On taas vierähtänyt aikaa edellisestä ravintolakirjoituksesta. Ei huolta, syöty ollaan silti! Ajattelin alkaa kirjoitella hieman kaupunginosittain paikoista, joissa olemme käyneet, tai jotka jostain syystä olemme jättäneet väliin. Aloitetaan kotinurkilta, eli ravintoloista ja kahviloista, jotka voin laskea Kadriorgin kaupunginosassa sijaitseviksi. Niitäkin on paljon! Kadriorgin ravintolatarjonta on kävelymatkan päässä keskustan hotelleista, joten turistillekin näissä käymistä voi suositella.
Salt on lähin ravintolamme, ja varmasti kaupunginosan paras! Se sijaitsee Faehlmanni- ja Vase-katujen kulmassa, varsin huomaamattomassa kellaritilassa. Asiakaspaikkoja on alle 30, joten ainakin isommalla porukalla kannattanee varata pöytä. Olemme käyneet täällä 3-5-hengen seurueissa, aina ollaan mahduttu. Saltissa on kohdallaan oikeastaan kaikki. Lista on lyhyt, mutta ytimekäs. Se vaihtuu sesongin eli saatavien raaka-aineiden mukaan usein, ja ruoka on virolaistyyppistä, mutta kansainväliseen tapaan valmistettua. Hyvistä raaka-aineista ja ammattitaidolla! Hinta-laatu-suhdetta ei voi kuin kehua. Myös palvelu on aina ollut erinomaista. Paikka on niin uusi, etteivät ravintolaoppaat juuri Saltia vielä noteeraa, mutta varmasti ensi vuonna tämä komeilee Viron parhaiden listalla.
Riis on yleisaasialainen ruokapaikka Tina-kadulla. Pari kertaa on testattu, perushyvä, muttei mikään elämys. Ruoka on maistuvaa, jos tykkää aasialaisesta, ja annokset melko suuria. Mausteista aasialaisruokaa täältä ei oikein tahdo saada, kuten ei oikein mistään Virossa, mutta yritystä piisaa. Lounasaikaan Riis vaikuttaisi aika suositulta, mutta etenkin viikolla ilta-aikaan tilaa on yllin kyllin. Miljöö on viihtyisä, ei aasia-kitch vaan ennemminkin feng shui. Palvelu on ollut kohtalaista, tarjoilijatytöt ystävällisiä mutta (täkäläisen valitettavaan tapaan) hiukan kokematonta sorttia. Lapsille leikkipaikka, joka ainakin viimeksi oli hyvässä kunnossa.
NOPista olen tainnut kirjoittaa aiemminkin. Köleri-kadun alkupäässä sijaitseva luomuun erikoistunut kahvila tarjoaa ruoka-annoksia ja kaffepullaa, viereisestä luomupuodista voi ostaa evästä kotiinkin. Hinnat melko kalliit virolaisittain: kävin pikkuneidin kanssa aamukahvilla täällä jokin aika sitten. Tilauksemme sisälsi kahvin, mehun, kakkupalan ja suolaisen pienen piiraan, hinta 8,80 €. Helsinkiläisittäin ei ehkä mitään, tallinnalaisittain varsin suolainen hinta. Viihtyisä paikka kuitenkin, ruoka maistuvaa ja konstailematonta perusmuonaa. Palvelu OK, ei pöytiintarjoilua. Jälleen kerran kiva lasten leikkipaikka.
Väike Boheem on isomman Boheem-kahvilan sivupiste. Tuotteet ovat osin samoja Boheemin kanssa, vaikuttaisi siltä että Tallinnaan on syntymässä oikea Boheem-ketju. Vanhan kaupungin "ulkokehällä" on jo Köök Boheem eli enemmän ruokaravintolatyyppinen ratkaisu samoilla linjoilla. Pieni ja viihtyisä tämäkin, kesäaikaan mukava terassi ulkopuolella. Hinta-laatu-suhde kohdallaan, palvelu mukavaa ja rentoa. Täältäkin saa ruokaa, kuten useimmista kohvik- eli kahvila-nimen alla toimivista paikoista Virossa.
Köleri 2 sijaitsee nimensä mukaisesti Köleri-kadun kulmassa, vanha puutalo näkyy hyvin myös Narva maanteen puolelle. Täältä saa erilaisia täytettyjä ohukaisia, järkyttävän suurina annoksina, suolaisina ja makeina. Toki muutakin on tarjolla, mutta näitä suosittelen! Ravintola on viihtyisä, ja sillä on oikein mukava kesäterassi talon takana. Palvelu sen sijaan on liikuttavan, säälittävän ja raivostuttavan amatöörimäisen välillä. Joka ikinen kerta täällä käydessämme tarjoilija on tullut pöytään varmistamaan jonkin annoksen tilauksen, ruuan tulossa on kestänyt kauan ja jokin on voinut olla väärin siitä huolimatta, mitä on kahteen kertaan kerrottu tarjoilijalle. Aina olemme joutuneet erikseen pyytämään ruokailuvälineitä, laseja tms. Kielitaito ei myöskään ole näiden tyttösten vahva puoli. Jos tämän kestää, Köleri 2 on ihan mukava paikka istuskella vaikka kaveriporukalla.
Faeton sijaitsee edellä mainitun Köleri 2:n alakerrassa. Se on azerbaizhanilainen ravintola, eli tarjolla on lihaa, lihaa ja lihaa. Hinnaltaan hyvinkin maltillinen. Jos siis haluaa ison liha-annoksen halvalla, voi mennä tänne, mutta makujen ja elämysten perässä ehkä jonnekin muualle. Alkuun tykkäsimme tästä, mutta loppujen lopuksi aika tunkkainen paikka.
Gourmet café Kadriorgissa olemme käväisseet kerran. Paikka näyttää ulospäin Koidula-kadulle lähinnä pieneltä kahvimyymälältä, varsinainen kahvilan puoli on sisäpihalle päin. Miljööltään rauhallinen ja miellyttävä, tarjonta kaikin puolin yleiseurooppalaista kahvilakamaa. Oma paahtimo, jonka tuotteita saa myös puodista mukaan. Laadukas, ei erityisen kallis muttei edullinenkaan. Emme ole ruokailleet täällä, mutta ruokaakin saa. Kaupungin paras latte tähän asti! Täällä voi bongailla paikallisjulkimoita jos osaa...
Kumussa eli Viron uudessa taidemuseossa on myös ravintola, jossa museokäynnillä saa vatsansa täyteen tarvittaessa. Kahvilatuotteita ja ruoka-annoksia, lupauksistani huolimatta emme ole vieläkään käyneet täällä syömässä, vain kahvittelemassa on käyty... Palvelu ok ja kivat näkymät puistoon. Hintataso halvempi kuin uskoisi turistinähtävyyden yhteydessä olevan, kuten täällä usein onkin.
Park caféta eli sitä pientä kahvilaa Kadriorgin puiston kulmalla emme valitettavasti ole vielä testanneet. Kahvila on ollut talviajan rempan alla, ja se avattaneen tässä kuussa uudelleen. Toivomme, että se on hyvä! Puistossa käydessään voi kahvitella myös lastenmuseo Miia-Milla-Mandan kahvilassa, jossa hinta-laatusuhde on kunnossa! Kahvilatuotteita ja soppalounasta, viimeksi minun ja neidin lounastus jälkkärikahveineen maksoi kuutisen euroa. Museo on lasten kanssa muutenkin käymisen arvoinen paikka ja sadepäivän pelastus.
Varmaan ainoa (tai ainakin ainoita) Tallinnan tex-mex-ravintola sijaitsee myös Kadriorun puiston kulmalla. Paikan nimi on Carramba ja olemme käväisseet kerran. Mies tykkäsi, minä en. Omaan ravintolaelämykseeni vaikutti ehkä myös järkyttävän huonosti käyttäytynyt pikkuneiti, paljon en ehtinyt ruuasta nauttia. Jos kuitenkin paikan ranskikset ovat mallia kotipakaste, en anna kovin hyvää arvosanaa. Chiliruokaa kaipaavalle varmasti kuitenkin oiva paikka. Tulisuus ei jotenkin vieläkään sovi virolaisen suuhun, joten kovin mausteisia mestoja saa hakea. Jopa Amarillo tuntuu täällä ajoittain käymisen arvoiselta, saahan sieltä sentään jalapenoja...
Restaurant Kadriorg on meiltä vielä käymättä. Ravintolan hinnat ovat Helsingin pintapaikkojen luokkaa, arvostelut ovat olleet myös erinomaisia. Toistaiseksi olemme tyytyneet ihailemaan lasikuutiota ulkopuolelta, ehkä joskus vielä sisäänkin... Ei mikään perheravintola, joten ei ehkä pikkuneidin kanssa.
Osastoa "astetta hämärämpi" edustavat ainakin vielä testaamattomat Gruusia köök Faehlmanni-kadulla ja Kreenis Nõid (?) niminen pubi Wiedemannin sinänsä viehättävällä kadulla. Ihan kaikkialle ei uskalla, ainakaan pikkuneidin kanssa...
maanantai 25. maaliskuuta 2013
Koiranpoika sairastaa
Häntä siis hellikäämme. Herra Koira on sairastellut pari viikkoa, kerrotaanpa nyt vaikka hieman siitä.
Koira alkoi yllättäen oksennella ja ripuloida pari viikkoa takaperin. Kävimme vastoin yleistä käytäntöämme Västriku loomaklinik -nimisellä eläinklinikalla, joka tosin on kaiketi samaa firmaa yleensä käyttämämme Tatari loomaklinikin kanssa, koska oli viikonloppu eikä vakkaripaikka ollut auki. Koira sai diagnoosiksi vatsan tai suoliston tulehduksen, jonka hoitoon määrättiin antibioottikuuri pistoksina. Kyllä, pistoksina! En ole kuullut, että Suomessa juurikaan määrättäisiin kotihoitoon piikkejä, jos ei ole ihan pakko. No, pisteltiin sitten koiraa kerran päivässä, meni aika hyvin näin amatööreiltä. Mies piti kiinni ja minä piikitin.
Koirien lääkityksestä Virossa noin yleisemmin on sanottava, että Suomesta kannattaa ostaa käsikauppatavarana myytäviä lääkkeitä eläimille, jos niitä tarvitsee. Täällä sellaisia ei nimittäin ole. Apteekista saa ainoastaan erilaisia loishäätötuotteita, esim. meille tuttua Canicur-nimistä koirien vatsaa rauhoittavaa lääkettä (tai sen sisarvalmistetta) saa ainoastaan eläinlääkäriltä. Hinnat ovat samaa luokkaa Suomen apteekkihintojen kanssa, joten koiraa tai kissaa lääkitessä kannattaa vierailla Suomen apteekissa, vaikka muuten suosittelenkin lääkeostoksissa suosimaan virolaisia apteekkeja, noin hinnan puolesta.
Antibioottikuurin aikana koira alkoi syödä ja juoda tavallista enemmän. Ensin alkuun ajattelin, että tavallista suurempi ruokahalu ja jano ehkä johtuu monen päivän vatsalaukun tyhjennyksestä. No, se vain jatkui, etenkin vettä menee litratolkulla päivässä. Vastaavasti toisesta päästäkin sitten tulee tavaraa ulos tavallista enemmän, yhdellä koivennostolla sammuttaisi alkavan maastopalon. Tänään sitten kävimme Tatarilla otattamassa verikokeet koirasta, jotta saadaan selville, mikä karvaista ystävää vaivaa. Verensokerin pikatesti näytti normaaleja arvoja, mikä oli helpotus, sillä en tosiaan haluaisi alkaa hoitaa diabeetikkoa kotona, kokemusta appivanhempien koirasta on. Maksa-, munuais-, kilpirauhas- ja haimatestien tulokset saamme ensi viikolla, sitä kauhunsekaisin tuntein odotellessa. Koiran emolla on todettu kilpirauhasen vajaatoiminta, joten siihen suuntaan on sukurasitetta (rodussa esiintyy jonkin verran yleisemminkin). Siihen oireet eivät kuitenkaan viittaa, sillä koira ei ole lainkaan väsynyt ja flegmaattinen vaan pikemminkin päinvastoin.
Virolaisista eläinlääkäreistä minulla ei ole pahaa sanottavaa. Käynti lauantaipäivällä Västriku loomaklinikalla maksoi viitisenkymppiä, sisältäen röntgenkuvat, tulehdusarvojen mittaamisen verikokeella ja lääkkeet. Tämänpäiväisestä käynnistä sai pulittaa melkein satasen, mutta enpä lähde edes veikkailemaan, paljonko vastaavasta saisi Suomessa maksaa... Käyntiin sisältyi kuitenkin myös ekinokokkimadotus pillereineen, Suomessa kunnallinen eläinlääkäriasema otti pelkästä madotuksesta joulun aikaan nauramatta melkein 50 euroa. Eläinlääkärit ovat ammattitaitoisen oloisia ja mukavia, ainakin kaikki ne, joihin olen törmännyt. (OK, voin epäsuositella yhtä paikkaa Lasnamäellä, mutta siellä kävimme vain kerran ottamassa ekinokokkimatolääkkeet... Epäsuositus siitä, ettei eläinlääkäri puhunut oikein muuta kuin venäjää, viroa murtaen, mutta englantia ei lainkaan.)
Taudista on kärsinyt koiran lisäksi parvekkeemme. Noin puolivuotiaasta alkaen Herra Koira on ollut sataprosenttisen sisäsiisti, eikä nytkään ole kertaakaan pissinyt sisälle, ei edes oksentanut. Sen sijaan parveke on saanut osumia. Olen tässä odotellut suojasäitä, jotta pääsisin irrottelemaan parvekkeelta jäätyneitä oksennus- ja pissalammikoita... Ah koiranomistajan onnea.
Potilas-parka pötköttää olohuoneen lattialla aika voipuneena koettelemuksistaan. Se kuitenkin kesti verikokeiden otot kuin mies, tuon kanssa eläinlääkärissä käyminen on melkein mukavaa verrattuna ainakin yhteen aiempaan koiraani... Taas Herra Koira sai kehuja hyvästä käytöksestään eläinlääkäriltä ja hoitajalta, ei edes yrittänyt purra piikittäjiään ja seisoi pöydälläkin hyvässä järjestyksessä. Jos jonkin neuvon voisin tuleville koiranomistajille antaa, niin totuttakaa koiranne siihen, että sitä pyöritellään ja pallotellaan eri tavoilla, ja että myös vieraat ihmiset saavat koiraa kopeloida! Tämä ei ainakaan eläinlääkärin mukaan tosiaan kuulemma ole itsestäänselvyys, ei Virossa eikä Suomessakaan.
Koira alkoi yllättäen oksennella ja ripuloida pari viikkoa takaperin. Kävimme vastoin yleistä käytäntöämme Västriku loomaklinik -nimisellä eläinklinikalla, joka tosin on kaiketi samaa firmaa yleensä käyttämämme Tatari loomaklinikin kanssa, koska oli viikonloppu eikä vakkaripaikka ollut auki. Koira sai diagnoosiksi vatsan tai suoliston tulehduksen, jonka hoitoon määrättiin antibioottikuuri pistoksina. Kyllä, pistoksina! En ole kuullut, että Suomessa juurikaan määrättäisiin kotihoitoon piikkejä, jos ei ole ihan pakko. No, pisteltiin sitten koiraa kerran päivässä, meni aika hyvin näin amatööreiltä. Mies piti kiinni ja minä piikitin.
Koirien lääkityksestä Virossa noin yleisemmin on sanottava, että Suomesta kannattaa ostaa käsikauppatavarana myytäviä lääkkeitä eläimille, jos niitä tarvitsee. Täällä sellaisia ei nimittäin ole. Apteekista saa ainoastaan erilaisia loishäätötuotteita, esim. meille tuttua Canicur-nimistä koirien vatsaa rauhoittavaa lääkettä (tai sen sisarvalmistetta) saa ainoastaan eläinlääkäriltä. Hinnat ovat samaa luokkaa Suomen apteekkihintojen kanssa, joten koiraa tai kissaa lääkitessä kannattaa vierailla Suomen apteekissa, vaikka muuten suosittelenkin lääkeostoksissa suosimaan virolaisia apteekkeja, noin hinnan puolesta.
Antibioottikuurin aikana koira alkoi syödä ja juoda tavallista enemmän. Ensin alkuun ajattelin, että tavallista suurempi ruokahalu ja jano ehkä johtuu monen päivän vatsalaukun tyhjennyksestä. No, se vain jatkui, etenkin vettä menee litratolkulla päivässä. Vastaavasti toisesta päästäkin sitten tulee tavaraa ulos tavallista enemmän, yhdellä koivennostolla sammuttaisi alkavan maastopalon. Tänään sitten kävimme Tatarilla otattamassa verikokeet koirasta, jotta saadaan selville, mikä karvaista ystävää vaivaa. Verensokerin pikatesti näytti normaaleja arvoja, mikä oli helpotus, sillä en tosiaan haluaisi alkaa hoitaa diabeetikkoa kotona, kokemusta appivanhempien koirasta on. Maksa-, munuais-, kilpirauhas- ja haimatestien tulokset saamme ensi viikolla, sitä kauhunsekaisin tuntein odotellessa. Koiran emolla on todettu kilpirauhasen vajaatoiminta, joten siihen suuntaan on sukurasitetta (rodussa esiintyy jonkin verran yleisemminkin). Siihen oireet eivät kuitenkaan viittaa, sillä koira ei ole lainkaan väsynyt ja flegmaattinen vaan pikemminkin päinvastoin.
Virolaisista eläinlääkäreistä minulla ei ole pahaa sanottavaa. Käynti lauantaipäivällä Västriku loomaklinikalla maksoi viitisenkymppiä, sisältäen röntgenkuvat, tulehdusarvojen mittaamisen verikokeella ja lääkkeet. Tämänpäiväisestä käynnistä sai pulittaa melkein satasen, mutta enpä lähde edes veikkailemaan, paljonko vastaavasta saisi Suomessa maksaa... Käyntiin sisältyi kuitenkin myös ekinokokkimadotus pillereineen, Suomessa kunnallinen eläinlääkäriasema otti pelkästä madotuksesta joulun aikaan nauramatta melkein 50 euroa. Eläinlääkärit ovat ammattitaitoisen oloisia ja mukavia, ainakin kaikki ne, joihin olen törmännyt. (OK, voin epäsuositella yhtä paikkaa Lasnamäellä, mutta siellä kävimme vain kerran ottamassa ekinokokkimatolääkkeet... Epäsuositus siitä, ettei eläinlääkäri puhunut oikein muuta kuin venäjää, viroa murtaen, mutta englantia ei lainkaan.)
Taudista on kärsinyt koiran lisäksi parvekkeemme. Noin puolivuotiaasta alkaen Herra Koira on ollut sataprosenttisen sisäsiisti, eikä nytkään ole kertaakaan pissinyt sisälle, ei edes oksentanut. Sen sijaan parveke on saanut osumia. Olen tässä odotellut suojasäitä, jotta pääsisin irrottelemaan parvekkeelta jäätyneitä oksennus- ja pissalammikoita... Ah koiranomistajan onnea.
Potilas-parka pötköttää olohuoneen lattialla aika voipuneena koettelemuksistaan. Se kuitenkin kesti verikokeiden otot kuin mies, tuon kanssa eläinlääkärissä käyminen on melkein mukavaa verrattuna ainakin yhteen aiempaan koiraani... Taas Herra Koira sai kehuja hyvästä käytöksestään eläinlääkäriltä ja hoitajalta, ei edes yrittänyt purra piikittäjiään ja seisoi pöydälläkin hyvässä järjestyksessä. Jos jonkin neuvon voisin tuleville koiranomistajille antaa, niin totuttakaa koiranne siihen, että sitä pyöritellään ja pallotellaan eri tavoilla, ja että myös vieraat ihmiset saavat koiraa kopeloida! Tämä ei ainakaan eläinlääkärin mukaan tosiaan kuulemma ole itsestäänselvyys, ei Virossa eikä Suomessakaan.
perjantai 15. maaliskuuta 2013
Vähemmistöasiaa! Vakavuusvaroitus!
Yritän yleensä olla ottamatta kovin vahvasti kantaa yhteiskunnallisiin asioihin blogissani. Nytpä teen poikkeuksen, sillä sain postilaatikkooni eräänä tavallisena torstaina tavallisen mainoskirjeen näköisen lappusen. Siinä päällä luki Kaitskem üheskoos perekonda eli suojelkaamme yhdessä perhettä. Ajattelin kyseessä olevan jonkin vakuutusyhtiön mainos. Lähettäjän nimi oli Sihtasutus Perekonna ja Traditsiooni Kaitseks. Kun avasin kirjeen, sen sisältö ensin hämmensi, sitten suututti ja lopulta vähän nauratti. Ainakin pisti ajattelemaan.
Vapaasti suomennettuna, hieman lyhennettynä
"Arvoisa maanmies,
kirjoitamme teille suuresti huolestuneena kotimaamme tulevaisuudesta. Nykyisellään, kun yhteiskunnassa vallitsee moraalinen kriisi, meille yritetään syöttää ajatusta homoseksuaalisten suhteiden yhdenvertaisuudesta tavallisen perheen kanssa. Oikeusministeriö on alkanut valmistella lakia parisuhteen rekisteröinnistä, mikä tarkoittaa samaa sukupuolta olevien parisuhteiden virallistamista lain edessä.
Useiden Euroopan valtioiden esimerkki osoittaa, että kyseessä on pidemmän prosessin ensimmäinen aalto. Seuraavaksi asetetaan homoseksuaaliset parisuhteet samalle viivalle avioliiton kanssa, ja rajoitetaan homopropagandaan kriittisesti suhtautuvien henkilöiden sanan- ja toiminnanvapautta.
Tämä on vakava paikka! Jos emme pian toimi perinteisen perheen suojelemiseksi, homoideologia alkaa muuttaa Viron yhteiskuntaa radikaalisti. Esimerkiksi:
- Lapsillemme aletaan puhua homoseksuaalisesta elämäntavasta kuin mistä tahansa terveestä ja moraalisesti oikeasta mahdollisuudesta. Jo nyt kouluissa ja lastentarhoissa suositaan ns. sukupuolineutraalia kasvatusta.
- Homoseksuaalisuuden avointa torjumista aletaan pitää vihaan yllyttävänä ja siten rangaistavana tekona.
- Opettajat, lastentarhanopettajat, tuomarit, lääkärit jne, jotka kieltäytyvät hyväksymästä homoseksuaalista käytöstä, voivat menettää työpaikkansa
- Vuokranantajille, jotka kieltäytyvät vuokraamasta asuntoa homoseksuaaleille, voidaan määrätä rahallisia rangaistuksia ja he voivat menettää oikeuden majoituspalveluiden järjestämiseen
- Lopulta homopareille annetaan adoptio-oikeus
Kehitys on ollut tämänsuuntainen monissa länsimaissa. Meidän ei ole vielä myöhäistä vastustaa tätä kehitystä. Teemme työtä perheen hyväksi ja annamme teille mahdollisuuden antaa oma panoksemme siihen, että lapsemme saavat elää terveessä yhteiskunnassa. Kokoamme nimilistaa, jonka aiomme luovuttaa Riigikogulle: viron kansa ei suostu homopropagandan levittämiseen. Viro on meidän, esivanhempiemme ja lastemme valtio eikä sen tulevaisuus ole yhdentekevä! Pyydämme teitä allekirjoittamaan oheisen vetoomuksen ja palauttamaan sen meille."
Ihan totta, kirjeen mukana tuli allekirjoituslappu, postimaksuineen ja palautusosoitteineen. Huh. Tavoitteena on kerätä 10 000 nimeä, jotka äitienpäivänä luovutetaan Riigikogulle. En pidä mahdottomana, etteikö tavoite täyttyisi.
Ensin tosiaan olin vähän epäuskoinen: onko tällainen nykymaailmassa ja länsimaassa tottakaan. On se, slaavimachoyhteisön värittämässä yhteiskunnassa on kyllä. Sitten suututti: noinko typeriä ja tietämättömiä voivat ihmiset vieläkin olla! Sitten nauratti, kun ajattelin miltä näyttäisi virolaismiesten anti-gay-parade. Sitten totesin, että ehkä tämä kertoo tosiaan yhteiskunnan asenteiden olevan muutoksessa: jos tällainen kampanja on laitettu pystyyn, se tarkoittaa sitä, että yhä useampi myös hyväksyy homouden ihan normaalina asiana.
Kun verrataan Suomen nykyiseen julkiseen keskusteluun, Viro on asenteiltaan vielä aika toisenlainen paikka seksuaali- ja muillekin vähemmistöille. Virossa tosiaan vasta valmistellaan lakia parisuhteen rekisteröinnistä samaa sukupuolta oleville. Aika harvoin täällä törmää avoimesti homoseksuaaliin, ainakaan paikalliseen. Turisteillekaan en suosittelisi käsi kädessä kävelyä tai julkisella paikalla pussailua samaa sukupuolta olevan kumppanin kanssa, ellei sitten halua olla rohkea tienraivaaja. Avoin homovastaisuus on hyvin yleistä, enkä ollenkaan pitäisi mahdottomana esim. pahoinpitelyn kohteeksi joutumista, jos on avoimesti homoseksuaali. Toisaalta, helppoa ei ole muillakaan vähemmistöillä, rasismi on varsin yleistä.
Jollain tavalla tästä tulee mieleen lapsuuteni 80-luvun Suomen asenneilmasto, paitsi ettei 80-luvulla ollut Internettiä ja muita nopeita tiedonvälityskanavia tämän tyyppisille jutuille. Ulkomaalaisten pelätään "vievän meidän naiset ja työpaikat" (elleivät ne ole rikkaita ja puhu englantia) ja homoille nauretaan ja annetaan turpiin. Jotain asenneilmastosta kertoo vaikkapa se, että eilisissä Tv3:n uutisissa Riigikogun jäsen Priit Sibul vertasi homoja ja lesboja zoofiileihin. Niin, ja tarkennetaan nyt vielä, että kyseessä on tosiaan kansanedustaja (IRL). Siinä on kuulkaa hakkaraiset möläytyksineen kevyttä kauraa.
Se tästä anti-homo-propagandasta on sanottava, että täällä siihen ei liitetä (ainakaan tässä yhteydessä) erityisen vahvasti kristillistä aspektia. Kirkon tai kirkkojen kannalla ei ole täällä suurtakaan merkitystä, sen verran maallinen yhteiskunta Viro tätä nykyä on. Suomessahan ensimmäisenä vedotaan Raamatun sanaan, kun aletaan vastustaa homoutta. Tästä voisin sanoa, että Vanhasta testamentista löytyy erittäin paljon perusteita mm. orjuuden ja insestin sallimiseen, eikä käsittääkseni kukaan puhu kovin kovaäänisesti niidenkään puolesta. Tosin tämän kirjeen lähettänyt organisaatio on taustaltaan kristillinen, kuten käy ilmi esimerkiksi tästä Postimees.ee:n vironkielisestä uutisesta.
Tunnustaudun avoimen homomyönteiseksi, ihan omien kokemusteni perusteella. Olin töissä hotelli- ja ravintola-alalla niin kauan, että olen väkisinkin tutustunut useisiin homoseksuaaleihin, jostain syystä heitä sillä alalla on erityisen paljon. Oli minulla joskus ehkä joku sellainenkin työpaikka, jossa ei ollut ketään homoa tai lesboa työkaverina... Suurin osa heistä on ihan tavallisia, mukavia ihmisiä hyvine ja huonoine puolineen. Eniten homouttaan julistavat kokemukseni mukaan ne, jotka ovat juuri tulleet kaapista tai joille se on ollut erityisen dramaattista jollakin tavalla. Ne, jotka ovat päässeet sinuiksi asian kanssa, eivät asiasta yleensä enää jaksa kohkata. Enpä minäkään toisaalta kohkaa erityisesti heteroudestani. Homot eivät yritä käännyttää ketään, eivätkä pakottaa ketään elämään heidän tavallaan. Minusta ympäröivän yhteiskunnan pitäisi kunnioittaa heitä toimimalla samoin heitä kohtaan. Kahden aikuisen välinen parisuhde ei vahingoita ketään. Jos perhemalliksi hyväksyttäisiin vain miehen ja naisen sekä heidän lastensa muodostama yksikkö, tulisi lastensuojelulle töitä niin Suomessa kuin Virossakin: yksinhuoltajien ja uusperheiden lapsethan ovat suuressa vaarassa saada vääristyneitä malleja! Tunnen tai tiedän muuten muutamia lapsia, jotka ovat koko lapsuutensa tai osan siitä viettäneet samaa sukupuolta olevan pariskunnan kasvatettavina. Ihan normaaleja, työssäkäyviä ja vieläpä heteroita heistäkin vaikuttaa tulevan.
Viron homovastaiselle liikkeelle haluaisin sanoa, että homoseksuaalisuus ja sukupuolineutraalius eivät todellakaan ole sama asia. Itsekään en kannata liiallisuuksiin menevää sukupuolineutraaliutta: jos tytöt haluavat leikkiä prinsessaa tai pojat sotaleikkejä, niin leikkiköön. Jos kuitenkin tyttö haluaakin leikkiä pikkuautoilla ja poika tykkää katsoa My Little Ponya, pitäisi se hänelle sallia. Jos joku on omiaan vääristämään sukupuoli- ja muutakin identiteettiä niin se, että lapsi pakotetaan rooliin, jota hän ei koe omakseen. (Oma tyttäreni tykkää muuten keijunsiivistä ja kaivinkoneista yhtä paljon. Tämän päivän kerhoreissulla pysähdyimme ihailemaan laukkuliikkeen ikkunassa kaunista vaaleanpunaista käsilaukkua, ja läheisen rakennustyömaan kaivuri piti myös käydä tsekkaamassa.)
Homoseksuaalisuus ei ole oma valinta, ei vamma eikä sairaus. Siihen ei ketään voi kasvattaa tai kasvattaa siitä pois.
Päätän homopropagandointini täältä tähän.
Vapaasti suomennettuna, hieman lyhennettynä
"Arvoisa maanmies,
kirjoitamme teille suuresti huolestuneena kotimaamme tulevaisuudesta. Nykyisellään, kun yhteiskunnassa vallitsee moraalinen kriisi, meille yritetään syöttää ajatusta homoseksuaalisten suhteiden yhdenvertaisuudesta tavallisen perheen kanssa. Oikeusministeriö on alkanut valmistella lakia parisuhteen rekisteröinnistä, mikä tarkoittaa samaa sukupuolta olevien parisuhteiden virallistamista lain edessä.
Useiden Euroopan valtioiden esimerkki osoittaa, että kyseessä on pidemmän prosessin ensimmäinen aalto. Seuraavaksi asetetaan homoseksuaaliset parisuhteet samalle viivalle avioliiton kanssa, ja rajoitetaan homopropagandaan kriittisesti suhtautuvien henkilöiden sanan- ja toiminnanvapautta.
Tämä on vakava paikka! Jos emme pian toimi perinteisen perheen suojelemiseksi, homoideologia alkaa muuttaa Viron yhteiskuntaa radikaalisti. Esimerkiksi:
- Lapsillemme aletaan puhua homoseksuaalisesta elämäntavasta kuin mistä tahansa terveestä ja moraalisesti oikeasta mahdollisuudesta. Jo nyt kouluissa ja lastentarhoissa suositaan ns. sukupuolineutraalia kasvatusta.
- Homoseksuaalisuuden avointa torjumista aletaan pitää vihaan yllyttävänä ja siten rangaistavana tekona.
- Opettajat, lastentarhanopettajat, tuomarit, lääkärit jne, jotka kieltäytyvät hyväksymästä homoseksuaalista käytöstä, voivat menettää työpaikkansa
- Vuokranantajille, jotka kieltäytyvät vuokraamasta asuntoa homoseksuaaleille, voidaan määrätä rahallisia rangaistuksia ja he voivat menettää oikeuden majoituspalveluiden järjestämiseen
- Lopulta homopareille annetaan adoptio-oikeus
Kehitys on ollut tämänsuuntainen monissa länsimaissa. Meidän ei ole vielä myöhäistä vastustaa tätä kehitystä. Teemme työtä perheen hyväksi ja annamme teille mahdollisuuden antaa oma panoksemme siihen, että lapsemme saavat elää terveessä yhteiskunnassa. Kokoamme nimilistaa, jonka aiomme luovuttaa Riigikogulle: viron kansa ei suostu homopropagandan levittämiseen. Viro on meidän, esivanhempiemme ja lastemme valtio eikä sen tulevaisuus ole yhdentekevä! Pyydämme teitä allekirjoittamaan oheisen vetoomuksen ja palauttamaan sen meille."
Ihan totta, kirjeen mukana tuli allekirjoituslappu, postimaksuineen ja palautusosoitteineen. Huh. Tavoitteena on kerätä 10 000 nimeä, jotka äitienpäivänä luovutetaan Riigikogulle. En pidä mahdottomana, etteikö tavoite täyttyisi.
Ensin tosiaan olin vähän epäuskoinen: onko tällainen nykymaailmassa ja länsimaassa tottakaan. On se, slaavimachoyhteisön värittämässä yhteiskunnassa on kyllä. Sitten suututti: noinko typeriä ja tietämättömiä voivat ihmiset vieläkin olla! Sitten nauratti, kun ajattelin miltä näyttäisi virolaismiesten anti-gay-parade. Sitten totesin, että ehkä tämä kertoo tosiaan yhteiskunnan asenteiden olevan muutoksessa: jos tällainen kampanja on laitettu pystyyn, se tarkoittaa sitä, että yhä useampi myös hyväksyy homouden ihan normaalina asiana.
Kun verrataan Suomen nykyiseen julkiseen keskusteluun, Viro on asenteiltaan vielä aika toisenlainen paikka seksuaali- ja muillekin vähemmistöille. Virossa tosiaan vasta valmistellaan lakia parisuhteen rekisteröinnistä samaa sukupuolta oleville. Aika harvoin täällä törmää avoimesti homoseksuaaliin, ainakaan paikalliseen. Turisteillekaan en suosittelisi käsi kädessä kävelyä tai julkisella paikalla pussailua samaa sukupuolta olevan kumppanin kanssa, ellei sitten halua olla rohkea tienraivaaja. Avoin homovastaisuus on hyvin yleistä, enkä ollenkaan pitäisi mahdottomana esim. pahoinpitelyn kohteeksi joutumista, jos on avoimesti homoseksuaali. Toisaalta, helppoa ei ole muillakaan vähemmistöillä, rasismi on varsin yleistä.
Jollain tavalla tästä tulee mieleen lapsuuteni 80-luvun Suomen asenneilmasto, paitsi ettei 80-luvulla ollut Internettiä ja muita nopeita tiedonvälityskanavia tämän tyyppisille jutuille. Ulkomaalaisten pelätään "vievän meidän naiset ja työpaikat" (elleivät ne ole rikkaita ja puhu englantia) ja homoille nauretaan ja annetaan turpiin. Jotain asenneilmastosta kertoo vaikkapa se, että eilisissä Tv3:n uutisissa Riigikogun jäsen Priit Sibul vertasi homoja ja lesboja zoofiileihin. Niin, ja tarkennetaan nyt vielä, että kyseessä on tosiaan kansanedustaja (IRL). Siinä on kuulkaa hakkaraiset möläytyksineen kevyttä kauraa.
Se tästä anti-homo-propagandasta on sanottava, että täällä siihen ei liitetä (ainakaan tässä yhteydessä) erityisen vahvasti kristillistä aspektia. Kirkon tai kirkkojen kannalla ei ole täällä suurtakaan merkitystä, sen verran maallinen yhteiskunta Viro tätä nykyä on. Suomessahan ensimmäisenä vedotaan Raamatun sanaan, kun aletaan vastustaa homoutta. Tästä voisin sanoa, että Vanhasta testamentista löytyy erittäin paljon perusteita mm. orjuuden ja insestin sallimiseen, eikä käsittääkseni kukaan puhu kovin kovaäänisesti niidenkään puolesta. Tosin tämän kirjeen lähettänyt organisaatio on taustaltaan kristillinen, kuten käy ilmi esimerkiksi tästä Postimees.ee:n vironkielisestä uutisesta.
Tunnustaudun avoimen homomyönteiseksi, ihan omien kokemusteni perusteella. Olin töissä hotelli- ja ravintola-alalla niin kauan, että olen väkisinkin tutustunut useisiin homoseksuaaleihin, jostain syystä heitä sillä alalla on erityisen paljon. Oli minulla joskus ehkä joku sellainenkin työpaikka, jossa ei ollut ketään homoa tai lesboa työkaverina... Suurin osa heistä on ihan tavallisia, mukavia ihmisiä hyvine ja huonoine puolineen. Eniten homouttaan julistavat kokemukseni mukaan ne, jotka ovat juuri tulleet kaapista tai joille se on ollut erityisen dramaattista jollakin tavalla. Ne, jotka ovat päässeet sinuiksi asian kanssa, eivät asiasta yleensä enää jaksa kohkata. Enpä minäkään toisaalta kohkaa erityisesti heteroudestani. Homot eivät yritä käännyttää ketään, eivätkä pakottaa ketään elämään heidän tavallaan. Minusta ympäröivän yhteiskunnan pitäisi kunnioittaa heitä toimimalla samoin heitä kohtaan. Kahden aikuisen välinen parisuhde ei vahingoita ketään. Jos perhemalliksi hyväksyttäisiin vain miehen ja naisen sekä heidän lastensa muodostama yksikkö, tulisi lastensuojelulle töitä niin Suomessa kuin Virossakin: yksinhuoltajien ja uusperheiden lapsethan ovat suuressa vaarassa saada vääristyneitä malleja! Tunnen tai tiedän muuten muutamia lapsia, jotka ovat koko lapsuutensa tai osan siitä viettäneet samaa sukupuolta olevan pariskunnan kasvatettavina. Ihan normaaleja, työssäkäyviä ja vieläpä heteroita heistäkin vaikuttaa tulevan.
Viron homovastaiselle liikkeelle haluaisin sanoa, että homoseksuaalisuus ja sukupuolineutraalius eivät todellakaan ole sama asia. Itsekään en kannata liiallisuuksiin menevää sukupuolineutraaliutta: jos tytöt haluavat leikkiä prinsessaa tai pojat sotaleikkejä, niin leikkiköön. Jos kuitenkin tyttö haluaakin leikkiä pikkuautoilla ja poika tykkää katsoa My Little Ponya, pitäisi se hänelle sallia. Jos joku on omiaan vääristämään sukupuoli- ja muutakin identiteettiä niin se, että lapsi pakotetaan rooliin, jota hän ei koe omakseen. (Oma tyttäreni tykkää muuten keijunsiivistä ja kaivinkoneista yhtä paljon. Tämän päivän kerhoreissulla pysähdyimme ihailemaan laukkuliikkeen ikkunassa kaunista vaaleanpunaista käsilaukkua, ja läheisen rakennustyömaan kaivuri piti myös käydä tsekkaamassa.)
Homoseksuaalisuus ei ole oma valinta, ei vamma eikä sairaus. Siihen ei ketään voi kasvattaa tai kasvattaa siitä pois.
Päätän homopropagandointini täältä tähän.
keskiviikko 13. maaliskuuta 2013
Estonian for dummies
Ensimmäiset kosketukset viron tai mukaviron kieleen taidan muistaa jostain hamasta lapsuudesta. Raivola rysäpöksyt -sketsiä katsottiin ja naurettiin meilläkin. Vähän myöhemmin tuli Vintiöt ja Kaido Kuukäp Voimeilemise Kärbsineen (joiden virossa sentään taisi olla jotain tolkkua). Kotonakin kuuli viroa jonkin verran, meillä oli jonkin verran kesäduunareita virosta. Tosin eivät koskaan asuneet meillä, meillä asui vain latvialaisia, puolalaisia ja unkarilaisia, joiden kielestä ei paljon tajunnut. Olen aina pitänyt kieltä mielenkiintoisena, ja ilman muuta haluan oppia sitä nyt kun täällä ollaan.
Olen käynyt nyt pari kuukautta viron kielen kurssilla kerran viikossa. Tahti on minun makuuni aika hidas, eikä opettajakaan ehkä ole paras mahdollinen (opetusmenetelmät á la Jukolan veljekset, tankataan sanoja kuorossa), mutta olen toki oppinut jotain. Vanhastaan vahvasta kieliopin osaamisesta on aina hyötyä. Tosin viro on ensimmäinen opettelemani kieli, jossa lähes kaikki kielioppitermit on käännetty omalle kielelle: ei ole genetiiviä ja partitiivia, on omastav ja osastav. Omaehtoinen oppiminenkin on ollut ihan tehokasta, koska elän kyseisen kielen vaikutuspiirissä. Viro on varmaankin maailman ainoita kieliä, jonka oppimisessa suomesta on jotain hyötyä. Rohkeasti vaan siis etelänaapurin kielen kimppuun! Tosin globaalisti ajatellen viro ei ole kovin hyödyllinen kieli, puhujia on vain reilu miljoona. Tästä katsantokannasta nähden hyödyllisemmin voisin käyttää aikaani venäjää opiskellen, mutta siihen tarttuminen tuntuu aika paljon vaikeammalta.
Uutta kieltä opetellessa metodini on aina ollut ajattele-käytä-havainnoi. Vaikka kieltä ei täydellisesti osaisikaan, voi sitä silti käyttää ajatellessaan. Esimerkiksi lenkkireitin varrella voi miettiä, mitä asioita osaa nimetä uudella kielellä: maja, aed, tee, mees, kass, koer. Pikku hiljaa voi alkaa ajatella kokonaisia lauseita ja pidempiä asiakokonaisuuksia: kollane kivimaja, väike aed on maja taga, lai maantee, mees musta jalgrattaga sõidab vasakule, see kass kardab minu koera.
Kielen käyttäminen vaatii tietenkin sitä, että on joku jolle kieltä puhua. Minulla on onneksi naapurin lapsenhoitaja, toiset äidit leikkipuistossa jne. Virolaisia tuttuja on vähän, ja nekin harvat haluavat aina vaihtaa suomeksi tai englanniksi minun kanssani keskustellessa. Lähes joka päivä tulee kuitenkin jonkun kanssa muutama sana vaihdettua viroksi, ja toisinaan naapurin Sirjen kanssa juttelen pitkätkin tovit. Hyvin ollaan toimeen tultu. Tosin ei varmaan kovin korkealentoisia juttuja, mutta kuitenkin, jos tunninkin päivässä puhuu ja kuulee viroa, ei siitä voi olla jotain oppimatta.
Havainnointi on helppoa täällä, koska joka puolella on tekstejä ja puhetta viroksi. Suomessa joutuisi tyytymään tuoteselosteisiin... Aluksi luin kaikki mainoksetkin kannesta kanteen, itse asiassa ne ovat aika hyvää kielenopetusmateriaalia: nõudepesuvahend, seakaelakarbonaat, niisutav päevakreem ja magamistoa mööblid tulivat tutuiksi mainoksia selailemalla. Aina saa jostain johdettua uuden sanan (jonka oikeellisuus tosin kannattaa tarkistaa varmuuden vuoksi...) Virolaiset kun muodostavat sanoja kuten suomalaisetkin, yhdyssanoina ja päätteitä lisäämällä. Esim. uutta pesuainetta mainostettiin sanalla keskkonnasõbralik. Okei, tiesin jo sanan sõbralik, ystävällinen. Mainoksessa oli luontoaiheisia kuvia, joten jotenkin luontoystävällinen se on oltava. Lähellä satamaa näin sitten kyltin, jossa luki Keskkonnaministeerium. Luontoon liittyvä ministeriö? Hahaa, sen on oltava Ympäristöministeriö! Ympäristöystävällinen! Vielä kun oppii peruspäätteet, eli esim. että -ta on ilman jotain (lihata - ilman lihaa) ja -ga on jonkun kanssa (minuga - minun kanssani), kieli alkaa avautua. Tekstitetyistä telkkariohjelmistakin on paljon apua. Kun katsoo jo aiemmin viisi kertaa näkemäänsä Sinkkuelämän uusintaa, voi keskittyä tekstityksen seuraamiseen. Kohta se jo meneekin aika helposti, ja suomen kanavalle (käytännössä täällä Yle 1 ja 2) siirtyessä pitää hetki miettiä, että juu, tosiaan, nämä tekstithän ovat suomeksi.
Kun aloin lukea ruotsia yläasteella, tavasin maitopurkkien kyljistä ruotsinkieliset tekstit ja hauskuutin kavereitani lukemalla niitä riikinruotsalaisella nuotilla, tai ainakin sinne päin. Minun mielestäni aksentti on osa kielen puhumista, miestä tämä ajoittain naurattaa. "Älä puhu virolaisittain" kuuluu kommentti, jos unohdan viro-aksentin päälle vaihtaessani kieltä. Viroa puhutaan hieman hiljempaa ja korkeammalta kuin suomea, ainakin noin yleensä. Aika lähellä suomea kuitenkin, on pitkiä ja lyhyitä konsonantteja ja vokaaleja ja lähes kaikki kirjoitetaan ja lausutaan yhdenmukaisesti. Ei läheskään niin vaikeaa kuin esimerkiksi ranskan kielen aksentin oppiminen, se ärrän sorautus on kevyttä kauraa siihen verrattuna, että naama tulee kipeäksi siitä suun suipistelusta, jos ranskaa joutuu pidempään puhumaan.
Viron kieli kuulostaa suomalaisen korvaan hassulta. Niin alkuun minunkin, mutta siihen tottui aika pian. Jossain vaiheessa menettää (ikävä kyllä) sen hauskuuden, mitä alkuun joidenkin sanojen kohdalla oli. Aika moni tietääkin esim. suomen sanojen halpa, kassi tai reisi merkitsevän viroksi jotain ihan muuta. Suomalaiset voivat tyrskähdellä virolaisten etunimille Kalju, Aave tai Raivo. Vieraita voi aina hauskuuttaa esim. eläintarhan petolintuosaston nimellä Kullimägi (haukkamäki) tai esimerkiksi sanaparilla pisut kortsus (hiukan rypyssä). Mutta toimii se toisin päinkin: suomen sana riista voi olla virolaisen mielestä aika hauska joskus. Ai mikä se on? No, sanotaanko nyt näin, että työkalu on tööriist. Päättele siitä. Niin, enkä tosiaan haluaisi olla Virossa nimeltäni Pasanen, etenkään jos etunimi olisi vaikka Nina.
Olen käynyt nyt pari kuukautta viron kielen kurssilla kerran viikossa. Tahti on minun makuuni aika hidas, eikä opettajakaan ehkä ole paras mahdollinen (opetusmenetelmät á la Jukolan veljekset, tankataan sanoja kuorossa), mutta olen toki oppinut jotain. Vanhastaan vahvasta kieliopin osaamisesta on aina hyötyä. Tosin viro on ensimmäinen opettelemani kieli, jossa lähes kaikki kielioppitermit on käännetty omalle kielelle: ei ole genetiiviä ja partitiivia, on omastav ja osastav. Omaehtoinen oppiminenkin on ollut ihan tehokasta, koska elän kyseisen kielen vaikutuspiirissä. Viro on varmaankin maailman ainoita kieliä, jonka oppimisessa suomesta on jotain hyötyä. Rohkeasti vaan siis etelänaapurin kielen kimppuun! Tosin globaalisti ajatellen viro ei ole kovin hyödyllinen kieli, puhujia on vain reilu miljoona. Tästä katsantokannasta nähden hyödyllisemmin voisin käyttää aikaani venäjää opiskellen, mutta siihen tarttuminen tuntuu aika paljon vaikeammalta.
Uutta kieltä opetellessa metodini on aina ollut ajattele-käytä-havainnoi. Vaikka kieltä ei täydellisesti osaisikaan, voi sitä silti käyttää ajatellessaan. Esimerkiksi lenkkireitin varrella voi miettiä, mitä asioita osaa nimetä uudella kielellä: maja, aed, tee, mees, kass, koer. Pikku hiljaa voi alkaa ajatella kokonaisia lauseita ja pidempiä asiakokonaisuuksia: kollane kivimaja, väike aed on maja taga, lai maantee, mees musta jalgrattaga sõidab vasakule, see kass kardab minu koera.
Kielen käyttäminen vaatii tietenkin sitä, että on joku jolle kieltä puhua. Minulla on onneksi naapurin lapsenhoitaja, toiset äidit leikkipuistossa jne. Virolaisia tuttuja on vähän, ja nekin harvat haluavat aina vaihtaa suomeksi tai englanniksi minun kanssani keskustellessa. Lähes joka päivä tulee kuitenkin jonkun kanssa muutama sana vaihdettua viroksi, ja toisinaan naapurin Sirjen kanssa juttelen pitkätkin tovit. Hyvin ollaan toimeen tultu. Tosin ei varmaan kovin korkealentoisia juttuja, mutta kuitenkin, jos tunninkin päivässä puhuu ja kuulee viroa, ei siitä voi olla jotain oppimatta.
Havainnointi on helppoa täällä, koska joka puolella on tekstejä ja puhetta viroksi. Suomessa joutuisi tyytymään tuoteselosteisiin... Aluksi luin kaikki mainoksetkin kannesta kanteen, itse asiassa ne ovat aika hyvää kielenopetusmateriaalia: nõudepesuvahend, seakaelakarbonaat, niisutav päevakreem ja magamistoa mööblid tulivat tutuiksi mainoksia selailemalla. Aina saa jostain johdettua uuden sanan (jonka oikeellisuus tosin kannattaa tarkistaa varmuuden vuoksi...) Virolaiset kun muodostavat sanoja kuten suomalaisetkin, yhdyssanoina ja päätteitä lisäämällä. Esim. uutta pesuainetta mainostettiin sanalla keskkonnasõbralik. Okei, tiesin jo sanan sõbralik, ystävällinen. Mainoksessa oli luontoaiheisia kuvia, joten jotenkin luontoystävällinen se on oltava. Lähellä satamaa näin sitten kyltin, jossa luki Keskkonnaministeerium. Luontoon liittyvä ministeriö? Hahaa, sen on oltava Ympäristöministeriö! Ympäristöystävällinen! Vielä kun oppii peruspäätteet, eli esim. että -ta on ilman jotain (lihata - ilman lihaa) ja -ga on jonkun kanssa (minuga - minun kanssani), kieli alkaa avautua. Tekstitetyistä telkkariohjelmistakin on paljon apua. Kun katsoo jo aiemmin viisi kertaa näkemäänsä Sinkkuelämän uusintaa, voi keskittyä tekstityksen seuraamiseen. Kohta se jo meneekin aika helposti, ja suomen kanavalle (käytännössä täällä Yle 1 ja 2) siirtyessä pitää hetki miettiä, että juu, tosiaan, nämä tekstithän ovat suomeksi.
Kun aloin lukea ruotsia yläasteella, tavasin maitopurkkien kyljistä ruotsinkieliset tekstit ja hauskuutin kavereitani lukemalla niitä riikinruotsalaisella nuotilla, tai ainakin sinne päin. Minun mielestäni aksentti on osa kielen puhumista, miestä tämä ajoittain naurattaa. "Älä puhu virolaisittain" kuuluu kommentti, jos unohdan viro-aksentin päälle vaihtaessani kieltä. Viroa puhutaan hieman hiljempaa ja korkeammalta kuin suomea, ainakin noin yleensä. Aika lähellä suomea kuitenkin, on pitkiä ja lyhyitä konsonantteja ja vokaaleja ja lähes kaikki kirjoitetaan ja lausutaan yhdenmukaisesti. Ei läheskään niin vaikeaa kuin esimerkiksi ranskan kielen aksentin oppiminen, se ärrän sorautus on kevyttä kauraa siihen verrattuna, että naama tulee kipeäksi siitä suun suipistelusta, jos ranskaa joutuu pidempään puhumaan.
Viron kieli kuulostaa suomalaisen korvaan hassulta. Niin alkuun minunkin, mutta siihen tottui aika pian. Jossain vaiheessa menettää (ikävä kyllä) sen hauskuuden, mitä alkuun joidenkin sanojen kohdalla oli. Aika moni tietääkin esim. suomen sanojen halpa, kassi tai reisi merkitsevän viroksi jotain ihan muuta. Suomalaiset voivat tyrskähdellä virolaisten etunimille Kalju, Aave tai Raivo. Vieraita voi aina hauskuuttaa esim. eläintarhan petolintuosaston nimellä Kullimägi (haukkamäki) tai esimerkiksi sanaparilla pisut kortsus (hiukan rypyssä). Mutta toimii se toisin päinkin: suomen sana riista voi olla virolaisen mielestä aika hauska joskus. Ai mikä se on? No, sanotaanko nyt näin, että työkalu on tööriist. Päättele siitä. Niin, enkä tosiaan haluaisi olla Virossa nimeltäni Pasanen, etenkään jos etunimi olisi vaikka Nina.
maanantai 11. maaliskuuta 2013
Persliukureiden suurlähettiläät
Sain ensimmäisen liukurini noin kuuden vanhana, plus miinus kaksi vuotta. Tarkkaa aikaa en muista, sen sijaan muistan tarkalleen, millainen liukuri minulla oli. Punainen, siinä oli kissan naaman kuva takapuolen alla ja siinä luki Liuku-Miuku. Joskus silloin 1980-luvulla liukurit siis varmaankin laskivat tiensä suomalaislapsiperheiden sydämiin, eiköhän kaikilta vähintään yksi sellainen löydy. Tänä vuonna ostin lapsoselleni ensimmäisen oman liukurin, Kaubamajan lastenosastolta hintaan 1,20 euroa. Se on violetti, neiti valitsi sen ihan itse.
Onhan liukuri hieno keksintö. Se on niin pieni ja kevyt, että sen voi antaa huoleti lapselle mukaan vaikka reppuun roikkumaan, tai meidän tapauksessamme se kulkee heittämällä lastenvaunujen alla tavarakorissa, eikä piittaa vaikka sen päälle laittaisi vielä ostoskassinkin. Se ei vie varastossa tilaa kuten kaiken maailman pulkat ja rattikelkat. Jos lapsi sen hukkaa tai särkee, taloudellinen menetys ei ole kovin suuri. Pienelle tai vähän suuremmallekin lapselle kahvallinen muovinpala tuottaa iloa valtavasti, ei niin suurta tai pientä mäkeä tai lumikasaa olekaan, etteikö siitä voisi liukurilla laskea. Ilman liukuria laskettaisiin ehkä persmäkeä, ja siihen verraten liukuri voi innokkaalla laskijalla säästää talvessa monet haalarit tai toppahousut. Yllättävän kestäviäkin nuo vaikuttavat olevan, mielestäni katselin omaani viimeksi vanhempieni varastossa, ehjä oli... Ja ikää sillä on tosiaan vähintään 25 vuotta, ja aktiivikäytössä oli monta talvea.
Vaikka liukureita myydään täälläkin useimmissa kaupoissa, niiden ilosanoma ei ilmeisesti ole vielä kovin laajalti tavoittanut virolaisia lapsiperheitä. Me hankimme näet leikkipuistojengissämme lajissaan ensimmäisen liukurin. Ensin siitä innostui naapurin tyttö, joka sai omansa ehkä kuukausi sitten. Talvikelien aina vaan jatkuessa liukurikausikin on jatkunut; meidän ja naapurin tytön liukurit ovat puistossa koko ajan menossa. Joko niillä laskevat omistajat tai joku muu, mutta koko ajan on käyttöä (lapsi oppii lainaamaan omia kamojaan muille, mikä on ehdottoman hyvä juttu). Monet äidit ja lastenhoitajat ovat ihastelleet kätevää laskuvälinettä, ja olenkin neuvonut heistä useita liukuriostoksille lähi-Selveriin. Sieltäkin niitä näet saa, alle kahden euron hintaan. Nyt omia liukureita on alkanut ilmestyä entisten liukurinlainaajienkin kärryjen koreihin, suosituksi on muuttunut. Antaiskohan joku liukurivalmistaja mulle tästä hyvästä omaehtoisesta markkinointityöstä jonkun pienen palkinnon? ;)
Talviurheilusta vielä sen verran, että pikkuneiti sai tuttavaperheeltä sukset! Niitäkin on testailtu, kyllähän niillä jo pystyssä alkaa pysyä, mutta äidin selkä on silti koetuksella pientä "hiistäjää" pystyssä pitäessä. Selvästi neidissä on enemmän ainesta hiihtäjäksi kuin esimerkiksi äidissään... Suurkiitos T:lle ja M:lle suksista, niistä on ollut paljon riemua. Luistimillekin neidillä olisi kova hinku, mutta taidamme odottaa niiden hankinnan kanssa vielä ensi talveen.
Muuten meille ei kuulu sen kummempia. Kylmähän täällä(kin) on, kevät saisi jo tulla! Herrakoirakin on alkanut jo kevätkarvanlähdön, mutta sen ajankohdan se on kyllä katsonut kalenterista eikä lämpömittarista: tänäänkin aamulla oli varmaan -15 kun ulkona käytiin. Vieraita on käynyt jonkin verran, muuten on vietetty varsin rauhaisaa kotieloa. Viikonloppuisin olemme taas testailleet muutamia ravintoloita, joista myöhemmin lisää.
Onhan liukuri hieno keksintö. Se on niin pieni ja kevyt, että sen voi antaa huoleti lapselle mukaan vaikka reppuun roikkumaan, tai meidän tapauksessamme se kulkee heittämällä lastenvaunujen alla tavarakorissa, eikä piittaa vaikka sen päälle laittaisi vielä ostoskassinkin. Se ei vie varastossa tilaa kuten kaiken maailman pulkat ja rattikelkat. Jos lapsi sen hukkaa tai särkee, taloudellinen menetys ei ole kovin suuri. Pienelle tai vähän suuremmallekin lapselle kahvallinen muovinpala tuottaa iloa valtavasti, ei niin suurta tai pientä mäkeä tai lumikasaa olekaan, etteikö siitä voisi liukurilla laskea. Ilman liukuria laskettaisiin ehkä persmäkeä, ja siihen verraten liukuri voi innokkaalla laskijalla säästää talvessa monet haalarit tai toppahousut. Yllättävän kestäviäkin nuo vaikuttavat olevan, mielestäni katselin omaani viimeksi vanhempieni varastossa, ehjä oli... Ja ikää sillä on tosiaan vähintään 25 vuotta, ja aktiivikäytössä oli monta talvea.
Vaikka liukureita myydään täälläkin useimmissa kaupoissa, niiden ilosanoma ei ilmeisesti ole vielä kovin laajalti tavoittanut virolaisia lapsiperheitä. Me hankimme näet leikkipuistojengissämme lajissaan ensimmäisen liukurin. Ensin siitä innostui naapurin tyttö, joka sai omansa ehkä kuukausi sitten. Talvikelien aina vaan jatkuessa liukurikausikin on jatkunut; meidän ja naapurin tytön liukurit ovat puistossa koko ajan menossa. Joko niillä laskevat omistajat tai joku muu, mutta koko ajan on käyttöä (lapsi oppii lainaamaan omia kamojaan muille, mikä on ehdottoman hyvä juttu). Monet äidit ja lastenhoitajat ovat ihastelleet kätevää laskuvälinettä, ja olenkin neuvonut heistä useita liukuriostoksille lähi-Selveriin. Sieltäkin niitä näet saa, alle kahden euron hintaan. Nyt omia liukureita on alkanut ilmestyä entisten liukurinlainaajienkin kärryjen koreihin, suosituksi on muuttunut. Antaiskohan joku liukurivalmistaja mulle tästä hyvästä omaehtoisesta markkinointityöstä jonkun pienen palkinnon? ;)
Talviurheilusta vielä sen verran, että pikkuneiti sai tuttavaperheeltä sukset! Niitäkin on testailtu, kyllähän niillä jo pystyssä alkaa pysyä, mutta äidin selkä on silti koetuksella pientä "hiistäjää" pystyssä pitäessä. Selvästi neidissä on enemmän ainesta hiihtäjäksi kuin esimerkiksi äidissään... Suurkiitos T:lle ja M:lle suksista, niistä on ollut paljon riemua. Luistimillekin neidillä olisi kova hinku, mutta taidamme odottaa niiden hankinnan kanssa vielä ensi talveen.
Muuten meille ei kuulu sen kummempia. Kylmähän täällä(kin) on, kevät saisi jo tulla! Herrakoirakin on alkanut jo kevätkarvanlähdön, mutta sen ajankohdan se on kyllä katsonut kalenterista eikä lämpömittarista: tänäänkin aamulla oli varmaan -15 kun ulkona käytiin. Vieraita on käynyt jonkin verran, muuten on vietetty varsin rauhaisaa kotieloa. Viikonloppuisin olemme taas testailleet muutamia ravintoloita, joista myöhemmin lisää.
keskiviikko 6. maaliskuuta 2013
Pelottaako?
Suomen-vieraamme kysyi minulta viimeksi viikonlopun iltalenkillä, pelottaako minua liikkua Tallinnassa. Vastaus on varsin simppeli: ei pelota. Maailmassa on näet aika paljon vähemmän pelottavia asioita kuin minä.
Keskivertokriminaali, joka tekee edes jonkinlaisen SWOT-analyysin tulevasta uhristaan, ei ehkä käy ensimmäisenä meikäläisen päälle. Mä olen lähes 190-senttinen nainen, joka liikkuu koiran (ei ihan taskukokoisen) kanssa verkkarit jalassa. Sellaiselta ei irtoa niin paljon rahanarvoista, että kannattaisi lähteä kokeilemaan. Potentiaaliselle puskaraiskaajallekin löytyy varmaan helpompiakin uhreja. Toki en tuudittaudu mihinkään ylimaalliseen turvallisuuden tunteeseen, vaan pidän silmät auki, mutta ihan samalla tavalla pidän silmät auki Suomessakin iltasella liikkuessa. Ja kyllä täällä edelleen rahoistaan ja arvoesineistään eroon pääsee, jos lähtee umpihumalaisena yksin vaeltelemaan kaupungille. Aika paljon on omasta asenteesta ja havainnoinnista kiinni.
Muutenkin Tallinna vaikuttaa aika rauhalliselta ja turvalliseltakin paikalta asua ja liikkua. Epäilyttävän oloiset tyypit pystyy kiertämään, jos sellaisen jossain havaitsee, kunhan pitää silmänsä auki. OK, onhan tuossa lähipuistossa aina päivystävät spurgut, mutta ne eivät vaikuta mitenkään uhkaavilta. Kunhan juovat viinaa tai olutta litran pulloista. Kaupungilla näkee niitäkin kanssakulkijoita, jotka vetävät muutakin kuin pulkkaa, mutta eivät tähän saakka ole tulleet iholle. Joku saattaa joskus tulla pummaamaan rahaa (aina bussilippuun), mutta eivät ole alkanneet rähistä, vaikka en olisi antanutkaan mitään. Toki, en suosittele edelleenkään joissakin naapurustoissa liikkumista yksinään ilta-aikaan, mutta meidän naapurustomme on aika rauhallinen. Ympärillä ei ole baareja, yökerhoja tai edes kovin monta viinakauppaa, joten rähisijöitä ei keräänny nurkkiin.
Eniten iltaisin liikkuessa pelkään irtokoiria, etenkin niitä, joiden omistajaa ei näy mailla halmeilla, eli ihan oikeasti omistajaltaan karanneita. Niitäkään en pelkää itseni vaan koirani takia. Perheessämme ainoa ihmisen aiheuttama vaaratilanne lenkillä tähän asti liittyi sekin irtokoiriin: miehen päälle meinasi käydä eräs itänaapurikieltä puhunut mies, jolla oli irtonaisena joku pieni lamppuharja. Lamppuharja oli tullut rähisemään meidän koirallemme, joka siis oli hihnassa. Herrakoira oli tehnyt tilanteesta oman analyysinsä ja vähän haukannut rähjääjää. Mitään ei käynyt, mitä nyt vasilin itsetunto taisi saada sellaisen kolauksen, että tosiaan yritti käydä mieheni päälle. Tästäkin on jo melkein vuosi aikaa. Muihin käsirysyihin meidän perheessämme ei olla jouduttu.
Paitsi tosiaan noiden irtokoirien kanssa. Melkein pahin mahdollinen tapahtui tällä viikolla, kun herrakoiran päälle kävi irtona juossut saksanpaimenkoira. Koira juoksi kadun toiselta puolelta, en ehtinyt reagoida oikeastaan mitenkään. No, ehdin huutaa kovaan ääneen EI, ihan yhtä paljon irtokoiralle kuin omallenikin, ja kumpikin uskoi eitä yhtä huonosti... Koiran päällehän se kävi. Onneksi vain "tokaisten", eli mitään ei käynyt ilmeisesti kummallekaan. Irtokoira vaikutti nuorelta ja hömelöltä, oli lähinnä hölmistyneen oloinen. Sain potkaistua sitä vähän kauemmas koirastani, jolloin koira juoksi takaisin saman kadun yli, mistä oli tullutkin. Siinä vaiheessa irtokoiralle meinasi käydä huonosti, koska kyseinen katu oli varsin vilkkaasti liikennöity Narva maantee.
Kyllä säikäytti. No, tulipahan otettua selville Tallinnan irtokoirien talteenottopaikan puhelinnumero. Tallensin sen puhelimeeni, jotta saan tarvittaessa soitettua irtolaisista jonnekin. Ilmeisesti myös Mupo eli paikallispoliisi (josta tulee arvokkuudessaan mieleen jotenkin pikkuneidin suosikkiohjelman melkein-liikennepuistokonstaapeli Maltti ja ei-läheskään-niin-melkein-liikennepuistokonstaapeli Valtti) ottaa huostaansa karkulaisia, tai ainakin hakee ne ja vie talteen.
Keskivertokriminaali, joka tekee edes jonkinlaisen SWOT-analyysin tulevasta uhristaan, ei ehkä käy ensimmäisenä meikäläisen päälle. Mä olen lähes 190-senttinen nainen, joka liikkuu koiran (ei ihan taskukokoisen) kanssa verkkarit jalassa. Sellaiselta ei irtoa niin paljon rahanarvoista, että kannattaisi lähteä kokeilemaan. Potentiaaliselle puskaraiskaajallekin löytyy varmaan helpompiakin uhreja. Toki en tuudittaudu mihinkään ylimaalliseen turvallisuuden tunteeseen, vaan pidän silmät auki, mutta ihan samalla tavalla pidän silmät auki Suomessakin iltasella liikkuessa. Ja kyllä täällä edelleen rahoistaan ja arvoesineistään eroon pääsee, jos lähtee umpihumalaisena yksin vaeltelemaan kaupungille. Aika paljon on omasta asenteesta ja havainnoinnista kiinni.
Muutenkin Tallinna vaikuttaa aika rauhalliselta ja turvalliseltakin paikalta asua ja liikkua. Epäilyttävän oloiset tyypit pystyy kiertämään, jos sellaisen jossain havaitsee, kunhan pitää silmänsä auki. OK, onhan tuossa lähipuistossa aina päivystävät spurgut, mutta ne eivät vaikuta mitenkään uhkaavilta. Kunhan juovat viinaa tai olutta litran pulloista. Kaupungilla näkee niitäkin kanssakulkijoita, jotka vetävät muutakin kuin pulkkaa, mutta eivät tähän saakka ole tulleet iholle. Joku saattaa joskus tulla pummaamaan rahaa (aina bussilippuun), mutta eivät ole alkanneet rähistä, vaikka en olisi antanutkaan mitään. Toki, en suosittele edelleenkään joissakin naapurustoissa liikkumista yksinään ilta-aikaan, mutta meidän naapurustomme on aika rauhallinen. Ympärillä ei ole baareja, yökerhoja tai edes kovin monta viinakauppaa, joten rähisijöitä ei keräänny nurkkiin.
Eniten iltaisin liikkuessa pelkään irtokoiria, etenkin niitä, joiden omistajaa ei näy mailla halmeilla, eli ihan oikeasti omistajaltaan karanneita. Niitäkään en pelkää itseni vaan koirani takia. Perheessämme ainoa ihmisen aiheuttama vaaratilanne lenkillä tähän asti liittyi sekin irtokoiriin: miehen päälle meinasi käydä eräs itänaapurikieltä puhunut mies, jolla oli irtonaisena joku pieni lamppuharja. Lamppuharja oli tullut rähisemään meidän koirallemme, joka siis oli hihnassa. Herrakoira oli tehnyt tilanteesta oman analyysinsä ja vähän haukannut rähjääjää. Mitään ei käynyt, mitä nyt vasilin itsetunto taisi saada sellaisen kolauksen, että tosiaan yritti käydä mieheni päälle. Tästäkin on jo melkein vuosi aikaa. Muihin käsirysyihin meidän perheessämme ei olla jouduttu.
Paitsi tosiaan noiden irtokoirien kanssa. Melkein pahin mahdollinen tapahtui tällä viikolla, kun herrakoiran päälle kävi irtona juossut saksanpaimenkoira. Koira juoksi kadun toiselta puolelta, en ehtinyt reagoida oikeastaan mitenkään. No, ehdin huutaa kovaan ääneen EI, ihan yhtä paljon irtokoiralle kuin omallenikin, ja kumpikin uskoi eitä yhtä huonosti... Koiran päällehän se kävi. Onneksi vain "tokaisten", eli mitään ei käynyt ilmeisesti kummallekaan. Irtokoira vaikutti nuorelta ja hömelöltä, oli lähinnä hölmistyneen oloinen. Sain potkaistua sitä vähän kauemmas koirastani, jolloin koira juoksi takaisin saman kadun yli, mistä oli tullutkin. Siinä vaiheessa irtokoiralle meinasi käydä huonosti, koska kyseinen katu oli varsin vilkkaasti liikennöity Narva maantee.
Kyllä säikäytti. No, tulipahan otettua selville Tallinnan irtokoirien talteenottopaikan puhelinnumero. Tallensin sen puhelimeeni, jotta saan tarvittaessa soitettua irtolaisista jonnekin. Ilmeisesti myös Mupo eli paikallispoliisi (josta tulee arvokkuudessaan mieleen jotenkin pikkuneidin suosikkiohjelman melkein-liikennepuistokonstaapeli Maltti ja ei-läheskään-niin-melkein-liikennepuistokonstaapeli Valtti) ottaa huostaansa karkulaisia, tai ainakin hakee ne ja vie talteen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)