maanantai 28. tammikuuta 2013

Maakuntamatkailua

Viikonlopuksi ei ollut mitään tekemistä, joten aloimme viime viikolla selailla netistä vaihtoehtoja viikonlopun viettoon. Jatkoimme teemalla Viro tutuksi, suuntasimme Kaakkois-Viroon järviseudulle.

Matkalla poikkesimme pikaisesti Tartossa kahvittelemassa Werneri Kohvikissa. Perinteinen kahvila, josta sai jos jonkinlaista kaakkua, jotka jälleen vitriinissä huutelivat nimeäni. Tarton intellektuellien entinen ja nykyinen kantapaikka, kuulemma, lauantaina oli joka tapauksessa aivan tupaten täynnä. Jälleen yksi Viron 50 parhaasta ruokapaikasta, testaamisen arvoinen ehdottomasti Tartossa. Tartto on muutenkin kaunis kaupunki, sinne pitää mennä joskus ajan kanssa, kuten olen ennemminkin tainnut mainita. (Jos muuten jotain harmittelen tässä elämässä, niin sitä, etten vuonna 2000 ylioppilaskirjoitusten jälkeen tajunnut lähteä vaikkapa Tarttoon opiskelemaan. Suomalaisella opintotuella siellä olisi elellyt herroiksi, ja saanut koulusivistystä yhdessä Pohjois-Euroopan vanhimmista yliopistoista. Hitto kun sitä oli rajoittunut. Mies tosin veisteli, että nyt minulla olisi joku urmas ukkona, mutten usko. Ei pahalla, urmakset.) 

Kun kerran tulee mahdollisuus yöpyä viinatehtaassa, sinne oli päästävä! Varasimme huoneen Mooste viinavabriku külalistemajasta, Moosten kylästä Põlvamaalta. Jokseenkin keskeltä ei mitään siis. Hotelli, tai matkustajakoti, on remontoitu entiseen kartanon viinatehtaaseen, mistä muistuttivat mm. järkyttävän kokoinen snapsilaseista koottu kattokruunu ja osa viinanvalmistuskoneista, jotka oli säästetty sisustuselementteinä.

Kyllä muuten kannatti. Moostessa meitä odotti varsinainen linna, jonka ainoat asukkaat olimme. Ystävällinen rouva neuvoi meille systeemit, ja lähti, puhelimella hänet olisi toki saanut kiinni. Illalla paikalla ei siis ollut edes henkilökuntaa, vaan hengailimme linnassamme oman perheen kesken. Saunoimme valtavan upealla kylpylämäisellä saunaosastolla, ja pikkuneidin mielestä hauskinta oli se, että koko perhe mahtui yhtä aikaa kylpyammeeseen... Herrakoira meinasi seota, kun pääsi juoksemaan isossa aulassa vapaana.

Ennen iltakylpyjä piti kuitenkin syödäkin jotain. Hotellissamme ei siis ollut ravintolaa, mutta lähdimme käymään lähi"kaupungissa" Räpinassa. Räpina olisi varmasti kesällä kiva matkakohde, siellä sijaitsee mm. Sillapään kartano ja puisto, jota mainostetaan upeaksi. Pitää ehkä tsekata joskus, kun ei ole lunta ja eteensäkin näkee. Aika hiljainen kylä näin talvisaikaan se kuitenkin oli. Paikkakunnan paras ja ainoa ruokapaikkahan siellä oli valittava, Hotel Räpina ja sen Kiudoski-ravintola. Oli muuten mahdottoman positiivinen yllätys. Ensivaikutelma ei ollut vakuuttava. Olimme lauantai-iltana paikan ainoat asiakkaat, ja hämärässä, vaatimattomasti sisustetussa ravintolassa haisi aavistuksen viemärille. Tilasimme kuitenkin ruuat, ja kiittelimme mielessämme ravintolaa kivasta leikkipaikasta. Alkuruuat olivat hyviä, mies tilasi lohta ja minä kanakeittoa, pääruuaksi mies otti lampaanpotkaa ja minä kuhaa. Se kuha oli muuten loistavaa, aivan tuoretta, ja (kuten myöhemmin kävi ilmi) lähijärvestä kalastettua. Sen kanssa tarjottiin sahramirisottoa, joka oli lyhyesti sanoen just eikä melkein. Miehen lammas oli myös passelia, senkin kanssa oli risottoa, joka oli taivaallisen hyvää. Olen elämässäni syönyt paljon huonompia aterioita paljon isommalla rahalla. Niin, ja palvelu pelasi.Voin suositella kaikille!

Olimme päivän ja illan seikkailuista niin poikki, että simahdimme koko perhe varsin ajoissa. Mies ehti toki käydä vielä Moosten raitin iltaelämää ihmettelemässä herrakoiran kanssa, varsin rauhallista oli kuulemma. Bile-eläimille ei tosiaan Moostea voi suositella, mutta jos haluat aamusella herätä linnassa linnunlauluun, mene Moosteen. Aamulla oli näet aika mukava herätä hyvin levänneenä ja lähteä aamukävelylle kartanon puistoon. Jossain räksytti koira, jossain talitintti viritteli soittimiaan kevättä varten variksen kompatessa, mutta muuten ei kuulunut kuin lumen narskunta pakkasessa. Maalla on ajoittain mukavaa. Aamupalalle suuntasimme myös varsin matalin odotuksin, jotka paikan sympaattinen henkilökunta, eli se sama rouva kuin illallakin, ylitti reippaasti. Oli paistettuja munia, pekonia, leivät, leikkeleet, puuroa, muroja jne. Kaiken kruunasi vastapaistetut letut jäätelön ja hillon kanssa. Aika loistavaa, sanoisin. Koko perheen yöpyminen kaikkine saunoineen ja aamiaisineen maksoi muuten 68 euroa. Voisin sanoa, että hinnan ja laadun suhde oli erinomainen.

Aamiaisen jälkeen käväisimme vähän ulkona koko porukka tutustumassa kartanon alueeseen. Itse kartano oli rakennettu 1900-luvun ensimmäisellä kymmenyksellä, siellä ei ilmeisesti ollut majoitus- tai muutakaan toimintaa, liekö ollut yksityiskoti edelleen. Ulkorakennuksissa sen sijaan oli jos jonkinlaista toimintaa, mm. taiteilijoiden työpajoja, toinenkin majoitusliike (auki vain kesäisin), autokorjaamo ja jonkinlainen kansanmusiikkikeskus. Niin ja valokuvaturismikeskus, siinä samassa viinatehtaassa. Muutoin Mooste vaikutti aika tavalliselta virolaiselta pikkukylältä: entisen kolhoosin rakennukset mätänevät vajaakäytöllä, aatteenaikaiset kerrostalot "kaunistavat" maisemaa (tosin niiden asukkailla on järvimaisema, mikä on aika kivaa), yksi pieni kauppa, kahvila ja kunnan info- ja hallintotalo. Siinä se. Silti: menkää Moosteen!

Lähdimme puolen päivän maissa ajelemaan Viron koillisnurkkaan Mikitamäkeen ja Värskaan. Kävimme setukaisten mailla. Setukaiset eli setot ovat tätä nykyä aika tunnettu heimo, Peipsijärven rannoilla asustelevia vanhauskovaisia, jotka tunnetaan mm. lauluistaan, kansallispuvuistaan ja erikoisista tavoistaan. Ylipäätään setukaisia ei tunnu maailman muuttuminen ihan hirveästi liikuttavan, mutteivät ne mitään amisheja ole, löytyy nettisivut ja kaikkea. (Sivuhuomautuksena: Muun muassa setukaisista kirjoitti aika mainiosti Marjo Näkki kirjassaan Hepoa Tallinnaan, jota voin suositella Virosta kiinnostuneille.) Käväisimme Mehikoorman kylän rannassa toteamassa, että siinähän se on, vastarannalla, Venäjä. Kävin muuten lähempänä itänaapuria kuin koskaan aiemmin. Ihan itse näin, että siellä se oikeasti on, ihkaelävänä. (olkoot, mun puolestani.)

