Pikku naisia, ja isompiakin

Puhuttaessa virolaisista naisista suomalaismiesten silmiin syttyy usein kaihoisa pilke. Niin, pukeudutaanhan täällä näyttävästi, korkeita kenkiä ja lyhyitä hameita näkee katukuvassa huomattavasti enemmän kuin Suomessa. Silti mielestäni täällä on selkeästi kaksi erilaista pukeutumiskulttuuria: vironvirolainen ja -venäläinen. Useimmat virolaiset naiset panostavat kyllä ulkonäköönsä enemmän kuin suomalaiset kanssasisarensa yleensä, täytyy myöntää.

Vironvirolainen nainen ei mielestäni arkena kuitenkaan eroa niin hirveästi suomalaisesta kanssasisarestaan. Farkkuja, siistejä jakkuja, trikoopaitoja ja järkeviä kenkiä siinä missä suomalaisellakin. Mutu-tuntuman mukaan ne ovat vironvenäläiset, jotka arkenakin suhaavat piikkikoroissa ja täydessä meikissä. Poikkeuksia toki on suuntaan ja toiseen, mutta vironvenäläisen tunnistaa usein siitä, että hänen ulkoasussaan menee joku hieman "yli" suomalaisesta tyylitajusta. Iso tukka, poskettoman näyttävä kello tai korut, kaula-aukko napaan saakka, sandalettipiikkarit räntäsateessa, käärmeennahkakuvioinen punainen keinonahkatakki leikkipuistoasuna tai jotain muuta. Vironvirolaiset ovat yleensä vain tyylikkäitä, tai sitten ihan tavallisia. Siisteys näyttäisi olevan kuitenkin virolaisille hyvin tärkeää: selvästi köyhilläkin on yritystä olla liikenteessä ainakin ehjissä, puhtaissa vaatteissa. Varakkaammista nyt puhumattakaan. Hipsterinuorellakin on melko varmasti silitetty paita ja hyvä ettei prässätyt farkut jalassa. Muotia myös seurataan, ja uskallusta pukeutua oman tyylin mukaan on enemmän kuin Suomessa, kuten olen aiemminkin tainnut mainita.

Juhlaan virolaiset panostavat selvästi suomalaisia enemmän: enpä usko, että virolaisiin sukuhäihin farkuissa saapuvaa katsottaisiin hyvällä. Myös lapset laitetaan näteiksi juhlaa varten, tämä tuli todistettua viimeksi, kun koulut alkoivat nyt syyskuun alussa. Niin, täällä juhlitaan myös koulujen alkua vähintään yhtä paljon kuin päättymistä: koulussa on aloittajaisjuhlat, opettajille tuodaan kukkia, lapsille puetaan juhlavaatteet päälle ja syödään perheen kesken kotona kakkua, pidetään siis kunnon pirskeet. Lapsille tämä on varmasti mukavaa, muistan itsekin lapsuudesta kuinka innolla koulun alkua odotettiin (vaikka vähän isompanahan tätä ei tietenkään voinut kenellekään enää myöntää), ja mietittiin, mitä ensimmäisenä päivänä laitetaan päälle, tuleekohan luokalle uusia oppilaita, onko uusia opettajia jne. Monissa kouluissa kouluvuosi aloitetttiin tosiaan ihan kunnon juhlalla, lapsilla ykköset päällä ja valmiiksi harjoitellut esitykset mielessä kuplien.

Jos vironvenäläiset usein erottaa jollain tavalla muista kulkijoista, myös vironvenäläiset tyttölapset erottaa vironvirolaisista edelleen. Minua, yltiökäytännöllistä suomalaista, välillä paleltaa jo ajatuskin siitä, mitä olisi tarpoa kouluun paukkupakkasilla minihameessa ja sukkahousuissa. Niin ne alakouluikäisetkin tyttöset täällä tosiaan tekevät. Paikallisissa lehdissä nousi kohu siitä, että vironvenäläiset olivat järjestämässä pikku-miss-eesti-kisoja. Vastaavistahan nousi kohu myös Suomessa, ja kisojen järjestäjä sai jopa tappouhkauksia. Pontevasti niitä täällä kuitenkin vastustetaan. Itsekin liityin lasten missikisoja vastustavaan Facebook-ryhmään, ja kisojen vastustajat keräävät netissä adressia. Jotenkin tuollainen minimissimeininki istuu venäläiseen ajattelumaailmaan varmasti paremmin kuin suomalaiseen tai edes virolaiseen. Naisen pitää näyttää naiselta, vaikka olisikin alle kymmenvuotias. Varmaan vironvenäläiset äidit katsovat minun kurahaalarista, likaista ja märkää muksuani leikkipuistossa säälien, että eikö tuonkaan äiti yhtään välitä lapsestaan. Vähän niin kuin minä säälin niitä pikkutyttöjä, jotka yrittävät leikkiä hiekkalaatikolla, ja äiti tulee koko ajan keskeyttämään, etteivät hienot kengät ja sukkahousut sotku. Mutta mitä tulee lasten missikisoihin, niin vastustuksesta huolimatta niitä ollaan ilmeisesti edelleen järjestämässä. En ainakaan ole havainnut missään, että niiden perumisesta olisi ollut tietoa.

Virolaisen naiskauneuden ikuinen edustaja, kaikkien pissisten kantaäiti, tibien tibi (*) ja kestojulkkis Suomenlahden molemmilla puolilla, Anu Saagim, kunnostautui taas arvostelemalla suomalaisten naisten ulkonäköä. Tällä kertaa vuorossa olivat mahat, ne kuulemma repsottavat ihan kauheasti. No, Tallinnassa on lopulta ihan mahdoton sanoa, kuka katukuvassa on turisti ja kuka paikallinen, mutta kyllä täälläkin vähän repsahtaneita alavatsoja näkee, niin vanhemmilla kuin nuoremmillakin naisilla... Anun jutut voisi minun puolestani jättää jo omaan arvoonsa, onhan se tosin hauskaa kuinka se saa aina ihmiset kauheasti provosoitumaan, niin täällä kuin sielläkin. Anun 50-vuotishaastattelua ja sen "rohkeita" kuvia puitiin täällä talvella vaikka kuinka paljon. Rouva itse on kyllä pysynyt kadehdittavan timmissä kunnossa, mutta enpä tiedä, voisiko sitä ihan kaikkiin hänen ikäisiinsä virolaisrouviin yleistää. (Mun on pakko tunnustaa, että piti katsoa Anun henkilöhistoriaa Wikipediasta. Ei kauheasti auennut, miten tästä rouvasta alunperin on julkimo tullut Suomessa tai Virossa, onhan hänellä toki ollut pari kuuluisaa aviomiestä mutta siinäpä se. Paremmin tietävät voivat valistaa...)

 Jännä juttu muuten, että Suomen mediassa virolaisista, etenkin naisista, maalaillaan jotenkin kauhean hoikkaa ja erityisen kaunista kuvaa. Sen sijaan Viron mediassa ollaan huolissaan, kuinka kansalaiset lihovat koko ajan ja ylipainon mukanaan tuomat sairaudet lisääntyvät. Ehkä Anun ja monen muun käsitys virolaisten hoikkuudesta perustuukin Tallinnan keskikaupungin yökerhoissa ja muissa pintapaikoissa vietettyyn aikaan, ei niinkään Selverin kassajonojen analysointiin arkipäivisin klo 11, kuten minun.

Mielestäni virolaisen naiskauneuden ihannointi on siis hieman liioiteltua. Ihan kuten ruotsalaisenkin, eivät sielläkään kaikki ole helmihampaisia, kauniisti ruskettuneita platinablondeja, vaikka tietyn genren elokuvissa näin kerrotaankin. Mutta totta on, että Virossa, ainakin Tallinnassa, näkee päivittäin tyttöporukoita, jotka ovat kuin suoraan Sinkkuelämää-sarjasta: nuoria, kauniita, huoliteltuja, selkeästi menestyviä (okei, Sinkkuelämän ENSIMMÄISILTÄ tuotantokausilta, kun ainakin osa näyttelijöistä oli oikeasti nuoria). Ja hiekkalaatikoiden reunoilla istuskelee keskimäärin timmimpiä äitejä kuin Suomessa, sekin on myönnettävä. Mutta kaikki täälläkään eivät ole hoikkia, kauniita ja laitettuja, vaikka usein tunnenkin itseni alipukeutuneeksi ja lihavaksi tilanteessa kuin tilanteessa.

(*) Pakko ehkä vielä selventää käsitettä tibi. Se on virolaisen (juoru)lehdistön käyttämä nimitys kauniista nuoresta naisesta, jonka elämän ykköstavoite on päästä julkkikseksi keinolla millä hyvänsä. Keinoja ovat usein alastonkuvissa poseeraaminen, laulaminen, malliksi itsensä nimittäminen, rikkaiden ja kuuluisien miesten deittailu (näiden markkinat Virossa ovat valitettavan suppeat) ja paljastavat henkilöhaastattelut, joissa selviää, kuinka tyhjäpäitä nämä lopulta ovat. Nämä vapaavalintaisessa järjestyksessä. Jos Viroon saataisiin oma BB, sinne olisi pyrkimässä varmasti satoja tibejä.

Virolainen kierrätys eli tarina tuloerojen maasta

Sain ilahduttavan pussukan Tallinnassa asuvalta kaveriltani: lapselle mm. muutaman pyjamaahaalarin, joissa on myös jalkaosat! Niitä on etsitty, mutta noin 92-senttisille sellaisia ei enää juuri mistään saa. Suurkiitos S:lle siis :) Samalla tulin miettineeksi virolaista kierrätystä laajemminkin. Suomessa kun tosiaan shoppailin aika paljon kirpputoreilla, täällä ei ole juuri tullut käytyä. Tavara kuitenkin kiertää, virallisesti ja epävirallisesti.

Me viemme roskapussimme autokatoksen roskikseen, kuten kaikki muutkin talomme asukkaat. Erikseen lajitellaan sekajäte, biojäte (jota en yleensä lajittele, häpeäkseni), paperi- ja pahviroskat. Pullot viedään kauppaan, pantittomat lasipullot voi viedä kaupan pihaan keräystynnyreihin, samoin kuin paristot jne. Ongelmajätteen kierrätyksestä minulla ei ole hajuakaan, kaipa sen voisi viedä lajittelukeskukseen jonnekin. Näin siis kierrätämme teoriassa.

Käytännössä, aina kun vien roskapussini roskiin, kaikki roskapussit on pengottu auki ja etsitty sieltä kaikki käyttökelpoinen. Tallinnassa elää ilmeisen paljon ihmisiä, joiden elanto perustuu ainakin osittain roskiksien kaiveluun. Jos käyttökelpoista tavaraa heittää pois, ne on ilmeisesti tapana jättää roskiksen viereen erillisessä muovipussissa, josta roskisdyykkari eli tuttavallisesti geologi ne käy poimimassa.

Suomessa käyttökelpoinen, mutta omistajalleen tarpeeton tavara kiertää kokemukseni mukaan aika hyvin. Kirpputorit ovat tätä nykyä sosiaalisesti hyväksyttyjä osto- ja myyntipaikkoja, ei tarvitse pelätä "köyhän" leimaa vaikka niillä kävisikin. Lisäksi ainakin pikkulasten äidit kierrättävät netissä ahkerasti, Facebookin kautta voi myydä tarpeetonta tavaraa erilaisissa ryhmissä, ja ilmaisia sekä maksullisia ilmoituspalstoja on muutenkin netti pullollaan. En muista juuri koskaan nähneeni Suomessa käyttökelpoista tavaraa taloyhtiön roskiksissa, vaikka Suomessakin dyykataan kyllä. Heitin joskus taannoin menemään muutamia puhki hionneita treenipaitoja ja muuta vaatetta, joiden käyttöikä oli todella, TODELLA lopussa. Joku oli nekin roskiksesta kaivanut ja vienyt mennessään, hyi olkoon. Lähiökaupan takapihanäköalasta nauttinut kaverini kertoi, kuinka paljon roskiksesta haettiin ruokaa (tämän jollain tavalla ymmärränkin, eikä minusta ole mitään järkeä siinä, miten paljon hyvää ruokaa heitetään roskiin tänä päivänä). Eräs niistä puolalaisista duunareistamme 90-luvulla eli käytännössä koko kesän pellolta saamillaan kasviksilla, mukanaan tuomillaan lihasäilykkeillä ja dyykkaamalla lähikaupan roskiksesta loput.

Täällä sen sijaan näyttää lentävän aika tavalla hyväkuntoistakin käyttötavaraa suoraan roskiin, tosin pitää muistaa, että asumme virolaisittain varsin varakkaalla alueella. Olen harrastanut roskisdyykkausta lapsen lelujen verran. Joku oli heittänyt menemään lasten potkuauton, siis sellaisen menopelin, jonka päällä istutaan ja potkitaan eteenpäin. Samalla oli roskiin lähtenyt lasten kolmipyörä, mutta sen jätin jonkun muun löydettäväksi, koska meillä on jo sellainen. Lisäksi dyykkasin pussillisen erilaisia pieniä leluja, pikkuisia leikkiponeja ja sen sellaista. Aivan ehjiä, käyttökelpoisia tavaroita, jotka vaativat vain pintapesun ja joista pikkuneiti on saanut paljon iloa.

Mietimme tätä ilmiötä muutaman tutun kanssa.  Kaupungissa ihmisillä on yleensä (täälläkin) varsin rajallisesti säilytystilaa, joten ihan kaikkea ei voi eikä toki kannatakaan säilyttää. Täällä harvemmin kerrostaloissa on samanlaisia häkkivarastoja kuin Suomessa, ne ilmeisesti tyhjennettäisiin alta aikayksikön, jos sellaisiin jotain veisi. Kun tilaa ei ole, ylimääräisestä tavarasta on päästävä eroon.  Roskiin heittäminen saattaa olla tarkoitettu jonkinlaiseksi "köyhäinavuksi": ei näitä käyttökelpoisia tavaroita ole heitetty varsinaisesti roskalaatikkoon, vaan jätetty roskiksen viereen siististi pahvilaatikossa "löydettäväksi". Itsepalvelukirpputoreja täällä ei ole, mutta käytettyjen tavaroiden liikkeitä kyllä, ja niihin voi myydä tarpeetonta tavaraa (Suomessa en ole tällaisia ns. realisointikeskuksia nähnyt sitten 90-luvun laman). Ehkä poisheittäjä onkin ajatellut tavarat jollekin lisätuloksi. Kummallista kuitenkin, kun meiltäkin on esim. ihan muutama sata metriä lähimpään Humana-kirpputoriin (Viron UFF), joka ottaa vastaan käyttökelpoisia vaatteita ja muita tavaroita. Avuntarvitsijoita olisi kyllä, mutta vaatiihan se hieman viitseliäisyyttä lähteä kiikuttamaan romuja jonnekin, jos joku kerran vie ne ihan roskikseltakin, ja todennäköisesti käyttöön.

Eräs, nyt jo takaisin Suomeen muuttanut, expat-kotirouva kertoi vieneensä usein perheen päivällistähteet, tavallista kotiruokaa siis, muovirasiassa roskapöntön päälle. Aina ne siitä katosivat, eikä rasioita löytynyt roskiksestakaan. Ruokakin siis kelpaa. Itse olen harrastanut avustustyötä jättämällä roskiksen viereen palautuspulloja erillisessä muovikassissa, ja aina nekin ovat kadonneet hyvin nopeasti. Lenkille lähtiessä viedyt pussit ovat kotiin palatessa kadonneet aina. Täällä pullopantit ovat pieniä Suomeen verrattuna, joten ihan hirveästi ei kirpaise jättää euron-kahden edestä pulloja (n. kaksi muovikassillista) jollekin toiselle. Lisäksi heitin täälläkin pois joitakin vaatteita, mutta ne olivat mielestäni tosiaan käyttökelvottomassa kunnossa, joten heitin ne ihan aidosti roska-astiaan. Silti jollekin oli niistäkin kelvannut pari hihatonta toppia ja lapsen pilalle tahraamat mekot ja paidat. No, voi sanoa, että tarpeeseen meni. Saavutuksena pidän kuitenkin sitä, että virttynyttä villatakkiani ei kukaan ollut huolinut... Ja minä sentään käytin sitä vielä viime keväänä, ja periaatteessa olisin voinut pitää vieläkin! Mun vaatteeni eivät kelpaa edes virolaiselle roskisdyykkarille, onhan se jo jonkinmoinen saavutus.

Kesää kuvina

Jospa postaisin muutaman kuvan tältäkin kesältä, jos tätä sateista ajanjaksoa nyt kesäksi voi sanoa. Kirjoitteluun ei nyt juuri ole aikaa, pikkuneiti päätti että tänään sopiva päiväunien mitta on noin 25 min.

 Herrasmieskoira mökillä. Alkaa harmaantua, raukka.

 Näissä maisemissa kävimme Muoniossa häissä. Ihan uskomattoman hieno paikka! Itse tapahtumasta on paljonkin kuvia, mutta en viitsi niitä kauheasti laittaa, koska en morsiusparilta ole lupia kysellyt.

 Neiti simahti Puolassa serkkutyttöjen telttaan päiväunilla, ja sillä seurauksella Ikean-reissulta meillekin ilmestyi samanlainen teltta. Muuten kiva, mutta vie tolkuttomasti tilaa olohuoneessa, ja jonkun sisustusintoilijan mukaan ehkä ei sovi meidän tyyliin muuten...

 Pohjanmaalla traktorin ratissa.

Kahvilla lähikahvilassa. Huom. kahvilla.

Hitunen virolaisesta (kevyestä) musiikista

Virolainen musiikki ansainnee muutaman sanan. Kovin paljon täkäläistä musiikkia ei Suomessa kuule, ehkä Euroviisu-tähti Ott Lepland (löydetty muuten Viron Idolsista) lienee joillekin tuttu ja Ewert and the Two Dragons -niminen bändi näytti vierailleen jokusilla festareilla viime kesänä Suomessakin. Varmaan kansainvälisesti suosituin virolainen kevyen musiikin artisti lienee tällä hetkellä Iiris Vesik, josta minulle tulee mieleen lähinnä Björk ensimmäisen soololevyn aikoihin, tosin vähän popimmin tuotettuna.

Paljon täällä musiikkia tehdään, ja musiikki vaikuttaisi olevan virolaisille tärkeä juttu. Hattua täytyy nostaa kaikille, jotka itsensä elättävät esiintymällä 1,3-miljoonaiselle kansalle... Suurin osa virolaisesta musiikista menee minulta vähän ohi, se on sellaista vähän mitäänsanomatonta tanssipoppia minun korviini. Muutamia bändejä olen kuitenkin oppinut tuntemaan, tässä tähänastisen virolaisen levyraatimme satoa.

Ensinnäkin: Palju õnne, Kukerpillid ja Meie Mees! Tänä vuonna merkkipäiväänsä juhlistaa ainakin kaksi virolaisyhtyettä, joiden konserttikiertueita on mainostettu ympäriinsä. Kukerpillid täyttää kunnioitettavat 40 vuotta, se on jo mille tahansa kevyen musiikin yhtyeelle varsin pitkä ikä. Kukerpillid on edelleen ilmeisen suosittu, soittelevat folk-henkistä musiikkia, lähinnä omaa tuotantoaan. Vaikutteita on bluegrassista, ameriikan folkista, virolaisesta kansanmusiikista jne. Taloudessamme yhtyettä kuunnellaan jonkin verran, sillä pikkuneidille ostettiin virolaisten lastenlaulujen levy, esittäjänä juurikin Kukerpillid. Ihan riemastuttavan iloista meininkiä, neiti tykkää tanssimisesta joten levy on kovalla käytöllä. Kyllähän tätä ihan kuuntelee, jaksan silti ihmetellä, kuinka yhtye on pysynyt "pinnalla" kaikki nämä vuodet.

Toinen merkkipäiväyhtye on Meie Mees, josta minulle tulee mieleen ensimmäisenä suomalainen Turo's Hevi Gee. Soittelevat siis lähinnä vironkielisiä covereita kansainvälisistä hiteistä. En oikeastaan tiedä, onko kyseessä varsinainen huumoribändi vai ei, mutta huumorilla se on pakko ottaa. Musiikin taiteellisista ansioista en mene sanomaan mitään. Meie Mees täyttää 15 vuotta, sekin varsin kunnioitettava ikä. Meille ilmestyi myös tämän bändin kokoelmalevy, jota olemme autossa kuunnelleet ja naureskelleet. Erityinen suosikkimme on kappale Valge Mersu, jota ei valitettavasti löydy kyseiseltä kokoelmalta. Se kertoo ajelemisesta (lainatulla) valkoisella Mersulla, jonkinlainen autopeden sielunmaiseman kuvaus, 2010-luvun virolainen "Teuvo, maanteiden kuningas". Tutustuimme biisiin, ja sitä kautta yhtyeeseen, sattumalta YouTuben kautta, ja on aina hauska oivaltaa jotain uutta näitä kuunnellessaan. Esim. Moskva-kappaleen (tunnetaan Suomessa ainakin Frederikin (?) versioimana Volga-nimellä) "Kremli müürid punased, esmaspäevad sinised" oivaltaminen kirvoitti meiltä monet naurut. Emme siis niinkään kuuntele tätä musiikin, vaan lyriikan vuoksi, mikä sekin on varmaan monen virolaisen mielestä lähinnä säälittävää...

Kuten olen jo aiemminkin tainnut mainita, virolainen musiikki on yleisesti ottaen kevyempää kuin suomalainen tänä päivänä. Tai no, tehdään kait Suomessakin paljon iskelmäpoppia, mutta en valitettavasti ole musiikkityylin suuri fani. Yhden hitin poppi-ihmeitä on täälläkin, ilmeisesti ainakin kauniita tyttösiä, jotka valjastetaan laulamaan levyllinen musiikkia ja sen jälkeen keskitytään edesottamuksiin lähinnä juorulehtien palstoilla. Eilen katsellessamme ETV2:lta Eesti Top 7-listaa totesimme kuitenkin, että paljon muunlaistakin on nyt pinnalla. Olimmekin jo kuulleet Lähen ja Tulen -hitin Põhja-Tallinn -nimiseltä rap-ensembleltä, se on ollut iso hitti ja pitkään listaykkösenä, samoin kuin saman bändin Nii Lihtsalt Ei Saa. Joku suomalainen räpäyttäjä saisi tehdä näiden kanssa yhteisen biisin, voisi olla hauskaa kuultavaa. Vironkielisestä rapista en kyllä kovin montaa sanaa selvää saa, mutta ainakin alaa suuremmin tuntemattoman korvaan pojilla on hyvä flow. Toinen yllättävänkin raskasta musiikkia soitteleva bändi oli mukana uutena tulokkaana, Maxtraktorin Liquid Star ei mielestäni tarjonnut musiikkityyliinsä sinällään mitään uutta, mutta ihan kuunneltavaa tavaraa silti.

Sitten suomalaisen melkeinpä pakolliseen "mitä elefantit ajattelevat meistä"-osioon. Suomalaista musiikkia kuulee Virossa jonkin verran radiosta, näitä samoja HIMejä ja Rasmuksia, joita voisi kuvitella kuulevansa muuallakin Euroopassa. Joskus kauan sitten suomimusaa kuunneltiin enemmänkin, kuulemma esimerkiksi Dingolla on/oli täällä oma fanipohjansa (joka tosin lienee vanhentunut samaa tahtia itse orkesterin jäsenten kanssa). Laulajatar Mari-Leen teki Dingo-hitti Levoton Tuhkimon vironnoksen, Rahutu Tuhkatriinu, jokunen vuosi sitten, ja se oli isohko hitti silloin. Sopii googlata, hauskaa kuultavaa.

Lenin-setä asuu takapihalla ja muita lähinähtävyyksiä

Perjantai-ilta ei sujunut kovin auvoisesti. Viime viikolla rappukäytävään oli ilmestynyt lappu, jossa huomaavaisesti kerrottiin lämmityskatkoksesta perjantaista sunnuntaihin. Lapussa teksti oli muuten huomaavaisesti vain viroksi... Tässä talossa asuu lisäksemme tietääkseni ainakin yksi muukin suomalainen, jonka kielitaidosta en osaa sanoa mitään, ja lisäksi pari niin venäjänkielistä perhettä, etten usko heidän välttämättä ymmärtäneen viestiä. Ehkäpä asunnon omistajia on asiasta infottu yksilöllisestikin, mutta ainakaan vuokraemäntämme ei ollut ilmoittanut meille aiheesta. No, perjantaina lapsosen iltakylpyä laittaessani totesin, että nyt se sitten tosiaan katkesi. Keittelin lämpimät vedet kattilalla ja vedenkeittimellä, ja mielessäni nostin hattua äiteelleni, joka lämmitteli minun kylpyvesiäni samalla menetelmällä (tai itse asiassa vissiin puuhellalla). Asuimme omakotiraksavaiheessa hetken aikaa talossa, jonka mukavuuksiin ei kuulunut lämmin vesi, vuonna 1982. Respect, äitee.

Ehdimme jo harkita pikaista pakoa hotellin huomaan viikonlopuksi, mutta jo lauantaiaamuna vesikriisimme oli loppunut, taas pääsi suihkuun. Jäimme siis viikonlopuksi Tallinnaan ja tutustuimme taas pariin paikalliseen nähtävyyteen. Lauantaina kävimme Tallinnan kasvitieteellisessä puutarhassa, Botaanikaaedissa, viettämässä iltapäivää luonnon helmassa. Jokaiselle kotihortonoomille vierailun arvoinen paikka. Oma kukkien kasvatukseni rajoittuu muutamaan laatikolliseen samettirusuja parvekkeella, mutta tuolla pääsi ihailemaan uskomattoman monia ruusulajikkeita, puita ja muita kasveja. Pikkuneidiltä pointsit suurten kasvihuoneiden papukaijoille ja karppialtaalle. Botaanikaaed voisi toimia myös piknik-paikkana, ruohokenttää piisaa.

Sunnuntaina käväisimme Maarjamäen museoalueella, hieman Tallinnan keskustasta Piritaan päin. Ehdottoman hyvin piilotettu paikka muuten: polkupyörällä pääsisi varsin mukavasti perille pyörätietä, mutta pyöriä meillä ei valitettavasti täällä ole. Autoilijalle ei juuri opasteita ole, harhailimme hetken etsien museon sisäänpääsyä, enkä ole ollenkaan varma, ajoimmeko sittenkään ihan oikeaan paikkaan parkkiin... Itse museota voisin luonnehtia hyvin piilotetuksi helmeksi. Varsin kattava leikkaus Viron historiaan viimeisen reilun sadan vuoden ajalta, tosin näyttelystä jotain irti saadakseen on syytä osata viroa tai englantia, mieluummin ehkä ensin mainittua. Pikkuneiti piti taas vanhempia kiireisenä, joten kovin syvälliseen tutustumiseen ei ollut aikaa. Ehkä hyväkin, että neiti on niin kovin pieni, ettei ymmärrä esimerkiksi Toisen maailmansodan aikaisia kauheuksia vielä.

Museon takapihalle on siirretty menneisyyttä, joka mielestäni sinne kuuluukin: ei unohdukseen, mutta takapihoillemme muistuttamaan siitä, että asiat eivät aina ole olleet näin. Pikkuneidin ensimmäinen kommentti neuvostoaikaisista suurmiesten patsaista oli "iso setä!" Päässä alkoi välittömästi soida Pikku Pioneerin laulu, tai mikähän se nyt onkaan ("Lenin-setä asuu Venäjällä..."). Siellähän noita oli. Osa oli nähtävillä jo aiemmin käymässämme Miehitysmuseossa, suurempia oli dumpattu Maarjamäen linnan taakse. Varsinainen kauhugalleria.

Maarjamäen alueella olisi mielestäni potentiaalia vaikka mihin. Linnan alue on kaunis, mutta puskittunut ja piharakennukset ovat ilmeisesti vajaakäytöllä. Tallinnassa museoita riittää, ja tämä on tosiaan vähän syrjässä, joten alueen kunnossapito ei liene kaupungin prioriteetti numero yksi. Toivottavasti kuitenkin tulevaisuudessa tulee aika, jolloin alueeseen laitetaan vähän enemmän paukkuja, sillä paikka on mitä hienoin. Edelleen jäi käymättä siinä kummallisessa betonimonumentissa linnan alueen vieressä, sinne pitää mennä vielä erikseen. Kuvittelimme, että museoalueelta olisi päässyt myös betonihirvitykselle obeliskeineen, muttei päässyt, ja pienestä museovieraasta alkoi jätskitankkauksesta huolimatta loppua virta. Suuntasimme siis neidin mielestä viikonlopun parhaaseen seikkailuun, autopesulaan. Kun on melkein kaksivuotias, voi olla pienistä asioista järisyttävän onnellinen.

Lisäksi kävimme uudessa lähikahvilassamme. Pikkuneiti oli jostain syystä päättänyt, että nyt on päästävä kahvilaan isin kanssa, joten sinne siis. Kalamajan alueella, lähes Balti Jaamia vastapäätä sijaitseva trendikäs Boheem Kohvik on avannut pienemmän Väike Boheemin meiltä parin korttelin päähän. Eväs oli maittavaa, kahvila viihtyisä ja tunnelmallinen. Samassa liiketilassa toimi aiemminkin ravintola, jossa emme koskaan tulleet käyneeksi (eikä ilmeisesti kovin moni muukaan, koska ravintola tosiaan on nyt edesmennyt). En aluksi edes tajunnut sen olevan ravintola, vaan luulin jonkin sortin kampaamoksi ulkoa päin. Väike Boheem sen sijaan on rakentanut paikkaan myös kivan terassin, joka houkuttelee paikalle kulkijoita: aina siinä joku istuu, kun olemme ohi kävelleet. Toivomme menestystä uudelle paikalle!

Olen ollut laiska kirjoittelija, onhan tässä välissä tapahtunut kaikkea muutakin kivaa: esimerkiksi vanhavanha, mutta silti niin nuori, ystäväni kävi kylässä! Lisäksi poikkesimme pikaisesti Lennusadam-museossa ja Pärnussa. Niin, ja paljon ihan tavallista arkea: leikkipuistoilua, pestyä pyykkiä, imuroituja lattioita ja koiraulkoilua. Lähitulevaisuudessa taloutemme reissaa Lappiin jännäämään, sanooko toinen vanhavanha-nuori ystäväni tahdon, isovanhempien ja muiden visiittiä on luvassa, eräs neiti täyttää kaksi, ja niin edelleen. Kotiäidiksi mulla on koko ajan sata asiaa menossa!

Pari huomiota tältä päivältä

Meinasi päästä jokunen ruma sana jokusella kielellä tänään. Jos tämä kansa ei kuole hyssälöitsijöiden oletusten mukaan viinaan, niin lääkäreiden puutteeseen kuolee. Meillä on melkein kaiken kattava expat-sairasvakuutus, mutta hittoako mä sillä teen, jos lääkäriin ei pääse.

Varasin eilen pikkuneidille lääkärin paikallisesta yksityislääkärikeskuksesta. Neiti hankki itselleen lomamatkan loppupuolella sitkeän yskän, ja on lisäksi pidellyt korviaan, mikä voisi kieliä korvatulehduksesta. En kuitenkaan mennyt lääkärille mitenkään huolesta sykkyrälä, neidin vointi on muuten ollut ihan hyvä, ei kuumetta tai vastaavaa. Lampsimme iltapäivällä lääkärikeskukseen, joka sijaitsee tuossa ihan kävelymatkan päässä. Toiveissa oli ainakin tarkistaa korvat ja kurkku, etteivät vaikuta tulehtuneilta. Eipä sellaisen vuoksi viitsi Mustamäen lastensairaalan ensiapuunkaan mennä. 

Mutta ei niin ei. Kyseinen lääkäri ei kuulemma ota lainkaan vastaan alle 18-vuotiaita potilaita, siis se, jolle neidillä oli aika varattuna. Lastenlääkärit olivat kuulemma kaikki firman toisessa keskuksessa, ja ensimmäiset vapaat ajat tietenkin vasta viikonlopun jälkeen. Ei olisi keljuttanut ollenkaan niin paljon, jos olisin vähääkään voinut epäillä jonkinlaista kommunikaatiokatkosta varaustilanteessa. Nyt sekään ei vaikuttanut kovin todennäköiseltä... Ensinnäkin: puhuin koko varauksen ajan englantia varmuuden vuoksi, vastaanottohenkilö puhui myös hyvää englantia ja varmasti ymmärsi mitä sanoin. Toiseksikin: annoin neidin syntymäajan ja isikukoodin varauksen yhteydessä. Jos henkilö on syntynyt vuonna 2010, hänen voisi ehkä päätellä olevan alle 18-vuotias. Lisäksi sain kännykkääni varausvahvistuksen neidin koko kolmella etunimellä, varauksen tein kuitenkin vain kutsumanimellä, joten jostain rekisteristä se nimi on luultavasti isikukoodin perusteella haettu. 

Kolmas asia, joka puhuu henkilökuntaa vastaan, on se, että tarkistin vielä erikseen, että onhan tämä lastenlääkäri, ja sanoin jo heti kärkeen, että tarvitsen ajan hieman alle kaksivuotiaalle lapselle. Vastaanottoon asti ei siis ollut mennyt tieto siitä, että lääkäri pelkää lapsia. Onneksi kyse ei ollut tämän vakavammasta asiasta. Seuraavaksi hankin jonkun internetpikakurssin aiheesta "korvalampun käyttö ja lasten korvatulehdusten diagnosointi for dummies" ja lakkaan vaivaamasta järjestelmää vain varmuuden vuoksi. Kele. Varaan uuden ajan, jos tarvetta ilmenee, mutta en saman firman lääkäriltä. Enää ikinä.

Lekurisekoilusta kimpaantuneena lähdin neidin kanssa Kadrioruun leikkipuistoon, mistä neiti ei pistänyt pahakseen. Puistossa neiti löysi kaverinkin, noin nelivuotias pikkupoika päätti adoptoida hänet siskokseen saman tien. Kaveruksilla vaikutti olevan ihan hauskaa yhdessä, mitä nyt lapiosta tuli vähän riitaa välillä. 

Lasten suustahan kuulee totuuden tunnetusti. Minä sain kuulla totuuksia kielitaidostani tänään. Noin puolisen tuntia minun kanssani juteltuaan tämä pikkujätkä totesi, että "täti, sä et taida olla virolainen". Vastasin, että en ole, olen suomalainen ja tämä pikkutyttökin puhuu oikeastaan vain suomea. "Niin, kun sä et muistanut miten sanotaan suihkulähde (purskkaev), niin mä ajattelin että sä olet varmaan jostain missä ei ole suihkulähteitä". Nelivuotiaan pistämätön logiikka :) Totta puhuen, eipä tuolla kotikylällä paljon suihkulähteitä ollutkaan ...

Huomasin myös, että virolaiset ovat ihan sokerista. Siinä puistoillessa, pilvisessä mutta lämpimässä säässä, jostain pilvestä ripsaisi muutaman pisaran vettä. Vilkas puisto muuttui minuutissa ihan autioksi, sinne ei jäänyt meidän lisäksemme kuin se pikkuneidin ominut nuorimies ja joku äiti ihan pienen, konttaavan poikansa kanssa. Muut hävisivät kuin ilmavaiva autiomaahan. Kummallista. Ja vettä tuli tosiaan sen verran, että pisarat olisi pystynyt väistelemään. Ehkä tämä selittää sen, miksi leikkipuistossa oli aina kevättalvella rauhallista: pieni räntäsade ei meikäläistä haittaa, mutta ehkä se täkäläisittäin on sitten jo liikaa.

Pieni neiti päätti muuten ilmoittaa puistosta lähtiessä, että "ei taha!" Eli ei tahtonut mennä kotiin, mutta aika virolaisesti se sen ilmaisi. Ehkä kieli tarttuu huomaamatta noin pienelle, olihan se varmaan tunnin leikkinyt uuden kaverinsa kanssa vieraalla kielellä. Aika hyvin tyypiltä, joka on oppinut muodostamaan kunnollisia lauseita äidinkielelläänkin vasta ehkä kuukausi sitten.

Suuri Lomareissu - eli sinne ja takaisin

Noniin, tämän perheen lomareissut tälle kesälle on lompsittu. Kolmessa viikossa ehtii kaikenmoista kivaa, joskin paljon jäi tekemättäkin, monia vierailupaikkoja vierailematta ja niin edelleen. Olen pahoillani, jos emme ehtineet käydä juuri Teillä! Aika kun aina tuntuu loppuvan kesken... Eikä meidän tarvitse vielä käydä edes pakollisissa puuhamaissa! Apua, miten minnekään ehtii sitten, kun pitää vielä mahduttaa samaan lomaan Särkänniemi, Muumimaailma, Ähtärin eläinpuisto, Heureka, Linnanmäki, Jukupark...

Loma lyhyesti, osa 1: Puola

Aloitimme lomareissun perinteisesti lentokentältä. Miehen työn vuoksi on parasta tehdä kaikille soittelijoille selväksi heti ensimmäisestä päivästä, että hän ei ole käytettävissä (ja ehkä vähän miehelle itselleenkin...). Tämä tapahtuu kivuttomammin siten, että buukataan ensimmäisestä lomapäivästä lennot jonnekin, mistä ei voi "ihan vaan nopeasti piipahtaa" toimistolla. Tällä kertaa matkustimme niinkin eksoottiseen paikkaan kuin Puola, tapaamaan pienen neidin pieniä serkkuja ja vähän kummejakin. Lensimme Air Balticilla (varsin käypäinen halpalentoyhtiöksi, muuten) Tallinnasta Riikan kautta Varsovaan, sieltä jatkoimme junalla Lodziin, joka on keski-Puolalainen teollisuuskaupunki. Expatriatismi kulkee ilmeisesti suvussa... Tosin serkut ovat muuttamassa takaisin Suomeen piakkon, parivuotinen Puolan-komennus on lusittu.

Puola olisi muuten mitä mainioin lomakohde muutenkin kuin sukulointia ajatellen, ja olemme siellä käyneetkin aiemmin, silloinkin tosin paikallisen ystävän luona. Asiat toimivat varsin mukavasti, hinnat ovat erittäin kohtuulliset suomalaisesta näkökulmasta, kesäsäät yleensä lämpimiä (onneksi emme sattuneet pahimman helleaallon aikaan paikalle), ainoastaan paikallisten kielitaidossa voi olla puutteita etenkin turistialueiden ulkopuolella. Aika kaukana ovat ne ajat, jolloin puolalaisen taukopaikan vessan virkaa toimittivat reiät komeron lattiassa. Tosin osa puolalaisista nähtävyyksistä ei ole varsinaisia riemulomalandioita, kiitos toisen maailmansodan. Auschwitzissä olemme käyneet jo aiemmin, eikä se kovin lähellä olisi ollutkaan, joten kävimme menettämässä uskoamme ihmiskuntaan Lodzin juutalaisella hautausmaalla ja Radegastin juna-asemalla.

Lodzissa oli ennen toista maailmansotaa varsin kukoistava tekstiiliteollisuus, jota pyörittivät pitkälti juuri juutalaiset. Tästä johtuen kaupungissa oli suuri juutalaisyhteisö. Natsit perustivat kaupunkiin geton, johon sullottiin yli 200 000 juutalaista. Radegastin aseman kautta kulki heistä suurimman osan tie tuhoamisleireille, koko getossa oli jäljellä 880 asukasta sodan loppuessa. Pedantti kirjanpito aseman kautta kulkeineista oli aika vaikuttava, asemahallin museossa näytti olevan ehkä edesmenneiden sukulaisia selaamassa "matkustajalistoja". Hautausmaalle on haudattu getossa kuolleita, tuo kenttä muutamine tyhjiksi jääneine joukkohautoineen oli aika pysäyttävä. Myös hautausmaan vanha puoli oli mielenkiintoinen, hautakivien tulkinnassa hepreankielen taito olisi ollut tosin tarpeen. Aikamoisia muistomerkkejä oli pystytetty aikansa merkkihenkilöille.  

Puolan historia ei kaiken kaikkiaan ole sieltä iloisimmasta päästä Euroopassa, koko maa on välillä lakannut olemastakin, ja sen yli on pyyhkäisty lännestä ja idästä monella vuosisadalla. Kaikki tämä huomioiden, puolalaiset vaikuttavat yleisesti ottaen iloisilta ja ulospäinsuuntautuneilta tyypeiltä, tai ehkä tämä harhaluulo johtuu vain Virossa vietetystä ajasta. Suomalaiset kun vaikuttavat aivan sydämellisen avoimilta verrattuna virolaisiin monissa tilanteissa. Puolassa etenkin lapsiin suhtaudutaan paljon positiivisemmin kuin Virossa tai Suomessakaan. Pieni neiti sai aina ihailijoita, junassa ventovieraat tulivat juttelemaan neidille ja avuliaita käsiä löytyi availemaan ovia rattaiden kanssa kulkijalle. Vaikka yhteistä kieltä ei aina ollutkaan, kaupat sai aina tehdyksi joka paikassa. Ulkoisesti Puola on kuitenkin mielestäni edelleen rähjäisemmässä kunnossa kuin esimerkiksi Viro, kadut huonompia ja talojen julkisivut kehnommassa kunnossa heti, kun mennään aivan ydinkeskustojen ulkopuolelle. Hurjasti siellä on kuitenkin kaikesta tarjontaa, mikä on sinänsä ihan ymmärrettävää: puolalaisia on yli 38 miljoonaa, joten on siellä kysyntääkin.

Meillä kotona oli joka kesä ulkomaalaisia työntekijöitä kun olin mukula: vihannesfarmilla tarvittiin kesäisin paljon käsipareja eikä suomalaisia saanut pellolle hikoilemaan enää 90-luvullakaan. Muistanpa eräänkin puolalaiskaksikon, kaksi pientä kuivakkaa äijää, jotka saattoivat syödä ison kattilallisen perunoita yhdeltä istumalta. Tekivät kyllä töitäkin sitten sen mukaisesti. (isoäidin isoisän mukaan puolalaisia piti ruoskia aamuisin ennen pellolle vientiä, mutta en jaa hänen käsitystään. Tämän saksalaisen kartanonherran käsitys perustui näet ensimmäisen maailmansodan aikaisiin sotavankeihin, näille meillä olleille maksettiin ihan palkkaakin, joten motivaatio oli heillä ehkä enemmän kohdallaan.) Muistan näiden kavereiden hämmästyksen ja ihastuksensekaisen hiljaisuuden, kun kävimme heidän kanssaan ensimmäistä kertaa paikallisessa supermarketissa. Jaksoivat vielä paluumatkallakin hämmästellä, kuinka paljon makkaraa, lihaa, leipää ja kaikkea voikaan yhden katon alla olla. Ajat ovat totisesti muuttuneet. Puola on tätä nykyä shoppailijalle aika paratiisi. Satuimme olemaan siellä vieläpä alennusmyyntiaikaan, joten matkalaukkumme täyttyi paluumatkalle etenkin pikkuneidin uusista vaatteista. Paikoitellen jopa liikuttavan halvoista sellaisista. Itsellenikin löysin, ihme kyllä, mm. kahdet uudet farkut, hintaa yhteensä alle 50 euroa. Ja mä olen kokoa farkkukauppias-pyörittää-päätään, eli en yleensä löydä yhtään mitään tai jos löydän, yksistä housuista saa maksaa satasen tai ylikin. Menkää siis Puolaan, kaikki himoshoppaajat!

Loma lyhyesti, osa 2: Suomi

Vajaan viikon Puolan-visiitin jälkeen palasimme onnellisesti Tallinnaan pariksi päiväksi, pesimme noin viisi koneellista pyykkiä ja jatkoimme Suomeen. Mökkeilimme vajaan viikon, pikkuneidillä oli hommaa isovanhempien viihdyttämisessä ja kaikkien isotädin tarjoamien lettujen syömisessä. Kohokohtia lienee ollut (terassille sijoitetussa kahluualtaassa lutraamisen ohella) vierailu paikallisella kotieläintilalla, jossa pikkuneiti näki sellaisiakin ihmeitä kuin pupuja, possuja, lampaita ja kukon. Neiti melkein kaksi vee kiekuikin sitten loppuillan, että kaikki varmasti tiesivät missä ollaan käyty. Mökiltä suuntasimme sitten auton nokan (valot aavistuksen verran taivasta kohti, kiitos tuliaislastin) kohti Pohjanmaata, toisia isovanhempia ja Suomen-kotikaupunkia. Kävin pikaisesti pyörähtämässä työpaikallakin, toisaalta sinne olisi kiva palata vaikka heti mutta toisaalta... menee tämä näinkin. Muutamaa kaveriakin ehdittiin tapaamaan, mies kävi kaverinsa polttareissa Seinäjoen Vauhtiajoissa jne. Vauhtiajojen hintapolitiikka, alkoholiholhous ja ruokatarjonta saivat muuten mieheltä moitteita verrattuna virolaiseen Õllesummeriin: virolaisilta festareilta saa ihan oikeaakin ruokaa, ei pelkkää pakastekebabia ja makkaraa, ja ruokansa kanssa voi käydä ostamassa olusen tai vaikka snapsin ja nauttia niitä yhtä aikaa (!) valitsemassaan paikassa. Järjestyshäiriöitä ja häiritseviä humalikkojakin oli kuulemma kuitenkin suomalaisfestareilla enemmän. Muuten oli kuulemma hyvät juhlat autoineen ja bändeineen, ja polttarisankarikin selvisi hengissä häitään kohti.

Sitä saa muuten toisinaan hauskoja katseita osakseen, kun ajelee pitkin Suomen maaseutua viron rekisterissä olevalla autolla! Joku isäntämies oli parkkipaikalla mieheni kuullen pikkupojalleen selvittänyt, että "nua on niitä ryssiä". Onneksi ei minun kuulteni, olisin todennäköisesti käynyt korjaamassa vähän käsityksiä, tai ainakin esittäytymässä varsin juurevalla hämäläismurteellani. Pitäisi vaan olla alla huonompi auto, että herättäisi kunnolla kauhua murtovarasliigoja pelkäävissä maanmiehissä. Ehkä voisimme hankkia kakkosautoksi vaikka vanhan Hiacen ja katsoa, kuinka usein poliisi pysäyttäisi.

On se vaan kuitenkin mukava tulla kotiin. Suomessa oli kyllä taas ihan hauskaa, mutten vieläkään ole saanut päälle minkäänlaista kotimaan kaipuuta. Mies sanoi, että nyt oli ensimmäistä kertaa vähän haikea lähteä Suomesta takaisin Viroon, mutta minusta ei vieläkään oikeastaan. Tosin minunhan ei tarvitsekaan lähteä töihin, tai siis sama työ oli mukana koko lomankin, miten sen nyt ottaa. Ei harmittanut kuitenkaan tulla takaisin Tallinnaan omaan arkeen. Ennen kaikkea, toisten nurkissa asuminen alkaa jossain vaiheessa kyrsiä, vaikka majoituksen tarjoajat ovatkin omia rakkaita ihmisiä... Kotiin on hyvä tulla, ja kodiltahan tämä jo tuntuu. Harmittaa ainoastaan se, ettei tosiaan ehtinyt tavata kaikkia sukulaisia ja ystäviä, joita olisi ollut mukava nähdä.

Laivamatkailu ei muuten mielestäni ole ainakaan yhtään hauskempaa näin turistiaikana. Sekä mennessä että tullessa laiva oli varsin täynnä, leikkipaikalla kersoja ja meteliä enemmän kuin laki sallii ja liputkin ryökäleet kalliimpia kuin talvella. Mitä ne kaikki tänne änkevät!