Estonian for dummies

Ensimmäiset kosketukset viron tai mukaviron kieleen taidan muistaa jostain hamasta lapsuudesta. Raivola rysäpöksyt -sketsiä katsottiin ja naurettiin meilläkin. Vähän myöhemmin tuli Vintiöt ja Kaido Kuukäp Voimeilemise Kärbsineen (joiden virossa sentään taisi olla jotain tolkkua). Kotonakin kuuli viroa jonkin verran, meillä oli jonkin verran kesäduunareita virosta. Tosin eivät koskaan asuneet meillä, meillä asui vain latvialaisia, puolalaisia ja unkarilaisia, joiden kielestä ei paljon tajunnut. Olen aina pitänyt kieltä mielenkiintoisena, ja ilman muuta haluan oppia sitä nyt kun täällä ollaan.

Olen käynyt nyt pari kuukautta viron kielen kurssilla kerran viikossa. Tahti on minun makuuni aika hidas, eikä opettajakaan ehkä ole paras mahdollinen (opetusmenetelmät á la Jukolan veljekset, tankataan sanoja kuorossa), mutta olen toki oppinut jotain. Vanhastaan vahvasta kieliopin osaamisesta on aina hyötyä. Tosin viro on ensimmäinen opettelemani kieli, jossa lähes kaikki kielioppitermit on käännetty omalle kielelle: ei ole genetiiviä ja  partitiivia, on omastav ja osastav. Omaehtoinen oppiminenkin on ollut ihan tehokasta, koska elän kyseisen kielen vaikutuspiirissä. Viro on varmaankin maailman ainoita kieliä, jonka oppimisessa suomesta on jotain hyötyä. Rohkeasti vaan siis etelänaapurin kielen kimppuun! Tosin globaalisti ajatellen viro ei ole kovin hyödyllinen kieli, puhujia on vain reilu miljoona. Tästä katsantokannasta nähden hyödyllisemmin voisin käyttää aikaani venäjää opiskellen, mutta siihen tarttuminen tuntuu aika paljon vaikeammalta.

Uutta kieltä opetellessa metodini on aina ollut ajattele-käytä-havainnoi. Vaikka kieltä ei täydellisesti osaisikaan, voi sitä silti käyttää ajatellessaan. Esimerkiksi lenkkireitin varrella voi miettiä, mitä asioita osaa nimetä uudella kielellä: maja, aed, tee, mees, kass, koer. Pikku hiljaa voi alkaa ajatella kokonaisia lauseita ja pidempiä asiakokonaisuuksia: kollane kivimaja, väike aed on maja taga, lai maantee, mees musta jalgrattaga sõidab vasakule, see kass kardab minu koera.

Kielen käyttäminen vaatii tietenkin sitä, että on joku jolle kieltä puhua. Minulla on onneksi naapurin lapsenhoitaja, toiset äidit leikkipuistossa jne. Virolaisia tuttuja on vähän, ja nekin harvat haluavat aina vaihtaa suomeksi tai englanniksi minun kanssani keskustellessa. Lähes joka päivä tulee kuitenkin jonkun kanssa muutama sana vaihdettua viroksi, ja toisinaan naapurin Sirjen kanssa juttelen pitkätkin tovit. Hyvin ollaan toimeen tultu. Tosin ei varmaan kovin korkealentoisia juttuja, mutta kuitenkin, jos tunninkin päivässä puhuu ja kuulee viroa, ei siitä voi olla jotain oppimatta.

Havainnointi on helppoa täällä, koska joka puolella on tekstejä ja puhetta viroksi. Suomessa joutuisi tyytymään tuoteselosteisiin... Aluksi luin kaikki mainoksetkin kannesta kanteen, itse asiassa ne ovat aika hyvää kielenopetusmateriaalia: nõudepesuvahend, seakaelakarbonaat, niisutav päevakreem ja magamistoa mööblid tulivat tutuiksi mainoksia selailemalla. Aina saa jostain johdettua uuden sanan (jonka oikeellisuus tosin kannattaa tarkistaa varmuuden vuoksi...) Virolaiset kun muodostavat sanoja kuten suomalaisetkin, yhdyssanoina ja päätteitä lisäämällä. Esim. uutta pesuainetta mainostettiin sanalla keskkonnasõbralik. Okei, tiesin jo sanan sõbralik, ystävällinen. Mainoksessa oli luontoaiheisia kuvia, joten jotenkin luontoystävällinen se on oltava. Lähellä satamaa näin sitten kyltin, jossa luki Keskkonnaministeerium. Luontoon liittyvä ministeriö? Hahaa, sen on oltava Ympäristöministeriö! Ympäristöystävällinen! Vielä kun oppii peruspäätteet, eli esim. että -ta on ilman jotain (lihata - ilman lihaa) ja -ga on jonkun kanssa (minuga - minun kanssani), kieli alkaa avautua. Tekstitetyistä telkkariohjelmistakin on paljon apua. Kun katsoo jo aiemmin viisi kertaa näkemäänsä Sinkkuelämän uusintaa, voi keskittyä tekstityksen seuraamiseen. Kohta se jo meneekin aika helposti, ja suomen kanavalle (käytännössä täällä Yle 1 ja 2) siirtyessä pitää hetki miettiä, että juu, tosiaan, nämä tekstithän ovat suomeksi.

Kun aloin lukea ruotsia yläasteella, tavasin maitopurkkien kyljistä ruotsinkieliset tekstit ja hauskuutin kavereitani lukemalla niitä riikinruotsalaisella nuotilla, tai ainakin sinne päin. Minun mielestäni aksentti on osa kielen puhumista, miestä tämä ajoittain naurattaa. "Älä puhu virolaisittain" kuuluu kommentti, jos unohdan viro-aksentin päälle vaihtaessani kieltä. Viroa puhutaan hieman hiljempaa ja korkeammalta kuin suomea, ainakin noin yleensä. Aika lähellä suomea kuitenkin, on pitkiä ja lyhyitä konsonantteja ja vokaaleja ja lähes kaikki kirjoitetaan ja lausutaan yhdenmukaisesti. Ei läheskään niin vaikeaa kuin esimerkiksi ranskan kielen aksentin oppiminen, se ärrän sorautus on kevyttä kauraa siihen verrattuna, että naama tulee kipeäksi siitä suun suipistelusta, jos ranskaa joutuu pidempään puhumaan.

Viron kieli kuulostaa suomalaisen korvaan hassulta. Niin alkuun minunkin, mutta siihen tottui aika pian. Jossain vaiheessa menettää (ikävä kyllä) sen hauskuuden, mitä alkuun joidenkin sanojen kohdalla oli. Aika moni tietääkin esim. suomen sanojen halpa, kassi tai reisi merkitsevän viroksi jotain ihan muuta. Suomalaiset voivat tyrskähdellä virolaisten etunimille Kalju, Aave tai Raivo. Vieraita voi aina hauskuuttaa esim. eläintarhan petolintuosaston nimellä Kullimägi (haukkamäki) tai esimerkiksi sanaparilla pisut kortsus (hiukan rypyssä). Mutta toimii se toisin päinkin: suomen sana riista voi olla virolaisen mielestä aika hauska joskus. Ai mikä se on? No, sanotaanko nyt näin, että työkalu on tööriist. Päättele siitä. Niin, enkä tosiaan haluaisi olla Virossa nimeltäni Pasanen, etenkään jos etunimi olisi vaikka Nina.