan omalla lapsellani terapeutille kertomista sitten isona siitä kuinka äiti oli kauhea kurinpitäjä ja aina sitä sai hävetä.

Puolitoistavuotias myös liikkuu varsin liukkaasti, ja laivassahan on ihania käytäviä, joissa juosta. Tämän vuoksi ostin lapsiparalle repuksi naamioidut valjaat, ettei pääse kovin kauas karkuun. Taas tulee terapeutille asiaa! Shoppailu neidin kanssa on välillä tuskaista, koska laivan kaupoissa ei ole sitä vaihtoehtoa, että saisi kävellä itse (irti juokseva 1,5 vee ja lavatolkulla lasipulloja samassa tilassa, ei kiitos). Huutohan siitä tulee, kun joutuu kärryyn istumaan. Kärrystäkin on tosin kiva kurotella hyllyistä kivan näköisiä esineitä, ja täytyy myöntää, että aika usein jotain pientä tulee neidille ostettua... Syntilistaani siis lisättäköön lahjonta. Jos lapsi hiljenee ja on tyytyväinen rapistellessaan karkkipussia tai pientä lelua, se on sen arvoista.

Ruokailu laivalla on aika ankeaa. Viimeksi kävimme tapojemme vastaisesti buffassa syömässä itsemme ähkyyn. Ruoka oli ihan ok, ja ennen kaikkea sitä oli riittävästi... Tosin luulisi Itämeressä seilaavan aluksen tarjoilevan muutakin kalaa kuin pangasiusta! Yleensä olemme saitoja ja otamme laivaan eväät. Tämä siksi, että kahvioiden yms tarjonta on mielestäni ylihintaista ja pahaa. Ei houkuta maksaa Helsingin keskustahintoja muutaman tunnin vitriinissä seisseestä hampurilaisesta. A la carte-paikkoja emme ole vielä testanneet, kuulemani kokemukset niistä vaihtelevat suuresti, pitänee testailla, aikaa on.

Koira viihtyy autossa matkan ajan. Tai viihtyy ja viihtyy, muttei ole valittanutkaan (koirasta haistaa, jos se stressaa, alkaa ns. haista koiralle tosi voimakkaasti). Laiva keinuu aina jonkin verran, ja aina on niitä valopäitä, jotka jättävät autoihinsa varashälyttimet huutamaan. Kuinka vaikea niitä on kytkeä äänettömälle? Pelkääkö joku tosiaan, että auto tulee matkan aikana varastetuksi, jos hälytin ei ole päällä? Matkan aikana kukaan ei kuule auton avunhuutoja, jos murtoveikko iskee matkan aikana, sillä käsittääkseni edes laivan henkilökuntaa ei normaalitilanteissa juuri autokannella hengaile. Ei varmaan ole koiralle kivaa, kun vieressä katumaasturi huutaa apua sen pari tuntia säännöllisen epäsäännöllisesti. Tätähän ei koiraton kanssamatkaaja tule tietenkään ajatelleeksi.

Paras hetki matkasta on se, kun saa ajaa auton ulos laivasta. Olis se tunneli Tallinna-Helsinki vaan niin kiva! Alan kaivaa heti täällä, jos joku toinen aloittaa Helsingin päästä.

Muutama vinkki turisteille

Tänä viikonloppuna saimme vieraita Suomesta, kivaa! Saa meille tulla muutkin, ja siksi ajattelinkin kirjoittaa muutaman vinkin turisteille, meille tuleville ja ehkä muutenkin.

Ensinnäkin, Tallinna on tätä nykyä aika turvallinen kaupunki. Toki, jos ympäripäissään lähtee lompakko takataskussa harhailemaan Aikuista Naista hoilaten yksin baarista hotellille, niin ryöstetyksi tulee. Mutta niin tulee Helsingissä, Vaasassa tai Sahalahdellakin. Täällä uskaltaa hyvin liikkua kaikkina vuorokaudenaikoina, isoin riski ovat taskuvarkaat, joita kannattaa varoa etenkin massatapahtumissa ja muutenkin tungoksessa liikkuessa. Minulta ei vielä ole viety mitään, mutta olen kuullut aika etevistä pitkäkynsistä täällä. Jos tulee autolla, ei autoon kannata jättää mitään varastamisen arvoista ainakaan näkösälle (navigaattorit, levyt, elektroniikka, lastenistuimet jne). Liikenne Virossa on ripeämpää kuin Suomessa, muttei täällä mitenkään reikä päässä kannata kaahata. Liikennesäännöt ovat kuin Suomessa, oikealta tulevaa väistetään jne. Suomalaisiin suhtaudutaan vähän vaihtelevasti, tämä näkyy liikenteessäkin: suomen kilvissä olevalle autolle ei niin helposti ehkä anneta tietä kin Virolaiselle, ainakin omien empiiristen tutkimustemme mukaan...

Lasten kanssa reissatessa suosittelen lämpimästi ottamaan kärryttelyikäisille mukaan ne ihan kunnon vaunut, ei matkarattaita, jos aikoo liikkua muuallakin kuin ostoskeskusympäristössä. Tämä on talvella ihan pakollista, pienillä pyörillä täällä ei liikuta yhtään minnekään. Kesäaikaankin jalkakäytävät ovat paljon huonommassa kunnossa kuin Suomessa, kunnon rattaat on oltava. Tallinnan vanha kaupunki on kaunis ja kiva kohde monenikäisille, mutta itku tulee jos siellä mukulakivillä pitää tuuppia kapearenkaisia matkarattaita.

Lastenruokia ja muuta lastentavaraa saa täältä kuin Suomestakin. Valmisruuat ovat vaan melkein kaksi kertaa kalliimpia, jotkut jopa yli sen. Jos muksu siis syö purkkiruokaa, suosittelen ottamaan ainakin jonkin verran purkkeja mukaan.

Taksit ovat suomalaisittain halpoja, niitä kannattaa suosia. Etukäteen tilattaessa voi esim. pyytää autoon lastenistuimen, tai taksin joka ottaa kyytiin myös koiran. Takseissa tulee olla hinnasto ulkopuolella näkyvissä, jos ei ole, älä mene kyytiin... Kuskit puhuvat vaihtelevasti kieliä, kannattaa kokeilla ainakin suomea, englantia, viroa tai venäjää jos osaa. Hintaa voi kysellä hieman etukäteen, jotta ei joudu maksamaan ihan kohtuutonta porolisää matkastaan. Tippiä voi myös jättää vähän, mutta se ei ole pakollista. Hyviä taksifirmoja ovat esim. Tallink takso ja Tulika takso, muitakin hyviä toki on. Julkisilla kulkeminenkin onnistuu, kun katsoo reittejä vähän etukäteen. Ratikoiden, rollikoiden ja bussien kunto vaihtelee suuresti, osa on ihan uusia ja osa brezhnevin ajoilta. Hinta ei päätä huimaa, ja ilmeisesti tänne on jatkossa tulossa ilmainen paikallisliikenne, tästä tosin keskustellaan vielä. Tallinnan keskusta on sinänsä aika kompakti, mutta jos tahtoo esim. isompiin ostoskeskuksiin, voi kävelymatkasta tulla pitkä. Satamasta pääsee ilmaisella bussilla ainakin Rocca al Maren ostoskeskukseen, joka on ihan järkyttävän suuri! Sen vieressä ovat myös ulkoilmamuseo ja eläintarha, kummassakaan ei olla vielä käyty, odotellaan vähän parempia kelejä.

Shoppailu täällä kannattaa suunnata juuri noihin ostoskeskuksiin, valikoima on parempi kuin keskustassa ja hinnat ihan ok, ei mitenkään erityisen halpaa kuitenkaan. Jos haluaa jotain käsitöitä tms, ne saa kyllä paremmin keskustasta. Keskustasta ja vanhasta kaupungista löytyvät paremmat ruokapaikat, ostareilta saa lähinnä ketjumättöjä ja ylihintaista italialaista ruokaa. Ruoka on halvempaa kuin Suomessa, suosittelen tippaamaan ravintoloissa käydessä, palkat ovat alalla tosi alhaiset. Hyväkin ravintola saattaa näyttää ulospäin kauhealta räkälältä, ei kannata antaa ulkonäön pettää.


Vielä koiravieraille huomauttaisin ekinokokkimadotuksen pakollisuudesta, rokotusten on myös oltava kunnossa. Eläinlääkärit tietävät yleensä, mitä rokotuksia koira matkalle tarvitsee.

Tässä muutama pieni vinkki, kirjoitan lisää kun jaksan ja muistan. Nyt vaan odotellaan, kuinka meidän vieraiden autokaupoissa mahtaa käydä...