Koillisnurkasta jatkoimme Baltian Alpeille, Suur Munamäelle ja Otepäälle. Suur Munamägihän on koko Baltian korkein kohta, ja kyllä sillä nurkalla maata oli korkeuseroja huomattavasti kotoisemmin kuin Pohjois-Virossa. Oikeastaan siellä ei edes näyttänyt Virolta, tai ensimmäisenä en olisi uskonut olevani Virossa, vaan ehkä jossain Keski-Suomen vaaramaisemissa. Valitettavasti emme voineet kiivetä Suur Munamäen näkötorniin, sillä nuorin matkaajamme oli sikeässä unessa, emmekä halunneet ottaa riskiä ja herättää häntä. Maisemat olivat kyllä huikean kauniita, osuimme paikalle aurinkoisena pakkaspäivänä. No, toisen kerran sitten. Valitettavasti myös Suur Muna Kohvik oli suljettu, joten jatkoimme parin kuvanoton jälkeen kohti Otepäätä.

Otepäällä on mm. laskettelukeskus ja muuta talviaktiviteettia, melkeinpä Viron Levi. Muutoin se vaikutti rauhalliselta pikkukaupungilta. Kulttuurinnälkäisille Otepäässä on mm. Viron lipun museo. Tässä vaiheessa päivää meillä oli kuitenkin ihan oikea nälkä, joten piti löytää ravintola. Tien varresta bongasimme Villa Müllerbeckin, joka näytti vähän eteläsaksalaiselta majatalolta. Menimme. Ei olisi pitänyt.

Niin feikkiä ja päälleliimattua meininkiä en ole Virossa vielä tavannutkaan. Paikassa oli yritetty tosissaan kopioida Alpeilta ns. parempien majoitusliikkeiden tyyliä, mutta kiillotetut kivilattiat ja kullanhohtoiset tapetit eivät poista sitä tosiseikkaa, että palvelu oli yrmyä ja ruoka sanalla sanoen mautonta. Annan tämän arvosanan ainoastaan silloin, kun tiedän itse tekeväni samoista aineksista parempaa. Söin katkarapu-kalakeittoa, jonka kaikki ainekset olivat suoraan pakastimesta (herne-maissi-porkkanaa, pakastekatkiksia ja -lohta mikroskooppisen vähän) ja leikettä, joka oli, no, leike. Leivitettynä nyt menee vaikka tiskirätti. Leikkeen kanssa tarjoiltiin  sienikastiketta, joka oli valmistettu purkkiherkkusienistä eikä maistunut miltään. Mies söi kalaa, joka oli ihan kohtuullista, muttei läheskään yhtä hyvää kuin edellisiltana Räpinan paljon vaatimattomammissa puitteissa. Alkuruuaksi mies otti seljankan, joka oli ihan ok. Vink: jos täällä yhtään epäilee, onko ruoka hyvää, kannattaa ottaa seljanka. Se on melkein aina hyvää. Ainakin sen kanssa tulee yleensä kunnon kauhallinen hapukoorta, eikä mikään ole hapukooren kanssa pahaa.

Viron maaseutua tuli siis nähtyä aika urakalla, tosin suurin osa auton ikkunoiden läpi. Niin Suomessa kuin Virossakin ollaan huolissaan maaseudun autioitumisesta, ei Virossa vielä hätää ole. Ihan viimeisiä koillisnurkan perukoita lukuun ottamatta maa on asuttu varsin tasaisesti. Korpitaipaleita on paljon vähemmän, peltoa enemmän. Kyliä sentään on, ja taloissa keskellä-ei-mitään palavat valot. Monin paikoin Suomessa on paljon hiljaisempaa, ajatellaanpa vaikka väliä Seinäjoelta Jyväskylään itä-länsi-suunnassa. Eipä montaa taajamaa. Jostain Itä-Lapista nyt puhumattakaan. Toki täälläkin maaseutu on autioitunut, tai sitten asukkaat käyvät muualla töissä, mutta ainakin minusta tuntuu siltä, että virolaisilla on kova into pitää maansa asuttuna. Kotiseuturakkaus ja -ylpeys näkyvät, yritystä piisaa. Kyllä se siitä, pahin rakennemuutos lienee jo ohi.

Päätimme rykäistä loppumatkan Otepäästä, noin 2,5 tuntia, yhteen putkeen autolla, ja olimme kotona Tallinnassa siinä seitsemän pintaan illalla. Pikkuneiti jaksoi istua kiitettävän hyvin, varsin vähillä kitinöillä, ja nukahtikin vielä matkan päätteeksi. Hyvä reissu, kaikin puolin. Kuvia seuraa, kun jaksan ja viitsin.

Ei kommentteja: