Loma lyhyesti, osa 1: Puola
Aloitimme lomareissun perinteisesti lentokentältä. Miehen työn vuoksi on parasta tehdä kaikille soittelijoille selväksi heti ensimmäisestä päivästä, että hän ei ole käytettävissä (ja ehkä vähän miehelle itselleenkin...). Tämä tapahtuu kivuttomammin siten, että buukataan ensimmäisestä lomapäivästä lennot jonnekin, mistä ei voi "ihan vaan nopeasti piipahtaa" toimistolla. Tällä kertaa matkustimme niinkin eksoottiseen paikkaan kuin Puola, tapaamaan pienen neidin pieniä serkkuja ja vähän kummejakin. Lensimme Air Balticilla (varsin käypäinen halpalentoyhtiöksi, muuten) Tallinnasta Riikan kautta Varsovaan, sieltä jatkoimme junalla Lodziin, joka on keski-Puolalainen teollisuuskaupunki. Expatriatismi kulkee ilmeisesti suvussa... Tosin serkut ovat muuttamassa takaisin Suomeen piakkon, parivuotinen Puolan-komennus on lusittu.
Puola olisi muuten mitä mainioin lomakohde muutenkin kuin sukulointia ajatellen, ja olemme siellä käyneetkin aiemmin, silloinkin tosin paikallisen ystävän luona. Asiat toimivat varsin mukavasti, hinnat ovat erittäin kohtuulliset suomalaisesta näkökulmasta, kesäsäät yleensä lämpimiä (onneksi emme sattuneet pahimman helleaallon aikaan paikalle), ainoastaan paikallisten kielitaidossa voi olla puutteita etenkin turistialueiden ulkopuolella. Aika kaukana ovat ne ajat, jolloin puolalaisen taukopaikan vessan virkaa toimittivat reiät komeron lattiassa. Tosin osa puolalaisista nähtävyyksistä ei ole varsinaisia riemulomalandioita, kiitos toisen maailmansodan. Auschwitzissä olemme käyneet jo aiemmin, eikä se kovin lähellä olisi ollutkaan, joten kävimme menettämässä uskoamme ihmiskuntaan Lodzin juutalaisella hautausmaalla ja Radegastin juna-asemalla.
Lodzissa oli ennen toista maailmansotaa varsin kukoistava tekstiiliteollisuus, jota pyörittivät pitkälti juuri juutalaiset. Tästä johtuen kaupungissa oli suuri juutalaisyhteisö. Natsit perustivat kaupunkiin geton, johon sullottiin yli 200 000 juutalaista. Radegastin aseman kautta kulki heistä suurimman osan tie tuhoamisleireille, koko getossa oli jäljellä 880 asukasta sodan loppuessa. Pedantti kirjanpito aseman kautta kulkeineista oli aika vaikuttava, asemahallin museossa näytti olevan ehkä edesmenneiden sukulaisia selaamassa "matkustajalistoja". Hautausmaalle on haudattu getossa kuolleita, tuo kenttä muutamine tyhjiksi jääneine joukkohautoineen oli aika pysäyttävä. Myös hautausmaan vanha puoli oli mielenkiintoinen, hautakivien tulkinnassa hepreankielen taito olisi ollut tosin tarpeen. Aikamoisia muistomerkkejä oli pystytetty aikansa merkkihenkilöille.
Puolan historia ei kaiken kaikkiaan ole sieltä iloisimmasta päästä Euroopassa, koko maa on välillä lakannut olemastakin, ja sen yli on pyyhkäisty lännestä ja idästä monella vuosisadalla. Kaikki tämä huomioiden, puolalaiset vaikuttavat yleisesti ottaen iloisilta ja ulospäinsuuntautuneilta tyypeiltä, tai ehkä tämä harhaluulo johtuu vain Virossa vietetystä ajasta. Suomalaiset kun vaikuttavat aivan sydämellisen avoimilta verrattuna virolaisiin monissa tilanteissa. Puolassa etenkin lapsiin suhtaudutaan paljon positiivisemmin kuin Virossa tai Suomessakaan. Pieni neiti sai aina ihailijoita, junassa ventovieraat tulivat juttelemaan neidille ja avuliaita käsiä löytyi availemaan ovia rattaiden kanssa kulkijalle. Vaikka yhteistä kieltä ei aina ollutkaan, kaupat sai aina tehdyksi joka paikassa. Ulkoisesti Puola on kuitenkin mielestäni edelleen rähjäisemmässä kunnossa kuin esimerkiksi Viro, kadut huonompia ja talojen julkisivut kehnommassa kunnossa heti, kun mennään aivan ydinkeskustojen ulkopuolelle. Hurjasti siellä on kuitenkin kaikesta tarjontaa, mikä on sinänsä ihan ymmärrettävää: puolalaisia on yli 38 miljoonaa, joten on siellä kysyntääkin.
Meillä kotona oli joka kesä ulkomaalaisia työntekijöitä kun olin mukula: vihannesfarmilla tarvittiin kesäisin paljon käsipareja eikä suomalaisia saanut pellolle hikoilemaan enää 90-luvullakaan. Muistanpa eräänkin puolalaiskaksikon, kaksi pientä kuivakkaa äijää, jotka saattoivat syödä ison kattilallisen perunoita yhdeltä istumalta. Tekivät kyllä töitäkin sitten sen mukaisesti. (isoäidin isoisän mukaan puolalaisia piti ruoskia aamuisin ennen pellolle vientiä, mutta en jaa hänen käsitystään. Tämän saksalaisen kartanonherran käsitys perustui näet ensimmäisen maailmansodan aikaisiin sotavankeihin, näille meillä olleille maksettiin ihan palkkaakin, joten motivaatio oli heillä ehkä enemmän kohdallaan.) Muistan näiden kavereiden hämmästyksen ja ihastuksensekaisen hiljaisuuden, kun kävimme heidän kanssaan ensimmäistä kertaa paikallisessa supermarketissa. Jaksoivat vielä paluumatkallakin hämmästellä, kuinka paljon makkaraa, lihaa, leipää ja kaikkea voikaan yhden katon alla olla. Ajat ovat totisesti muuttuneet. Puola on tätä nykyä shoppailijalle aika paratiisi. Satuimme olemaan siellä vieläpä alennusmyyntiaikaan, joten matkalaukkumme täyttyi paluumatkalle etenkin pikkuneidin uusista vaatteista. Paikoitellen jopa liikuttavan halvoista sellaisista. Itsellenikin löysin, ihme kyllä, mm. kahdet uudet farkut, hintaa yhteensä alle 50 euroa. Ja mä olen kokoa farkkukauppias-pyörittää-päätään, eli en yleensä löydä yhtään mitään tai jos löydän, yksistä housuista saa maksaa satasen tai ylikin. Menkää siis Puolaan, kaikki himoshoppaajat!
Loma lyhyesti, osa 2: Suomi
Vajaan viikon Puolan-visiitin jälkeen palasimme onnellisesti Tallinnaan pariksi päiväksi, pesimme noin viisi koneellista pyykkiä ja jatkoimme Suomeen. Mökkeilimme vajaan viikon, pikkuneidillä oli hommaa isovanhempien viihdyttämisessä ja kaikkien isotädin tarjoamien lettujen syömisessä. Kohokohtia lienee ollut (terassille sijoitetussa kahluualtaassa lutraamisen ohella) vierailu paikallisella kotieläintilalla, jossa pikkuneiti näki sellaisiakin ihmeitä kuin pupuja, possuja, lampaita ja kukon. Neiti melkein kaksi vee kiekuikin sitten loppuillan, että kaikki varmasti tiesivät missä ollaan käyty. Mökiltä suuntasimme sitten auton nokan (valot aavistuksen verran taivasta kohti, kiitos tuliaislastin) kohti Pohjanmaata, toisia isovanhempia ja Suomen-kotikaupunkia. Kävin pikaisesti pyörähtämässä työpaikallakin, toisaalta sinne olisi kiva palata vaikka heti mutta toisaalta... menee tämä näinkin. Muutamaa kaveriakin ehdittiin tapaamaan, mies kävi kaverinsa polttareissa Seinäjoen Vauhtiajoissa jne. Vauhtiajojen hintapolitiikka, alkoholiholhous ja ruokatarjonta saivat muuten mieheltä moitteita verrattuna virolaiseen Õllesummeriin: virolaisilta festareilta saa ihan oikeaakin ruokaa, ei pelkkää pakastekebabia ja makkaraa, ja ruokansa kanssa voi käydä ostamassa olusen tai vaikka snapsin ja nauttia niitä yhtä aikaa (!) valitsemassaan paikassa. Järjestyshäiriöitä ja häiritseviä humalikkojakin oli kuulemma kuitenkin suomalaisfestareilla enemmän. Muuten oli kuulemma hyvät juhlat autoineen ja bändeineen, ja polttarisankarikin selvisi hengissä häitään kohti.
Sitä saa muuten toisinaan hauskoja katseita osakseen, kun ajelee pitkin Suomen maaseutua viron rekisterissä olevalla autolla! Joku isäntämies oli parkkipaikalla mieheni kuullen pikkupojalleen selvittänyt, että "nua on niitä ryssiä". Onneksi ei minun kuulteni, olisin todennäköisesti käynyt korjaamassa vähän käsityksiä, tai ainakin esittäytymässä varsin juurevalla hämäläismurteellani. Pitäisi vaan olla alla huonompi auto, että herättäisi kunnolla kauhua murtovarasliigoja pelkäävissä maanmiehissä. Ehkä voisimme hankkia kakkosautoksi vaikka vanhan Hiacen ja katsoa, kuinka usein poliisi pysäyttäisi.
On se vaan kuitenkin mukava tulla kotiin. Suomessa oli kyllä taas ihan hauskaa, mutten vieläkään ole saanut päälle minkäänlaista kotimaan kaipuuta. Mies sanoi, että nyt oli ensimmäistä kertaa vähän haikea lähteä Suomesta takaisin Viroon, mutta minusta ei vieläkään oikeastaan. Tosin minunhan ei tarvitsekaan lähteä töihin, tai siis sama työ oli mukana koko lomankin, miten sen nyt ottaa. Ei harmittanut kuitenkaan tulla takaisin Tallinnaan omaan arkeen. Ennen kaikkea, toisten nurkissa asuminen alkaa jossain vaiheessa kyrsiä, vaikka majoituksen tarjoajat ovatkin omia rakkaita ihmisiä... Kotiin on hyvä tulla, ja kodiltahan tämä jo tuntuu. Harmittaa ainoastaan se, ettei tosiaan ehtinyt tavata kaikkia sukulaisia ja ystäviä, joita olisi ollut mukava nähdä.
Laivamatkailu ei muuten mielestäni ole ainakaan yhtään hauskempaa näin turistiaikana. Sekä mennessä että tullessa laiva oli varsin täynnä, leikkipaikalla kersoja ja meteliä enemmän kuin laki sallii ja liputkin ryökäleet kalliimpia kuin talvella. Mitä ne kaikki tänne änkevät!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti