perjantai 8. marraskuuta 2013

Epikriisi

Hei taas, kotona ollaan. Hiljaisuus blogissa johtuu siitä, etten viimeiseen kuukauteen ole kerta kaikkiaan jaksanut, ehtinyt enkä muistanut kirjoittaa mitään. Päällimmäinen syy tähän on tietenkin se, että meillä on nyt kaksi pientä neitiä. Isompi on innostunut ja kovasti hoivaileva isosisko, pienempi vähän vaille kaksiviikkoinen, joka tekee sitä mitä kaksiviikkoiset aina: syö, nukkuu ja kakkii. Ja hemmetin hyvä niin. En nimittäin olisi halunnut ihan niin kattavaa katsausta virolaiseen sairaalamaailmaan, kuin minkä tämän nuoremman neidin syntymän myötä sain.

Virolaiset sairaalat sinänsä ovat hyvinkin moderneja, ainakin Tallinnassa. Hoito on ammattimaista, lääkärit hyviä ja samoin hoitajat. Niissä on vain yksi huono puoli: kun sinne kerran joutuu, sieltä ei pääse pois. Ja termi "tarkkailu" tai "intensiivi" on ymmärretty täällä hieman eri tavoin kuin Suomessa käsittääkseni. Suomessahan on jo vuosikaudet pyritty siihen, että mahdollisimman moni potilas lähtisi sairaalan lattioita likaamasta ennen virka-ajan päättymistä. Osastoilla makuuttaminen on viety minimiin, jo kulujenkin takia, mutta myös siksi, että sairaalassa olo ei varsinaisesti helli henkisesti eikä sinällään edistä paranemista. Virossa sen sijaan tunnutaan laittamaan osastolle makaamaan ihan vaan varmuuden vuoksi.

Toinen iso ero on osastolla ollessa varustelussa. Suomessa kokemukseni mukaan sairaala tarjoaa oikeastaan melkein kaiken. Virossa pidetään aika lailla itsestään selvänä, että itse otetaan mukaan lähes kaikki henkilökohtainen, vaatteista ja terveyssiteistä alkaen. Vauvalle sai synnyttäneiden osastolla vaipat ja vanupuikot, vaatteita yhden vaatekerran verran ja sen jälkeen kehotettiin vaihtamaan omiin vaatteisiin. Äidille tarjottiin pieni pyyhe ja vuodevaatteet, kaikki muu piti olla mukana itsellä. Toisaalta, eipä niitä Vaasan keskussairaalan sairaalapyjamia jäänyt ikävä, mieluummin nukuin omassani. Oli kuitenkin aika hassua, ettei potilashuoneessa ollut edes kertakäyttöisten käsipapereiden telinettä... Niin ja ne ulkovaatteet! Jos joskus menette mihin tahansa virolaiseen julkiseen laitokseen, muistakaa jättää rotsi narikkaan sille yrmeälle tatjaanalle aulassa. Muuten tulee vartijasetä viemään sen rotsin. Tatjaana ei ota palveluistaan rahaa, mutta jostain syystä ulkovaatteissa kulkeminen on pahin synti, mihin voi syyllistyä julkisissa tiloissa. Koskee niin sairaaloita, kouluja kuin kirjastojakin kuulemma.

Ensimmäisen kerran jouduin sairaalaan jo pari viikkoa ennen pienen neidin syntymää. Luulin meneväni vain tarkastukseen ja synnytyksen suunnitteluun (tämä olisi hoidettu neuvolan yhteydessä, jos olisin käynyt julkisen puolen neuvolassa, mutta kävin yksityisellä joten menin erikseen sairaalaan). Sen parin tunnin sijaan löysinkin itseni yön yli tarkkailusta sairaalasta. Verenpaine kun oli hieman korkealla, ei kuitenkaan sen korkeammalla kuin ensimmäisen raskauteni aikana, ja silloin Suomessa neuvolan lääkäri kuittasi paineen nousut olankohautuksella, kun muita oireita ei ollut. Ei niitä ollut nytkään, mutta sairaalaan piti mennä makaamaan. Se jos jokin nosti verenpainetta lisää, kun kotiäiti järkkää seuraavalle päivälle lastenhoitoja jne. Ja se tarkkailukin oli vähän sinnepäin. Makasin yön neljän hengen huoneessa sünnituseeline osakond -osastolla eli ennen synnytystä -osastolla. Samasta huoneesta kaksi muuta potilasta lähti yön aikana synnyttämään, eli aika rauhatonta oli meninki. Kotona olisin taatusti nukkunut paremmin, vaikka heräänkin yleensä jossain vaiheessa yötä kolmivuotiaan varpaat suussa. Verenpaineeni mitattiin kerran illalla, jolloin sain myös verenpainelääkkeen. Seuraavat toimenpiteet tehtiin aamulla hieman ennen yhdeksää, mitattiin taas verenpaine ja piti pissiä purkkiin. Yhdeltätoista lääkärin kautta kotiin, määräsi verenpainelääkkeet mutta kuuri olisi pitänyt aloittaa vain jos muita oireita ilmenee. Siinä se. Mitä hittoa minä siellä oikeasti tein?

Toisen kerran mentiin sitten sairaalaan tietysti, kun neiti syntyi. Hänen piti syntyä suunnitellulla sektiolla, aikakin oli varattu, mutta neiti päätti ettei päivä kelpaa, ja syntyi päivää ennen suunniteltua ja viikkoa ennen laskettua aikaa, sektiolla kuitenkin. Vanhan (ystävyysiässä, olemme tunteneet toisemme vuodesta 1986) ystäväni O:n syntymäpäivänä muuten, neidistä ei siis voi ihan läpimätää persoonaa tulla! Synnytys meni yhtä hyvin kuin edellinenkin, ja lääkäri onnitteli jälleen sanomalla suunnilleen, että eipä olisi lapsi hengissä, jos oltaisiin alakautta yritetty. Jaksoi vielä hämmästellä, että molemmat lapseni ovat syntyneet noin suunnilleen ajallaan eivätkä keskosina. Noin sen tarkemmin lääketieteellisiin faktoihin menemättä. Täysien pisteiden tyttö tuli kuitenkin.

Kaksi yötä sairaalassa, ja tilanne oli aivan eri. Vauvan vatsaan ja suolistoon alkoi kertyä kaasua, maha oli pinkeä kuin ilmapallo, ruoka ei imeytynyt ja paino alkoi pudota jne. Lapsi lähetettiin ambulanssilla keskussairaalasta Tallinnan Mustamäelle lastensairaalaan, joka vastaa suunnilleen Helsingin lastenklinikkaa. Enpä muuten muista omasta elämästäni kovinkaan montaa niin musertavaa hetkeä, kuin se kun lapsi laitetaan kuljetusta varten sellaiseen liikuteltavaan keskoskaappiin, ja itse joutuu lähtemään ne pienet vaatteet ja töppöset kädessä osastolle pakkaamaan kamppeita. Ambulanssiin kun ei saanut mennä mukaan. Lapsi lähti teholle, jossa sitten olikin neljä yötä.

Teho-osaston toiminta on käsittääkseni aika erilaista kuin Suomessa. En ole onnekseni koskaan edes käynyt lasten teholla Suomen päässä tai muuallakaan, tämä oli ensimmäinen kerta kun ylipäänsä kävin teho-osastolla missään. Lapsia oli huoneessa kolmesta viiteen, huoneita osastolla oli ainakin neljä ja lisäksi pari eristyshuonetta näytti olevan. Käsiä piti pestä ja desinfioida joka välissä, mikä on ihan ymmärrettävää. Joka huoneessa oli paikalla aina yksi huoneesta vastaava hoitaja ja lisäksi epälukuinen määrä henkilökuntaa, joka hengasi osaston "infotiskin" luona, tietenkin myös vähintään yksi lääkäri koko ajan. Henkilökunta vaikutti ystävälliseltä ja asiansa osaavalta, mutta oma-aloitteisesti ei kerrottu mistään esim. lapselle tehdyistä hoitotoimenpiteistä mitään. Jos kysyi, kyllä vastattiin. Suomessa kokemukseni mukaan kyllä vanhempia pyritään infoamaan kaikesta ja ottamaan mukaan kaikkeen mihin voidaan.

Ilmeni, ettei lapsellamme todennäköisesti ollut mitään niistä dramaattisista sairauksista, joita keskussairaalan lastenlääkäri oli maalaillut meille. Vauvan pihkakakka, mekonium, oli tukkinut suolen, joka oli saatu lääkkeillä ja huuhtelemalla auki ja ruoka pääsi taas liikkumaan suolessa. Syytä tukokselle ei löytynyt, mutta lapsen vointi koheni nopeasti.

Oman lapsen näkeminen letkuissa keskoskaapissa ei tosiaan ole elämän parhaita hetkiä. Istuin käytännössä koko vierailuajat lapsi sylissä osastolla, mies oli mukana minkä pystyi ja haki joka päivä isosiskonkin pikkusiskoaan katsomaan. Onneksi, ONNEKSI, äitini (ja pari päivää myös isäni) olivat meillä hoitamassa isosiskoa ja huolehtimassa arjen pyörityksestä. Koiran olimme ulkoistaneet jo pari viikkoa aiemmin appivanhemmilleni Suomeen. Korvaamattomia nuo isovanhemmat! Olisin varmaan seonnut, jos samaan syssyyn olisi pitänyt vielä huolehtia arjen pyörityksestä, nyt sen saattoi jättää huoletta niihin käsiin, joiden hoidon jäljiltä itsekin olen hengissä ja (suht) täysissä sielun voimissa. Aika henkisesti loppu olin kuitenkin siinä vaiheessa, kun vihdoinkin ilmoitettiin, että vauva saa lähteä ns. normaalille osastolle...

...joka osoittautui ns. intensiivi-osastoksi. Jonkinmoinen teho siis sekin. Ensin osaston lääkäri (joka vaikutti huonolta dr. House -kopiolta, joka oli särkylääkkeiden sijaan vetänyt vahingossa piriä) esitti jälleen epäilyitä jos jonkinlaisista vähintään fataaleista sairauksista kilpirauhasen vajaatoiminnasta kystiseen fibroosiin. Hän halusi jälleen vauvan tarkkailuun. Se olisi tarkoittanut sitä, että vauva olisi pitänyt jättää kahden vauvan lasiseinäiseen huoneeseen, jossa hoitajat valvoivat käytävillä, huoneita taisi osastolla olla viisi ja hoitajia paikalla pari kerrallaan. Minun olisi pitänyt mennä saman käytävän varrelle toiseen, taas neljän hengen huoneeseen "lepäämään ja rauhoittumaan" (my ass). Ilmoitin kuitenkin, että ei käy, minä nukun ensi yön vauvani kanssa samassa huoneessa. Varsin hapan lääkäri kyseli, olenko nyt ihan varma, ja olin. Minut on ilmeisesti aivopesty Suomessa uskomaan siihen, että vauvalle on parasta läheisyys ja omien läheisten hoito, rintaruokinta ja muu tällainen naurettava vauvan näkökulmasta ajateltu juttu (sairaala oli muuten saanut jonkun palkinnon "imetysmyönteisyydestä" ja "lapsimyönteisyydestä". Haluaisinpa nähdä ei-lapsimyönteisen sairaalan siis.) Siinä vaiheessa, kun kävin siirtämässä tavarani kerrosta ylemmäs saman osaston ns. vierihoitopuolelle, vauvalle oli laitettu kyselemättä nenämahaletku "varmuuden vuoksi". Lapsi ei kuitenkaan saanut grammaakaan ruokaa sen kautta, vaan söi alusta saakka ns. luomumenetelmällä tarpeeksi.

Seuraavana päivänä selkeästi piristynyt lapsi pääsi letkustaan. Se perhanan House, viroksi Maja, kävi muuten repimässä letkun ja sitä pidelleen laastariteipin periaatteella "kerran se vain kirpaisee" eli lapsen poski oli punainen muutaman päivän sen repimisen jäljiltä. En kehtaa edes sanoa, minkä paikan häneltä voisin vaikka vahaliuskoilla sheivata samalla periaatteella. Suomalainen mulqvisti-potilas kun olen, annoin aiheesta myös palautetta. Lapsen paino oli lähtenyt nousuun mukavasti ja kakka luisti kuten tuollaisella sinappikoneella pitikin. Ajattelin, josko viikon täyttämisen kunniaksi päästäisiin kotiin. Ehei. Dr. Maja ilmoitti, että ehei, turha luulo. Vähintään yksi vuorokausi pitää vielä tarkkailla (kerrottakoon, että seuraavana päivänä KUKAAN ei käynyt tarkastamassa mitään, vatsan ultraääni ja edellispäivänä määrätyt verikokeet otettiin muttei mitään muuta). Lisäksi lääkäri ilmoitti olevansa koulutuksessa seuraavan päivän, ja muut eivät hänen potilaitaan voineet kotiuttaa, joten vasta kahden yön päästä päästäisiin kotiin. Minulla oli siis viikon vanha, ilmeisen terve lapsi, jonka kanssa minun piti maata sairaalassa vielä kaksi yötä.

