Viikonlopuksi ei ollut mitään tekemistä, joten aloimme viime viikolla selailla netistä vaihtoehtoja viikonlopun viettoon. Jatkoimme teemalla Viro tutuksi, suuntasimme Kaakkois-Viroon järviseudulle.
Matkalla poikkesimme pikaisesti Tartossa kahvittelemassa Werneri Kohvikissa. Perinteinen kahvila, josta sai jos jonkinlaista kaakkua, jotka jälleen vitriinissä huutelivat nimeäni. Tarton intellektuellien entinen ja nykyinen kantapaikka, kuulemma, lauantaina oli joka tapauksessa aivan tupaten täynnä. Jälleen yksi Viron 50 parhaasta ruokapaikasta, testaamisen arvoinen ehdottomasti Tartossa. Tartto on muutenkin kaunis kaupunki, sinne pitää mennä joskus ajan kanssa, kuten olen ennemminkin tainnut mainita. (Jos muuten jotain harmittelen tässä elämässä, niin sitä, etten vuonna 2000 ylioppilaskirjoitusten jälkeen tajunnut lähteä vaikkapa Tarttoon opiskelemaan. Suomalaisella opintotuella siellä olisi elellyt herroiksi, ja saanut koulusivistystä yhdessä Pohjois-Euroopan vanhimmista yliopistoista. Hitto kun sitä oli rajoittunut. Mies tosin veisteli, että nyt minulla olisi joku urmas ukkona, mutten usko. Ei pahalla, urmakset.)
Kun kerran tulee mahdollisuus yöpyä viinatehtaassa, sinne oli päästävä! Varasimme huoneen Mooste viinavabriku külalistemajasta, Moosten kylästä Põlvamaalta. Jokseenkin keskeltä ei mitään siis. Hotelli, tai matkustajakoti, on remontoitu entiseen kartanon viinatehtaaseen, mistä muistuttivat mm. järkyttävän kokoinen snapsilaseista koottu kattokruunu ja osa viinanvalmistuskoneista, jotka oli säästetty sisustuselementteinä.
Kyllä muuten kannatti. Moostessa meitä odotti varsinainen linna, jonka ainoat asukkaat olimme. Ystävällinen rouva neuvoi meille systeemit, ja lähti, puhelimella hänet olisi toki saanut kiinni. Illalla paikalla ei siis ollut edes henkilökuntaa, vaan hengailimme linnassamme oman perheen kesken. Saunoimme valtavan upealla kylpylämäisellä saunaosastolla, ja pikkuneidin mielestä hauskinta oli se, että koko perhe mahtui yhtä aikaa kylpyammeeseen... Herrakoira meinasi seota, kun pääsi juoksemaan isossa aulassa vapaana.
Ennen iltakylpyjä piti kuitenkin syödäkin jotain. Hotellissamme ei siis ollut ravintolaa, mutta lähdimme käymään lähi"kaupungissa" Räpinassa. Räpina olisi varmasti kesällä kiva matkakohde, siellä sijaitsee mm. Sillapään kartano ja puisto, jota mainostetaan upeaksi. Pitää ehkä tsekata joskus, kun ei ole lunta ja eteensäkin näkee. Aika hiljainen kylä näin talvisaikaan se kuitenkin oli. Paikkakunnan paras ja ainoa ruokapaikkahan siellä oli valittava, Hotel Räpina ja sen Kiudoski-ravintola. Oli muuten mahdottoman positiivinen yllätys. Ensivaikutelma ei ollut vakuuttava. Olimme lauantai-iltana paikan ainoat asiakkaat, ja hämärässä, vaatimattomasti sisustetussa ravintolassa haisi aavistuksen viemärille. Tilasimme kuitenkin ruuat, ja kiittelimme mielessämme ravintolaa kivasta leikkipaikasta. Alkuruuat olivat hyviä, mies tilasi lohta ja minä kanakeittoa, pääruuaksi mies otti lampaanpotkaa ja minä kuhaa. Se kuha oli muuten loistavaa, aivan tuoretta, ja (kuten myöhemmin kävi ilmi) lähijärvestä kalastettua. Sen kanssa tarjottiin sahramirisottoa, joka oli lyhyesti sanoen just eikä melkein. Miehen lammas oli myös passelia, senkin kanssa oli risottoa, joka oli taivaallisen hyvää. Olen elämässäni syönyt paljon huonompia aterioita paljon isommalla rahalla. Niin, ja palvelu pelasi.Voin suositella kaikille!
Olimme päivän ja illan seikkailuista niin poikki, että simahdimme koko perhe varsin ajoissa. Mies ehti toki käydä vielä Moosten raitin iltaelämää ihmettelemässä herrakoiran kanssa, varsin rauhallista oli kuulemma. Bile-eläimille ei tosiaan Moostea voi suositella, mutta jos haluat aamusella herätä linnassa linnunlauluun, mene Moosteen. Aamulla oli näet aika mukava herätä hyvin levänneenä ja lähteä aamukävelylle kartanon puistoon. Jossain räksytti koira, jossain talitintti viritteli soittimiaan kevättä varten variksen kompatessa, mutta muuten ei kuulunut kuin lumen narskunta pakkasessa. Maalla on ajoittain mukavaa. Aamupalalle suuntasimme myös varsin matalin odotuksin, jotka paikan sympaattinen henkilökunta, eli se sama rouva kuin illallakin, ylitti reippaasti. Oli paistettuja munia, pekonia, leivät, leikkeleet, puuroa, muroja jne. Kaiken kruunasi vastapaistetut letut jäätelön ja hillon kanssa. Aika loistavaa, sanoisin. Koko perheen yöpyminen kaikkine saunoineen ja aamiaisineen maksoi muuten 68 euroa. Voisin sanoa, että hinnan ja laadun suhde oli erinomainen.
Aamiaisen jälkeen käväisimme vähän ulkona koko porukka tutustumassa kartanon alueeseen. Itse kartano oli rakennettu 1900-luvun ensimmäisellä kymmenyksellä, siellä ei ilmeisesti ollut majoitus- tai muutakaan toimintaa, liekö ollut yksityiskoti edelleen. Ulkorakennuksissa sen sijaan oli jos jonkinlaista toimintaa, mm. taiteilijoiden työpajoja, toinenkin majoitusliike (auki vain kesäisin), autokorjaamo ja jonkinlainen kansanmusiikkikeskus. Niin ja valokuvaturismikeskus, siinä samassa viinatehtaassa. Muutoin Mooste vaikutti aika tavalliselta virolaiselta pikkukylältä: entisen kolhoosin rakennukset mätänevät vajaakäytöllä, aatteenaikaiset kerrostalot "kaunistavat" maisemaa (tosin niiden asukkailla on järvimaisema, mikä on aika kivaa), yksi pieni kauppa, kahvila ja kunnan info- ja hallintotalo. Siinä se. Silti: menkää Moosteen!
Lähdimme puolen päivän maissa ajelemaan Viron koillisnurkkaan Mikitamäkeen ja Värskaan. Kävimme setukaisten mailla. Setukaiset eli setot ovat tätä nykyä aika tunnettu heimo, Peipsijärven rannoilla asustelevia vanhauskovaisia, jotka tunnetaan mm. lauluistaan, kansallispuvuistaan ja erikoisista tavoistaan. Ylipäätään setukaisia ei tunnu maailman muuttuminen ihan hirveästi liikuttavan, mutteivät ne mitään amisheja ole, löytyy nettisivut ja kaikkea. (Sivuhuomautuksena: Muun muassa setukaisista kirjoitti aika mainiosti Marjo Näkki kirjassaan Hepoa Tallinnaan, jota voin suositella Virosta kiinnostuneille.) Käväisimme Mehikoorman kylän rannassa toteamassa, että siinähän se on, vastarannalla, Venäjä. Kävin muuten lähempänä itänaapuria kuin koskaan aiemmin. Ihan itse näin, että siellä se oikeasti on, ihkaelävänä. (olkoot, mun puolestani.)
Koillisnurkasta jatkoimme Baltian Alpeille, Suur Munamäelle ja Otepäälle. Suur Munamägihän on koko Baltian korkein kohta, ja kyllä sillä nurkalla maata oli korkeuseroja huomattavasti kotoisemmin kuin Pohjois-Virossa. Oikeastaan siellä ei edes näyttänyt Virolta, tai ensimmäisenä en olisi uskonut olevani Virossa, vaan ehkä jossain Keski-Suomen vaaramaisemissa. Valitettavasti emme voineet kiivetä Suur Munamäen näkötorniin, sillä nuorin matkaajamme oli sikeässä unessa, emmekä halunneet ottaa riskiä ja herättää häntä. Maisemat olivat kyllä huikean kauniita, osuimme paikalle aurinkoisena pakkaspäivänä. No, toisen kerran sitten. Valitettavasti myös Suur Muna Kohvik oli suljettu, joten jatkoimme parin kuvanoton jälkeen kohti Otepäätä.
Otepäällä on mm. laskettelukeskus ja muuta talviaktiviteettia, melkeinpä Viron Levi. Muutoin se vaikutti rauhalliselta pikkukaupungilta. Kulttuurinnälkäisille Otepäässä on mm. Viron lipun museo. Tässä vaiheessa päivää meillä oli kuitenkin ihan oikea nälkä, joten piti löytää ravintola. Tien varresta bongasimme Villa Müllerbeckin, joka näytti vähän eteläsaksalaiselta majatalolta. Menimme. Ei olisi pitänyt.
Niin feikkiä ja päälleliimattua meininkiä en ole Virossa vielä tavannutkaan. Paikassa oli yritetty tosissaan kopioida Alpeilta ns. parempien majoitusliikkeiden tyyliä, mutta kiillotetut kivilattiat ja kullanhohtoiset tapetit eivät poista sitä tosiseikkaa, että palvelu oli yrmyä ja ruoka sanalla sanoen mautonta. Annan tämän arvosanan ainoastaan silloin, kun tiedän itse tekeväni samoista aineksista parempaa. Söin katkarapu-kalakeittoa, jonka kaikki ainekset olivat suoraan pakastimesta (herne-maissi-porkkanaa, pakastekatkiksia ja -lohta mikroskooppisen vähän) ja leikettä, joka oli, no, leike. Leivitettynä nyt menee vaikka tiskirätti. Leikkeen kanssa tarjoiltiin sienikastiketta, joka oli valmistettu purkkiherkkusienistä eikä maistunut miltään. Mies söi kalaa, joka oli ihan kohtuullista, muttei läheskään yhtä hyvää kuin edellisiltana Räpinan paljon vaatimattomammissa puitteissa. Alkuruuaksi mies otti seljankan, joka oli ihan ok. Vink: jos täällä yhtään epäilee, onko ruoka hyvää, kannattaa ottaa seljanka. Se on melkein aina hyvää. Ainakin sen kanssa tulee yleensä kunnon kauhallinen hapukoorta, eikä mikään ole hapukooren kanssa pahaa.
Viron maaseutua tuli siis nähtyä aika urakalla, tosin suurin osa auton ikkunoiden läpi. Niin Suomessa kuin Virossakin ollaan huolissaan maaseudun autioitumisesta, ei Virossa vielä hätää ole. Ihan viimeisiä koillisnurkan perukoita lukuun ottamatta maa on asuttu varsin tasaisesti. Korpitaipaleita on paljon vähemmän, peltoa enemmän. Kyliä sentään on, ja taloissa keskellä-ei-mitään palavat valot. Monin paikoin Suomessa on paljon hiljaisempaa, ajatellaanpa vaikka väliä Seinäjoelta Jyväskylään itä-länsi-suunnassa. Eipä montaa taajamaa. Jostain Itä-Lapista nyt puhumattakaan. Toki täälläkin maaseutu on autioitunut, tai sitten asukkaat käyvät muualla töissä, mutta ainakin minusta tuntuu siltä, että virolaisilla on kova into pitää maansa asuttuna. Kotiseuturakkaus ja -ylpeys näkyvät, yritystä piisaa. Kyllä se siitä, pahin rakennemuutos lienee jo ohi.
Päätimme rykäistä loppumatkan Otepäästä, noin 2,5 tuntia, yhteen putkeen autolla, ja olimme kotona Tallinnassa siinä seitsemän pintaan illalla. Pikkuneiti jaksoi istua kiitettävän hyvin, varsin vähillä kitinöillä, ja nukahtikin vielä matkan päätteeksi. Hyvä reissu, kaikin puolin. Kuvia seuraa, kun jaksan ja viitsin.
maanantai 28. tammikuuta 2013
keskiviikko 23. tammikuuta 2013
Kansa dokasi, äidit kertovat
Sosiaalisessa mediassa leviää blogikirjoitus, jossa ihan tavallinen äiti kummastelee ja kauhistelee pienten lasten vanhempien dokaamista Tallinnan-laivalla, lastensa kanssa. Äidit ja isät voivottelevat, alkoholistien lapset kertovat kauhutarinoita lapsuudestaan ja jotkut vähättelevät koko asiaa, ehkä tuntien piston sydämessään. Pakko kommentoida aihetta, koska olen itsekin ko. väliä jokusen kerran reissannut.
Tallinnan-laivalla en kertaakaan ole nähnyt lapsia humalaisten vanhempiensa kanssa. En kertaakaan. En tosin ole kertaakaan tuota väliä seilannutkaan ns. risteilyvuorolla eli Baltic Princessillä tai muulla yöpymislaivalla, vaan aina noilla nopeilla lautoilla (no, kerran käväisin risteilyllä ammattiyhdistyksen porukan kanssa, mutta silloin laiva oli lastattu vain ammattiliiton jäsenillä. Ei lapsia.). Tosin, kuten olen aiemminkin maininnut, riesanamme ovat jatkuvasti ne pienokaiset, joiden vanhempia ei näy mailla halmeilla, ja jotka terrorisoivat pienempiään leikkipaikalla. Ehkä nämä ovat juuri niitä, joiden vanhemmat notkuvat baarissa, mene ja tiedä. Buffetissakin aikuiset ovat kuitenkin ottaneet korkeintaan kohtuudella, lasten kanssa ei yleensä mitään. Tosin tuntuu siltä, että nopeilla lautoilla matkustavilla on usein auto mukana. Ottaminen jää yhteen kaljaan, tai ei oteta ollenkaan. Aika tyhjiltä ovat baarit näyttäneet kun niiden läpi on juossut pikkuneitiä pyydystäen, yökerhon tapaisessa nukkuu lähinnä rekkakuskeja tai notkuu ihmisiä läppäreineen aikaa tappamassa. Myyntihitti näyttäisi olevan ennemminkin kahvi kuin alkoholi. Mutta näiden matkojen funktio ei olekaan yleensä risteily vaan siirtymä kaupungista H kaupunkiin T tai päinvastoin. Rehellisyyden nimissä, on siellä laivalla humalaisiakin näkynyt, mutta enimmäkseen vaikuttavat nuorilta kaveriporukoilta tai virolaislta raksamiesryhmiltä, jotka palailevat kotimaahan. Niillä ei lapsia mukana ole.
Risteilymatkailun hauskuutta en ole oikein koskaan ymmärtänyt. OK, aikuisella porukalla se vastaa suunnilleen samaa kuin baarireissu. Saattaa monin paikoin tulla jopa halvemmaksi ottaa hytti ja lähteä kaveriporukalla 24 h-reissuun kuin ottaa taksi eestaas kapakkaan. Mutta lasten kanssa? Ei helkkari, never.
Äitilandia-blogin kirjoittaja ihmettelee etenkin sitä, että lapset saavat olla yömyöhään laivan yökerhossa vanhempiensa kanssa. Kauhistelen minäkin, ei lasten paikka ole tosiaan yökerhossa. Minulla on itselläni kuulon alenema, joka johtuu ainakin osin monivuotisesta ravintolatyöstä, tiedän siis tosiaan ettei baarissa notkuminen ole terveellistä.
Kauan sitten asuessani sillä kivellä Suomen ja Ruotsin välillä näin kyllä jos jonkinlaista viheltäjää laivalla. Suomen ja Ruotsin välillä kun on aikaa juoda enemmän. Ikävin tapaus oli kun olin itse tulossa Maarianhaminasta Helsinkiin ja poikkeuksellisesti otin hyttipaikan yöksi (yleensä minimoin matka-aikaa sekä matkan hintaa ja otin lautan Turkuun). Olin käväissyt iltaolusella ja menossa nukkumaan ennen puoltayötä, hyttikäytävässä tuli vastaan itkuinen poika, noin ekaluokkalaisen ikäinen ehkä. Hän oli ollut nukkumassa hytissä ja herännyt siihen, ettei äitiä tai isää näkynyt missään. Otin pojan mukaan, menimme laivan infoon (kanssamme oli myös ruotsinkielinen vanhempi mies, joka oli ilmeisesti herännyt pojan itkuun viereisessä hytissä) ja vanhempia kuulutettiin. Ei kuulunut. Henkilökunnan jäsen tuli kuitenkin piakkoin paikalle pojan isän kanssa, hänet oli haettu yökerhon puolelta, oli ollut "vähän" iltaolusella hänkin. Lähti pojan kanssa hyttiin päin, enpä tiedä miten tuo päättyi. Mutta anyway, siinä laivayhtiö siis kantoi vastuunsa: alaikäiset oli poistettu ravintolasta aiemmin illalla. Oli vain vanhempien idiotismia jättää lapsensa yksin hyttiin ja lähteä dokaamaan. Kusipäisyydelle ei laivayhtiö voi mitään.
Kysyisinkin nyt, onko tuo sitten yhtään parempi vaihtoehto? Joillekin viinanhimo tuntuu olevan kasvatusvastuuta suurempi asia. Joillekin mikä tahansa syy on hyvä syy dokaamiseen, yhdistelmä halpa (?) viina ja loma, tai ainakin viikonloppu, on ihan varma syy ottaa muutama, muutama ja vielä muutama. Laivalla a.k.a. kelluvassa baarissa tuo tulee surullisesti esiin kaikkien nähtäville (eikä Tallinnassa maissakaan ihan kaikki rattaiden tuuppaajat ihan selviä ole.)
Muttei se laivayhtiön vika ole, että ne kersat ovat yökerhossa. Tässä suhteessa ajattelen ehkä niin kuin virolainen: kukin vastaa omista tekemisistään, ei aikuisia ihmisiä pitäisi joutua holhoamaan. Suomalaisittain pitäisi ajatella, että lastensuojelu oikeuttaa ja velvoittaa rajoituksiin ja sääntöihin. Oikeuttaakin. Mutta tässä tapauksessa on 100% vanhempien vika, että lapset ovat baarissa. Lapsia pitäisi suojella siis vanhemmiltaan, ja se jos joku ei ole sellaisen firman homma, jonka liiketoimintaa on kelluttaa paatteja pienessä lätäkössä kahden pienen maan välillä. Dokaisivatko samat vanhemmat muuallakin kuin laivalla? Kuka silloin huolehtisi lapsista? Ilmainen vinkki lastensuojelutyöntekijöille: jos tosiaan on niin yleistä, että lapset hengaavat baarissa laivalla humalaisten vanhempiensa kanssa, menkääpä sinne. Kysykää miten menee. Laivan henkilökunta ei ole koulutettu tunnistamaan, missä menee lastensuojelukeissin raja.
Sekä Suomessa että Virossa alkoholin anniskelun ikäraja on 18 vuotta. Entisenä ravintolatyöntekijänä kummastelen etenkin sitä, miten laivan henkilökunta valvoo sitä, ettei alaikäiselle anniskella, jos kaikenikäiset ovat tervetulleita juottolaan. Anyway, vanhempiensa vastuulla ja mukana ne lapsoset siellä ovat.
Miten tällainen sitten ratkaistaisiin? Niin kauan kuin Suomessa (ja Virossakin, muuten) pitää joka vuosi julkisesti pyydellä antamaan lapselle raitis joulu, ratkaisun löytäminen voi olla vaikeaa. Joku "raittiita tuulia lapsille risteilyllä" -kamppis olisi tietty laivayhtiöiltä hyvä veto. Jos lasten tuonti yökerhoon kielletään, vanhemmat jättävät jälkikasvunsa vahtimatta joko hyttiin tai esim. juuri niille leikkipaikoille, kun viinanhimo iskee. Tai dokaavat lastensa kanssa hytissä, mikä ei luultavasti juuri poikkea monen lapsen tavallisesta viikonlopusta muuten kuin että hytissä on ahtaampaa kuin kotona.
Yhteenvetona: mielestäni tässä syyllistetään nyt laivayhtiötä jostain sellaisesta, jolle meistä jokaisen pitäisi tehdä jotain. Paheksutaan laivayhtiön toimintaa kun pitäisi paheksua sitä, että kännääminen on edelleen kulttuurillisesti "pakollista" kaikkina mahdollisina hetkinä, joita ei tarvitse viettää sorvin ääressä. Laivalla kännäävät vanhemmat vain tuovat ilmiön ikävästi päivänvaloon, meidän "kunnon ihmisten" silmiin. Mitä jos ensi kerralla jokainen asiaa paheksuva kävisi kertomassa näille äideille ja isille, että heidän mielestään homma ei nyt mene niin kuin kuuluu?
Minä myös.
Tallinnan-laivalla en kertaakaan ole nähnyt lapsia humalaisten vanhempiensa kanssa. En kertaakaan. En tosin ole kertaakaan tuota väliä seilannutkaan ns. risteilyvuorolla eli Baltic Princessillä tai muulla yöpymislaivalla, vaan aina noilla nopeilla lautoilla (no, kerran käväisin risteilyllä ammattiyhdistyksen porukan kanssa, mutta silloin laiva oli lastattu vain ammattiliiton jäsenillä. Ei lapsia.). Tosin, kuten olen aiemminkin maininnut, riesanamme ovat jatkuvasti ne pienokaiset, joiden vanhempia ei näy mailla halmeilla, ja jotka terrorisoivat pienempiään leikkipaikalla. Ehkä nämä ovat juuri niitä, joiden vanhemmat notkuvat baarissa, mene ja tiedä. Buffetissakin aikuiset ovat kuitenkin ottaneet korkeintaan kohtuudella, lasten kanssa ei yleensä mitään. Tosin tuntuu siltä, että nopeilla lautoilla matkustavilla on usein auto mukana. Ottaminen jää yhteen kaljaan, tai ei oteta ollenkaan. Aika tyhjiltä ovat baarit näyttäneet kun niiden läpi on juossut pikkuneitiä pyydystäen, yökerhon tapaisessa nukkuu lähinnä rekkakuskeja tai notkuu ihmisiä läppäreineen aikaa tappamassa. Myyntihitti näyttäisi olevan ennemminkin kahvi kuin alkoholi. Mutta näiden matkojen funktio ei olekaan yleensä risteily vaan siirtymä kaupungista H kaupunkiin T tai päinvastoin. Rehellisyyden nimissä, on siellä laivalla humalaisiakin näkynyt, mutta enimmäkseen vaikuttavat nuorilta kaveriporukoilta tai virolaislta raksamiesryhmiltä, jotka palailevat kotimaahan. Niillä ei lapsia mukana ole.
Risteilymatkailun hauskuutta en ole oikein koskaan ymmärtänyt. OK, aikuisella porukalla se vastaa suunnilleen samaa kuin baarireissu. Saattaa monin paikoin tulla jopa halvemmaksi ottaa hytti ja lähteä kaveriporukalla 24 h-reissuun kuin ottaa taksi eestaas kapakkaan. Mutta lasten kanssa? Ei helkkari, never.
Äitilandia-blogin kirjoittaja ihmettelee etenkin sitä, että lapset saavat olla yömyöhään laivan yökerhossa vanhempiensa kanssa. Kauhistelen minäkin, ei lasten paikka ole tosiaan yökerhossa. Minulla on itselläni kuulon alenema, joka johtuu ainakin osin monivuotisesta ravintolatyöstä, tiedän siis tosiaan ettei baarissa notkuminen ole terveellistä.
Kauan sitten asuessani sillä kivellä Suomen ja Ruotsin välillä näin kyllä jos jonkinlaista viheltäjää laivalla. Suomen ja Ruotsin välillä kun on aikaa juoda enemmän. Ikävin tapaus oli kun olin itse tulossa Maarianhaminasta Helsinkiin ja poikkeuksellisesti otin hyttipaikan yöksi (yleensä minimoin matka-aikaa sekä matkan hintaa ja otin lautan Turkuun). Olin käväissyt iltaolusella ja menossa nukkumaan ennen puoltayötä, hyttikäytävässä tuli vastaan itkuinen poika, noin ekaluokkalaisen ikäinen ehkä. Hän oli ollut nukkumassa hytissä ja herännyt siihen, ettei äitiä tai isää näkynyt missään. Otin pojan mukaan, menimme laivan infoon (kanssamme oli myös ruotsinkielinen vanhempi mies, joka oli ilmeisesti herännyt pojan itkuun viereisessä hytissä) ja vanhempia kuulutettiin. Ei kuulunut. Henkilökunnan jäsen tuli kuitenkin piakkoin paikalle pojan isän kanssa, hänet oli haettu yökerhon puolelta, oli ollut "vähän" iltaolusella hänkin. Lähti pojan kanssa hyttiin päin, enpä tiedä miten tuo päättyi. Mutta anyway, siinä laivayhtiö siis kantoi vastuunsa: alaikäiset oli poistettu ravintolasta aiemmin illalla. Oli vain vanhempien idiotismia jättää lapsensa yksin hyttiin ja lähteä dokaamaan. Kusipäisyydelle ei laivayhtiö voi mitään.
Kysyisinkin nyt, onko tuo sitten yhtään parempi vaihtoehto? Joillekin viinanhimo tuntuu olevan kasvatusvastuuta suurempi asia. Joillekin mikä tahansa syy on hyvä syy dokaamiseen, yhdistelmä halpa (?) viina ja loma, tai ainakin viikonloppu, on ihan varma syy ottaa muutama, muutama ja vielä muutama. Laivalla a.k.a. kelluvassa baarissa tuo tulee surullisesti esiin kaikkien nähtäville (eikä Tallinnassa maissakaan ihan kaikki rattaiden tuuppaajat ihan selviä ole.)
Muttei se laivayhtiön vika ole, että ne kersat ovat yökerhossa. Tässä suhteessa ajattelen ehkä niin kuin virolainen: kukin vastaa omista tekemisistään, ei aikuisia ihmisiä pitäisi joutua holhoamaan. Suomalaisittain pitäisi ajatella, että lastensuojelu oikeuttaa ja velvoittaa rajoituksiin ja sääntöihin. Oikeuttaakin. Mutta tässä tapauksessa on 100% vanhempien vika, että lapset ovat baarissa. Lapsia pitäisi suojella siis vanhemmiltaan, ja se jos joku ei ole sellaisen firman homma, jonka liiketoimintaa on kelluttaa paatteja pienessä lätäkössä kahden pienen maan välillä. Dokaisivatko samat vanhemmat muuallakin kuin laivalla? Kuka silloin huolehtisi lapsista? Ilmainen vinkki lastensuojelutyöntekijöille: jos tosiaan on niin yleistä, että lapset hengaavat baarissa laivalla humalaisten vanhempiensa kanssa, menkääpä sinne. Kysykää miten menee. Laivan henkilökunta ei ole koulutettu tunnistamaan, missä menee lastensuojelukeissin raja.
Sekä Suomessa että Virossa alkoholin anniskelun ikäraja on 18 vuotta. Entisenä ravintolatyöntekijänä kummastelen etenkin sitä, miten laivan henkilökunta valvoo sitä, ettei alaikäiselle anniskella, jos kaikenikäiset ovat tervetulleita juottolaan. Anyway, vanhempiensa vastuulla ja mukana ne lapsoset siellä ovat.
Miten tällainen sitten ratkaistaisiin? Niin kauan kuin Suomessa (ja Virossakin, muuten) pitää joka vuosi julkisesti pyydellä antamaan lapselle raitis joulu, ratkaisun löytäminen voi olla vaikeaa. Joku "raittiita tuulia lapsille risteilyllä" -kamppis olisi tietty laivayhtiöiltä hyvä veto. Jos lasten tuonti yökerhoon kielletään, vanhemmat jättävät jälkikasvunsa vahtimatta joko hyttiin tai esim. juuri niille leikkipaikoille, kun viinanhimo iskee. Tai dokaavat lastensa kanssa hytissä, mikä ei luultavasti juuri poikkea monen lapsen tavallisesta viikonlopusta muuten kuin että hytissä on ahtaampaa kuin kotona.
Yhteenvetona: mielestäni tässä syyllistetään nyt laivayhtiötä jostain sellaisesta, jolle meistä jokaisen pitäisi tehdä jotain. Paheksutaan laivayhtiön toimintaa kun pitäisi paheksua sitä, että kännääminen on edelleen kulttuurillisesti "pakollista" kaikkina mahdollisina hetkinä, joita ei tarvitse viettää sorvin ääressä. Laivalla kännäävät vanhemmat vain tuovat ilmiön ikävästi päivänvaloon, meidän "kunnon ihmisten" silmiin. Mitä jos ensi kerralla jokainen asiaa paheksuva kävisi kertomassa näille äideille ja isille, että heidän mielestään homma ei nyt mene niin kuin kuuluu?
Minä myös.
perjantai 18. tammikuuta 2013
Maksuton joukkoliikenne on täällä
Kirjoitin tästä jo Aamulehteenkin, mutta pitää kai tästä vielä ihan erikseen blogiinkin satuilla: Tallinna liittyi 1.1.2013 niiden harvalukuisten eurooppalaiskaupunkien joukkoon, jotka ovat tehneet julkisesta liikenteestään maksutonta asukkailleen. Suomessakin olen asunut tällaisessa kaupungissa, uskokaa tai älkää: myös Maarianhaminan metropolialueella on maksuton joukkoliikenne! Tosin Tallinnan ja Maarianhaminan ero on se, että Tallinnassa julkisilla voi oikeasti matkustaa, Maarianhaminassa bussin bongaaminen on paljon vaikeampaa (ja lisäksi kaupunki on niin pieni, ettei siellä oikeastaan bussia edes tarvitse. Fillari on kätevämpi ja nopeampi suurimman osan aikaa vuodesta. Eikä sille tuuliselle kivelle talvella kukaan edes halua).
Maksuttomuudessa on muutama mutta. Ensinnäkään se ei koske muualta tulevia. Ei suomalaisturisteja eikä edes muualta Virosta tulevia. Jos siis sattuisimme asumaan vaikkapa Tallinnan naapurikunnassa Viimsissä tai miehen työpaikan naapurissa Raen kunnassa, emme saisi matkustella ilmaiseksi.
Tähänkin on olemassa ainakin yksi poikkeus: jos mukana on alle 3-vuotias lapsi, saa sekä lapsi että hänen huoltajansa matkustaa ilmaiseksi edelleen, oli sitten kirjoilla Tallinnassa, Valgassa tai Rääkkylässä. Samoin alle kouluikäisten lasten matkat ovat aina ilmaisia kotipaikasta riippumatta. Aiemmin myös kaikki yli 65-vuotiaat saivat matkustaa ilmaiseksi, enää ei.
Turistin pitää siis ostaa itselleen matkalippu. Teoriassa se onnistuisi siten, että kävelisi vaikkapa lähimpään R-kioskiin ja ostaisi itselleen vihreän matkakortin, joka maksaa 2€, ja lataisi siihen haluamansa määrän matkoja. Tuo sama kortti käy kaikissa Tallinnan ratikoissa, busseissa ja rollikoissa. Käytännössä tämä ei mene ihan niin. Korttien suuri kysyntä on nimittäin yllättänyt kaupungin, niitä ei ole saatavilla yhtään mistään. Lähi-Selveristä kyselin korttia heti uudenvuoden jälkeen, eipä ollut (viroksi muuten asia "on otsas" jos se on loppu), lupailivat lisää kortteja seuraavalla viikolla. Ilmeisesti niitä saa kuitenkin vasta helmikuun puolella seuraavan kerran...
Ilmeisesti korttien kanssa on ollut muitakin ongelmia. Jos meikätallinnalainen näet kadottaa korttinsa, voi joku toinen käyttää sitä ihan surutta, ja kortti sisältää myös minun henkilötietoni. Järjestelmä tarkistaa kuukausittain, onko kyseisen kortin omistaja enää tallinnan asukas. Jos ei ole, ilmainen matkustelu päättyy siihen. Korttia voi käyttää myös rekisteröimättömänä, kuten turistin kannattaakin tehdä, mutta silloin ei saa tallinnalaisen ilmaista matkustusoikeuttakaan sitten. Jonkinlainen tietoturvariski nuo sirulliset kortit siis ilmeisimmin ovat, vaikkei asiaa yleensä tulekaan sen kummemmin ajatelleeksi.
Jos siis aikoo matkustaa rehellisesti, pitää ostaa lippu kuskilta. Joistain kioskeista saa edelleen vanhanmallisia paperilippujakin, mutta niitäkään ei kaikkialta enää. Kuskille maksaminen onkin sitten oma taiteenlajinsa... Kuski myy lippuja vain pysäkillä. Vaikka seisoisit hänen takanaan ja koputtaisit lasiin (ne istuvat kaikki suljetuissa kopeissa täällä), ei ole ollenkaan sanottua, etteikö kuski painaisi kaasua, jos aikataulun mukaan on aika lähteä. Kuskille maksaessa tulee maksaa tasarahalla, 1,60 € per matkaaja. Se on sitten tosiaan tasaraha. Ne eivät mitään vaihtorahoja jakele, eivätkä huoli ylimääräistäkään, vaikka tarjoaisi. Sitäkin joskus yritin, kun oli taskussa vain 1,70 kolikoina. Tai sitten kyseinen tatjaana ei vain osannut niin paljon viroa, että olisi ymmärtänyt mitä tarkoitin. Aika suuri osa julkisen liikenteen kuskeista vaikuttaisi nimittäin olevan venäjänkielisiä naisia. (Taksikuskit puolestaan ovat lähes kaikki miehiä. Mistähän tämäkin johtuu.) Kuskin myymällä lipulla ei ymmärtääkseni ole myöskään vaihto-oikeutta, eli se käy vain sillä matkalla, jolla se on ostettu. Aika syvältä.
Kuten tunnettua, ilmaisia lounaita ei ole olemassakaan, eikä myöskään ilmaista joukkoliikennettä. Rahan on tultava muualta, vaikkakaan Tallinnan joukkoliikenne ei kattanut kulujaan maksullisenakaan lipputuloilla, ei varmaan minkään kaupungin joukkoliikenne. Veronmaksajien kukkarostahan tämä huvi tietenkin maksetaan, mutta mielestäni on kyllä huonompiakin rahareikiä yhteisille varoille. Rahaa kerätään nyt entistä innokkaammin mm. pysäköintimaksuista, jotka ovatkin sitten pompsahtaneet aika korkealle ainakin keskustassa. Jotenkin minusta tuntuu myös siltä, että pysäköinninvalvojat ovat lisänneet partiointinsa määrää. Aiemmin parkkipirkon ja -pertin näki rundillaan yleensä alueellamme vain aamuisin, nyt usein myös iltapäivällä ja jopa ilta-aikaan, viiden-kuuden maissa. Näinkin yritetään siis ohjata autojaan rakastavaa kansaa takaisin bussin penkille. Tiedä häntä sitten kuinka siinä käy.
Lyhyen kokemukseni mukaan julkisilla matkustavat näet edelleen ne samat ihmisryhmät, jotka niitä käyttivät jo ennen maksuttomuuttakin: eläkeläiset, opiskelijat ja koululaiset. Harvemmin näkee aikuista pukumiestä salkkuineen ratikassa, vaikka tallinnalaiset kuulemma tykkäävätkin juuri ratikasta kaikkein eniten, mitä joukkoliikennevälineisiin tulee. Lasnamäen aamubussit ovat ihan yhtä täysiä kuin ennenkin, mutta ihan yhtä paljon autoja seisoo silti Tartu maanteen aamuruuhkassa. Noin mutu-tuntumalla siis.
Mutta joo, käsi sydämelle, lukija. Kuvittelepa itsesi vaikka fiktiivisen Urmaksen housuihin:
Urmas on 37-vuotias virolaismies, joka asuu Mustamäen kaupunginosan laitamilla omakotitalossa. Hän käy töissä konttorinjohtajana Tallinnan keskustassa. Urmas siis tienaa virolaisittain mukavasti, ja hänen autotallissaan onkin uudehko Volkswagen, josta Urmas maksaa reiluhkoa liising-maksua joka kuukausi. Aamuisin Urmas lähtee töihin ja vie mennessään tyttärensä Triinun kansainväliseen kouluun keskustaan. Nyt Urmaksella onkin kaksi vaihtoehtoa: lähteä aamulla autotalliinsa, kuten tähänkin asti, höräyttää lämmin Passat käyntiin ja istua aamuruuhkassa, viedä tytär kouluun ja mennä töihin, kunhan ensin löytää parkkipaikan. Toinen vaihtoehto on kävellä parisataa metriä pysäkille tyttären kanssa, hypätä rollikkaan (KVG trolleybussi tai johdinauto), joka on valmistettu Tsekkoslovakiassa 1980-luvulla, jossa haisee hiki, märkä koira ja keitetty kaali ja jonka ovenraosta tuiskuttaa lunta lattialle, ja ajaa sillä keskustaan. Aikaa kuluu molempiin vaihtoehtoihin melko todennäköisesti yhtä kauan, julkisen liikenteen aikataulusta riippuen. Kumman vaihtoehdon Urmas valitsee? Sori nyt vaan, mutta vaikka kyyti olisi kuinka maksuton tahansa, aika moni valitsee silti sen oman lämpöisen auton, huonot aamuradiojuontajat ja ruuhkassa kököttämisen. Vaikka se kuinka maksaisi. Kun auto on kerran hankittu ja sen käyttöön on tottunut, on aika vaikea palata julkisen liikenteen käyttäjäksi. On paljon haastavampaa esim. poiketa kotimatkalla marketissa, jos kulkupelinä on bussi, kun jos olisi liikkeellä omalla autolla.
Kaikista ongelmistaan huolimatta maksuttomuus joukkoliikenteessä on mielestäni hyvä juttu. Se jos mikä on omiaan lisäämään ihmisten välistä tasa-arvoa: ainakaan kenenkään töissäkäynti tai vaikka työhaastatteluun meno ei kaadu siihen, ettei ole varaa bussilippuun. Aina on olemassa ainakin vaihtoehto sille, että lähtee liikenteeseen omalla autolla. Jos ne kalliit pysäköintihinnat alkavat syödä miestä, voi niellä ylpeytensä ja hypätä julkisen liikenteen käyttäjäksi.
Maksuttomuudessa on muutama mutta. Ensinnäkään se ei koske muualta tulevia. Ei suomalaisturisteja eikä edes muualta Virosta tulevia. Jos siis sattuisimme asumaan vaikkapa Tallinnan naapurikunnassa Viimsissä tai miehen työpaikan naapurissa Raen kunnassa, emme saisi matkustella ilmaiseksi.
Tähänkin on olemassa ainakin yksi poikkeus: jos mukana on alle 3-vuotias lapsi, saa sekä lapsi että hänen huoltajansa matkustaa ilmaiseksi edelleen, oli sitten kirjoilla Tallinnassa, Valgassa tai Rääkkylässä. Samoin alle kouluikäisten lasten matkat ovat aina ilmaisia kotipaikasta riippumatta. Aiemmin myös kaikki yli 65-vuotiaat saivat matkustaa ilmaiseksi, enää ei.
Turistin pitää siis ostaa itselleen matkalippu. Teoriassa se onnistuisi siten, että kävelisi vaikkapa lähimpään R-kioskiin ja ostaisi itselleen vihreän matkakortin, joka maksaa 2€, ja lataisi siihen haluamansa määrän matkoja. Tuo sama kortti käy kaikissa Tallinnan ratikoissa, busseissa ja rollikoissa. Käytännössä tämä ei mene ihan niin. Korttien suuri kysyntä on nimittäin yllättänyt kaupungin, niitä ei ole saatavilla yhtään mistään. Lähi-Selveristä kyselin korttia heti uudenvuoden jälkeen, eipä ollut (viroksi muuten asia "on otsas" jos se on loppu), lupailivat lisää kortteja seuraavalla viikolla. Ilmeisesti niitä saa kuitenkin vasta helmikuun puolella seuraavan kerran...
Ilmeisesti korttien kanssa on ollut muitakin ongelmia. Jos meikätallinnalainen näet kadottaa korttinsa, voi joku toinen käyttää sitä ihan surutta, ja kortti sisältää myös minun henkilötietoni. Järjestelmä tarkistaa kuukausittain, onko kyseisen kortin omistaja enää tallinnan asukas. Jos ei ole, ilmainen matkustelu päättyy siihen. Korttia voi käyttää myös rekisteröimättömänä, kuten turistin kannattaakin tehdä, mutta silloin ei saa tallinnalaisen ilmaista matkustusoikeuttakaan sitten. Jonkinlainen tietoturvariski nuo sirulliset kortit siis ilmeisimmin ovat, vaikkei asiaa yleensä tulekaan sen kummemmin ajatelleeksi.
Jos siis aikoo matkustaa rehellisesti, pitää ostaa lippu kuskilta. Joistain kioskeista saa edelleen vanhanmallisia paperilippujakin, mutta niitäkään ei kaikkialta enää. Kuskille maksaminen onkin sitten oma taiteenlajinsa... Kuski myy lippuja vain pysäkillä. Vaikka seisoisit hänen takanaan ja koputtaisit lasiin (ne istuvat kaikki suljetuissa kopeissa täällä), ei ole ollenkaan sanottua, etteikö kuski painaisi kaasua, jos aikataulun mukaan on aika lähteä. Kuskille maksaessa tulee maksaa tasarahalla, 1,60 € per matkaaja. Se on sitten tosiaan tasaraha. Ne eivät mitään vaihtorahoja jakele, eivätkä huoli ylimääräistäkään, vaikka tarjoaisi. Sitäkin joskus yritin, kun oli taskussa vain 1,70 kolikoina. Tai sitten kyseinen tatjaana ei vain osannut niin paljon viroa, että olisi ymmärtänyt mitä tarkoitin. Aika suuri osa julkisen liikenteen kuskeista vaikuttaisi nimittäin olevan venäjänkielisiä naisia. (Taksikuskit puolestaan ovat lähes kaikki miehiä. Mistähän tämäkin johtuu.) Kuskin myymällä lipulla ei ymmärtääkseni ole myöskään vaihto-oikeutta, eli se käy vain sillä matkalla, jolla se on ostettu. Aika syvältä.
Kuten tunnettua, ilmaisia lounaita ei ole olemassakaan, eikä myöskään ilmaista joukkoliikennettä. Rahan on tultava muualta, vaikkakaan Tallinnan joukkoliikenne ei kattanut kulujaan maksullisenakaan lipputuloilla, ei varmaan minkään kaupungin joukkoliikenne. Veronmaksajien kukkarostahan tämä huvi tietenkin maksetaan, mutta mielestäni on kyllä huonompiakin rahareikiä yhteisille varoille. Rahaa kerätään nyt entistä innokkaammin mm. pysäköintimaksuista, jotka ovatkin sitten pompsahtaneet aika korkealle ainakin keskustassa. Jotenkin minusta tuntuu myös siltä, että pysäköinninvalvojat ovat lisänneet partiointinsa määrää. Aiemmin parkkipirkon ja -pertin näki rundillaan yleensä alueellamme vain aamuisin, nyt usein myös iltapäivällä ja jopa ilta-aikaan, viiden-kuuden maissa. Näinkin yritetään siis ohjata autojaan rakastavaa kansaa takaisin bussin penkille. Tiedä häntä sitten kuinka siinä käy.
Lyhyen kokemukseni mukaan julkisilla matkustavat näet edelleen ne samat ihmisryhmät, jotka niitä käyttivät jo ennen maksuttomuuttakin: eläkeläiset, opiskelijat ja koululaiset. Harvemmin näkee aikuista pukumiestä salkkuineen ratikassa, vaikka tallinnalaiset kuulemma tykkäävätkin juuri ratikasta kaikkein eniten, mitä joukkoliikennevälineisiin tulee. Lasnamäen aamubussit ovat ihan yhtä täysiä kuin ennenkin, mutta ihan yhtä paljon autoja seisoo silti Tartu maanteen aamuruuhkassa. Noin mutu-tuntumalla siis.
Mutta joo, käsi sydämelle, lukija. Kuvittelepa itsesi vaikka fiktiivisen Urmaksen housuihin:
Urmas on 37-vuotias virolaismies, joka asuu Mustamäen kaupunginosan laitamilla omakotitalossa. Hän käy töissä konttorinjohtajana Tallinnan keskustassa. Urmas siis tienaa virolaisittain mukavasti, ja hänen autotallissaan onkin uudehko Volkswagen, josta Urmas maksaa reiluhkoa liising-maksua joka kuukausi. Aamuisin Urmas lähtee töihin ja vie mennessään tyttärensä Triinun kansainväliseen kouluun keskustaan. Nyt Urmaksella onkin kaksi vaihtoehtoa: lähteä aamulla autotalliinsa, kuten tähänkin asti, höräyttää lämmin Passat käyntiin ja istua aamuruuhkassa, viedä tytär kouluun ja mennä töihin, kunhan ensin löytää parkkipaikan. Toinen vaihtoehto on kävellä parisataa metriä pysäkille tyttären kanssa, hypätä rollikkaan (KVG trolleybussi tai johdinauto), joka on valmistettu Tsekkoslovakiassa 1980-luvulla, jossa haisee hiki, märkä koira ja keitetty kaali ja jonka ovenraosta tuiskuttaa lunta lattialle, ja ajaa sillä keskustaan. Aikaa kuluu molempiin vaihtoehtoihin melko todennäköisesti yhtä kauan, julkisen liikenteen aikataulusta riippuen. Kumman vaihtoehdon Urmas valitsee? Sori nyt vaan, mutta vaikka kyyti olisi kuinka maksuton tahansa, aika moni valitsee silti sen oman lämpöisen auton, huonot aamuradiojuontajat ja ruuhkassa kököttämisen. Vaikka se kuinka maksaisi. Kun auto on kerran hankittu ja sen käyttöön on tottunut, on aika vaikea palata julkisen liikenteen käyttäjäksi. On paljon haastavampaa esim. poiketa kotimatkalla marketissa, jos kulkupelinä on bussi, kun jos olisi liikkeellä omalla autolla.
Kaikista ongelmistaan huolimatta maksuttomuus joukkoliikenteessä on mielestäni hyvä juttu. Se jos mikä on omiaan lisäämään ihmisten välistä tasa-arvoa: ainakaan kenenkään töissäkäynti tai vaikka työhaastatteluun meno ei kaadu siihen, ettei ole varaa bussilippuun. Aina on olemassa ainakin vaihtoehto sille, että lähtee liikenteeseen omalla autolla. Jos ne kalliit pysäköintihinnat alkavat syödä miestä, voi niellä ylpeytensä ja hypätä julkisen liikenteen käyttäjäksi.
maanantai 14. tammikuuta 2013
Uusi vuosi, vanhat kujeet
2.1. tuli kuluneeksi tasan vuosi siitä kun muutimme Tallinnaan. Aika nopeasti on mennyt. Juhlimme täyttä vuotta palaamalla tasan samalla lauttayhteydellä kuin millä tänne ensimmäisen kerran tulimme. Auto ei ollut ihan niin täynnä kuin vuotta aiemmin, vaikka joulupukki olikin kovasti yrittänyt lahjoa lapsosemme tärviölle (ja lisäksi nyt oli isompi autokin). Kämpässäkään ei tarvinnut ensimmäisenä alkaa miettiä, missä nukumme ensi yönä kun ei ole peittoja ja ennen kaikkea a) millä keitämme kahvit ja b) mistä ne voi juoda. Oli valmiina pyyhkeet, pesuaineet ja jotain ruokaakin. Helpompi saapuminen siis.
Joulu meni mukavasti, ajelimme perinteisen Länsi-Suomen rundimme varsin kiireettömällä aikataululla, koska miehellä oli onneksi välipäivät vapaata. Tuli nähtyä sukulaisia ja kavereita, mistä iso kiitos kaikille meitä majoittaneille ja ruokkineille. Ruuasta sen verran, että Suomessa käydessä ei uskalla enää katsella ruokakaupassa tuotteiden hintoja, parempi ostaa vaan se mitä tarvitsee ja kiroilla itsekseen maksettuaan. Jestas että se on kallis maa! Jos Virossakin on hintataso noussut, niin on Suomessakin.
Koska joululomalla oli niin paljon aktiviteettia, kävi pikkuneidin aika pitkäksi kotona. Kerhokin alkaa vasta tällä viikolla. Päätin siis lähteä viime viikolla hänen kanssaan uimaan ensimmäistä kertaa täällä. Olihan venäläisturistien sesonkikin jo lopuillaan, jotta uimahalliinkin mahtui. Kävimme Kalev Spassa, Vanhankaupungin laitamilla. Ihan käypäinen paikka. Päiväsaikaan keskellä viikkoa vieläpä melkein tyhjä. Huomattavaa on, ettei pikkuneitiä voinut vähempää kiinnostaa lastenallas, isoon altaaseen oli päästävä! Voin suositella paikkaa etenkin kuntouimareille: Spa on oikeastaan uimahalli, johon on jälkikäteen rakennettu porealtaat ja muut härpäkkeet. Pitkät altaat uimareille näyttivät hyviltä, tosin kaksin neidin kanssa ei juuri kuntouintia harrastettu.
Mitään kovin ihmeellistä tänne ei kuulu. Paitsi että vihdoinkin: Aloitan kielikurssilla keskiviikkona! Se on alkeiskurssi, ja puhelinkeskustelumme perusteella opettajani oli sitä mieltä, että minun pitäisi mennä vaativammalle kurssille, mutta katsotaan nyt. Tämän mahdollistaa osin se, että rouva K ei luojan kiitos ottanut saamaansa työtä vastaan, vaan on edelleen käytettävissä. Pikkuneiti on päättänyt, ettei enää hauaisi nukkua päiväunia, mutta simahtaa kärryihinsä kun hänet sinne laittaa. Ilmeisesti rouva K:n pitää myös lähteä ulkoilemaan.
Lyhyt päivitys tällä kertaa, ihan vaan kertoakseni että hengissä ollaan.
Joulu meni mukavasti, ajelimme perinteisen Länsi-Suomen rundimme varsin kiireettömällä aikataululla, koska miehellä oli onneksi välipäivät vapaata. Tuli nähtyä sukulaisia ja kavereita, mistä iso kiitos kaikille meitä majoittaneille ja ruokkineille. Ruuasta sen verran, että Suomessa käydessä ei uskalla enää katsella ruokakaupassa tuotteiden hintoja, parempi ostaa vaan se mitä tarvitsee ja kiroilla itsekseen maksettuaan. Jestas että se on kallis maa! Jos Virossakin on hintataso noussut, niin on Suomessakin.
Koska joululomalla oli niin paljon aktiviteettia, kävi pikkuneidin aika pitkäksi kotona. Kerhokin alkaa vasta tällä viikolla. Päätin siis lähteä viime viikolla hänen kanssaan uimaan ensimmäistä kertaa täällä. Olihan venäläisturistien sesonkikin jo lopuillaan, jotta uimahalliinkin mahtui. Kävimme Kalev Spassa, Vanhankaupungin laitamilla. Ihan käypäinen paikka. Päiväsaikaan keskellä viikkoa vieläpä melkein tyhjä. Huomattavaa on, ettei pikkuneitiä voinut vähempää kiinnostaa lastenallas, isoon altaaseen oli päästävä! Voin suositella paikkaa etenkin kuntouimareille: Spa on oikeastaan uimahalli, johon on jälkikäteen rakennettu porealtaat ja muut härpäkkeet. Pitkät altaat uimareille näyttivät hyviltä, tosin kaksin neidin kanssa ei juuri kuntouintia harrastettu.
Mitään kovin ihmeellistä tänne ei kuulu. Paitsi että vihdoinkin: Aloitan kielikurssilla keskiviikkona! Se on alkeiskurssi, ja puhelinkeskustelumme perusteella opettajani oli sitä mieltä, että minun pitäisi mennä vaativammalle kurssille, mutta katsotaan nyt. Tämän mahdollistaa osin se, että rouva K ei luojan kiitos ottanut saamaansa työtä vastaan, vaan on edelleen käytettävissä. Pikkuneiti on päättänyt, ettei enää hauaisi nukkua päiväunia, mutta simahtaa kärryihinsä kun hänet sinne laittaa. Ilmeisesti rouva K:n pitää myös lähteä ulkoilemaan.
Lyhyt päivitys tällä kertaa, ihan vaan kertoakseni että hengissä ollaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)