Nägemist, aga ei hüvasti

Täytynee laittaa tälle blogille jonkinlainen piste. Viron aika on ohi, muutimme takaisin Suomeen helmikuun alussa eli jo yli kaksi kuukautta on asuttu taas pohjoisessa. Pahin kulttuurishokki alkaa olla takana päin, joka kerta kaupan kassalla silti hirvittää ja politiikkaa seuratessa aika ajoin vuorotellen itkettää ja naurattaa. Isompi shokki takaisin muutto oli kuitenkin kuin Tallinnaan muutto, myönnetään.

Miksi? No, muutama esimerkki:
- lähikauppa. Ennen meillä oli mm. Selver ja Stockmann kävelyetäisyydellä, nyt saatiin just Siwa auki pari viikkoa takaperin. Sekin on Siwojen maailmankaikkeudessa vähiten auki oleva yksilö. Ei naurata. Yleisesti ottaen se, että kauppojen on mentävä kiinni esim. lauantaisin klo 18 on aivan naurettavaa.
- lääkäri. Tallinnassa pääsi sentään yksityiselle, täällä niillekin on monen päivän, ellei viikkojen jono. Hammaslääkäriin voisi päästä puolen vuoden päähän jos tuuri käy, vuodenkaan odotus ei ole tavaton. Sairaiden lasten kanssa jonotellaan päivystyksessä vähintään yhtä kauan kuin Tallinnassa. Niin, ja lähiterveyskeskus sulkee kokonaan kesäksi.
- yhteisöllisyys asuinympäristössä. Ei hemmetti, ei täällä omakotilähiössä kukaan käy edes leikkipuistossa. Omalla pihalla hypätään trampalla ja leikitään omalla hiekkiksella omilla lapioilla. Kun ne muut lapsethan saattaa vaikka puhua väärää kieltä.
- rikkominen ja sotkeminen. Aina kun joku talo keskustassa saadaan hyvään kuntoon, joku töhrii sen. Torin nurkat lainehtii viikonloppujen jälkeen roskaa, lasinsiruja ja eritteitä. Pahvimukit nakataan tienposkeen. Jne.
- aidat. Kuinka hitossa nämä ihmiset pitävät kakaransa ja koiransa siellä omien tramppojensa ääressä, kun kukaan ei aitaa pihaansa?

Ja yleisesti ottaen palveluiden saatavuus tietenkin heikkeni, kun muutettiin pääkaupungista tänne pikkukylään, jonka asukkaat kuvittelevat olevansa suurestakin citystä. Ei nämä osaa edes jonottaa ruuhkassa, vilkun käytöstä tai suojatien kunnioittamisesta puhumattakaan.

Onhan täällä tietenkin tutut ihmiset ja nurkat, duunipaikka odottamassa (toivottavasti) äitiyslomalta palaavaa ja muuta sellaista, mutta silti. Tallinna-ikävä iskee melkein päivittäin, vieläkin. Pikkuneidiltä pääsi tänään melkein itku, kun tuli niin ikävä parasta Tallinnan-kaveria. Se on asunut kuitenkin elämästään suurimman osan siellä, siellä on koti. Enää ei kuitenkaan ihan päivittäin kysele, mennäänkö me takaisin Tallinnaan ja kuka meidän kodissa nyt asuu. Olisihan se ihanaa taas tallata Kadriorun keväässä lehmuksenkukkia haistellen ja odottaa kilpaa lapsen kanssa, koska jätskikiskat avataan.

Ulkomaankomennuksesta voisin sen verran sanoa, että menkää jos tulee tilaisuus! Avoimin mielin ja seikkailuhengellä, niin siitä saa eniten irti. Ehkä mekin joskus vielä, ei sitä koskaan tiedä. Kriteerini ovat edelleen samat, eli lähden sivistyneeseen länsimaahan, jossa edes jollain tavalla pärjää englannilla alkuun.

Kiitos kaikille blogia seuranneille, Kodulinn hiljenee minun osaltani. Tallinna-aiheisia hyviä blogeja onneksi on tarjolla, koitan pysyä kärryillä tarjonnasta ja pistäydyn taas etelänaapurissa kun tulee tilaisuus. Blogirintamalla jotain uutta myöhemmin, ehkä. Aitäh kõigile, Tallinn on mu südames.

Epikriisi

Hei taas, kotona ollaan. Hiljaisuus blogissa johtuu siitä, etten viimeiseen kuukauteen ole kerta kaikkiaan jaksanut, ehtinyt enkä muistanut kirjoittaa mitään. Päällimmäinen syy tähän on tietenkin se, että meillä on nyt kaksi pientä neitiä. Isompi on innostunut ja kovasti hoivaileva isosisko, pienempi vähän vaille kaksiviikkoinen, joka tekee sitä mitä kaksiviikkoiset aina: syö, nukkuu ja kakkii. Ja hemmetin hyvä niin. En nimittäin olisi halunnut ihan niin kattavaa katsausta virolaiseen sairaalamaailmaan, kuin minkä tämän nuoremman neidin syntymän myötä sain.

Virolaiset sairaalat sinänsä ovat hyvinkin moderneja, ainakin Tallinnassa. Hoito on ammattimaista, lääkärit hyviä ja samoin hoitajat. Niissä on vain yksi huono puoli: kun sinne kerran joutuu, sieltä ei pääse pois. Ja termi "tarkkailu" tai "intensiivi" on ymmärretty täällä hieman eri tavoin kuin Suomessa käsittääkseni. Suomessahan on jo vuosikaudet pyritty siihen, että mahdollisimman moni potilas lähtisi sairaalan lattioita likaamasta ennen virka-ajan päättymistä. Osastoilla makuuttaminen on viety minimiin, jo kulujenkin takia, mutta myös siksi, että sairaalassa olo ei varsinaisesti helli henkisesti eikä sinällään edistä paranemista. Virossa sen sijaan tunnutaan laittamaan osastolle makaamaan ihan vaan varmuuden vuoksi.

Toinen iso ero on osastolla ollessa varustelussa. Suomessa kokemukseni mukaan sairaala tarjoaa oikeastaan melkein kaiken. Virossa pidetään aika lailla itsestään selvänä, että itse otetaan mukaan lähes kaikki henkilökohtainen, vaatteista ja terveyssiteistä alkaen. Vauvalle sai synnyttäneiden osastolla vaipat ja vanupuikot, vaatteita yhden vaatekerran verran ja sen jälkeen kehotettiin vaihtamaan omiin vaatteisiin. Äidille tarjottiin pieni pyyhe ja vuodevaatteet, kaikki muu piti olla mukana itsellä. Toisaalta, eipä niitä Vaasan keskussairaalan sairaalapyjamia jäänyt ikävä, mieluummin nukuin omassani. Oli kuitenkin aika hassua, ettei potilashuoneessa ollut edes kertakäyttöisten käsipapereiden telinettä... Niin ja ne ulkovaatteet! Jos joskus menette mihin tahansa virolaiseen julkiseen laitokseen, muistakaa jättää rotsi narikkaan sille yrmeälle tatjaanalle aulassa. Muuten tulee vartijasetä viemään sen rotsin. Tatjaana ei ota palveluistaan rahaa, mutta jostain syystä ulkovaatteissa kulkeminen on pahin synti, mihin voi syyllistyä julkisissa tiloissa. Koskee niin sairaaloita, kouluja kuin kirjastojakin kuulemma.

Ensimmäisen kerran jouduin sairaalaan jo pari viikkoa ennen pienen neidin syntymää. Luulin meneväni vain tarkastukseen ja synnytyksen suunnitteluun (tämä olisi hoidettu neuvolan yhteydessä, jos olisin käynyt julkisen puolen neuvolassa, mutta kävin yksityisellä joten menin erikseen sairaalaan). Sen parin tunnin sijaan löysinkin itseni yön yli tarkkailusta sairaalasta. Verenpaine kun oli hieman korkealla, ei kuitenkaan sen korkeammalla kuin ensimmäisen raskauteni aikana, ja silloin Suomessa neuvolan lääkäri kuittasi paineen nousut olankohautuksella, kun muita oireita ei ollut. Ei niitä ollut nytkään, mutta sairaalaan piti mennä makaamaan. Se jos jokin nosti verenpainetta lisää, kun kotiäiti järkkää seuraavalle päivälle lastenhoitoja jne. Ja se tarkkailukin oli vähän sinnepäin. Makasin yön neljän hengen huoneessa sünnituseeline osakond -osastolla eli ennen synnytystä -osastolla. Samasta huoneesta kaksi muuta potilasta lähti yön aikana synnyttämään, eli aika rauhatonta oli meninki. Kotona olisin taatusti nukkunut paremmin, vaikka heräänkin yleensä jossain vaiheessa yötä kolmivuotiaan varpaat suussa. Verenpaineeni mitattiin kerran illalla, jolloin sain myös verenpainelääkkeen. Seuraavat toimenpiteet tehtiin aamulla hieman ennen yhdeksää, mitattiin taas verenpaine ja piti pissiä purkkiin. Yhdeltätoista lääkärin kautta kotiin, määräsi verenpainelääkkeet mutta kuuri olisi pitänyt aloittaa vain jos muita oireita ilmenee. Siinä se. Mitä hittoa minä siellä oikeasti tein?

Toisen kerran mentiin sitten sairaalaan tietysti, kun neiti syntyi. Hänen piti syntyä suunnitellulla sektiolla, aikakin oli varattu, mutta neiti päätti ettei päivä kelpaa, ja syntyi päivää ennen suunniteltua ja viikkoa ennen laskettua aikaa, sektiolla kuitenkin. Vanhan (ystävyysiässä, olemme tunteneet toisemme vuodesta 1986) ystäväni O:n syntymäpäivänä muuten, neidistä ei siis voi ihan läpimätää persoonaa tulla! Synnytys meni yhtä hyvin kuin edellinenkin, ja lääkäri onnitteli jälleen sanomalla suunnilleen, että eipä olisi lapsi hengissä, jos oltaisiin alakautta yritetty. Jaksoi vielä hämmästellä, että molemmat lapseni ovat syntyneet noin suunnilleen ajallaan eivätkä keskosina. Noin sen tarkemmin lääketieteellisiin faktoihin menemättä. Täysien pisteiden tyttö tuli kuitenkin.

Kaksi yötä sairaalassa, ja tilanne oli aivan eri. Vauvan vatsaan ja suolistoon alkoi kertyä kaasua, maha oli pinkeä kuin ilmapallo, ruoka ei imeytynyt ja paino alkoi pudota jne. Lapsi lähetettiin ambulanssilla keskussairaalasta Tallinnan Mustamäelle lastensairaalaan, joka vastaa suunnilleen Helsingin lastenklinikkaa. Enpä muuten muista omasta elämästäni kovinkaan montaa niin musertavaa hetkeä, kuin se kun lapsi laitetaan kuljetusta varten sellaiseen liikuteltavaan keskoskaappiin, ja itse joutuu lähtemään ne pienet vaatteet ja töppöset kädessä osastolle pakkaamaan kamppeita. Ambulanssiin kun ei saanut mennä mukaan. Lapsi lähti teholle, jossa sitten olikin neljä yötä.

Teho-osaston toiminta on käsittääkseni aika erilaista kuin Suomessa. En ole onnekseni koskaan edes käynyt lasten teholla Suomen päässä tai muuallakaan, tämä oli ensimmäinen kerta kun ylipäänsä kävin teho-osastolla missään. Lapsia oli huoneessa kolmesta viiteen, huoneita osastolla oli ainakin neljä ja lisäksi pari eristyshuonetta näytti olevan. Käsiä piti pestä ja desinfioida joka välissä, mikä on ihan ymmärrettävää. Joka huoneessa oli paikalla aina yksi huoneesta vastaava hoitaja ja lisäksi epälukuinen määrä henkilökuntaa, joka hengasi osaston "infotiskin" luona, tietenkin myös vähintään yksi lääkäri koko ajan. Henkilökunta vaikutti ystävälliseltä ja asiansa osaavalta, mutta oma-aloitteisesti ei kerrottu mistään esim. lapselle tehdyistä hoitotoimenpiteistä mitään. Jos kysyi, kyllä vastattiin. Suomessa kokemukseni mukaan kyllä vanhempia pyritään infoamaan kaikesta ja ottamaan mukaan kaikkeen mihin voidaan.

Ilmeni, ettei lapsellamme todennäköisesti ollut mitään niistä dramaattisista sairauksista, joita keskussairaalan lastenlääkäri oli maalaillut meille. Vauvan pihkakakka, mekonium, oli tukkinut suolen, joka oli saatu lääkkeillä ja huuhtelemalla auki ja ruoka pääsi taas liikkumaan suolessa. Syytä tukokselle ei löytynyt, mutta lapsen vointi koheni nopeasti.

Oman lapsen näkeminen letkuissa keskoskaapissa ei tosiaan ole elämän parhaita hetkiä. Istuin käytännössä koko vierailuajat lapsi sylissä osastolla, mies oli mukana minkä pystyi ja haki joka päivä isosiskonkin pikkusiskoaan katsomaan. Onneksi, ONNEKSI, äitini (ja pari päivää myös isäni) olivat meillä hoitamassa isosiskoa ja huolehtimassa arjen pyörityksestä. Koiran olimme ulkoistaneet jo pari viikkoa aiemmin appivanhemmilleni Suomeen. Korvaamattomia nuo isovanhemmat! Olisin varmaan seonnut, jos samaan syssyyn olisi pitänyt vielä huolehtia arjen pyörityksestä, nyt sen saattoi jättää huoletta niihin käsiin, joiden hoidon jäljiltä itsekin olen hengissä ja (suht) täysissä sielun voimissa. Aika henkisesti loppu olin kuitenkin siinä vaiheessa, kun vihdoinkin ilmoitettiin, että vauva saa lähteä ns. normaalille osastolle...

...joka osoittautui ns. intensiivi-osastoksi. Jonkinmoinen teho siis sekin. Ensin osaston lääkäri (joka vaikutti huonolta dr. House -kopiolta, joka oli särkylääkkeiden sijaan vetänyt vahingossa piriä) esitti jälleen epäilyitä jos jonkinlaisista vähintään fataaleista sairauksista kilpirauhasen vajaatoiminnasta kystiseen fibroosiin. Hän halusi jälleen vauvan tarkkailuun. Se olisi tarkoittanut sitä, että vauva olisi pitänyt jättää kahden vauvan lasiseinäiseen huoneeseen, jossa hoitajat valvoivat käytävillä, huoneita taisi osastolla olla viisi ja hoitajia paikalla pari kerrallaan. Minun olisi pitänyt mennä saman käytävän varrelle toiseen, taas neljän hengen huoneeseen "lepäämään ja rauhoittumaan" (my ass). Ilmoitin kuitenkin, että ei käy, minä nukun ensi yön vauvani kanssa samassa huoneessa. Varsin hapan lääkäri kyseli, olenko nyt ihan varma, ja olin. Minut on ilmeisesti aivopesty Suomessa uskomaan siihen, että vauvalle on parasta läheisyys ja omien läheisten hoito, rintaruokinta ja muu tällainen naurettava vauvan näkökulmasta ajateltu juttu (sairaala oli muuten saanut jonkun palkinnon "imetysmyönteisyydestä" ja "lapsimyönteisyydestä". Haluaisinpa nähdä ei-lapsimyönteisen sairaalan siis.) Siinä vaiheessa, kun kävin siirtämässä tavarani kerrosta ylemmäs saman osaston ns. vierihoitopuolelle, vauvalle oli laitettu kyselemättä nenämahaletku "varmuuden vuoksi". Lapsi ei kuitenkaan saanut grammaakaan ruokaa sen kautta, vaan söi alusta saakka ns. luomumenetelmällä tarpeeksi.

Seuraavana päivänä selkeästi piristynyt lapsi pääsi letkustaan. Se perhanan House, viroksi Maja, kävi muuten repimässä letkun ja sitä pidelleen laastariteipin periaatteella "kerran se vain kirpaisee" eli lapsen poski oli punainen muutaman päivän sen repimisen jäljiltä. En kehtaa edes sanoa, minkä paikan häneltä voisin vaikka vahaliuskoilla sheivata samalla periaatteella. Suomalainen mulqvisti-potilas kun olen, annoin aiheesta myös palautetta. Lapsen paino oli lähtenyt nousuun mukavasti ja kakka luisti kuten tuollaisella sinappikoneella pitikin. Ajattelin, josko viikon täyttämisen kunniaksi päästäisiin kotiin. Ehei. Dr. Maja ilmoitti, että ehei, turha luulo. Vähintään yksi vuorokausi pitää vielä tarkkailla (kerrottakoon, että seuraavana päivänä KUKAAN ei käynyt tarkastamassa mitään, vatsan ultraääni ja edellispäivänä määrätyt verikokeet otettiin muttei mitään muuta). Lisäksi lääkäri ilmoitti olevansa koulutuksessa seuraavan päivän, ja muut eivät hänen potilaitaan voineet kotiuttaa, joten vasta kahden yön päästä päästäisiin kotiin. Minulla oli siis viikon vanha, ilmeisen terve lapsi, jonka kanssa minun piti maata sairaalassa vielä kaksi yötä.

Kolmantena päivänä kyseisellä osastolla maatessani meillä kotona sattui onnettomuus, ei hengenvaarallinen mutta ikävä. Mietin hetken, itkin hieman, nostin leuan ja päätin, että sairaala ei tarvitse minua, mutta perheeni tarvitsee. Kerroin tilanteen päivystävälle hoitajalle, ja pyysin josko hän voisi harkita minun kotiuttamistani. Päivystävä lääkäri kävi toteamassa lapsen tilanteen, kirjoitti paperit ja lähdimme. Maallikkodiagnoosini terveestä lapsesta ja turhasta makuutuksesta siis piti aika lailla paikkaansa. Hyvähän se on, että tarkkailllaan ja hoidetaan, varmistetaan että kaikki on kunnossa. Mutta kun sairaalahoidon pääasiallinen tarkoitus vaikuttaisi (teho-osaston ulkopuolella) olevan makaaminen sairaalan lakanoissa. Kukaan ei käy edes katsomassa, ns. osastokiertoja ei tehty kuin jollain satunnaisella otannalla. Yhtenä iltana kävi hoitaja, yhtenä aamuna lääkäri. Määrättyihin tutkimuksiin pääsemisestä ei anneta aikataulua, "lääkäri kutsuu kun ehtii" on aikataulu. Esim. kardiologia odotimme kolme vuorokautta, kutsua ei tullut. Kovin hengenvaarallisesta sydänsairaudesta ei ollut varmaankaan epäilyä siis.

Yhtä kaikki, jos ei ole hengenhätä ja pakko, en mene enää koskaan virolaiseen sairaalaan. Yksityislääkärin potilaina jatketaan siis edelleen, se ei määrää vuodeosastolle jos sormessa on tikku.

Tässä tärkeintä on kuitenkin se, että meillä tuhisee nyt pieni, ilmeisen terve tyttönen. Kaikista käänteistään huolimatta vaivan väärti reissu siis.

Pulmapäev, hääpäivä

Tuli mentyä sitten viimeinkin naimisiin viime viikonloppuna! Nuoripari kiittää mukana juhlijoita ja hengessä mukana olleita! Kahdeksan vuotta yhdessä, menossa toinen omistusasunto, yhteiset kolmivuotias lapsi ja seitsenvuotias koira, no, ehkä me silti jollain mittapuulla olimme nuoripari... 

Pidimme häät varsin matalalla profiililla, 30 vierasta, Tampereella. Mukana oli siis aivan lähin lähipiiri vain. Tuoreen aviomieheni kanssa laskimme, että vaihtoehto olisi ollut kutsua lähisuku ja paremmat kaverit, sellainen 150 henkeä olisi saatu helposti kasaan. Pelkästään serkut perheineen tekisi jo sellaisen reilut 70 henkilöä. Varmasti muutama sukulainen ja kaveri ihmetteli, miksei heitä kutsuttu. Pahoittelen, jos joku pahoitti mielensä, mutta jouduimme tekemään aika rankalla kädellä rajausta. Hyvät juhlat saatiin silti aikaan, ja juhlapaikkana Finlaysonin palatsia ei voi kuin kehua. Jos nyt kuitenkin blogin hengessä pysytellään siinä, mitä täällä päässä järjestelimme naimisiinmenoa varten.

Mietimme aluksi koko juhlan järjestämistä Tallinnassa tai jossain sen lähettyvillä. Avioliiton solmiminen toisessa maassa ei kuitenkaan olisi ollut ihan niin läpihuutojuttu kuin voisi kuvitella. Käytännössä meidän olisi pitänyt mennä ensin naimisiin paikallisten siviiliviranomaisten edessä (ja vielä erikseen ilmoittaa ja rekisteröidä naimisiin menomme Suomessa), sitten ottaa kirkollinen siunaus tms. Tuttu pappimme suositteli ensin naimisiin menoa Suomessa ja sitten avioliiton siunaamista täällä. Harvalla papilla Virossa on oikeus vihkiä pareja virallisesti. Halusimme kuitenkin ihan perinteisen vihkimisen kirkossa, joten oli helpompaa mennä naimisiin Suomessa. Ja hyvä niin, saimme kauniin ja ikimuistoisen päivän kaiken kaikkiaan. Halvemmaksi olisi ehkä tullut Viron päässä, mutta muuten kaikki sujui etänä järjestellenkin erinomaisesti.

Koska juhlimme häitämme ravintolassa, emme ottaneet Tallinnasta omia nestemäisiä eväitä mukaan. Hääjuhla kuuluu olevan yleisimpiä selityksiä, joita tullille on kerrottu suuria viinalasteja tuodessa, ja joillakin häitä on useammat vuodessa kuulemma, eikä morsiamen nimikään aina muistu mieleen... Me emme tajunneet ottaa edes peräkonttitarjoilua matkaan, onneksi saman ravintolan toinen hääseurue oli huolehtinut tämän kauniin perinteen jatkamisesta ja tarjosi meidänkin vieraillemme. Siitä kiitos heille!

Tallinnasta mukaan tarttui sen sijaan vaatteet, siis hääpuku minulle ja juhlamekko tyttärelle. Miehelle löydettiin täältä vain solmio, joskin Sangar-merkkiä voi suositella muutenkin miesten paitoja ja asusteita ostaville. Merkin kauppa löytyy ainakin Forum-ostoskeskuksesta Narva Maanteeltä (vinosti Viru-keskusta vastapäätä) ja Kristiine-keskuksesta. Hinta-laatu-suhde on kohdillaan.

Häämekkoa ostavan patistaisin ilman muuta Tallinnaan. Alan liikkeisiin tutustuakseen ei tarvitse edes mennä kovin kauas satamasta, muutama sata metriä D-terminaalista, Jõa-kadulta, alkaa varsinainen morsiusliikkeiden keskittymä. Jõalla on kolme liikettä, Jõan ja Narva maanteen kulmassa pienessä ostoskeskuksessa kolme lisää ja Narva Maanteellä parinsadan metrin sisällä vielä kaksi. Jos nämä eivät riitä, pari kilometriä Liivalaia-katua eteenpäin on vielä ainakin kaksi kauppaa lisää, samoin Tartu maanteellä. 

Valikoimaa on. Itse en tosiaan ole helpon kokoinen miltei 190-senttisenä, silti joka liikkeellä olisi ollut minulle sopivaa tarjontaa (isompi ongelma oli kenkien löytäminen 41-kokoiselle räpylälle). Hintahaarukkakin on aika laaja. Halvin sovittamani puku maksoi 90 euroa, kallein oli 1300 euron korvilla. Lapselle löytyi kaunis juhlamekko 25 eurolla! Muun tilpehöörin aiheen ympäriltä sai myös varsin edullisesti, esim. pukukoruja, laukkuja jne olisi ollut tarjolla pilvin pimein ja edulliseen hintaan. Valitsemani puku oli sieltä hintahaitarin keskivälin alapuolelta, ja mielestäni ehdottomasti tyylikkäin vaihtoehto. Tyyleissäkin nimittäin löytyy.

Virossa on häissäkin monta kulttuuria, joista ainakin vironvenäläinen erottuu aika tavalla heti kättelyssä... Halutessani olisin voinut ostaa hyvin, hyvin suuren kermakakkumaisen mekon kaikilla mahdollisilla kirjailuilla ja ruseteilla, siihen kaveriksi sopivat "Leningrad cowboys get married"- henkiset kengät (valkoinen, pitkä kärki, 10 sentin stilettikorko, helmiä, paljetteja jne) ja kuusimetrisen hunnun. Tai sitten jotain, jonka helman pituutta kuvaa ehkä parhaiten termi minimaalinen. Ja valkoiset buutsit tietysti. Virolaiset tykkäävät juhlia myös häitä isosti, ja venäläiseen kulttuuriin kuuluu häiden juhliminen vielä isommin. Kolmipäiväiset juhlat ovat kuulemma aika yleisiä.

Minulla ja hääpukuni myyjällä ei juurikaan ollut yhteistä kieltä. Hän puhui minulle venäjää, minä hänelle viroa. Saatiin sovitettua, tinkasin hinnastakin, ja kaupat tehtiin. Aika venäläisvoittoisilta, mutta ystävällisiltä ja palvelualttiilta vaikuttivat muidenkin liikkeiden myyjät. Hääbusiness lienee siis enemmän venäläisvähemmistön juttu. Rohkeasti kyselemään vaan kuitenkin, se kannattaa! Mitä olen suomalaisista liikkeistä ja niiden hinnosta kuullut, päiväristeilyn hinnan tienaa takaisin kevyesti shoppaamalla Bridezilla-tarvikkeensa etelänaapurista. Siitä viinakuormasta nyt puhumattakaan.

Likasankovaalit

Virossa lähestyvät paikallisvaalit. Itsekin olen tallinnalaisena äänioikeutettu, ja luultavasti aion jopa äänestää. Kun vaan tietäisi vielä ketä.

Viron suurimmat puolueet ovat Reformierakond eli reformipuolue, Keskerakond eli keskusta, IRL joka on Isamaa ja ResPublica -puolueiden yhteenliittymä ja SDE eli demarit. Pienempiäkin ryhmiä vaaleissa toki on mukana, esim. Venäläinen puolue, Vihreät ja Vasemmistopuolue. Samantyyppisestä nimestään huolimatta Keskerakond eroaa Suomen Keskustapuolueesta ainakin siten, että sillä ei ole maaseudun puolueen taustaa, poliittisella oikeisto-vasemmisto-akselilla käsittääkseni jokseenkin keskellä molemmat. Reformierakond on varsin oikeistolainen, IRL vielä oikeistolaisempi käsittääkseni. Isoista pääministeripuolue Reformierakond on Tallinnan alueella heikompi ja oppositiossa nyt oleva Keskerakond taas vahvempi. Kaupunginjohtaja Edgar Savisaar on keskustalainen, ja Keskerakond nauttii muutekin huomattavan suurta suosiota Tallinnan kaupungin luottamuselimissä, ja sen huomaa nyt katukuvassa.

Olen aiemminkin tainnut mainita virolaisen lehdistön varsin (lievästi sanoen) suorasukaisesta tavasta käsitellä asioita. Kovin herkästi täällä ei ilmeisesti kunnianloukkaussyytteitä nostella, siinä määrin avoimesti käsitellään esim. keskeneräisiä rikosjuttuja, julkkisten yksityiselämän käänteitä ja poliittisia päätöksiä. Puolueettomuus ei näytä myöskään olevan lehdistön vahva ala. Täytyy myöntää, että olen pahoittanut mieleni etenkin tähän asti lähes yleiskaupunkilehtenä pitämäni Pealinn -ilmaisjakelun muuttumisesta Keskerakond-julkaisuksi ja maan hallituksen likasankojen kaivelijaksi. Viimeiset viikot lehdessä on ollut vähintään kaksi sivua kuvia hymyilevästä kaupunginjohtajasta poseeraamassa eri julkkisten (alkaen Robbie Williamsista, iik), söpöjen eläinten ja lasten kanssa eri tilaisuuksissa. Tuodaan esiin sitä, kuinka Tallinnan kaupunki tukee lapsia, vähävaraisia ja vanhuksia, kuinka hallitus taas ei tue ketään paitsi ministereidensä omia henkilökohtaisia päämääriä. Niin huonosti peiteltyä propagandaa että tyhmemmänkin pitäisi tajuta se. Lisäksi Savisaaren puolueella on hallussaan tv-kanava Tallinna TV ja muut kaupungin "viralliset" tiedotuskanavat, joten loka lentää.

Huonommaksi eivät jää vastustajatkaan. Viimeksi eilen naureskelimme miehen kanssa IRL:n kaupunginjohtajaehdokas Eerik-Niiles Krossin (jopa Wikipedia pitää artikkelia puolueellisena, mutta tyhjää parempi) tv-mainokselle, jossa Kross lähes suoraan mainitsee Savisaaren ja Keskerakond-puolueen eli moittii nykyistä kaupunginhallintoa korruptoituneiksi ja tuo esille omaa erinomaisuuttaan. Epäsuomalaista, aika virolaista. Mutta tosiaan, jos jollekin, niin virolaiset tuntuvat olevan allergisia korruptiolle.Tätä selittää historian taakka, ja on ihan ymmärrettävää, ettei lahjusten ottoa katsota hyvällä. Hienosti täällä onkin tehty töitä esim. poliisin lahjonnan estämiseksi (tätä oli muuten puolalaislle vieraille vähän hankala selittää). Kaiken sortin lehmänkaupat, hyvä veli -kerhot ja muut kähmäykset pyritään nostamaan päivänvaloon, ne vastapuolen omat, tietenkin. Kaikki puolueet tuntuvat nyt vaalien alla olevan sitä mieltä, että vastapuoli on täynnä korruptoituneita varkaita. Krossin puolue IRL mainostaa tienvarsikampanjoissaan Savisaaren korruption maksavan joka perheelle Tallinnassa 500 euroa vuodessa, Keskerakond puolestaan viimeksi tämänpäiväisessä Pealinn-lehdessä kertoo Krossin arveluttavista kytköksistä yksityiseen terveydenhoitobisnekseen. Enpä osaa sanoa, kun en häpeäkseni ole paremmin perehtynyt Viron päivänpolitiikkaan.

Krossin mainoksessa oli jotain muutakin, joka suomalaiseen nenään haiskahtaa: edesmenneen presidentti Lennart Meren nimellä ratsastaminen. Merellä oli, ja on ehkä vieläkin, toki myös vastustajansa, mutta pääsääntöisesti hän on puoluekantaan katsomatta hahmo, jota kunnioitetaan. Kross tuo selkeästi esiin, että Meri piti häntä hyvänä jätkänä ja arvosti työkaverina. Vainajan nimellä ja hyvällä maineella ratsastaminen on mielestäni vähän arveluttavaa. (Meinasin jo verrata Lennart Meriä C.G.E. Mannerheimiin, mutta vertaus ontuu aika tavalla. Ensinnäkin, Mannerheimin ajoista on kauemmin joten hänen persoonaansa on yhdistetty erilaisia sävyjä vuosikymmenien aikana, lisäksi hän oli sotilaallinen hahmo jota Meri taas ei missään nimessä ollut. Jonkinmoisia kansan yhdistäjiä ja keulakuvia molemmat kuitenkin.)

Aika mielenkiintoista kuitenkin seurailla näin vähän ulkopuolisena veristä vaalitaistelua. Suomalaiset vaalimainokset ja -tentit ovat tosiaan herrasmiesten nenäliinanheiluttelua verrattuna etelänaapuriin. Ja nämä ovat kuitenkin vain paikallisvaalit. Mitä lieneekään sitten Riigikogun eli paikallisen eduskunnan valinta?

Ahtaita aikoja

Niin, minulta on tainnut jäädä kaiken muun ohella kertomatta se, että meille muuttaa yksi pieni tyyppi lisää. Tai oikeastaan hän asuu meillä jo, mutta läsnäolo on vielä kovin vaitonaista ainakin ulkopuolisille. Tilan vuokraajana olen kyllä hyvin tietoinen siitä, että hän on jo mukana kaikessa... Näillä näkymin marraskuun puolelle menee saapuminen. Olen jo aloitellut säälittävän pienten vaatteiden lajittelun ja pyykkäyksen (raukkaparka ei varmaan saa yhtään mitään uutena, niin paljon kaikkea omaa ja muiden käytettyä vaatetta ja tavaraa meillä jo on...). Yllättävän paljon tavaraa sellainen arviolta puolimetrinen henkilö muuten tarvitsee. Toisaalta, mikäli oikein muistan, esimerkiksi vaatteiden suhteen ongelma on ensimmäiset puoli vuotta se, että niitä kaikkia ehtii käyttää edes kerran ennen pieneksi jäämistä. 

Hyvin on mennyt, eipä siinä. Olen se raivostuttava luonnonoikku, joka ei raskausaikanaan voi pahoin, nukkuu yönsä hyvin, ei turpoa eikä kärsi mistään suuremmista säryistä. Esikoisen kanssa tässä vaiheessa alkoi selkä olla jokseenkin kipeä, mutta nyt ei ole sitäkään. Ehkä osansa on elintavoilla. Vaikka olen aina liikkunut paljon, myös raskausaikana, viimeksi olin kuitenkin töissä, jossa istuin suurimman osan päivästä. Nykyiseen elämänrytmiin ei juuri istuskelua kuulu, siitä pitää huolen energinen neiti ja osaltaan myös karvainen ystävä (joka kyllä ensimmäiselläkin kerralla lenkitti minua kiitettävästi). Lisäksi lähtöpainoissa ennen raskautta oli eroa reilut 10 kiloa, esikoista odottaessani olin siis paljon tuhdimmassa kunnossa kuin nyt. Ahdasta alkaa toki jo olla, ja vaatekaapissa osasto "mahtuu ehkä taas joskus" on paljon suurempi kuin se, mikä nyt mahtuu päälle.

Raskaana olo Virossa ei sinänsä poikkea kovin paljon suomalaisesta käytännöstä. Neuvolassa käydään, samat tutkimukset tehdään jne. Ansiokkaasti virolaisesta äitiyden seurannasta kirjoitteli aikanaan Lahden takana-blogissa S, tosin tästä on jo aikaa melkein neljä vuotta.

Meno ei ole S:n kertomasta suuresti muuttunut. Neuvolansa saa valita itse, halutessaan saa valita myös synnytykseen tulevan lääkärin ja kätilön, lisämaksusta, myös julkisessa terveydenhuollossa. Valitsin itse neuvolaksi yksityisen Fertilitas -nimisen lääkärikeskuksen, jolla on Viimsin kunnan puolella myös oma sairaala, muttei enää valitettavasti synnytysmahdollisuutta. 

Suomalaiseen neuvolaan verrattuna tarkistuksia on harvemmin (loppuaikana ravasin muistaakseni ainakin joka toinen viikko neuvolassa, täällä se on "soittele kuukauden päästä" -meininki), mutta niiden kulku on ihan sama: pissanäyte, verenpaineen mittaus, sydänäänien kuuntelu jne. Sen sijaan mielestäni paljon vähemmän on kiinnitetty huomiota valistamiseen. Suomesta muistan, että moneen kertaan tentattiin alkoholin tai tupakan kulutuksesta ja toisaalta vitamiinien riittävästä nappaamisesta, tarkkailtiin painoa suunnilleen grammalleen, annettiin ruokaohjeita ym. Täällä ei mitään. Lääkäri kertaalleen kysäisi alkoholinkäytöstä, samoin tupakasta, siinä se. Asiaan saattaa tosin vaikuttaa myös se, että äitiysneuvola-aikana Suomessa ehdin tavata kymmenkunta eri terveydenhoitajaa ja opiskelijat päälle, aina piti selittää samat asiat uudelle ihmiselle. Kahdesti minua hoiti sama ihminen. Täällä olen käynyt koko aikana yhdellä terveydenhoitajalla ja kahdella lääkärillä (gyne ja ultraäänet tehnyt lääkäri). 

Oman mielenkiintonsa prosessiin tekee se, että kuulumme edelleen Suomen sairasvakuutuksen piiriin ja siten "pääsen" taas leikkimään Kelan kanssa äitiysetuuksien ym. tiimoilta. Kaikki on senkin suhteen mennyt aika mutkattomasti. Kirjoitin itse (!) tarvittavan lääkärintodistuksen suomeksi, lääkäri allekirjoitti sen ja Kela hyväksyi. Jos olemme täällä vielä jälkitarkastuksien aikaan, pääsen ehkä taas leikkimään lääkäriä. Koulutus ei ole mennyt hukkaan: vaikken ole päivääkään käynyt lääkistä, osaan sentään asiallisen virkamieslatinan perusteet. Olin ihan varma, että hakemukseni vaatii jotain lisäselvittelyä, mutta sehän meni kirkkaasti läpi. Viron valtiolta en ole hakemassa mitään, sillä nyt ainakin näyttäisi siltä, että olomme täällä päättyy hieman vuodenvaihteen jälkeen ja palaamme Suomeen, eli suurimman osan äitiyslomasta olen kuitenkin Suomessa. Sinänsä virolainen äitiysraha on hyvä, suhteessa parempi kuin Suomessa, ja sen maksaa valtio eikä työnantaja. 

Isoa eroa suomalaisessa ja virolaisessa suhtautumisessa raskauteen ei ole. Ehkä paremmin saa istumapaikan ruuhkaratikasta, jos nyt jotain pitää keksiä. Syntyvän vauvan sukupuolen määritys tuntuu täällä olevan kuitenkin enemmän sääntö kuin poikkeus, ja ihan tuntemattomatkin kyselevät tulokkaan sukupuolesta ensimmäisenä. Ehkä tämä on osittain käytännön pakko, täällä kun lastenvaatteet ja -tavarat ovat kovin sukupuolikoodattuja ihan alusta alkaen. Sellaista molemmille sopivaa neutraalia "starttipakettia", jollaista esikoiselle aikanaan koostin, ei virolaiskaupoista oikein löytyisi. Vaihtoehdot ovat lähes aina sininen tai pinkki, auto tai rusetti. Esikoisen kohdalla emme edes halunneet tietää sukupuolta, nyt meillä on lääkäriltä valistunut arvaus aiheesta. Kaikilla ennustajaeukoilla on 50% mahdollisuus onnistua tässäkin tapauksessa, joten jääköön jännitettäväksi.

Seuraavaksi jännäillään viimeiset tarkastukset ja katsellaan. Moni tuttu on kysellyt, aionko synnyttää Virossa, ja kyllä aion. Sairaalat ovat Tallinnassa hyvässä mallissa, en näe syytä miksi lähtisin Suomeen. 

Hei, taas herätään

Kuten jo taisin aiemmin uhkailla, blogi on viettänyt hiljaiseloa kesän ajan. Tämä mm. siksi, että olemme olleet varsin vähän kotosalla, ainakaan vain omalla porukalla, ja kotona tuntuu olevan koko ajan kaiken sortin rästihommaa. Kesävieraita on käynyt, mikä on oikein positiivista, ja me olemme vierailleet ja lomailleet, lähinnä Suomessa toki. Viron-matkailua olemme harrastaneet parin Saarenmaan matkan verran. Jospa aloitetaan niistä, kun Viro-aiheissa yritetään pysyä.

Kävimme viikonloppureissulla Saarenmaalla ensimmäisen kerran kesäkuussa ja toistamiseen heinäkuun puolella. Onhan se nähtävä, kun niin moni suomalainen sitä hypettää. Edellisestä visiitistä olikin kulunut lähemmäs kuusi vuotta, silloin kävimme muutaman yön verran tuttujen mökillä saaren keski-pohjoisosissa. Häpeäkseni en enää muista paikan nimeä, jossain Järisen kylän nurkilla, mutta luonnonkaunis paikka oli, ja kavereiden kanssa oli silloinkin rattoisaa.

Nyt varasimme ensimmäisen reissun ajaksi huoneen Kuressaaresta, Kuursaalin eli kylpylaitoksen külalistemajasta. Hinta ei päätä huimannut, 68 eurolla sai yöpymiset ja aamiaiset kolmelle keskellä Kuressaaren kaupunkia, ihan piispanlinnan vierestä. Paljon olisi ollut tarjolla kylpylämajoitusta, mutta emme ole erityisemmin kylpyläihmisiä (pikkuneiti voisi ollakin, mutta jätimme toistaiseksi väliin). Kuursaal tarjoaa majoitusta vain kesäaikaan, ja kovin aikaisin keväällä tai myöhään syksyllä menijöitä voi odottaa vähän viileät huoneet, mutta muuten voin kyllä suositella. Huone oli iso, tai oikeastaan käytössämme oli kaksi huonetta. Aamiainen oli erittäin maistuva ja tarjoiltiin pöytiin, tykkäsimme. Sijainti on varsin keskeinen, ja kävimmekin kävellen katselemassa kaupunkia lauantai-illalla. Kaunista ja rauhallista oli. Päästyään miehityksestä Kuressaaressa on tehty isosti remppaa, ns. Vanhan kaupungin alue muistuttaa jälleen enemmänkin jotain pientä ruotsalaiskaupunkia puutaloineen, puutarhoineen ja mukulakivikatuineen. Ilmeisesti kesäkuu ei vielä ole erityistä sesonkiaikaa turisteille, sen verran hiljaista oli kaikkialla.

Kuressaaren piispanlinnassa kävimme jälkimmäisellä reissulla. Sinne oli avattu sitten viime näkemän suuri näyttely Viron, etenkin tietysti Saarenmaan, lähihistoriasta, suosittelen hyväjalkaisille. Huonoilla polvilla ei monikerroksiseen näyttelyyn linnan torniin kiipeillä, ja hissiä ei todellakaan ole. Linna on toki muutenkin näkemisen arvoinen ja hienosti entisöity. Kellarikerroksessa on myös näyttely Viron luonnosta, mielenkiintoinen sekin.

Matkalla Kuressaareen (kesäkuun reissulla) aioimme käväistä ihmettelemässä Pädasten kartanoa ja ehkä syödä sen rantaravintolassa lounasta. Kartanon rantaravintola on auki vain kesäisin, ympäri vuoden sen sijaan on kestona Viron parhaiden ravintoloiden listan kärkisijoilla oleva Alexander-ravintola. Se pitänee joskus vielä testata, mutta ei kokoonpanolla, johon kuuluu lapsi ja koira. Lapsia ei nimittäin kyseiseen ravintolaan oikein mielellään oteta lainkaan. Ymmärrän tämän kyllä täysin, kun katson melkein kolmivuotiaamme touhuamista ravintolassa käydessä. Vaikka neiti osaakin käyttäytyä varsin hyvin ikäisekseen, ei meteliltä ja sotkulta ihan täysin voi välttyä. Alexanderissa tarjotaan sen luokan (ja hinnan) illallisia, etten minäkään sinne lapsia haluaisi mukaan. Ne on eri paikat ne. Kartanovisiittimme jäi kuitenkin väliin tällä kertaa koirateknisistä syistä. Kartanon portilla ystävällinen porttivahti tarkisti, että alueelle olisi saanut tuoda koiran, jopa rantaravintolaan. Onneksi hän ystävällisesti kertoi myös, että kartanon oma koira on alueella irti, ja lisäksi uros. Kiitimme ja jatkoimme matkaa. Lasten, myös karvaisten, vuoksi pitää tehdä välillä myönnytyksiä, emmekä halunneet karvapehvan alkavan haastaa riitaa paikallisten kanssa...

Kuressaaressa valitsimme perinteikkään Veski Kõrts- eli myllyn majatalo-ravintolan. Miljöö oli mitä viihtyisin, ruoka kohtuuhintaista, mutta ei erityinen elämys. Pelkään pahoin, että virolaiselle perinneruualle on käymässä suomalaisittain: maistuvaa ja aidosti perinteistä ruokaa ei saanut edes tuosta itseään perivirolaiseksi mainostavasta ravintolasta. Tai no, savukalaa juu, mutta muuten. Tilaamani villisikapata olisi voinut olla toisessa ravintolassa myynnissä nimellä Chili con carne, miehen kala-annoksessa oli parasta kuulemma perunamuusi. Älkää nyt alkako häpeillä mulgipuderia, verimakkaroita ja hapankaalikeittoa, ne ovat mitä mainiointa ruokaa turisteillekin tarjottuna, kunhan ne valmistetaan oikein.( Tämän voi todistaa mm. käymällä manner-Viron puolella Palmsen kartanon mailla sijaitsevassa Palmse Kõrts-ravintolassa. Suosittelen lämpimästi aidoista elämyksistä kiinnostuneille.)

Ajelimme jo ensimmäisellä, ja myös toisella reissullamme Saarenmaan eteläkärkeen Sõrven niemelle, jossa maisemat ovat aika huikeat. Kun niemeltä jatkaa saaren länsirantaa seurailevaa tietä, eikä pelästy hiekkatienpätkiä, löytää mielestäni juuri sen Saarenmaan kauneuden, josta kaikki haaveilevat. Niittyjä, kalkkikivirantoja, idyllisiä maalaiskyliä, lehtipuumetsiä. Jälkimmäisellä reissulla törmäsimme myös paikallisasukkaisiin, onneksi emme ihan kirjaimellisesti: ajelimme pikkutiellä laidunta vaihtavan lehmälauman seassa! Saaren länsirannikko voisi olla oivallinen reitti myös fillarilla ajeltavaksi, me nyt ajelemme lähinnä autolla... Ikääntyvä karvainen perheenjäsen hidastaisi fillarointimatkaa, eikä tuo melkein-kolmivuotiaskaan ehkä kovin pitkiä etappeja jaksaisi takaritsillä istuskella. 

Toisella Saarenmaan reissullamme yövyimme ensimmäisen yön Muhun saarella. Tavallisin reitti saarille kulkee juuri Muhun kautta, ja aika moni suomalainen tuntuu huomanneen Muhun olemassaolon myös. Majoitustakin olisi tarjonnut parikin suomalaisomisteista yritystä, mutta päädyimme paikalliseen Vanatoa turismitalu-nimiseen matkailuyritykseen. Aika hyvä valinta mielestäni. Talo on oikeasti vanha ja perinteinen, palvelu oli hyvää, mutta ravintola valitettavasti suljettu jo saapuessamme illalla aika myöhään. Rauhaa ja hiljaisuutta oli kyllä tarjolla yllin kyllin, ja onneksi oli vähän eväitä mukana. Muhulle voisi tosiaan mennä ihan vain nauttimaan luonnon rauhasta ja perinteikkäistä maisemista, Vanatoan ympärillä oleva Koguvan kylä on säilynyt hämmästyttävän alkuperäisen oloisena, ja silti (ilmeisesti) vakituisesti asuttuna. Kaislakattoja, kiviaitoja, takapihoilla kanoja ja Belaruksen raatoja sekä itse itseään ulkoiluttavia piharakkeja. Minä tykkään. Vielä joskus lähden ratsastusretkelle Muhulle, niitä siellä tarjoaa useampikin firma. 

Toisen yön olimmekin sitten Kuressaaressa Mardi-nimisessä hotellissa, joka pyörii paikallisen matkailualan oppilaitoksen ohella. Havaittavissa oli opiskelija-asuntolahenkeä... Ja vanhana ravintola-alan duunarina olisin voinut kyllä huomauttaa myös aamiaisella asiasta jos toisestakin, mutta perusilme oli siisti. Enpä tosin muista, että mikään majoitusliike olisi aiemmin veloittanut 16 euroa koiran majoituksesta! Pakko myöntää, että toiste emme tätä hotellia suosi. Muutenkin Kuressaaressa ja sen ympäristössä on niin paljon erilaisia mökki- ja muita majoitusvaihtoehtoja, etten ehkä jatkossa ole hotellimajoituksen kannalla, ellei ole jotain erityistä syytä. Googlaamalla puhkemaja, turismitalu tai ihan vaan b&b Saaremaal löytyy jo kymmeniä vaihtoehtoja.

Söimme iltasella Kuressaaren vanhaan paloasemaan rempatussa ravintolassa, joka vaikutti olevan (kömpelösti käännetyst ruokalistastaan huolimatta) suomalaisturistienkin suosiossa. Mukava paikka, iso terassi, muttei mitään erikoista. Kuressaaren tunnelmassa oli aistittavissa piristymistä sitten kesäkuun, mutta ei mitään ruuhkaa silti. Bile-eläimet älkööt vaivautuko.

Sujuu se kesä toki Tallinnassakin. Oman kotimajoitusliikkeemme sesonki on ajoittunut jokseenkin elokuulle (varmaan siksi, että olimme äytännössä koko heinäkuun Suomessa), joten paikallisiakin nähtävyyksiä on vieraiden kanssa koluttu. Ja pakko mainostaa, että Tallinna on mitä parhain biitsilomakohde! Ainakin Piritan, Stroomin ja Kakumäen rantoja voin suositella, etenkin Kakumäessä on matalaa hiekkarantaa lasten kanssa lutraaville, eikä tuule niin kovasti kuin Piritan puolella. Lintubongarin voisin viedä Paljassaaren niemelle, jossa on myös uimaranta. On käy eri kokoonpanoilla uudelleen mm. Lentosatama, tv-torni, Viimsin ulkoilmamuseo, Patarein linnoitus, Toompean mäki jne. Edelleen to do-listalla on kuitenkin esim Olevisten kirkon torni, uudelleen avattu Neitsitorni museoineen ja luonnontieteellinen museo. Että tervetuloa vaan, melkein-paikallisopas avartaa Tallinna-tietämystään kanssanne enemmän kuin mielellään!

Tukka ojennukseen

Blogissa on ollut hieman hiljaiseloa, ei ole ollut mitään erityisempää päivitettävää tai päiviteltävää. Otetaan siis jotain pientä ja arkista, mutta pientä luksusta kuitenkin.

Kävin tänään parturissa, tai kuuluisi kai sanoa kampaajalla. Valitsin lähistöltä Õnnepesa-nimisen kampaamon, jota voin kyllä suositella, mutta vain jos asiakas puhuu viroa (tai englantia, kai, ainakin nettisivut ovat myös englanniksi). Suomenkielistä (hyvää) palvelua olen saanut ainakin Sinine Salong -nimisessä kauneushoitolassa, jossa etenkin kesäaikaan varmasti yli puolet asiakaskunnasta tulee Suomesta. Sinne olen varaillut aikoja niin itselleni kuin vieraillemme, hiushoitojen lisäksi ainakin käsi- ja jalkahoitoihin ja hierontaan. Hyvätasoinen paikka, ei kaupungin halvin muttei varmasti kalleinkaan.

Minua on paiskattu varsin tavallisella suomalaisella hiuslaadulla: suorat, liukkaat ja maantienvaaleat, kiitos hyvien geenien kuitenkin myös paksut, eikä harmaita haituvia ole vielä ilmestynyt. Hiustyylini on sitten teinivuosien pysynyt aika samanlaisena; erimittaisten ja aika hurjanväristen kokeilujeni jälkeen olen tullut siihen tulokseen, että helpointa on pitää hiukset pitkinä ja vaaleahkoina. Pikaponnari on helppo ratkaisu melkein päivään kuin päivään, ja hiukset ovat (ainakin omasta mielestäni) keskivertojuhlavat jo siten, että ne harjaa suoriksi. Parturikäyntien välin venyminenkään ei suuremmin haittaa, kun juurikasvu ei juuri erotu. Tämän tyyppiselle kampaukselle on Tallinnasta varsin helppo löytää kampaaja, sillä täällä suositaan varsin klassista tyyliä naisten hiuksissa. Harvemmin näkee virolaisnaista, jolla olisi jotenkin silmiinpistävän erikoisesti leikatut tai värjätyt hiukset, ja vanhemmillakin naisilla näkee pitkiä hiuksia hyvin paljon.

Suomalaisen tunnistaa usein hiuksista katukuvassa. Suomessa tuntuu, että kampaajilla on joku salaliitto naisten hiuksiin: viimeistään kun asiakkaalla on 30 vuotta mittarissa, parturi alkaa vihjailla hiusten lyhentämisestä ja "muodikkaammiksi" leikkaamisesta, mikä tarkoittaa tietenkin sitä, että parturissa pitää käydä kerran kuussa näyttääkseen edes aavistuksen verran siistiltä. Viimeistään lasten saamisen jälkeen parturi melkein vaatii, että tukka on leikattava, kun sitä irtoaa niin paljon. Irtosi minultakin, mutta sinnikkäästi pidin kiinni pitkistä kutreistani (okei, vähän lyhensin jossain vaiheessa). Pitkää tukkaa voi tasailla kun muistaa, itse taisin viimeksi käydä leikkuuttamassa ja värjäämässä kuontaloni helmikuussa. Olen siis huono asiakas kampaamolle! Suomalaisnaisten hiukset on usein leikattu erikoisemmin muotoon kuin virolaisilla kanssasisarilla. Naisten lyhyiden hiusten hyvää leikkaajaa täältä saakin kuulemma hakea jos haluaa muuta kuin peruspolkkatukan, kovin moni kampaaja ei oikein osaa tai uskalla lähteä kovin rohkeita kokeiluja tekemään. Kuulemani mukaan hyvää palvelua lyhyemmille kutreille saa ainakin miehenikin suosimasta Hair Express -kampaamosta Maakri-kadulta, Stockmannin takana. Siellä käy jopa presidentiskä Evelin Ilves hiuksensa laittamassa, näin ainakin väittävät...

Myös suomalaismiehen tunnistaa usein hiustyylistä. Virolaispartureiden, tai asiakkaiden maun, vuoksi täkäläisillä miehillä näkee lähinnä kolmenlaista tukkatyyliä: kalju, päältä vähän pidemmäksi jätetty ja sivuilta siistitty sekä sellainen aika tasapitkä 1,5 sentin tukka. Ilman mitään muotoiluaineita, tietty. Mieheni, joka käyttää mm. hiuslakkaa ja vahaa päivittäin, saa osakseen ajoittain kulmien kohottelua paikallisilta. Virolaismiehelle riittänee hiusten pesu samalla Axella, jolla muutenkin peseytyvät. Miesten hiusten leikkuuseen en siis välttämättä täällä luottaisi, jos mies on vähänkään tarkka ulkonäöstään... Hyviäkin miesten hiusten leikkaajia täällä toki on.

Halvalla pääsee ainakin, jos herra haluaa tukastaan eroon: lähin kampaamomme mainostaa ikkunassa miesten tukanleikkuuta 7 eurolla, ja läheisellä kampaamokoululla oli keväämmällä miehille tarjous leikkauksesta 1,5 euron hintaan. Naisten hiustenleikkuusta käypäinen hinta Tallinnassa on jotain 15-20 euron välillä, eli sekin halvempi kuin Suomessa. Oman tukkani olen leikkuuttanut ja värjäyttänyt aina alle 60 eurolla, mikä on aika vähän ottaen huomioon, että kuontaloa on kuitenkin puoleen selkään saakka (Suomessa vähänkään trendikkäämpi laitos ottaa nauramatta vähintään 120 euroa samasta käsittelystä, lähiökampaajakin satasen). Halvemmallakin voi päästä, etenkin jos tietää paikan etukäteen ja puhuu paikallista kieltä. Kampaamokoulut tarjoavat palveluita hyvin sopuisaan hintaan. Omakohtaista kokemusta niistä ei ole, mutta serkkutyttö kävi kauneusalan oppilaitoksessa hieronnassa ja tykkäsi. Hintakin oli opiskelijan kukkarolle varsin sopiva. Halvempia hintoja tässäkin selittää suurimmalta osin matalampi palkkataso.

Suomalaisia kauneusturisteja täällä riittää, moni on havainnut Tallinnan halvemmat hinnat ja hyvän tarjonnan. Tarjontaa tosiaan on, kauneuttaan voi hoitaa monin tavoin päästä varpaisiin, aina aromaterapiasta kirurgisiin toimenpiteisiin saakka. Tuntuu, että joka talossa on vähintään yksi ilusalong tai ainakin juuksur, eli kauneushoitola tai kampaamo. Vaikka tallinnalaiset itsekin ovat tarkkoja ulkonäöstään ja käyttävät palveluita suht paljon, kaikilla yrityksillä ei pyyhi yhtä hyvin. Miten voisikaan, kun kilpailua tosiaan on valtavasti. Tänään käymääni paikkaan varasin ajan eilen ja tilaa oli. Tuolissa istuessani kaksi sisään kävellyttä asiakasta sai vielä ajan samalle päivälle, eli varsinaista ruuhkaa ei ollut. Tämä onkin ainakin viikolla se yleisin tilanne monessa paikassa, eli työntekijät pyörittävät peukaloitaan arkipäivisin, mutta ilta-aikaan ja etenkin viikonloppuisin asiakkaita piisaa paremmin.

Lasten hiusten leikkuuseen suosittelen muuten Kaubamajan lastenosaston lasten kampaamoa! Neiti 2,5-vuotiaan hiusten tasauksessa meni ehkä 10 minuuttia korkeintaan, tulos oli hyvä ja hinta edullinen. Ei taida neljällä eurolla lapselta saada hiuksia leikattua ainakaan Helsingissä... Lasten kampaamossa oli myös peiliin kiinnitetty pieni kosketusnäyttö, jossa pyöri piirrettyjä, mikä auttoi pienen prinsessan paikallaan pitämisessä huomattavasti (samoin kuin lupaus jäätelöstä yläkerran jäätelökahvilassa). Ihan vain lapsiin erikoistunutta kampaamoa en ole Suomessa muuten nähnytkään, Kaubamajassa tuntuivat osaavan asiansa.

Päivittelen blogia kesän mittaan kun asiaa tulee, Suomessa ja mahdollisesti muuallakin lomamatkoilla ollaan kesän mittaan. Niistä ja muustakin sitten myöhemmin lisää!