Kolmantena päivänä kyseisellä osastolla maatessani meillä kotona sattui onnettomuus, ei hengenvaarallinen mutta ikävä. Mietin hetken, itkin hieman, nostin leuan ja päätin, että sairaala ei tarvitse minua, mutta perheeni tarvitsee. Kerroin tilanteen päivystävälle hoitajalle, ja pyysin josko hän voisi harkita minun kotiuttamistani. Päivystävä lääkäri kävi toteamassa lapsen tilanteen, kirjoitti paperit ja lähdimme. Maallikkodiagnoosini terveestä lapsesta ja turhasta makuutuksesta siis piti aika lailla paikkaansa. Hyvähän se on, että tarkkailllaan ja hoidetaan, varmistetaan että kaikki on kunnossa. Mutta kun sairaalahoidon pääasiallinen tarkoitus vaikuttaisi (teho-osaston ulkopuolella) olevan makaaminen sairaalan lakanoissa. Kukaan ei käy edes katsomassa, ns. osastokiertoja ei tehty kuin jollain satunnaisella otannalla. Yhtenä iltana kävi hoitaja, yhtenä aamuna lääkäri. Määrättyihin tutkimuksiin pääsemisestä ei anneta aikataulua, "lääkäri kutsuu kun ehtii" on aikataulu. Esim. kardiologia odotimme kolme vuorokautta, kutsua ei tullut. Kovin hengenvaarallisesta sydänsairaudesta ei ollut varmaankaan epäilyä siis.

Yhtä kaikki, jos ei ole hengenhätä ja pakko, en mene enää koskaan virolaiseen sairaalaan. Yksityislääkärin potilaina jatketaan siis edelleen, se ei määrää vuodeosastolle jos sormessa on tikku.

Tässä tärkeintä on kuitenkin se, että meillä tuhisee nyt pieni, ilmeisen terve tyttönen. Kaikista käänteistään huolimatta vaivan väärti reissu siis.

4 kommenttia:

Suski kirjoitti...

Onnittelut perheenlisäyksestä!

Sairaalakulttuuri kuulostaa olevan vähän saman tyylistä kuin täällä itänaapurissa. Synnytyssairaalasta mulla ei ole kokemusta, ihan tavallisesta vaan. Omat vessapaperitkin piti olla mukana. :) Muutenkin tuo lääkäreiden hätävarjelun liioittelu kuulostaa tutulta. Työkaverit ovat saaneet pelkästään flussaan ison tukun reseptejä...

-Susanna Pietarista

diidus2000 kirjoitti...

onko tALLINNASSA IKEAA

Anonyymi kirjoitti...

Tere! Leidsin FB kaudu Sinu toreda blogi. Palju õnne pisitütre sünni puhul! haiglakogemused ei ole ka eestlastest emadel just kiita... Arvatavasti said omale just praegu ühe andunud lugeja lisaks! Nm neljas aasta Soomes.
T: Anneli

LK kirjoitti...

Tere Anneli! Tore et oled minu blogi lugemas käinud, kahjuks kolisime Eestist ära aasta 2014 alguses ja ma enam ei seda kirjuta. Mulle ei eriti meeldi haiglad Soomes, aga esimese tütre sünnitus oli küll meeldivam kogemus (Soomes, Vaasa keskhaiglas) kui Eestis...

Eesti juhtumisi püüan veelgi jälgima ja keelt ei taha unustada (nagu näed, kirjutamine ei ole kõige parim pool...). Voib-olla midagi veel siia kirjutan, aga rohkem kahjuks mul ei kodulinna Eestis ole :(