Tämä maa jaksaa yllättä. Viime viikonloppuna lähdimme ajelulle Tallinnan lähiympäristöön, eksymään luovasti. Se kannattaa kokemukseni mukaan usein. Joskus talvikelillä olimme käyneet katsomassa Neemen kylää, Tallinnasta itään. Nimensä mukaisesti Neeme sijaitsee niemellä, ja siellä vaikutti olevan aika paljon kesämökkejä. Virossahan rantarakentamista on rajoitettu paljon tiukemmin kuin Suomessa, käytännössä kenelläkään missään ei ole omaa rantaa. Neemen kaltaisessa paikassa pääsee lähimmäs rantaidylliä, kapealla niemellä meri näkyy parhaassa tapauksissa molemmin puolin niemeä omista ikkunoista. Todennäköisesti Neemessä on myös vakituista asutusta, mutta suuri osa taloista vaikutti tosiaan olevan kesämökkejä. Osa uusia, osa vanhempaa tekoa, kooltaan laidasta laitaan.
No, koska Neeme oli tosiaan nähty, katsoimme sitten seuraavan niemenkärjen, Kaberneemen. Samanlaiselta vaikutti, pieni kalasatama ja mökkejä, rauhallinen ja idyllinen paikka. Satamassa ihmiset rassailivat veneiden pohjia ja pihoja kupsuteltiin, koska oli kaunis päivä. Minulla oli kutenkin nälkä, ja paikassa mainosti itseään, tosin hyvin maltillisesti, ravintola ja bed and breakfast -paikka, joten päätimme lähteä haukkaamaan jotain. Osoite oli lievästi epäilyttävä, ties millaista "palvelua" saisi paikasta, jonka osoite on Punase Laterna tee eli Punaisen lyhdyn tie... Paikan pihaan ajaessamme oletimme sisällä olevan jotain samanlaista kuin esim. Vaasan saariston pienet ruokapaikat; hampurilaisia, keskikaljaa ja ehkä jotain pientä paikallisväriä kalan muodossa. No eipä ollut. Oli OKO resto.. Varmaan paras paikka, jossa täällä olen käynyt syömässä. Ja tosiaan rantakylässä, josta ei ikinä uskoisi löytävänsä tällaista helmeä!
Paikka oli kuin suoraan jonkin vaateketjun merihenkisen kesämalliston kuvauksista. Isoja, iloisia perheitä nauttimassa rauhallisia illallisia, pellavapäiset lapset leikkimässä siistissä leikkipaikassa, hymyilevät tarjoilijat ja skandinaavisen vaalea, pelkistetty sisustus. Huikea maisema valkealle hiekkarannalle ja merelle. Ruoka oli hyvää ja selkeästi kunnianhimoista, lista lyhyt mutta ytimekäs. Hyvistä aineista selkeää mutta herkullista ruokaa. Söin päivän kalan, joka oli Pärnusta kalastettua turskaa, erinomaista. Sen kanssa tarjoiltu herne-juuresmuusi oli myös erinomaista, tosin en sitä kovin paljon ehtinyt nauttia, koska pikkuneiti pihisti lautaseltani suurimman osan. Mies söi vasikanposkia, erinomaisen mureita kuten kuuluukin. Pikkuneiti söi pastaa, oikein hyvä lastenruoka, mutta muusi äidin lautasella oli sittenkin parempaa mademoiselle connaisseurin mielestä. Meidän ei pitänyt syödä jälkkäriä, mutta söimmepä sittenkin, koska ruoka oli niin älyttömän maukasta. Söin varmaan parasta creme brûleeta koskaan. Se oli tehty vuohenjuuston kera, eikä ollut ollenkaan niin makeaa kuin ne tapaavat olla. Myös miehen tilaama raparperikakku oli kuulemma hyvää, eikä ollenkaan niin makeaa kuin täällä kakut ja jälkiruuat tapaavat olla. Ja koko setti alle 45 euroa, tosin joimme vain vettä. Suomessa tuon olisi saanut kertoa kahdella, ja sittenkään en ole ihan varma, olisiko saanut yhtä hyvää ruokaa yhtä hienossa paikassa. Ravintola on tosiaan tunnustuksensa ansainnut, se on valittu mm. v.2011 Viron parhaaksi perheravintolaksi. Allekirjoitan.
Kokit ovat jo nostaneet profiiliaan ammattikuntana, koska näemme ensimmäiset tähtitarjoilijat? Ei nimittäin ole ihan samantekevää, kuinka tilaus otetaan vastaan ja ruoka kannetaan pöytään, itse asiassa se on varsin suuri osa ravintolaelämystä, jos asiaa oikein ajattelee. Yksi asia, joka juuri OKO restossa kiinnitti positiivisella tavalla huomiota, oli tarjoilijoiden ammattitaitoisuus ja iloinen asenne. Elätin itseäni ja kustansin opiskelijaelämäni hauskoja asioita kantamalla lautasia jos jonkinlaisissa syöttölöissä vuosikausia. Tiedän mielestäni alasta ja työstä jotain. Aika usein tekisi mieli ottaa itse tarjotin käteen ja todeta tarjoilijatytöille ja -pojille, että "antakaas kun täti näyttää". Ihan pahaa tekee, kun kantavat lautasia väärin ja vievät tiskiin pöydästä yhtä-kahta kuppia kerrallaan, tulee muuten kilometrejä niihin työkenkiin. Eniten harmittaa, kun eivät osaa käyttää tarjotinta edes lasien kantamiseen pöytään. Pahimmillaan lättäävät laseja kantaessaan kätensä viinilasin ympärille niin että CSI:llä ei kauan menisi selvittää, kuka tarjoilijoista myrkytti tärkeilevän suomalaistädin. Salihenkilökunnan ammattitaidossa ei siis ole yleensä juuri kehumista. No, Suomessakin aika moni tarjoilija tekee työtä tilapäisesti ja ilman koulutusta, juuri esim. opintojen ohella, mutta silti. Joitain perusasioita olisi ehkä hyvä osata kuitenkin, ja ihan laadukkaissakin ravintoloissa täällä näkee täysin ala-arvoisia esityksiä, mutta Kaberneemessä osattiin myös tarjoilu.
Sunnuntaina lähdimme jatkamaan projektiamme Tallinnan tunnetumpien nähtävyyksien läpikäynnissä, tutustuimme hiljattain rempan jäljiltä avattuun TV-torniin. Ja hienoksi olikin rempattu. Alakerrassa olisi voinut katsoa tornin historiasta kertovia filmejä, mutta tyydyimme valokuvanäyttelyyn, koska pieni kanssaturistimme ei olisi varmaankaan viihtynyt elokuvateatterin pimeydessä, tai ainakin toisten elokuvanautinto olisi voinut kärsiä... Tornin historiahan sinänsä on mielenkiintoinen, Moskovan olympialaisten hengessä rakennetusta tornista tuli itsenäisen Viron monumentti, kun vuonna 1991 virolaiset julistautuivat itsenäisiksi ja puolustivat torniaan, ja siten estivät Neuvostoliiton yritykset kaapata Viro takaisin helmoihinsa. Noin lyhyesti.
Ylös hissillä päästyämme ihailimme maisemia, sieltä tosiaan näkee kauas! Jos Maija Vilkkumaa lauloi kodista "siellä, mistä näkee Tallinnaan", niin hyvällä kelillä tuolta olisi voinut nähdä Helsinkiin ihan helposti, siltä se ainakin tuntui. Aika huikeaa oli, että tornin lattiassa oli lasisia kohtia, joiden päällä saattoi seistä "tyhjän päällä", siis katsoa jalkojensa alta suoraan alas maahan. En suosittele korkeanpaikankammoisille. Maisemien lisäksi voi ihailla Viron menneitä ja nykyisiä saavutuksia futuristisista, kääntyvistä kosketusnäytöistä. Enpä tiennyt, että Paiste (se rumpufirma) on virolaista alkuperää, tai että ensimmäinen leikkauksessa kumihanskoja käyttänyt lääkäri oli virolainen. Ihan hirveän tarkkaan en ehtinyt tutustua tieteen ja tekniikan saloihin, koska pikkuneidin mielestä oli ihan valloittavan mahtavaa juosta ympäri tornia. Pallotuolit, joita siellä myös oli useita, olivat myös neidin mielestä testaamisen arvoisia, ihan jokainen. Piti yrittää pysyä perässä. Kivaa oli meillä kaikilla siis.
Mitä muuta viime viikonloppuna olisimme voineet tehdä? No, ainakin osallistua Teeme ära -tapahtumaan, eli koko maan kattaviin siivoustalkoisiin. Lauantaina siis oli koko Viron laajuinen tapahtuma, jossa tarkoituksena oli aktivoida tavallisia kansalaisia siivoamaan nurkkiaan. Jäteautot kiertelivät ilmaiseksi hakemassa romut nurkista, ihmiset siivosivat julkisia paikkoja ja kerrostalojen pihoja jne. Tiedotusvälineiden mukaan eri tavoin tapahtumaan osallistuneita eri puolilla maata oli ollut n. 30 000, mikä on siis noin pari prosenttia koko väestöstä. Koskas Suomessa saadaan liikkeelle reilut 100 000 kansalaista vapaaehtoisesti talkoohengessä nurkkia putsaamaan, kysyn vaan?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti