Tarton reissu

Unohtui tuossa parvekemööpeleiden huumassa kertoa viime viikonloppuisesta Tarton-matkastamme. Ajelimme sunnuntaina Tarttoon, jatkamme siis Viroon tutustumista pala palalta. Oikeastaan meidän ei pitänyt mennä sinne saakka, vaan vierailla ainoastaan paljon kehutussa Põhjakan kartanon ravintolassa. Kartanon kohdalla takapenkkiläinen oli kuitenkin niin syvässä unessa, että päätimme jatkaa ajelua vielä vajaat 100 kilometriä Tarttoon. Kuvia reissusta ei valitettavasti ole, sillä unohdimme kameran kotiin harmiksemme.

Tartto on mielestäni ihan mukava kaupunki, kaunis ja siisti niin kuin suuri osa virolaisista kaupungeista tuntuu olevan. Ja kuten muuallakin Virossa, keskusta oli sekoitus hyvin vanhaa ja hyvin uutta. Keskustaa tuntui leimaavan aika vahvasti Tarton yliopisto ja sen vanhat rakennukset, uudempaa osaa yliopistosta oli rakennettu hieman keskustan ulkopuolelle. Paljon turisteja, paikallisella raatihuoneen torilla terasseja vieri vieressä, historiallisia nähtävyyksiä ja modernia lasiseinää. Vähän niin kuin pieni Tallinna. Uskoisin, että paremmin suunniteltuna tekemistä voisi olla päiväksi, mutta ei kovin paljon pidemmäksi aikaa. Tartossa on kuitenkin kesällä paljon tapahtumia, joihin varmasti turisteja tulee.

Kävimme syömässä Moka-kohvikissa, eipä ollut pahempi moka. Söimme gourmet-pitsaa ja päälle ihanat kakkupalat, jotka yksinkertaisesti huusivat mun nimeäni vitriinissä... Paikka oli varmaan Tarton kallein, mutta ensimmäinen kohdalle osunut, ja meillä oli nälkä ja vessahätä, joten sinne siis. Terassilla oli mukava istuskella, ja ruoka oli tosiaan hyvää, paikka onkin yksi hiljan julkaistulle Viron 50 parasta ravintolaa -listalle päässeistä. Ihan syystä.

Kävelimme hieman kaupungilla, ylitimme Ema-joen pientä siltaa pitkin ja nautimme kesäpäivästä yleisesti. Emme tällä kertaa käyneet paikallisessa linnassa, vaikka sellainenkin Tartossa toki on. Joen rannalla kävellessämme sattui kuitenkin matkamme Suuri Onnettomuus: pikkuneiti heitti hattunsa jokeen. Eihän sitä sieltä enää ylös saanut, ja parku oli kauhea. Onneksi apu oli lähellä: Tarton Kaubamaja oli melkein onnettomuuspaikan vieressä, ja sieltä löytyi (isin nerokkaan markkinointikampanjan ansiosta) neidille mieleinen hattu, prinsessan ja perhosen kuvalla tietenkin. Alkuperäinen The Hattu sai myös korvaajan, kävimme hakemassa Stockmannilta seuraavana päivänä aivan entisenlaisen kesähatun, mutta uusi prinsessahattu tuntuu nyt miellyttävän enemmän.

Turistiviikonloppu

Tämä maa jaksaa yllättä. Viime viikonloppuna lähdimme ajelulle Tallinnan lähiympäristöön, eksymään luovasti. Se kannattaa kokemukseni mukaan usein. Joskus talvikelillä olimme käyneet katsomassa Neemen kylää, Tallinnasta itään. Nimensä mukaisesti Neeme sijaitsee niemellä, ja siellä vaikutti olevan aika paljon kesämökkejä. Virossahan rantarakentamista on rajoitettu paljon tiukemmin kuin Suomessa, käytännössä kenelläkään missään ei ole omaa rantaa. Neemen kaltaisessa paikassa pääsee lähimmäs rantaidylliä, kapealla niemellä meri näkyy parhaassa tapauksissa molemmin puolin niemeä omista ikkunoista. Todennäköisesti Neemessä on myös vakituista asutusta, mutta suuri osa taloista vaikutti tosiaan olevan kesämökkejä. Osa uusia, osa vanhempaa tekoa, kooltaan laidasta laitaan.

No, koska Neeme oli tosiaan nähty, katsoimme sitten seuraavan niemenkärjen, Kaberneemen. Samanlaiselta vaikutti, pieni kalasatama ja mökkejä, rauhallinen ja idyllinen paikka. Satamassa ihmiset rassailivat veneiden pohjia ja pihoja kupsuteltiin, koska oli kaunis päivä. Minulla oli kutenkin nälkä, ja paikassa mainosti itseään, tosin hyvin maltillisesti, ravintola ja bed and breakfast -paikka, joten päätimme lähteä haukkaamaan jotain. Osoite oli lievästi epäilyttävä, ties millaista "palvelua" saisi paikasta, jonka osoite on Punase Laterna tee eli Punaisen lyhdyn tie... Paikan pihaan ajaessamme oletimme sisällä olevan jotain samanlaista kuin esim. Vaasan saariston pienet ruokapaikat; hampurilaisia, keskikaljaa ja ehkä jotain pientä paikallisväriä kalan muodossa. No eipä ollut. Oli OKO resto.. Varmaan paras paikka, jossa täällä olen käynyt syömässä. Ja tosiaan rantakylässä, josta ei ikinä uskoisi löytävänsä tällaista helmeä!

Paikka oli kuin suoraan jonkin vaateketjun merihenkisen kesämalliston kuvauksista. Isoja, iloisia perheitä nauttimassa rauhallisia illallisia, pellavapäiset lapset leikkimässä siistissä leikkipaikassa, hymyilevät tarjoilijat ja skandinaavisen vaalea, pelkistetty sisustus. Huikea maisema valkealle hiekkarannalle ja merelle.  Ruoka oli hyvää ja selkeästi kunnianhimoista, lista lyhyt mutta ytimekäs. Hyvistä aineista selkeää mutta herkullista ruokaa. Söin päivän kalan, joka oli Pärnusta kalastettua turskaa, erinomaista. Sen kanssa tarjoiltu herne-juuresmuusi oli myös erinomaista, tosin en sitä kovin paljon ehtinyt nauttia, koska pikkuneiti pihisti lautaseltani suurimman osan. Mies söi vasikanposkia, erinomaisen mureita kuten kuuluukin. Pikkuneiti söi pastaa, oikein hyvä lastenruoka, mutta muusi äidin lautasella oli sittenkin parempaa mademoiselle connaisseurin mielestä. Meidän ei pitänyt syödä jälkkäriä, mutta söimmepä sittenkin, koska ruoka oli niin älyttömän maukasta. Söin varmaan parasta creme brûleeta koskaan. Se oli tehty vuohenjuuston kera, eikä ollut ollenkaan niin makeaa kuin ne tapaavat olla. Myös miehen tilaama raparperikakku oli kuulemma hyvää, eikä ollenkaan niin makeaa kuin täällä kakut ja jälkiruuat tapaavat olla. Ja koko setti alle 45 euroa, tosin joimme vain vettä. Suomessa tuon olisi saanut kertoa kahdella, ja sittenkään en ole ihan varma, olisiko saanut yhtä hyvää ruokaa yhtä hienossa paikassa. Ravintola on tosiaan tunnustuksensa ansainnut, se on valittu mm. v.2011 Viron parhaaksi perheravintolaksi. Allekirjoitan.

Kokit ovat jo nostaneet profiiliaan ammattikuntana, koska näemme ensimmäiset tähtitarjoilijat? Ei nimittäin ole ihan samantekevää, kuinka tilaus otetaan vastaan ja ruoka kannetaan pöytään, itse asiassa se on varsin suuri osa ravintolaelämystä, jos asiaa oikein ajattelee. Yksi asia, joka juuri OKO restossa kiinnitti positiivisella tavalla huomiota, oli tarjoilijoiden ammattitaitoisuus ja iloinen asenne. Elätin itseäni ja kustansin opiskelijaelämäni hauskoja asioita kantamalla lautasia jos jonkinlaisissa syöttölöissä vuosikausia. Tiedän mielestäni alasta ja työstä jotain. Aika usein tekisi mieli ottaa itse tarjotin käteen ja todeta tarjoilijatytöille ja -pojille, että "antakaas kun täti näyttää". Ihan pahaa tekee, kun kantavat lautasia väärin ja vievät tiskiin pöydästä yhtä-kahta kuppia kerrallaan, tulee muuten kilometrejä niihin työkenkiin. Eniten harmittaa, kun eivät osaa käyttää tarjotinta edes lasien kantamiseen pöytään. Pahimmillaan lättäävät laseja kantaessaan kätensä viinilasin ympärille niin että CSI:llä ei kauan menisi selvittää, kuka tarjoilijoista myrkytti tärkeilevän suomalaistädin. Salihenkilökunnan ammattitaidossa ei siis ole yleensä juuri kehumista. No, Suomessakin aika moni tarjoilija tekee työtä tilapäisesti ja ilman koulutusta, juuri esim. opintojen ohella, mutta silti. Joitain perusasioita olisi ehkä hyvä osata kuitenkin, ja ihan laadukkaissakin ravintoloissa täällä näkee täysin ala-arvoisia esityksiä, mutta Kaberneemessä osattiin myös tarjoilu.

Sunnuntaina lähdimme jatkamaan projektiamme Tallinnan tunnetumpien nähtävyyksien läpikäynnissä, tutustuimme hiljattain rempan jäljiltä avattuun TV-torniin. Ja hienoksi olikin rempattu. Alakerrassa olisi voinut katsoa tornin historiasta kertovia filmejä, mutta tyydyimme valokuvanäyttelyyn, koska pieni kanssaturistimme ei olisi varmaankaan viihtynyt elokuvateatterin pimeydessä, tai ainakin toisten elokuvanautinto olisi voinut kärsiä... Tornin historiahan sinänsä on mielenkiintoinen, Moskovan olympialaisten hengessä rakennetusta tornista tuli itsenäisen Viron monumentti, kun vuonna 1991 virolaiset julistautuivat itsenäisiksi ja puolustivat torniaan, ja siten estivät Neuvostoliiton yritykset kaapata Viro takaisin helmoihinsa. Noin lyhyesti.

Ylös hissillä päästyämme ihailimme maisemia, sieltä tosiaan näkee kauas! Jos Maija Vilkkumaa lauloi kodista "siellä, mistä näkee Tallinnaan", niin hyvällä kelillä tuolta olisi voinut nähdä Helsinkiin ihan helposti, siltä se ainakin tuntui. Aika huikeaa oli, että tornin lattiassa oli lasisia kohtia, joiden päällä saattoi seistä "tyhjän päällä", siis katsoa jalkojensa alta suoraan alas maahan. En suosittele korkeanpaikankammoisille. Maisemien lisäksi voi ihailla Viron menneitä ja nykyisiä saavutuksia futuristisista, kääntyvistä kosketusnäytöistä. Enpä tiennyt, että Paiste (se rumpufirma) on virolaista alkuperää, tai että ensimmäinen leikkauksessa kumihanskoja käyttänyt lääkäri oli virolainen. Ihan hirveän tarkkaan en ehtinyt tutustua tieteen ja tekniikan saloihin, koska pikkuneidin mielestä oli ihan valloittavan mahtavaa juosta ympäri tornia. Pallotuolit, joita siellä myös oli useita, olivat myös neidin mielestä testaamisen arvoisia, ihan jokainen. Piti yrittää pysyä perässä. Kivaa oli meillä kaikilla siis.

Mitä muuta viime viikonloppuna olisimme voineet tehdä? No, ainakin osallistua Teeme ära -tapahtumaan, eli koko maan kattaviin siivoustalkoisiin. Lauantaina siis oli koko Viron laajuinen tapahtuma, jossa tarkoituksena oli aktivoida tavallisia kansalaisia siivoamaan nurkkiaan. Jäteautot kiertelivät ilmaiseksi hakemassa romut nurkista, ihmiset siivosivat julkisia paikkoja ja kerrostalojen pihoja jne. Tiedotusvälineiden mukaan eri tavoin tapahtumaan osallistuneita eri puolilla maata oli ollut n. 30 000, mikä on siis noin pari prosenttia koko väestöstä. Koskas Suomessa saadaan liikkeelle reilut 100 000 kansalaista vapaaehtoisesti talkoohengessä nurkkia putsaamaan, kysyn vaan?

Vappua Tallinnassa

Vappu tuli vietettyä kotioloissa. Anoppi ja appiukko tulivat perjantaina ja lähtivät maanantaina, ja miehellä oli poikkeuksellisen pitkä yhteensä nelipäiväinen vapaa, joten olo on kuin olisin ollut lomalla viikon.

Käväistiin viikonloppuna vieraiden kanssa Rakveressä, joka on kaupunki Tallinnasta itään, n. tunnin ajomatkan päässä. Ihan kiva paikka, pieni kaupnki jota selvästi kovin ahkeraan remontoidaan ja laitetaan kuntoon. Vierailimme paikallisessa linnassa, joka on kyllä ihan näkemisen arvoinen, mutta huonojalkaisille ei voi suositella. Linnaan kun ei varsinaisesti saa ajaa autolla perille, vaan mäen päälle pitää kiivetä ihan itse... Tosin rikoimme vähän sääntöjä ja mies haki meidät autolla pois, säästimme pikkuneidin ja ennen kaikkea nivelrikkoisen polvia. Lisäksi tuli todistettua taas, kuinka ylihintainen paikka Tallinna onkaan Viron mittakaavassa, vaikka suomalaisittain onkin edullinen. Käytiin kahvilassa, ostettiin koko porukalle kahvit, paakelsit ja kotipakettiin vielä 6 suolaista pasteijaa ja kokonainen täytekakku. Hintaa vähän päälle 20 eur koko setillä yhteensä. Rakveressä on mm. kylpylä, jonka voisi joskus testata. Vaikutti aika suositulta ainakin noin viikonloppuna, parkkipaikka oli ihan täynnä.

Vappuperinteisiin ei täällä, varsin ymmärrettävästi, kuulu juurikaan työväen marssimista, punaisia lippuja ja palopuheita toreilla. Tuossa välillä kun täkäläisten oli pakko (poissaolo sallittu vain lääkärintodistuksella tai omien hautajaisten merkeissä) osallistua marssimiseen, niin ilmeisesti pitävät vähän taukoa aiheesta nyt. Myöskään suomalainen karnevaalivappu ei ole tänne juuri vielä rantautunut. Aika moni oli vapaalla 1.5. mutta moni vaikutti olevan töisssäkin: koiran aamulenkin aikaan läheisellä raksatyömaalla vasara lauloi ja saha soitti työväen laulua, niin kuin minä tahansa tiistaiaamuna. Lähikauppa pahoitteli, kun oli auki vain klo 9-19. Me olimme kuitenkin Tallinnan suomalaisyhteisön extempore-vappupiknikillä Kadriorussa koko perheen voimin. Sää suosi, oli mukava tavata tuttuja ja tutustua uusiin ihmisiin. Kaiken kaikkiaan loistopäivä! Paikallisia ei juuri piknikillä näkynyt, itse asiassa meidän suomalaisten lisäksi ei ketään. Lapsiperheitä puistoilemassa toki oli, leikkipaikalla oli vilinää.

Tulin siinä suomalaiskuplassani lilluessa miettineeksi, mitä oikeastaan Suomesta kaipaan. Tuttuja, rakkaita ihmisiä toki, työpaikkaanikin aika usein, mutta muuten en juuri mitään. Mielessäni laadin lyhyen listan pienistä, hassuista asioista, joita kaipaan ainakin joskus:

- Lidliä. Sen piti rantautua Viroonkin, mutta paikallinen Säästumarket on kuulemma niin suora plagiaatti, ettei kannata. Sieltä ei kuitenkaan saa hyviä germaanialaisia siivousmyrkkyjä, joita ennen kaikkea kotiäitinä N-Siwasta kaipaan.

-Kunnollisia hantaakillisia koirankakkapusseja joka marketissa. Ei mitään biohajoavia, ne kun hajoavat jo taskussa.

-Ruotsin kieltä. Piknikillä pääsin ihan pikkuisen puhumaan ruotsia, ja se tuntui jotenkin kotoisalta. Käyhän täälläkin aika paljon ruotsalaisia turisteja (joita muuten on hauska salakuunnnella, kun kuvittelevat ettei kukaan täällä ymmärrä kieltä...). Jotenkin se vaan lämmittää mieltä, kun joku sanoo hej då.

-Madallettuja rotvallin reunoja. Kärryjä on ajoittain ärsyttävä nostella korkeiden rotvallien yli, madalluksia on täällä aika harvassa.

-Itsepalvelukirppiksiä! Niitä täällä ei ole tullut vastaan. Normikirppiksien lastenvaatetarjonta on aika huonoa, Suomessa ostin aika suuren osan lapsen vaatteista kirpparilta. Neidin pienet vaatteet lahjoitin juuri hyväntekeväisyyteen, Suomessa olisin tehnyt samoin tai vuokrannut kirppikseltä pöydän ja myynyt pois.

Pieniä juttuja siis. Laitan lisää, jos tulee mieleen.

Talvipäivä Paldiskissa

Viikonloppuna anoppi ja appiukko olivat kylässä, oli pikkuneidille taas leikkiä ja touhua. He lähtivät jo alkuiltapäivästä kotiin, joten päätimme lähteä ajelulle jonnekin päin, kun kerrankin ehdittiin koko porukka yhdessä mennä. Vierailimme Paldiskissa, joka on Länsi-Viron rannikolla sijaitseva pikkukaupunki. Ei mikään koko perheen riemulomakohde, mutta käymisen arvoinen paikka kuitenkin, ehdottomasti.

Neuvostoaikana Paldiski oli suljettu kaupunki. Ilman lupapaperinivaskaa ei kaupunkiin ollut asiaa, sillä siellä sijaitsi Itämeren laivaston sotilastukikohta, josta operoitiin mm. ydinsukellusveneitä. Viron uudelleenitsenäistymisen jälkeen n. 16 000 asukkaan kaupungista tuli n. 4000 asukkaan kaupunki, kun tukikohta lakkautettiin (varuskunta siellä edelleen kuitenkin on, mutta toki pienempänä kuin neukkuaikaan). Tätä nykyä siellä on edelleen toimiva satama, josta laivataan ainakin öljyä, kaasua jne. Muutama vapaavarasto kaupungissa oli myös, joten olettaisin sieltä tuotavan myös autoja Euroopasta jne.

On vaikea kuvata, millainen paikka Paldiski on. Pienehköstä rannikon kalastajakylästä väkisin kylmän sodan näyttelijäksi väännetty, kummallinen paikka. Kuin hirviö, jonka luuranko on jätetty rannalle tuulten kaluttavaksi. Luonto ympärillä on huikean kaunista, kalkkikiviset rantatöyräät ja meri. Majakalta aukeavat huikeat näkymät, ja entinen ravintolaihminen näki jo sielunsa silmin ihanan kesäravintolan siinä viereisessä vanhassa talossa (joka ikkunat umpeen lyötynä kyhjötti pajupuskirn keskellä). Kaupunki itsessään on rapautuvaa betonia, sosialismin jättömaata. Jossain aavistuksia siitä, mitä ensimmäisen tasavallan aikana oli, rannan rappeutuneet kirkot ja osin öljysäiliöiden alle jääneet hautausmaat. Voin vain kuvitella, miltä siellä asuvista ihmisistä on tuntunut viimeisten 60 vuoden aikana.

Vierailusta jäi kumma fiilis, mutta menen toistekin. Kesällä paikka on vielä varmasti kauniimpi, ja karseampi myös, kun armollinen lumihanki ei peitä osaa kaupunkia ympäröivistä raunioista. Tällaista täällä siis, muuten elämä aika mallillaan.