Aegnan saari ja muuta kesäistä

Kesäpäivän seisaus. Vastahan se kesä tuli, ja nyt on muka jo menossa pois! En ala. Kertaakaan ei olla edes uimassa käyty... No, merivesi lämpenee hitaasti, joten eiköhän tässä vielä ehditä.

Viikonloppuna kävimme koko perheen voimin Tallinnan suomalaisten naisten yhdistyksen eli Suomettarien kesäretkellä Aegnan saarella Tallinnan edustalla. Kuvia seuraa, kun seuraavan kerran kirjoitan läppärillä. Eipä tuonnekaan olisi tullut lähdettyä, jos joku ei olisi vähän patistellut. Kannatti ehdottomasti mennä! Saarelle pääsi pienellä Juku-laivalla, joka starttaa Kalatorin kupeesta, melkein keskeltä kaupunkia mutta kuitenkin vähän syrjästä. Kalatorin vieressä pitää muiten paremmalla ajalla poiketa ainakin Eesti design-puodissa ja kovasti kehutussa Moon kohvikissa.

Lähdimme tosiaan matkaan koko perhe, siis minä, mies, pikkuneiti ja koira. Koiran mukaan ottaminen oli vähän hilkulla, saaren kotisivuilla näet lukee, että koirien tuonti saarelle on arveluttavaa ja tuomittavaa. Ei kuitenkaan kiellettyä, joten paremmin viroa taitava suometar kysyi laivayhtiöltä, mikä heidän koirakäytäntönsä on. Vastaus oli, että koira on tervetullut laivaan, mikäli se on kytketty ja sillä on kuonokoppa. Tämä on muuten käytäntö myös Tallinnan julkisessa liikenteessä virallisesti, tosin en ratikassa ole koskaan yhtään koiraa nähnyt. Herralle kuonokoppa siis (ei tykännyt, mutta tyytyy kohtaloonsa kun emäntä käskee, kuten kaikki perheen miehet, sanoi mies), ja matkaan. Koirien viemistä saarelle ei suositella varmaankaan siksi, että koko saari on luonnonsuojelualuetta, eikä virolainen koiran kiinnipitopolitiikka ole aina yhtä tiukka kuin suomalainen... Eipä olisi tullut mieleenkään päästää koiraa saarella irti. Kuonokoppaa ei sentään tarvinnut perillä pitää. Laivaan sai myös lastenrattaat, mutta Juku ei tosiaan ole mikään ruotsinristeilijä. Nostaa ne piti, onneksi seurueesta löytyi apua nosteluun ja koiran taluttamiseen, yhtä aikaa niitä olisi ollut vaikea tehdä. Ilma onneksi suosi, istuimme kannella ja ihailimme Tallinnaa mereltä käsin. Taas oli muutama loistoristeilijä rannassa ja toiset pari vuoroaan odottelemassa merellä kaupungin edustalla.

Aegnalla olimme siis edelleen Tallinnan keskustassa, hallinnollisesti saari näet kuuluu samaan alueeseen kuin se, missä nyt asumme... Siellä ei kuitenkaan esim. ole yhtään autoa, koko saarella. Pelastusryhmä oli parkissa rannassa, heillä näytti olevan kulkupelinä mönkijä. Joku oli hakemassa saapujia jollain golf-auton tapaisella. Polkupyörän kanssa saarelle tuli muutama matkailija, tiet/polut ovat ihan maastopyörällä kuljettavia. Maastovarmoilla rattaillamme eteni pikkuneidin matka, rattaita tuupanneelle miehelleni tuli kuntosalitreeni siinä samassa.

Vakituisia asukkaita saarella on kuulemma tasan kaksi. Majoitusta siellä kuitenkin olisi ollut tarjolla jonkinlaisissa retkeilymajoissa, telttaillakin olisi voinut. Saari on pieni, rantaviivaa yhteensä vain noin 10 km, mutta luonnoltaan yllättävän monipuolinen. Luonnonkaunis, voisi sanoa. Lintujen tiirailijalle kiinnostava paikka ja historiasta innostuneelle myös. Aegnan historia on varsin mielenkiintoinen, se on ollut sotilasaluetta niin Viron ensimmäisen tasavallan kuin neuvostovallakin aikana. Saarella on ollut pieni kylä, muutama maatila ja kappeli hautausmaineen. Kappelia ei enää ole, mutta hautuumaata kävimme ihmettelemässä, samoin sen vieressä suuria siirtolohkareita. Kävelimme rannalle nuotiopaikalle, laitoimme tulet ja paistoimme makkarat, pikkuneiti kävi meressä kahlaamassa ja lähti rannalta hirveällä huudolla, vedessä lutraten olisi kulunut helposti koko päivä. Nyt tiedän, minne tulla jos haluan viettää rauhaisan päivän biitsillä, sillä saaren hiekkarannat ovat upeat. Ja maksoihan reissu kokonaiset 12 euroa koko perheeltä.

Lauantai-iltana retken jälkeen sää vaihtui päivän auringonpaisteesta vesisateeseen, joten emme lähteneet Kadriorgin puistoon katsomaan ulkoilmaelokuvia, joita siellä olisi ollut tarjolla. Sen sijaan täytimme vatsamme jälleen yhdessä lähiravintolassa, Villa Thai oli paikan nimi. Vähän epäilytti tallinnalainen thai-intia-keittiö, mutta paikkaa on kehuttu kovin paljon, ja se on jälleen yksi Viron 50 parasta ravintolaa -listan paikoista. Varsin aidon oloista sapuskaa ja mukava miljöö, viihdyimme! Pikkuneidiltä pisteet leikkipaikalle ja isolle akvaariolle.

Muuten kesä etenee täällä mukavasti. Juhannus on iso juhla Virossa, kuten Suomessakin. Perinteetkin vaikuttavat samanlaisilta: paljon on ollut mainoksia eri paikkojen juhannusfestareista ja -kokkojuhlista, ruokakaupan tarjousten perusteella menu on sama kuin lahden toisella puolellakin. Grilliruokaa, makkaraa, olutta. Selver mainostaa jopa ilmaisia juhannusjuomia, ja minä jo ajattelin, että jopas, ilmaista bisseä. Ei sentään, alkoholittomia versioita vain saa kaupanpäällisinä. Harmillisesti juhannus osuu nyt viikonlopulle, sillä sitä juhlitaan täällä perinteiseen aikaan. Jussinpäivä voi siis osua arkipäivällekin, mikä olisi merkinnyt ylimääräisiä vapaapäiviä (miehelle, minun vapaapäiväni ovat vähän monitahoisempi käsite).

Kesän etenemisestä kertovat myös remontit ja tietyöt. Ihan parin korttelin sisällä rempataan ainakin viittä taloa, joten rakennustelineitä saa väistellä. Herrakoiralla on erityinen rakkaussuhde raksahaalarisiin miehiin, se juontaa ehkä juurensa sen pentuaikaan jolloin naapurustossamme tehtiin isoa remonttia, ja kaikki haalariveikot jäivät aina paijaamaan maailman suloisinta pentukoiraa. Maailman suloisin pentukoira tahtoisi edelleen mennä katsomaan jokaista haalariasuista, siksi etenemme ajoittain hitaasti. Paljon ystäviä sillä vaikuttaa täälläkin olevan, harmi etten osaa venäjää (vironkieliset työmiehet taitavat olla kaikki Helsingin raksoilla). Ainoa, mitä ymmärrän, on että koiraa luullaan chow-chow-rotuiseksi. Luulkoot, koska en osaa asiaa koiranrapsuttelijoille korjatakaan. En muutenkaan viitsi puutteelisella vironkielen taidollani alkaa ohikulkijoille selittää koiran rotua (suomeksi ja ruotsiksi mulla on siitä oikeastaan valmis spiikki, jos joku kysyy), yleensä sanon sen olevan chowin ja samojedin sekoitus, mitä se oikeastaan onkin pohjimmiltaan.

Lisäksi isompi Gonsiori-katu on laitettu poikki kaukolämpötöiden vuoksi. Massiivinen työmaa tekee miehen työmatkaan pienen mutkan, ja alueemme pienillä kaduilla liikennemäärät ovat kasvannet, koska Gonsiori syöttää aika paljon liikennettä Lasnamäeltä keskustaan päin. Pikkuneidin mielestä tietöitä saisi kuitenkin olla paljon enemmän: ei ole mitään viidyttävämpää kuin käydä katsomassa kaivinkoneita, traktoreita ja kuorma-autoja leikkipuistomatkan varrella. Leikkipuistoonkin mennään siis hitaasti ja ihmetellen, mutta minnekä täällä kiire olisi.

Kesäkaupungin ääniä siis riittää. Kaivinkonetta, katuporaa jne, autojen varashälyttimien huutelu kesäillassa kuulostaa melkein linnunlaululta, jota täällä kyllä myös kuulee. Yhtä kesän ääntä voisin kyllä olla kuulemattakin... Saamarin lehtipuhaltimet ovat rantautuneet tännekin! Ruohonleikkurin vielä kestää, se kun hurnuttaa tasaisesti. Mutta lehtipuhallin huutaa hetken, taukoaa, huutaa taas (hurrHURRRRRHurrrRRRrrr). Argh. Eikä siitä näytä kovin suurta hyötyäkään olevan, puistossa työmies hurnutteli jalkakäytäviä puhtaiksi lehmuksen (?) siemenistä, jotka seuraava tuulenpuuska lennätti takaisin jalkakäytävälle. Ihan turhaa meteliä siis.

Kylläpä muuten hävetti taas tänään käydä tuliaisviinakaupassa. Taas tullaan auton jouset soiden kohti kotimaata... Lastasin lapsen rattaisiin kahdeksan litraa jäykkää viinaa rannan poroaitauksessa. Oon minäkin perheenäiti. Sanoin kassapojalle viroksi, että meiltä nääs loppuu Suomesta viina näin juhannuksen alla. Ensi kerralla menen kyllä ilman lasta, niin ei ehkä hävetä niin paljon.

Eläinlääkärissä

Herrakoiran epäonneksi maahantuontisäädökset ovat tätä nykyä sellaiset, että koiralla pitää olla rokotusten ohella vähintään 24 tuntia, enintään 5 vuorokautta vanha ekinokokkimadotus, kun Suomeen tai Viroon viedään. Tämä on mielestäni varsin typerää. Lääkkeiden valmistajienkin mukaan vaikutus ulottuu kuukauden päähän lääkkeen otosta, enkä usko lääketehtaiden tällä kohtaa valehtelevan, koska mitä useammin lääkkeitä pitää ottaa, sitä paremmin rahaa firmalle kilisee. Jos me lähdemme perjantaina Suomeen ja tulemme takaisin seuraavan viikon keskiviikkona, koiralle pitäisi periaatteessa antaa sama lääke molemmissa maissa. Eläinlääkärinkin mukaan tämä voi olla vaarallista koiran terveydelle, ekinokokkimatolääke kun ei ole mikään yskänpastilli. Totuuden nimissä, on kyllä tullut vietyä tai tuotua koiraa "laittomasti" tässä pari kertaa, en ole viitsinyt Suomessa käydä eläinlääkärillä ennen paluuta, vaikka olisi pitänyt. En usko koirani siinä kuudessa päivässä saavan matoja...

Madotus sinänsä on yksinkertainen toimenpide, koiralle pari tablettia naamaan, mutta se pitää tehdä eläinlääkärillä ja saada siitä passiin virallinen merkintä. Satunnaista turistikoiraa tämä ei varmaan paljon paina, mutta koska käymme Suomessa keskimäärin kerran kuussa, koiraparka joutuu eläinlääkärille aika usein. Onneksi se ei vastustele lääkärikäyntejä yhtä painokkaasti kuin esim. edesmennyt seropini teki, nelitassujarru oli päällä heti, kun avattiin eläinlääkärin ovi. Ihan tarpeeksi haastetta on käydä eläinlääkärissä pikku apulaisen kanssa.

Meiltä lähin eläinklinikka sijaitsee Tatari-kadulla keskustassa, noin 2 km kotoa. Matkaaminen sinne ja takaisin pikku ihmisen ja koiran kanssa ei aina ole kovin mukavaa, koska pikkuihminen haluaisi kävellä Itte, koiraherra haistella ja minä kävellä reippaasti, jotta ehditään. Lähdöt kun tuntuvat tällä seurakunnalla aina venyvän, joten aina tulee kiire, vaikka kuinka yrittäisi ehtiä ajoissa. Pikkuneiti ei muutenkaan tuolla matkalla juuri saa itse kävellä, vaan joutuu istumaan kärryssä, koska suurin osa matkaa on varsin vilkasliikenteisten katujen varsilla. Neiti kun saattaa singahtaa kohti ajorataa varsin nopeasti... Yhdistelmä koira-rattaat-neidin silmälläpito vaatii pidempää pinnaa ja nopeampia refleksejä kuin ne, jotka minulle on suotu. Ilman rattaita voisi lähteä liikenteeseen, jos aikaa olisi pari tuntia, ja joku hakisi meidät takaisin autolla. Takaisin päin neiti tuskin jaksaisi enää kävellä. Neiti siis istuu kärryssä, matka sujuu rattoisasti huudelleen "ITTE", ohikulkijoita kommentoiden ja laulellen.

Eläinlääkäriasema Tatarilla on mielestäni asiantuntevan oloinen, palvelu on hyvää. Ei ehkä halvin mahdollinen, esim. se ekinokokkimadotus maksaa melkein 13 euroa, kun Lasnamäellä joku eläinklinikka kuulemma veloittaa vain 6 €. Tuo on kuitenkin kävelyetäisyydellä meistä, joten olen suosinut Tataria, jotta voimme käydä siellä myös ilman autoa, julkisiin kun en uskalla lähteä seikkailemaan kärryjen ja koiran kanssa. Kävimme kerran myös Lasnamäen puolella eläinlääkärillä, suunnilleen yhtä lähellä kuin Tatari (tosin koko matka ylämäkeä...), mutta siellä ei kukaan puhunut englantia, eikä vironkielen taitoni ole vielä niin hyvä, että uskaltaisin lääkinnällisiä juttuja sillä haastella. Sitäpaitsi madotusmerkintä passissa oli puutteellinen, huomasin sen vasta myöhemmin. Tatarilla puhutaan englantia, ja olen sen verran tapittanut Teho-osastoa, että lääketieteen sanasto on jollain lailla hallussa... Olen saanut varovaisia ihmettelyjä suomalaisilta koiraihmisiltä siitä, kuinka täällä uskaltaa käydä eläinlääkärissä, ties mitä puoskareita. No ei nyt niinkään. Itse asiassa aika moni Suomessa tointaan harjoittava supisuomalainen eläinlääkäri on myös valmistunut Virossa Tarton eläinlääkiksestä. Sinne kun saattaa päästä, vaikkei olisikaan kuuden ällän tyttö, mikä lienee vaatimus Suomen eläinlääkikseen tätä nykyä.

Herrakoiraa ei ole koskaan erikoisemmin koulutettu, se nyt vaan on hengannut tuossa mukana koko ikänsä. Ei osaa mitään temppuja, mutta sen verran sitä on neuvottu, että osaa elää suht mukavasti ihmisten säännöillä toimivassa maailmassa. Eläinlääkärissä se saa kuitenkin aina hurjasti kehuja hyvästä käytöksestään ja siitä, että se on niin "well trained", mikä vähän huvitti minua alkuun, mutta sitten ymmärsin miksi koiraa kehutaan. Herrakoira ei hypi vasten, ei hauku, käyttäytyy sisätiloissa varsin rauhallisesti, ei merkkaile sisällä, ei missään tilanteessa ole ihmisille aggressiivinen, antaa tutkia itsensä, hampaat saa katsoa, pöydälle voi nostaa jne. Viimeksi meistä seuraava potilas yritti purra eläinklinikan hoitajaa ja omistajaansakin jo odotushuoneessa. Toinen potilas oli nukutettu toimenpidettään varten omistajan autossa, kun kuulemma saa raivarin eläinlääkärin hajustakin...

Eläinlääkäri tuskaili, kun virolaiset eivät vie koiriaan koirakouluun. Epäilen tosin, että ainakin näillä eläinlääkärissä kohtaamillamme ihmisillä oli vain vääränlaiset koirat, ensinmainittu oli pitbullterrieri ja jälkimmäinen saksanpaimenkoira. Kieltämättä varsin usein näkee koirakoita, joissa omistaja ei oikein meinaa pärjätä (yleensä isolle) koiralleen. Lisäksi on niitä, jotka katsovat oikeudekseen pitää (yleensä pientä) koiraansa vapaana julkisilla paikoilla, vaikkei koira ole millään tavalla hanskassa. Näiden väistely on ajoittain ärsyttävää, koska ikinä ei voi tietää, mikä irtiolevista koirista on koulutettu, ystävällinen tai edes välinpitämätön toisia koiria kohtaan. Suuri osa irtiolevista näet on ihan OK, mutta sitten on myös näitä, jotka ovat irti ilmeisesti siksi, ettei omistaja viitsi lenkkeillä koiransa kanssa tarpeeksi. On niin paljon helpompaa kävellä keskelle puistoa ja päästää koira irti.

Viimeksi herrakoiralta otettiin joitakin kokeita ihosta ja karvoista, koska sitä vaivaa toistaiseksi meille tuntematon ihosairaus. Karva lähtee niskasta ja selästä, niskassa on jo ihan kalju laikku. Tauti ei tunnu suuremmin koiraa vaivaavan, mutta on sen verran pahan näköinen, että tutkia se pitää. Kokeiden otto oli varsin tuskaista sekä minulle, koiralle että pikkuneidille: eläinlääkäriasemalla oli varmaan 30 astetta lämmintä, meillä oli talvikamppeet päällä, ja kokeiden otto kesti ja kesti.  Neiti tylsistyi, oli hikinen ja huonotuulinen ja lopulta makasi lääkäriaseman lattialla. Onneksi otin edes juomista mukaan. Minä koitin pitää koiraa paikallaan tutkimuspöydällä, koiran oli kuuma ja kaikin tavoin tukala olla. Toivottavasti testeistä nyt sitten selviää, mikä koiraa vaivaa. Koiralle tuli piinaviikko vasta pääsiäisen jälkeen: lääkäri määräsi koiran pestäväksi ihoa rauhoittavalla lääkeshampoolla joka toinen päivä, yhteensä neljä kertaa. 2/4 pesua hoidettu, puolet siis vielä jäljellä. Pesuun se suhtautuu vähän kuten eläinlääkäriinkin, ei missään nimessä tykkää siitä, mutta alistuu kohtaloonsa. Tuleepahan kylpyhuoneen seinät samalla pestyä, kun koira ravistelee itsensä tehokkaasti kuivaksi...

Tutkimukset, lääkeshampoo ja hammaskiveä poistava lääke maksoivat yhteensä noin 85 euroa. Ei ihan halpaa, mutta toisaalta Suomessa tuosta samasta setistä olisi varmaan saanut maksaa jokusen kympin enemmän. Ei ihme, että koirien vakuuttaminen on lisääntynyt, sen verran huimia hintoja eläinlääkärit pyytävät (ja tämähän on sitten ikuinen noidankehä: lääkärilaskut nousevat, otetaan vakuutus ettei tule niin kalliiksi jos jotain sattuu, lääkäri nostaa hintoja kun vakuutusyhtiö maksaa...). Koirille kun ei myönnetä Kela-korvauksia. Toivotaan nyt kuitenkin, että kyseessä olisi jokin edes suht helposti hoidettava sairaus. Eurasiereilla valitettavasti esiintyy myös perinnöllisiä autoimmuunisairauksia, joiden hoito on sitten loppuelämän mittainen lääkitys, erityisruokavalio tai niiden yhdistelmä. Toivottavasti siihen ei tarvitse ryhtyä.

Laskemattomat

Virossa päättyi maaliskuun lopussa väestönlaskenta. Kuulostaa minun suomalaiseen väestökirjanpitoon tottuneisiin korviini aikamoiselta kehitysmaatouhulta. Suomen edellinen väestönlaskenta taisi sijoittua jonnekin viisikymmentäluvulle, ja sen jälkeen (ja itse asiassa jo ennen sitä) olemme pitäneet luterilaisella kurinalaisuudella kirjaa syntyneistä ja kuolleista. Ainakaan en muista, että meidän ovellamme olisi koskaan väestönlaskijaa käynyt, tylsiä jehovantodistajia ja imurikauppiaita vain. Väestönlaskentaa on voinut suorittaa kirkonkirjoista ja siviilirekisteristä. Täällä kuitenkin kiersi ihan ovelta ovelle väestönlaskijoita. Meille ei sellaista koskaan kuitenkaan ilmestynyt. Ehkä meitä ei sitten laskettu.

Pettymysten pettymys! Olisihan se nyt ollut hienoa keittää virkamiehelle kahveet ja jutustella mukavia. Niin ilmeisesti oli moni tehnyt, vanhuksille rahvaloendajan käynti oli ollut monissa paikoissa juhlahetki. Tosin ilmeisesti laskijoita olivat olleet vastassa myös ei-niin-lämpimät vastaanottokomiteat, purevia koiria ja väkivaltaiseksi käyneitä isäntiä ja emäntiä. Ei hääviä hommaa kierrellä kyselemässä ihmisiltä kiperiäkin kysymyksiä. Väestönlaskijat olivat kyselleet mm. syntymäaikaa, -paikkaa, vanhempien kansallisuuksia, asuntojen omistussuhteita, sairauksia ym. Ei siis pelkkää päiden laskemista, vaan myös kysymyksiä, joihin kaikki eivät ehkä halunneet vastata niin mieluusti.

Totta puhuen uskon, että meidät on laskettu siinä vaiheessa, kun haimme itsellemme isikukoodeja ja ilmoittauduimme tallinnalaisiksi. Tämä kun sattui väestönlaskennan ajalle. Kovin kliinistä ja tylsää. Toki viron tekniikkaorientoituneessa hengessä oli mahdollista laskettaa itse itsensä sähköpostin avulla myös, ja ilmeisesti moni tekikin niin. Lopullisia tuloksia odotellessa siis.

Laskennasta aasinsiltana aikakäsitykseen. Suomessa tuntuu välillä, että yhteiskunta on edelleen suunniteltu navetassa kävijöiden aikatauluihin sopivaksi. Täällä ei niin lasketa. Me elämme kuitenkin täälläkin varsin suomalaisessa rytmissä, siis heräämme aikaisin ja touhuamme virka-aikaan enemmän kuin monet paikalliset. Aamut alkavat ilmeisen joustavasti, vaikka aamuruuhkia onkin. Alueellamme on varsin monta koulua, mikä osaltaan lisää ruuhkaa, kun vanhemmat tuovat jälkikasvuaan kouluun autolla. Moni lapsi käy lähikoulua, mutta kauempaakin tuodaan koululaisia, koska kilometrin säteellä meistä on mm. suomalainen, venäläinen ja saksalainen koulu, sekä ainakin yksi vironkielinen koulu, jota vanhemmat ilmeisesti suosivat sen hyvän maineen vuoksi.

Aamupäivisin tapaan lähteä lapsen kanssa ulos siinä klo 10 maissa, silloin leikkipuistot ovat tavallisesti vielä melko tyhjiä. Leikkipuistosesonki alkaa vasta siinä puolen päivän aikaan. Kaupat avaavat klo 8,9 tai 10, sulkemisajat ovat pääsääntöisesti myöhemmät kuin Suomessa (tähän vaikuttaa tietenkin myös se, että työvoima on halvempaa, voi pitää kauemmin auki kun myyjän palkka on puolet suomalaisesta). Ruokakaupat ovat auki klo 23 saakka. Joka päivä, iga päev. Myös sunnuntaisin, pyhäpäivinä ja aattoina, no, ehkä jouluna tai uutenavuotena voidaan laittaa kiinni jo klo 21. Käyn yleensä ruokakaupassa aamupäivisin, ja mielestäni siellä on silloinkin kohtuullisen paljon asiakkaita, ei nyt jonoksi asti mutta kuitenkin, minä ja mummot. Nyt kävin poikkeuksellisesti iltapäivällä kaupassa, ja tajusin miksi Selverissä on niin monta kassapistettä: jokaikiselle oli vähintään kymmenen asiakkaan jono klo 17. Yleisöä näyttää myös riittävän ihan sulkeimisaikaan asti.

Monet virastot ja etenkin niiden palvelupisteet avaavat ovensa vasta klo 9 ja ovat auki klo 18 saakka, mikä on aika mukavaa, saisi olla niin myös lahden pohjoispuolella.

Yhdessä asiassa olemme olleet tietämättämme kuin virolaiset jo pidemmän aikaa: Suomessa koirankusetussesonki sijoittuu aikaan ennen Salkkareita, täällä paremminkin siinä kympin uutisten maissa ihmiset laittavat koiran narun päähän (tai sitten ei, pitää olla koko ajan silmät selässäkin, ettei jostain säntää joku irti juokseva) ja lähtevät ulos. Me lenkkeilimme jo Suomessa asuessamme myöhään, lähinnä siksi, ettei silloin ole juuri vastaantulijoita, ja lisäksi siksi, että neiti on mennyt jo nukkumaan, jolloin toinen vanhemmista voi hyvin ottaa sen tunnin-puolitoista ulkoiluaikaa. Täällä ei myöskään ole tavatonta, että koiranlenkitysaikaan mennään myös pienten lasten kanssa ulos leikkimään. Suomessa sellaisesta saisi osakseen varsin varmasti paheksuntaa, joku kukkahattu soittaisi ehkä lastensuojeluun, jos alle kouluikäisten kanssa kiikkuisi puistossa siinä yhdentoista aikaan. Ei täällä.

Ps. Nyt tuli mieleen Kari Suomalaisen pilapiirros, jossa väestönlaskija vierailee Hiski ja Elma Kutiaisella! Sen on täytynyt siis olla ehkä 1960-1970 -lukua... Vai muistanko ihan väärin. Pitänee tarkistaa asia, ettei jää vaivaamaan yön pimeinä unteina.

Rati riti ralla, ajan ratikalla (ja vähän kotihommia siinä sivussa)

Mihin minua oikeastaan täällä enää tarvitaan! Pikku apulainen osallistuu kovin mielellään kaikkeen kotiaskareeseen, neidin mielestä äitiä ei tarvittaisi niiden tekemisessä lainkaan. Toivottavasti into on tallella vielä esim. 15 vuoden päästäkin... Tuskin on, mutta toivossa on hyvä elää. Latailin kännykästä muutaman kuvan todisteeksi:

Ensiksi tiskataan

Sitten voisi vaikka pestä vähän lattioita

Koirakin on hyvä ulkoiluttaa välillä

Raskaiden kotitöiden lomassa voi tehdä hieman taidettakin

Apulaisen avusteluinto on ajoittain hieman rasittavaa. Olen kuitenkin katsonut helpommaksi antaa neidin osallistua, kun kerran innostusta on. Helpompi on nostaa lapsi pöydälle ihmettelemään kuin yrittää tehdä hommia lahkeessa roikkuvan puolitoistavuotiaan kanssa. Jopa ruuanlaittoon neiti osallistuu, kaataa aineksia ruokaan ja sekoittaa kovasti. On oppinut jo senkin, ettei kuumiin kattiloihin ja pannuihin saa koskea (ja ihan itseään polttamatta! On se fiksu).

Kauhistelijoille kerrottakoon, että koiran ulkoilutus tapahtuu aidatulla alueella kotipihassa. Ihan itse en innokasta koiranulkoiluttajaa vielä päästä karvapehvan kanssa reippailemaan, koiran elopaino kun lienee noin kaksinkertainen neitiin verrattuna. Koira muuten seurailee neitiä kovin kiltisti, mutta en usko, että se toisen koiran tai vaikka kissan kohdatessaan muistaisi (tai välittäisi), kuka hihnan päässä roikkuukaan...

Mitään ihmeellistä meille ei kuulu. Ajattelin käydä äänestämässä kansanäänestyksessä, täällä äänestetään siitä, pitäisikö Tallinnan paikallisliikenteen olla ilmaista. Osallistua saavat kaikki tallinnalaisiksi kirjautuneet, ja oletan olevani sellainen. Äänestän ilman muuta ilmaisen julkisen liikenteen puolesta. Ainakin ratikassa lipun maksaminen on nimittäin tehty sen verran hankalaksi, etten viitsisi sitä enää tehdä.

Matkustimme ensimmäistä kertaa julkisilla täällä asuessamme, kun vierailimme L:n luona Kalamajan kaupunginosassa. Asumme mukavasti ratikkalinjojen välissä, ja aikataulutiedoista sai hyvin selville, mikä ratikka on matalalattiaista mallia. Lippua en kuitenkaan muistanut ostaa etukäteen, niitä saisi ainakin lähäri-R-kioskilta. Myös kännykkään voi tilata lipun, ei kuitenkaan tekstiviestillä kuten Helsingissä vaan soittamalla, enkä tätä systeemiä ehtinyt siinä hötäkässä tutkia sen tarkemmin. Lippuja saa myös kuskilta, tietty. Onneksi lompakossa sattui olemaan aika paljon kolikoita, sillä ainoastaan tasarahalla (1,60) on mahdollista lunastaa itselleen piletti. Kuskin kopissa on pienenpieni luukku, johon rahat sujautetaan, eikä lippuja voi ostaa matkan aikana, ainoastaan pysäkeillä. Ekalla pysäkillä en ehtinyt ajoissa luukulle, vaan ratikka lähti liikkeelle juuri kun olin laittanut rahat luukkuun. Onneksi seuraava pysäkki oli lähellä, sillä neiti istui rattaissaan yksin keskellä raitiovaunua, kun minä odotin, että kuski ystävällisesti antaisi minulle lipun. Jos Suomessa paikallisliikenteen kuskeja moititaan juroiksi, niin eipä ollut kehumista tämänkään rouvan palveluasenteessa. Tätä osasin toisaalta odottaakin. Muuten ratikka oli siisti, eikä matkustajia kyseiseen aikaan ollut mitenkään ruuhkaksi asti. Ihan hyvin tuolla voi kulkea toistekin, nyt kun tietää systeemin. Jatkossa kyllä ostan lipun etukäteen tavalla tai toisella. Tosin nyt äänestyksen aikana paikallisliikenne on ilmaista muutenkin, joten ihan piruuttaan voisin käydä ajamassa vaikka ympyrää ratikalla muutaman kierroksen.

Eläin elää, ihminen ihmettelee

...eli tarinaa elämästä Suuren Koirapersoonan Palvelusväessä.

Jokseenkin viisi ja puoli vuotta elämäämme on sulostuttanut herrasmieskoira. En voi uskoa, että se täyttää kesällä jo kuusi vuotta! Viidessä ja puolessa vuodessa olemme oppineet ymmärtämään toisiamme kohtuullisen hyvin, mutta aina vaan jokunen asia tuon karvapehvan korvien välissä jaksaa hämmästyttää ja yllättää.

Kun herra K muutti meille, asuimme opiskelija-asuntosäätiön vuokrakämpässä Vaasan keskustassa. Ehkä siellä tämä Savonmuan lahja maailmalle oppi city-koiraksi. Muutimme näet keskustasta lähiöön pari vuotta sitten, ja mielestäni siellä koira ei viihtynyt yhtä hyvin kuin kaupungissa. Vaikka luulisi, että koiralle oma pieni piha ja metsäiset ulkoilumaastot olisivat olleet parempi kuin sata jänistä (joista tämä ei tosin mitään ymmärrä noin saalistusmielessä), ei näin ollut. Mielestäni koira oli paljon stressaantuneempi ja rähisi enemmän muille koirille kuin kaupungissa asuessamme. Nyt muutettuamme taas keskustaan, herra on jälleen enemmän elementissään. Se tuntuu viihtyvän lähipuiston kinginä ja päivystää mielellään parvekkeella, kun ulkona on liikennettä ja  elämää. Ei tunnu kaipaavan pihaakaan, koska ei siellä juuri yksin viihtynyt muutenkaan.

Toisille uroksille rähinäkin on ehkä täällä hieman helpottanut, mutta takapakkeja tulee ajoittain. Toissa viikonloppuna olin kävelyllä koiraherran ja Suomen-vieraamme kanssa, ja olin juuri ehtinyt selittää, että yleensä koirat käyttäytyvät varsin hyvin täällä, kun räjähti. Juuri ohittamamme nakkimakkara-pystykorvasekoitus pääsi omistajaltaan irti, ja kävi koiraherrani päälle kuin yleinen syyttäjä. No, koiraherralle ei käynyt kuinkaan, siitä toisesta en osaa sanoa, koska jouduin tekemään vähän töitä saadaksen oman koirani hampaat irti sen toisen poskesta. Omistaja tsekkasi koiransa päällisin puolin, ja kunnossa vaikutti olevan, toivottavasti sen ei käynyt pahemmin. Herrakoirassa on niin paljon karvaa, että naamaa ja tassuja lukuun ottamatta sen päällekävijän hampaat eivät olisi ulottuneetkaan nahkaan asti... Tämän episodin jälkeen rähiseminen toisille uroksille on taas valitettavasti lisääntynyt, juuri kun sain sitä vähän kitkettyä pois. Ehkä se tästä taas, ennen seuraavaa kertaa ainakin...

City-koirana herra on ollut helppo, se kun ei hauku käytännössä lainkaan kotona. No, tänään olin lähdössä pikkuneidin kanssa kaupoille, kun talon edessä seistessäni kuulin tosi tutun kuuloisen haukahduksen. Olin unohtanut koiran parvekkeelle... Sattuuhan noita. Koira kun on kaiken kaikkiaan varsin huomaamaton tapaus, viihtyy omissa oloissaan kotona ollessaan ja ymmärtää jo kauppakassin esille otosta, ettei pääse mukaan tällä kertaa. Sitten, kun otetaan hihna esille, se kyllä innostuu joka kerta ulos lähdöstä. On välillä aikamoinen sirkus saada hissiin yhtä aikaa esim. koira, pikkuihminen ja pulkka. Pikkuihminen kun rakastaa pulkkailua, ja saa raivarin, kun pulkassa ei voikaan istua koko matkaa sisältä ulos... Pulkkaan pitäisi päästä heti, kun se otetaan esille. Koira puolestaan innostuu entisestään pikkuihmisen intoilusta, joten usein pihalle asti mennään yhdistelmällä riehuva koira-raivoava pikkuihminen (spagettina hissin lattialla, "eieiei! Puukkaaaa!") ja pulkka. Raivoaminen ja suurin intoilu loppuvat ulko-ovella, kun koira pääsee ulos ja pikkuneiti saa aseteltua takapuolensa pulkkaan. Voin silti sanoa, että ne pari minuuttia kotiovelta ulos tuntuvat aika pitkiltä.

Mutta vielä koirasta: viiden ja puolen vuoden yhteiselomme aikana en ole vielä onnistunut ymmärtämään, mikä tekee täydellisen kakkapaikan. Koirasta näkee, jos sillä on iso hätä, se kiskoo kuin höyryveturi eikä kuuntele yhtään mitään, ei malta edes haistella kadunvarren ilmoitustauluja. Tätä saattaa kestää jopa kilometrejä, kunnes täydellinen kakkapaikka löytyy. Ilmeisesti asiaan liittyy jotenkin alustan kallistuskulma, tuulen suunta (kuka nyt haluaisi tuulen puhaltavan pehvaansa kakkiessa), lumen/ruohon määrä (sopivasti, ei liikaa), paikan yleinen siisteys (ei muiden kakkoja lähistöllä) jne. Ajoittain vähän raivostuttavaa, kun näkee, että koiralla on selvästi hätä, ja itsellä ei olisi aikaa kierrellä herran scheisseä odottamassa puolta kaupunkia.

On olemassa koiria, jotka syövät mitä tahansa, milloin tahansa, kunhan syötävä asia on edes etäisesti syötäväksi kelpaava. Vanhempieni hovawart oli tällainen biojätemylly, sille saattoi syöttää melkein mitä vaan, ja se innolla otti vastaan mitä tarjottiin. Herra K taas ei ole tällainen koira. Viimeksi Suomessa käydessämme otin herralle vanhempieni pakastimesta jokusen kilon hirvijauhelihaa, joten nyt se on taas syönyt. Saas nähdä, mitä tapahtuu, jos se ehtii loppua ennen seuraavaa Suomen-vierailua, tai äidin visiittiä täällä päässä... Joitakin paikallisia jauhelihalaatuja herra pitkin hampain hyväksyy, jos muuta ei tarjoilla. Herralle on aivan turha yrittää syöttää mitään koiranruokaa, hyi olkoon. Ihmisten ruuastakin kelpaavat vain hyvinvoidellut leivät, juustot, leikkeleet ja kokoliha. Lihakin vain siinä tapauksessa, ettei siinä ole kastiketta tai muuta inhottavaa. Pikkuihminenkin alkaa jo ymmärtää, mitä koiralle voi heittää ja mitä ei... Ei enää edes yritä nakata kasviksia koiralle.

Tuossa tuo taas vetelee päiväuniaan, pikkuneiti varmaankin kohta heräilee omilta uniltaan, joten tämä taas tästä tekstistä. Kiitos kovasti kommentoijille! Ja lunastan Invaasion palkinnon, kun keksin jotain kerrottavaa :)

Muutama vinkki turisteille

Tänä viikonloppuna saimme vieraita Suomesta, kivaa! Saa meille tulla muutkin, ja siksi ajattelinkin kirjoittaa muutaman vinkin turisteille, meille tuleville ja ehkä muutenkin.

Ensinnäkin, Tallinna on tätä nykyä aika turvallinen kaupunki. Toki, jos ympäripäissään lähtee lompakko takataskussa harhailemaan Aikuista Naista hoilaten yksin baarista hotellille, niin ryöstetyksi tulee. Mutta niin tulee Helsingissä, Vaasassa tai Sahalahdellakin. Täällä uskaltaa hyvin liikkua kaikkina vuorokaudenaikoina, isoin riski ovat taskuvarkaat, joita kannattaa varoa etenkin massatapahtumissa ja muutenkin tungoksessa liikkuessa. Minulta ei vielä ole viety mitään, mutta olen kuullut aika etevistä pitkäkynsistä täällä. Jos tulee autolla, ei autoon kannata jättää mitään varastamisen arvoista ainakaan näkösälle (navigaattorit, levyt, elektroniikka, lastenistuimet jne). Liikenne Virossa on ripeämpää kuin Suomessa, muttei täällä mitenkään reikä päässä kannata kaahata. Liikennesäännöt ovat kuin Suomessa, oikealta tulevaa väistetään jne. Suomalaisiin suhtaudutaan vähän vaihtelevasti, tämä näkyy liikenteessäkin: suomen kilvissä olevalle autolle ei niin helposti ehkä anneta tietä kin Virolaiselle, ainakin omien empiiristen tutkimustemme mukaan...

Lasten kanssa reissatessa suosittelen lämpimästi ottamaan kärryttelyikäisille mukaan ne ihan kunnon vaunut, ei matkarattaita, jos aikoo liikkua muuallakin kuin ostoskeskusympäristössä. Tämä on talvella ihan pakollista, pienillä pyörillä täällä ei liikuta yhtään minnekään. Kesäaikaankin jalkakäytävät ovat paljon huonommassa kunnossa kuin Suomessa, kunnon rattaat on oltava. Tallinnan vanha kaupunki on kaunis ja kiva kohde monenikäisille, mutta itku tulee jos siellä mukulakivillä pitää tuuppia kapearenkaisia matkarattaita.

Lastenruokia ja muuta lastentavaraa saa täältä kuin Suomestakin. Valmisruuat ovat vaan melkein kaksi kertaa kalliimpia, jotkut jopa yli sen. Jos muksu siis syö purkkiruokaa, suosittelen ottamaan ainakin jonkin verran purkkeja mukaan.

Taksit ovat suomalaisittain halpoja, niitä kannattaa suosia. Etukäteen tilattaessa voi esim. pyytää autoon lastenistuimen, tai taksin joka ottaa kyytiin myös koiran. Takseissa tulee olla hinnasto ulkopuolella näkyvissä, jos ei ole, älä mene kyytiin... Kuskit puhuvat vaihtelevasti kieliä, kannattaa kokeilla ainakin suomea, englantia, viroa tai venäjää jos osaa. Hintaa voi kysellä hieman etukäteen, jotta ei joudu maksamaan ihan kohtuutonta porolisää matkastaan. Tippiä voi myös jättää vähän, mutta se ei ole pakollista. Hyviä taksifirmoja ovat esim. Tallink takso ja Tulika takso, muitakin hyviä toki on. Julkisilla kulkeminenkin onnistuu, kun katsoo reittejä vähän etukäteen. Ratikoiden, rollikoiden ja bussien kunto vaihtelee suuresti, osa on ihan uusia ja osa brezhnevin ajoilta. Hinta ei päätä huimaa, ja ilmeisesti tänne on jatkossa tulossa ilmainen paikallisliikenne, tästä tosin keskustellaan vielä. Tallinnan keskusta on sinänsä aika kompakti, mutta jos tahtoo esim. isompiin ostoskeskuksiin, voi kävelymatkasta tulla pitkä. Satamasta pääsee ilmaisella bussilla ainakin Rocca al Maren ostoskeskukseen, joka on ihan järkyttävän suuri! Sen vieressä ovat myös ulkoilmamuseo ja eläintarha, kummassakaan ei olla vielä käyty, odotellaan vähän parempia kelejä.

Shoppailu täällä kannattaa suunnata juuri noihin ostoskeskuksiin, valikoima on parempi kuin keskustassa ja hinnat ihan ok, ei mitenkään erityisen halpaa kuitenkaan. Jos haluaa jotain käsitöitä tms, ne saa kyllä paremmin keskustasta. Keskustasta ja vanhasta kaupungista löytyvät paremmat ruokapaikat, ostareilta saa lähinnä ketjumättöjä ja ylihintaista italialaista ruokaa. Ruoka on halvempaa kuin Suomessa, suosittelen tippaamaan ravintoloissa käydessä, palkat ovat alalla tosi alhaiset. Hyväkin ravintola saattaa näyttää ulospäin kauhealta räkälältä, ei kannata antaa ulkonäön pettää.


Vielä koiravieraille huomauttaisin ekinokokkimadotuksen pakollisuudesta, rokotusten on myös oltava kunnossa. Eläinlääkärit tietävät yleensä, mitä rokotuksia koira matkalle tarvitsee.

Tässä muutama pieni vinkki, kirjoitan lisää kun jaksan ja muistan. Nyt vaan odotellaan, kuinka meidän vieraiden autokaupoissa mahtaa käydä...

Kuri koer!

Kun puhutaan Virosta ja koirista, aika monelle tulee ensimmäiseksi mieleen esim. Tallinnan ja Rakveren koiratarhat, niiden löytökoirien surkeat kohtalot ja olot. Siihen sen enempää puuttumatta, on Virossa ihan kunnollistakin koiranpitoa ja lemmikeistään hyvin huolehtivia koiranomistajia.

Maaseudulla koirat saattavat edelleen juosta vapaina ja olla vähän huonommin hoidettuja, mutta kaupungissa koira on lähinnä lemmikki siinä kuin Suomessakin. Yhteenkään ns. vartiokoiraan en ole vielä törmännyt, jos sellasiksi ei lasketa saman kadun varressa asuvia saksanpaimenkoiria, jotka ainakin pitävät pahaa meteliä. Tallinnassa näkee aika paljon koiria, ei tosin ehkä yhtä paljon kuin Suomessa. Suuntaus rotujen suhteen näyttäisi olevan samanlainen kuin Suomessakin, eli kaupungissa suositaan pieniä koiria enemmän kuin suuria. Erilaisia terriereitä, mäyräkoiria ja pieniä kääpiökoiria kuten chihuja näkee päivittäin. Rotukoiria on paljon, mutta myös selkeästi sekarotuisia, etenkin pieniä valkoisia hassunnäköisiä. Ns. munanjatkeitakin on toki aina joskus liikenteessä, ja ainakin dobermannit typistetään täällä edelleen, sekä hännät että korvat, mikä on mielestäni aika järkkyä.

Koiria pidetään enemmän irti kuin Suomessa, mikä oli pieni järkytys meidän ei-niin-sosiaaliselle koiraherrallemme. Nyt se alkaa jo tottua irti juokseviin lajitovereihin, ja yleensä ne irti olevat ovat myös kilttejä tai sitten ignooraavat toiset koirat täysin. Hihnassa kulkevatkin vaikuttaisivat olevan sosiaalisempia kuin suomalaiskoirat, melkein kaikkia vastaantulijoita voi moikata ja pidetään vähän omituisena, jos haluaa aina kiertää toiset koirat kaukaa. Toiset isot urokset kierrämme kuitenkin edelleen, en usko että herrakoira olisi muutamassa viikossa sosiaalistunut riittävästi tykätäkseen toisista pojista.

Koirien suosion kasvusta kertoo sekin, että jokaisessa ostoskeskuksessa on ainakin yksi lemmikloomapood. Niitä on enemmän kuin lastentarvikeliikkeitä, ainakin siltä tuntuu... Koiratarvikkeiden hankinta on ihan helppoa, Hinnat ovat Suomen luokkaa, joitain löytöjä saattaa toki tehdä. Ainoastaan koirankakkapusseja saimme vähän metsästää, ja ne olivat sikahintaisia. Kuitenkin vaikuttaisi siltä, että aika suuri osa kaupungin koiranomistajista kerää koiriensa jätökset, sillä en ole vielä onnistunut astumaan yhteenkään miinaan...

Mistä päästäänkin koirankakan kautta koiranvihaajiin. Suomessa tulee aina vastaan joku, joka ottaa asiakseen kertoa kuinka paljon parempi paikka tämäkin kaupunginosa/puisto/katu olisi, jos täällä ei olisi koiria. Kevään tulon tietää viimeistään lehtien yleisönosastojen koirankakkakeskusteluista. Kevättä täällä emme vielä ole eläneet, eikä kielitaitoni ole huippuluokkaa, mutta tähänastiset kommentit koirastani ovat olleet lähinnä positiivisia. Tosin täällä on myös paljon avoimesti koiria pelkääviä ihmisiä, jotka kavahtavat ja väistävät koiran kanssa kulkijaa. Viimeksi eilen hississä naapuri sanoi pelkäävänsä koiria kuollakseen, mutta matkusti silti urheasti minun ja karvapehvan kanssa samalla hissillä.

Suomessa tuntuu siltä, että koiria pelkäävät naamioivat pelkonsa joko inhoksi tai pyhäksi allergiaksi, jolla tunnetusti saa Suomessa kaiken anteeksi, ruuasta nirsoilusta toisten hajuveden arvosteluun. Ei millään pahalla, oikeat allergikot, mutta tunnen ehkä kaksi ihmistä, jotka saavat oikeasti hengenvaarallisia, tai ainakin hyvin epämiellyttäviä, oireita koirista jo lyhyellä altistuksella. Muut välttelevät varmuuden vuoksi tai eivät vaan kehtaa sanoa pelkäävänsä koiria. Ravintolatyön pohjalta voisin taas kertoa hauskoja tarinoita esim. sipuliallergikoista, joille sitten iskeekin kauhea annoskateus, kun naapurin sipulillinen kastike näyttää paremmalta kuin oma, ja allergia unohtuu... Tiedän, että esim. pähkinäallergikolle pienikin määrä pähkinää voi olla hengenvaarallinen juttu, ja siksikin toivoisin, ettei henkisiä allergioita väitettäisi oikeiksi. Henkisten allergioiden lisääntyminen näet aiheuttaa oikeidenkin allergioiden vähättelyä, mikä taas ei ole hyvä juttu. Tästä lisää, kun jaksan kirjoittaa jotain ruokakulttuurista!

Tuntui muuten kivalta, kun eräs toinen naapuri (hyvin venäjänkielinen), joka myös selvästi pelkäsi koiraani, antoi kuitenkin lapsensa tulla taputtamaan koiraa. Suomessa koirapelkoiset vanhemmat yleensä yrittävät tartuttaa Asenteensa lapsiinsakin kaikin tavoin.