Pidimme häät varsin matalalla profiililla, 30 vierasta, Tampereella. Mukana oli siis aivan lähin lähipiiri vain. Tuoreen aviomieheni kanssa laskimme, että vaihtoehto olisi ollut kutsua lähisuku ja paremmat kaverit, sellainen 150 henkeä olisi saatu helposti kasaan. Pelkästään serkut perheineen tekisi jo sellaisen reilut 70 henkilöä. Varmasti muutama sukulainen ja kaveri ihmetteli, miksei heitä kutsuttu. Pahoittelen, jos joku pahoitti mielensä, mutta jouduimme tekemään aika rankalla kädellä rajausta. Hyvät juhlat saatiin silti aikaan, ja juhlapaikkana Finlaysonin palatsia ei voi kuin kehua. Jos nyt kuitenkin blogin hengessä pysytellään siinä, mitä täällä päässä järjestelimme naimisiinmenoa varten.
Mietimme aluksi koko juhlan järjestämistä Tallinnassa tai jossain sen lähettyvillä. Avioliiton solmiminen toisessa maassa ei kuitenkaan olisi ollut ihan niin läpihuutojuttu kuin voisi kuvitella. Käytännössä meidän olisi pitänyt mennä ensin naimisiin paikallisten siviiliviranomaisten edessä (ja vielä erikseen ilmoittaa ja rekisteröidä naimisiin menomme Suomessa), sitten ottaa kirkollinen siunaus tms. Tuttu pappimme suositteli ensin naimisiin menoa Suomessa ja sitten avioliiton siunaamista täällä. Harvalla papilla Virossa on oikeus vihkiä pareja virallisesti. Halusimme kuitenkin ihan perinteisen vihkimisen kirkossa, joten oli helpompaa mennä naimisiin Suomessa. Ja hyvä niin, saimme kauniin ja ikimuistoisen päivän kaiken kaikkiaan. Halvemmaksi olisi ehkä tullut Viron päässä, mutta muuten kaikki sujui etänä järjestellenkin erinomaisesti.
Koska juhlimme häitämme ravintolassa, emme ottaneet Tallinnasta omia nestemäisiä eväitä mukaan. Hääjuhla kuuluu olevan yleisimpiä selityksiä, joita tullille on kerrottu suuria viinalasteja tuodessa, ja joillakin häitä on useammat vuodessa kuulemma, eikä morsiamen nimikään aina muistu mieleen... Me emme tajunneet ottaa edes peräkonttitarjoilua matkaan, onneksi saman ravintolan toinen hääseurue oli huolehtinut tämän kauniin perinteen jatkamisesta ja tarjosi meidänkin vieraillemme. Siitä kiitos heille!
Tallinnasta mukaan tarttui sen sijaan vaatteet, siis hääpuku minulle ja juhlamekko tyttärelle. Miehelle löydettiin täältä vain solmio, joskin Sangar-merkkiä voi suositella muutenkin miesten paitoja ja asusteita ostaville. Merkin kauppa löytyy ainakin Forum-ostoskeskuksesta Narva Maanteeltä (vinosti Viru-keskusta vastapäätä) ja Kristiine-keskuksesta. Hinta-laatu-suhde on kohdillaan.
Häämekkoa ostavan patistaisin ilman muuta Tallinnaan. Alan liikkeisiin tutustuakseen ei tarvitse edes mennä kovin kauas satamasta, muutama sata metriä D-terminaalista, Jõa-kadulta, alkaa varsinainen morsiusliikkeiden keskittymä. Jõalla on kolme liikettä, Jõan ja Narva maanteen kulmassa pienessä ostoskeskuksessa kolme lisää ja Narva Maanteellä parinsadan metrin sisällä vielä kaksi. Jos nämä eivät riitä, pari kilometriä Liivalaia-katua eteenpäin on vielä ainakin kaksi kauppaa lisää, samoin Tartu maanteellä.
Valikoimaa on. Itse en tosiaan ole helpon kokoinen miltei 190-senttisenä, silti joka liikkeellä olisi ollut minulle sopivaa tarjontaa (isompi ongelma oli kenkien löytäminen 41-kokoiselle räpylälle). Hintahaarukkakin on aika laaja. Halvin sovittamani puku maksoi 90 euroa, kallein oli 1300 euron korvilla. Lapselle löytyi kaunis juhlamekko 25 eurolla! Muun tilpehöörin aiheen ympäriltä sai myös varsin edullisesti, esim. pukukoruja, laukkuja jne olisi ollut tarjolla pilvin pimein ja edulliseen hintaan. Valitsemani puku oli sieltä hintahaitarin keskivälin alapuolelta, ja mielestäni ehdottomasti tyylikkäin vaihtoehto. Tyyleissäkin nimittäin löytyy.
Virossa on häissäkin monta kulttuuria, joista ainakin vironvenäläinen erottuu aika tavalla heti kättelyssä... Halutessani olisin voinut ostaa hyvin, hyvin suuren kermakakkumaisen mekon kaikilla mahdollisilla kirjailuilla ja ruseteilla, siihen kaveriksi sopivat "Leningrad cowboys get married"- henkiset kengät (valkoinen, pitkä kärki, 10 sentin stilettikorko, helmiä, paljetteja jne) ja kuusimetrisen hunnun. Tai sitten jotain, jonka helman pituutta kuvaa ehkä parhaiten termi minimaalinen. Ja valkoiset buutsit tietysti. Virolaiset tykkäävät juhlia myös häitä isosti, ja venäläiseen kulttuuriin kuuluu häiden juhliminen vielä isommin. Kolmipäiväiset juhlat ovat kuulemma aika yleisiä.
Minulla ja hääpukuni myyjällä ei juurikaan ollut yhteistä kieltä. Hän puhui minulle venäjää, minä hänelle viroa. Saatiin sovitettua, tinkasin hinnastakin, ja kaupat tehtiin. Aika venäläisvoittoisilta, mutta ystävällisiltä ja palvelualttiilta vaikuttivat muidenkin liikkeiden myyjät. Hääbusiness lienee siis enemmän venäläisvähemmistön juttu. Rohkeasti kyselemään vaan kuitenkin, se kannattaa! Mitä olen suomalaisista liikkeistä ja niiden hinnosta kuullut, päiväristeilyn hinnan tienaa takaisin kevyesti shoppaamalla Bridezilla-tarvikkeensa etelänaapurista. Siitä viinakuormasta nyt puhumattakaan.
1 kommentti:
Onnea herrasväelle! Vai että Finlaysonilla oli juhlat, mahtavaa! Pienet häät oli varmasti oikea ratkaisu kaikin puolin, itse en ainakaan pikkulasten äitinä haluaisi ruveta isoja juhlia suunnittelemaan - enkä jaksaisi niitä edes koko rahalla juhlia. :-) Kun väki vähenee, pidot paranee. Pitää paikkansa!
Lähetä kommentti