perjantai 28. syyskuuta 2012

Sataa, ja melkein

Tallinnaan alkaa tulla syksy. Sen verran Suomea etelämmässä ollaan, että ainakin Facebookissa kavereiden kuvissa syksy on Suomessa Viroa pidemmällä. Täällä on vielä varsin vihreää kaikkialla. Täällä, kuten Suomessakin, kuitenkin sataa. Koko ajan, enemmän tai vähemmän. Vaihdoin parvekekukat syksyisempään malliin, samalla tyhjensin parvekelaatikoista pari ämpärillistä sadevettä... Lapsen ja koiran kanssa saa olla ulkona usein varsin keskenään, paikalliset kun tosiaan ovat ihan sokerista, kuten olen aiemminkin maininnut.

Kuten edellisessä postauksessani kerroin, sain sakot punaisia päin kävelystä, 32 euroa. No, mies sai ylinopeussakot. Ajoi 90 km/h rajoituksen alueella vähän vajaa sataa, sakko 15 euroa! Minä olen siis edelleen todistetusti perheen suurempi kriminaali. Sakossa ihailtavaa oli sen saapumisen nopeus: kamera välähti tiistai-iltana, keskiviikkona puolenpäivän jälkeen sakkolappu oli jo miehen sähköpostissa. E-Eesti toimii kadehdittavan hienosti! Suomessahan kameran välähdyksiä voi joutua jännäämään kuukausitolkulla, riippuen poliisin senhetkisistä ruuhkista.

Ilmeisimmin niin Suomessa kuin Virossakin tämä vuosi on erittäin hyvä omenasadoltaan, omenoita tuntuu olevan joka paikassa. Lapsenhoitajamme rouva K on kiikuttanut meille jo kaksi muovikassillista omppuja puutarhastaan, sekä purkillisen erinomaista hilloa ja nyssäkän luumuja. Omakotitalojen pihaporttien ulkopuolella näkee koreja tai pahvilaatikoita, josta ohikulkija saa napata ompun mukaansa. Ja virolaiset hilloavat ja mehustavat ihan joukolla. Syksyn kotimainen hittileffakin on nimeltään Sieniretki tai Sienestys (Seenelkäik, tosin itse sienestys lienee elokuvassa sivuosassa)... Jotenkin tuntuu, että kaupunkilaisvirolainen on edelleen lähempänä maaseutua ja luontoa kuin kaupunkilaissuomalainen. Tämä ehkä johtuu siitä, että täällä on vielä lähempänä aika, jolloin jokaisella piti olla jonkinlainen ryytimaa, jotta pysyi talven hengissä, koska kaupoista ei saanut kaikkea. Viikonloppuisin metsäteiden varret täyttyvät kaupunkilaisten katumaastureista, kun virolaiset lähtevät marjastamaan ja sienestämään. Olen tyytyväinen, että olen itse niin maalainen, että voin keskustella (niin paljon kuin nyt osaan) tarvittaessa puolisujuvasti puutarhan syyslannoituksesta ja muumio-omenoiden oikeasta hävitystavasta. Ihan normaali keskustelunaihe täällä, salakuuntelin juuri kun salkkua kantava naapurin pukumies puhui puhelimessa jonkun kanssa siitä, pitäisikö käydä korjaamassa loput kurpitsat talteen tänään vai odotetaanko ensi viikonloppuun, kun nyt pitäisi vielä mennä sieneen.

Toreillakin myydään mukavaan hintaan syksyn satoa meille epämetsänkävijöille, ei ole oikein vielä tullut tutustuttua paikalliseen jokamiehenoikeuteen, sienipaikoista puhumattakaan. Oikein harmittaa, ettei ole säilytystiloja! Nyt on myös sipulien ja hapankurkkujen sesonki, hooaeg, joten niitäkin tuntuu olevan tarjolla joka nurkalla. Tallinnasta järjestetään jopa bussimatkoja Etelä-Viroon Peipsijärven seudulle, joka on tunnettu sipuleistaan. Mahtaa bussissa olla ihana tuoksu paluumatkalla, kun reissaajat lastaavat säkkitolkulla sipulia kyytiin! Emme vielä ole lähteneet joukolla sipulituristeiksi, kävimme tosin Tallinnan ulkoilmamuseon syysmarkkinoilla, josta sipuliakin olisi saanut ostaa säkkitolkulla. Sipuli-intoamme laskee tosiaan se, että säilytystilat täällä ovat aika rajalliset. Jääkaappiimme ei mahtuisi talven perunat ja sipulit, pitäisi olla kellari. Ilmeisen monella onkin, koska viimeksi ratikassa matkustaessamme näin monella mukana säkin pottuja ja sipuleita.

Ratikassa törmää moneen muuhunkin arkiseen ilmiöön. Viimeksi kauhistuin taas venäläisten lastenkasvatusta. Olen tullut siihen tulokseen, että venäläisessä kulttuurissa lapsia yhtä aikaa lellitään ja piestään ihan liikaa. Useamman kerran olen leikkipuistossa nähnyt, kun äiti tai isoäiti läppäisee känisevää lasta takapuoleen tms. Ratikkaan nousi kanssamme viimeksi venäjää puhuva äiti ja hänen ehkä noin kuusi- ja yksivuotiaat poikansa. Isompi poika alkoi kitistä jotain, ilmeisesti mankua äidiltä jotakin, johon äiti vastasi lyömällä poikaa avokämmenellä poskelle. Ihan kunnolla läiskähti. Poika tuhersi hetken itkua, ja murjotti loppumatkan. Suomessahan tuosta saisi sosiaalitoimen, ehkä jopa poliisin, niskaansa. En minä tuotakaan kannata, mutten kyllä oikein kannata sitä toistakaan tapaa: paluumatkalla ratikassa oma pikkuinen kanssamatkustajani sai tyypillisen kaksivuotiaan itkupotkuraivarin. Vieressä katsellut venäjänkielinen äiti kaivoi taskustaan karkkipussin, tarjosi siitä ensin omalle (n. oman lapseni ikäiselle) lapsoselle ja sitten minun lapselleni, joka ymmärrettävästi lopetti itkemisen kyllä, koska karkki suussa on paha huutaa. Venäläisäiti totesi minulle viroksi, että parempihan sen on syödä kuin itkeä. Niin kai kanssamatkustajien kannalta, mutta en viitsisi palkita lasta raivarin saamisesta, tai opettaa siihen, että raivoamalla saa karkkia.

Uhmaikä puskee pikkuneidillä päälle tosiaan oikein kunnolla. Jos päivä menee vain yhdellä kunnon raivarilla, niin voi sanoa olleen helppo päivä. Jos ei saa haluamaansa, voi olla tuloksena raivari. Haluamisen kohde voi myös muuttua, ja usein muuttuukin, silmänräpäyksessä, ei pipoa vs. missä mun pipo, haluan pipon heti! Jokikinen pukeminen, yleensä myös riisuminen, aiheuttaa jonkinlaisen raivarin. Lisäksi huuto ei lopu pahimman raivon laantumiseen, vaan yleensä jatkuu uloshengityksen tahtisena mölinänä vähintään parikymmentä minuuttia. Sellaista ruokaa huutelevan pikkusonnin mölinää muistuttavaa "miellyttävää" ääntä. Siis esimerkiksi kun lähdetään iltapäivällä koiran kanssa ulos (rutiini, joka toistuu joka ikinen päivä, aina, suunnilleen samaan aikaan) ensin väännän lapselle väkisin ulkovaatteet päälle, sitten pakotan istumaan rattaisiin, joissa neiti sitten roikottaa päätään rattaiden ulkopuolella ja huutaa suoraa huutoa semmoiset 10 min. Sen jälkeen loppulenkki mennään MHÖÖÖÖÖ-huutojen tahdissa, kunnes kotiovella aletaan taas raivota siitä, että pitää mennä sisälle. Aina välillä ei jaksaisi. Joku vapaa viikonloppu meillä koittaakin "isi hoitaa"-päivän aika, eli otan ja häippäisen siinä aamukahdeksan aikaan, ja tulen kotiin siinä iltaseiskalta. Vaikkei mitään erikoista tekemistä olisikaan, olisi ihan kiva, että joku muukin välillä saisi nämä raivarit osakseen. Rouva K:lle lapsi ei kuulemma raivoa. Vieraskoree.

Osaa neiti toki olla ihanakin, silloin kun haluaa, pussailla ja halailla, laulaa ja tanssia. Osaa laulaa jo koko Ihhahhaa-laulun mukana, aika pitkälle Hämähämähäkkiäkin, Muskarilaulua laulamme myös, ja Ratikkalaulua, ja monta muuta. Juu, opiskelukaverit, ensin lapsen kysellessä Ratikkalaulua minäkin ajattelin, että onkohan tullut laulettua sitsilaulua väärälle yleisölle, mutta sitten keksin, että seurakunnan muskarissahan on laulettu laulua, jossa mainitaan ratikka. Sellainen moderni lastenlaulu kuin Metrolla mummolaan, ihan hauska. On oikeastaan erikoista, että laulelemme edelleen lapsille samoja lauluja kuin meille lapsena on laulettu, mutta kiva että perinteistä pidetään kiinni. Aika harvan lapsen mummola kuitenkaan nykyään enää sijaitsee edes maalla (paitsi meidän lapsen), joten kaikki possu-, lehmä- ja hevosaiheiset laulut ovat itse asiassa aika kaukaa haettuja... ( Ja juu, Se toinenkin Ratikkalaulu meillä kyllä raikaa, hieman siistittynä versiona ("joku laittaa hanskat käteen").)

keskiviikko 19. syyskuuta 2012

Suomalainen kriminaali jäi Viron poliisin haaviin!

Sain sakot. Elämäni ensimmäiset, toivottavasti viimeisetkin. Syynä oli se, että röyhkeästi kävelin päin punaisia Tartu Maanteellä, vieläpä lapsiparalle huonoa esimerkkiä näyttäen. Ei silti, niin sai moni muukin, mutta poliisia varmasti lämmitti erityisesti saada kiinni tällainen ulkomaalainen suurrikollinen.

Olin menossa lapsen kanssa torille, ylitin Tartu Maanteetä. Virossa on tapana, että liikennevalot päästävät yli kerrallaan korkeintaan yhden suunnan kaistoista, sitten odotellaan keskikorokkeella että toisenkin suunnan valot vaihtuvat. Menin vihreillä yli ensimmäiset ja toiset valot, katselin hetken punaisia valoja kolmansissa ja totesin, ettei autoja tule (seuraavassa risteyksessä oli punaiset autoille, joten ei sieltä tosiaan ketään ollut tulossa) ja lähdin yli. No, torin puolella poliisi pysäytti ja kovasti nuhteli, menin poliisiautolle ja otin vastaan sakkolapun. Poliisi pyysi minua kirjoittamaan oman kuvaukseni tilanteesta, jolloin pyysin saada kirjoittaa joko suomeksi tai englanniksi, viron kielen kirjoittaminen on jostain syystä paljon hankalampaa kuin puhuminen. Poliisia hämmensi kovasti, sain kyllä kirjoittaa englanniksi, mutta kysyi vielä, enkö olekaan vironkielinen. Kehui kovasti kielitaitoani, kyllä lämmitti!

Muutenkin kovin ystävällisiä olivat virolaiset poliisit. Ehkä asiaa auttoi se, että en missään vaiheessa kiistänyt suurta rikostani vaan olin kovin katuvan oloinen. Kielijutun paljastuttua sain vielä lisää alennusta sakoistani:  alunperin summan piti olla jopa 60 € (aika paljon mielestäni!), koska tosiaan toimin raskauttavien asianhaarojen vallitessa eli viaton lapsiparka mukanani. Sitten summa laski yllättäen 40 euroon, ja lopulta sakkolapussa oli summa 32 €. Aika kallista silti, mutta ehkä kaltaiseni suurkriminaalin tulee kärsiä rangaistuksensa. Sain 15 päivää maksuaikaa, mutta maksoin sakkoni saman tien kotiin päästyäni. Minä ja valtio ollaan siis nyt sujut. Luulisi tosin täälläkin poliiseilla olevan parempaakin tekemistä kuin jalankulkijoiden vahtaaminen, mutta kai sekin on osa poliisin toimintaa. Ja ihan mukavahan noita on nähdä liikenteessä, voin ajatella sakkorahani virolaisen poliisin tukemisena.

Mitä tästä opimme: punaisia päin kävely on siis Virossa, kuten Suomessakin, rikos. Virolaiset poliisit ovat ihan mukavia, kun ei ala itse häröillä mitään. Hyvällä käytöksellä pääsee vähemmällä. Ja kun kävelee päin punaisia, pitää katsoa huolellisesti oikealle, vasemmalle ja ettei poliiseja näy.

perjantai 14. syyskuuta 2012

Hammaslääkäriin - kotiäidin luksusta

Jipii, meillä on lapsenvahti! Kukaan muu kuin kotiäiti ei voi tajuta, kuinka mahtava juttu voikaan luotettavan lapsenvahdin löytyminen olla! Se mahdollistaa aika monta asiaa. Kaksivuotiaan kanssa kun voi tehdä ja touhuta kaikenmoista, mutta ei ihan kaikkea. Kun kvartaalitalousmiehellä on syksy, niin hänellä on syksy: budjetit jne on vaan väännettävä, päiviä venytettävä molemmista päistä, joten pitää keksiä joku toinen katsomaan lapsen perään sillon tällöin. Esimerkiksi hammaslääkärillä käynti voisi olla neidin kanssa enemmän kuin extremeä. Niin sanottua turvaverkkoa sukulaisista tms meillä ei täällä varsinaisesti ole, vaikka hätätilanteessa varmasti saisinkin lapsenhoitoapua muilta suomalaisäideiltä täällä. Kaikilla on kuitenkin omatkin lapsensa, pienet vielä, joten en kehtaa vaivata ihan pikkuasioiden takia.

Lapsenvahdin löytymisestä saan kiittää juuri tätä Tallinnan suomalaisnaisten äitiverkostoa ja Suomettaria yleensäkin. Kaksi perhettä suositteli meille lämpimästi rouva K: ta, joten rohkaistuin ja soitin hänelle. Kyllä kannatti. Rouva K on viisissäkymmenissä, kahden aikuisen lapsen äiti, joka on opiskellut mm. sisustusarkkitehdiksi, mutta tekee lapsenvahtikeikkaa, koska ei ole kokopäivätöissä missään. Millainen taivaanlahja voikaan ihminen olla! Rouva K raportoi suunnilleen minuutilleen, mitä pikkuneidin kanssa on tehty, missä käyty, mitä juteltu jne. Lapsi kyselee samantien rouva K:n lähdettyä, että tuleehan se varmasti takaisin leikkimään hänen kanssaan. Keskittyy lapseen sataprosenttisesti, on jämpti ja huolellinen, hauska mutta asiallinen. Osaa myös kokeneempana äitinä antaa meikäläiselle hyviä neuvoja lapsen kanssa, ei kuitenkaan tuputtamalla vaan hyvinkin diskreetisti. Rouva K puhuu suomea aika virolaisittain, olenkin sanonut, että minulle saa puhua kyllä ihan viroakin, vastaan sillä kielellä jolla osaan. Hyvin on toiminut. Nyt meillä on kerran viikossa vakiopäivä, jolloin rouva K tulee meille, lisääkin voi toki pyytää jos kalenteriin mahtuu. Tässähän pääsee pian käymään niin, että voidaan kohta lähteä miehen kanssa yhdessä vaikka elokuviin joku ilta! Jösses.

Parasta rouva K:ssa on kuitenkin ehkä se, että hän ilmeisesti aidosti tykkää lapsestamme. Ensimmäisellä kerralla otettiin pehmeä lasku: neiti lähti rouva K:n kanssa puistoon, minä lähdin kauppaan. Sain ihan rauhassa kierrellä ruokakaupassa, miettiä tulevia ruokia jne. Sen päälle kävin juomassa kahvin kahvilassa. Yksin. Jestas, mitä luksusta. Sitten menin vielä varaamaan sen hammaslääkärinkin lähimmältä hambaarstilta. Puolitoista tuntia ihan ilman kenenkään komentamista, kauppareissu ilman yhtään EItä ja taistelua, ihan kokonainen kahvikuppi lehteä lukien ilman yhtään vaatimusta leikkimään/lukemaan/laittamaan levyä pyörimään/mehua/leipää/tms. Huh.

No, toisella kerralla minulla olikin sitten jo se hammaslääkäri. Pelotti, pentele, pelottaa vieläkin. Vaikka maailman ihanimmalla hammaslääkärillä tehty oikomishoito aikanaan veikin pahimman terän hammaslääkäripelostani, en vieläkään varsinaisesti nauti leegotohtorille menosta. Lääkäri löysi hampaistani muutaman reiän ja yksi paikka oli jäänyt matkan varrelle (uusin hammaspaikkani ja ainoa YTHS:llä paikattu hammas muuten. Ilmankos sinne onkin jäänyt aina jotain hampaankoloon viime aikoina). Olisivat alkaneet paikata hampaitani saman tien, mutta en ollut henkisesti ehtinyt valmistautua paikkuuseen, joten sanoin että minulla on kiire... Poistivat siis vain hammaskivet, ei sekään nyt varsinaisesti suosikkihommaani ole. Ensi viikolla siis paikkaukseen. Hyi olkoon. Otan kyllä kaiken mahdollisen puudutuksen, mitä tarjolla on. Näin kotiäiti-ihmisenä ei liene kuitenkaan soveliasta ottaa etanolipuudutusta alle... Eikä hammaslääkärikään siitä ehkä tykkäisi.

Hammaslääkärini puhuu oikein hyvää englantia. Hammaslääkäriasema on muutenkn tosi ammattitaitoisen oloinen paikka, ja hinnat paljon Suomea edullisemmat. Esimerkiksi tuo tarkistus ja hammaskiven poisto maksoi kaikki 20 euroa. En lähde veikkailemaan, paljonko suunsa avaaminen yksityisellä hammaslääkärillä Suomessa maksaisi, mutta paljon enemmän varmasti.

En tosin ihan hirveästi valehdellut, kun hammaslääkärille puhuin kiireestä. Minun piti päästä kotiin valvomaan vesimittarinvaihtomiehiä, en viitsinyt jättää lapsenvahdille heitäkin vahdittavaksi. Mittarin vaihto ei sitten kuitenkaan onnistunut, koska vuokraemäntämme on suunnitellut sisustuksen niin tarkkaan... Kylpyhuoneen kattoa on madallettu valaistussysteemin asentamiseksi, ja tuo madallus esti sitten raksamiesten pääsyn jollekin tarpeelliselle piuhalle katonrajaan. Jäämme mielenkiinnollaodottelemaan, tuleeko joku seuraavaksi sahaamaan kattoon reiän. 

tiistai 11. syyskuuta 2012

UKK eli FAQ eli kuinka te tänne päädyitte?

Kolmentuhannen kävijän (!) rajapyykin lähestyessä ajattelin hieman katsella, millä hakusanoilla blogiini on päädytty. Kahta teemaa näytti olevan eniten: vettä ja koiraa. No, kirjoitetaan siis hieman niistä lisää:

Tallinnan kraanavesi ja sen juomakelpoisuus on ollut hakujen joukossa selvästi sijalla yksi. Kyllä, pääsääntöisesti kraanavettä voi täällä juoda. Hotelliin mennessä asia kannattaa vielä tarkistaa, kuinka on asian laita, mutta ihan hyvälaatuista vesi on. Juon itse, voin suositella. Ei ole tullut minkäänlaista suolisto-karabahia missään vaiheessa, ei oikeastaan edes sitä normaalia turistiripulia alkuun.

Koira-asiat ovat ohjanneet ihmisä blogiini myös varsin usein. Paljon on näköjään pohdittu eläintarvikeliikkeitä Virossa. No, oma kokemukseni on, että valikoimaa on kuten Suomessakin, hintataso myös monen tuotteen kohdalla. Ostimme kuitenkin koiralle esim. nahkavaljaat Järve Keskuksen eläintarvikeliikkeestä, hintaa oli muistaakseni 28 €, siis ison koiran hyvälaatuisista nahkavaljaista. Suomessa vastaavista olisi nauramatta pyydetty viisi-kuusikymppiä, ja olisin senkin voinut niistä maksaa. Ihan hyvä ketju on myös Bosse, jolla on monia kauppoja ympäri kaupunkia. Ruokien hinnoista en osaa mitään sanoa, koska koirani ei suostu juuri mitään valmisruokia syömään, mutta en usko niiden olevan Suomea kummemmissa hinnoissa. Varusteita ja tarvikkeita voi siis löytää Suomea edukkaammin, ruokaa koirille ei kannata täältä alkaa mukanaan kantaa.

Koira-asioista myös rokotuksista ja eläinlääkäreistä on ollut hakuja. Koiran kanssa Viroon reissatessa koiralla tulee olla lemmikkieläinpassi (passikuvassa ei tarvi käydä kuitenkaan, vaikka olenkin etsinyt jotain oikein syyllisen näköistä kuvaa koiran passiin). Sen pitää olla tunnusmerkitty, eli käytännössä sirutettu, niin kuin ainakin rekisteröidyt koirat tänä päivänä Suomessa tapaavat ollakin. Lisäksi voimassa pitää olla rabiesrokotus ja käsittely ekinokokkoosia vastaan. Rabiespiikki on voimassa yleensä pari vuotta kerrallaan, mutta rokotus tulee antaa viimeistään 21 päivää ennen matkaa. 

Ekinokokkitabletin vaikutus taas kestää viranomaisten mukaan vain viisi päivää... Eli Suomen ja
Viron rajaa ylittäessä koiralla tulee olla vähintään 24 tuntia, enintään 5 vrk vanha merkintä passissa ekinokokkimadotuksesta. Rokotuksista kannattaa vielä varmistua Eviran sivuilta, säännöt muuttuvat 
säännöllisen epäsäännöllisesti. Eläinlääkärireissua siis pukkaa... Tallinnassa suosittelen lämpimästi
Tatari Loomakliinik-nimistä eläinlääkäriasemaa, Tallinnan keskustassa lähellä Estonia-teatteria, Tatari-kadulla. Muitakin on paljon, mutta tuo on ihan keskellä kaupunkia ja palvelu on hyvää. Hinnat Suomea halvemmat, mutta halvemmallakin pääsee, jos on valmis lähtemään hieman kauemmaksi keskustasta.

Erikoisempiakin hakuja on ollut, mutta esim. Tallinnaan liittyvät, navan alle menevät jutut saavat jäädä jatkossakin tältä kotirouvalta kirjoittelematta. Päiväkahviseuraa toki on tarjolla, mutta ihan vain pelkän kahvin merkeissä... Toki tänäänkin olisi ihan omenapiirakkaa ja vaniljakastiketta sen kahvin kanssa!

Ps. Tallinnassa EI ole Ikeaa! (sitäkin haetaan säännöllisesti...)



keskiviikko 5. syyskuuta 2012

Pikku naisia, ja isompiakin

Puhuttaessa virolaisista naisista suomalaismiesten silmiin syttyy usein kaihoisa pilke. Niin, pukeudutaanhan täällä näyttävästi, korkeita kenkiä ja lyhyitä hameita näkee katukuvassa huomattavasti enemmän kuin Suomessa. Silti mielestäni täällä on selkeästi kaksi erilaista pukeutumiskulttuuria: vironvirolainen ja -venäläinen. Useimmat virolaiset naiset panostavat kyllä ulkonäköönsä enemmän kuin suomalaiset kanssasisarensa yleensä, täytyy myöntää.

Vironvirolainen nainen ei mielestäni arkena kuitenkaan eroa niin hirveästi suomalaisesta kanssasisarestaan. Farkkuja, siistejä jakkuja, trikoopaitoja ja järkeviä kenkiä siinä missä suomalaisellakin. Mutu-tuntuman mukaan ne ovat vironvenäläiset, jotka arkenakin suhaavat piikkikoroissa ja täydessä meikissä. Poikkeuksia toki on suuntaan ja toiseen, mutta vironvenäläisen tunnistaa usein siitä, että hänen ulkoasussaan menee joku hieman "yli" suomalaisesta tyylitajusta. Iso tukka, poskettoman näyttävä kello tai korut, kaula-aukko napaan saakka, sandalettipiikkarit räntäsateessa, käärmeennahkakuvioinen punainen keinonahkatakki leikkipuistoasuna tai jotain muuta. Vironvirolaiset ovat yleensä vain tyylikkäitä, tai sitten ihan tavallisia. Siisteys näyttäisi olevan kuitenkin virolaisille hyvin tärkeää: selvästi köyhilläkin on yritystä olla liikenteessä ainakin ehjissä, puhtaissa vaatteissa. Varakkaammista nyt puhumattakaan. Hipsterinuorellakin on melko varmasti silitetty paita ja hyvä ettei prässätyt farkut jalassa. Muotia myös seurataan, ja uskallusta pukeutua oman tyylin mukaan on enemmän kuin Suomessa, kuten olen aiemminkin tainnut mainita.

Juhlaan virolaiset panostavat selvästi suomalaisia enemmän: enpä usko, että virolaisiin sukuhäihin farkuissa saapuvaa katsottaisiin hyvällä. Myös lapset laitetaan näteiksi juhlaa varten, tämä tuli todistettua viimeksi, kun koulut alkoivat nyt syyskuun alussa. Niin, täällä juhlitaan myös koulujen alkua vähintään yhtä paljon kuin päättymistä: koulussa on aloittajaisjuhlat, opettajille tuodaan kukkia, lapsille puetaan juhlavaatteet päälle ja syödään perheen kesken kotona kakkua, pidetään siis kunnon pirskeet. Lapsille tämä on varmasti mukavaa, muistan itsekin lapsuudesta kuinka innolla koulun alkua odotettiin (vaikka vähän isompanahan tätä ei tietenkään voinut kenellekään enää myöntää), ja mietittiin, mitä ensimmäisenä päivänä laitetaan päälle, tuleekohan luokalle uusia oppilaita, onko uusia opettajia jne. Monissa kouluissa kouluvuosi aloitetttiin tosiaan ihan kunnon juhlalla, lapsilla ykköset päällä ja valmiiksi harjoitellut esitykset mielessä kuplien.

Jos vironvenäläiset usein erottaa jollain tavalla muista kulkijoista, myös vironvenäläiset tyttölapset erottaa vironvirolaisista edelleen. Minua, yltiökäytännöllistä suomalaista, välillä paleltaa jo ajatuskin siitä, mitä olisi tarpoa kouluun paukkupakkasilla minihameessa ja sukkahousuissa. Niin ne alakouluikäisetkin tyttöset täällä tosiaan tekevät. Paikallisissa lehdissä nousi kohu siitä, että vironvenäläiset olivat järjestämässä pikku-miss-eesti-kisoja. Vastaavistahan nousi kohu myös Suomessa, ja kisojen järjestäjä sai jopa tappouhkauksia. Pontevasti niitä täällä kuitenkin vastustetaan. Itsekin liityin lasten missikisoja vastustavaan Facebook-ryhmään, ja kisojen vastustajat keräävät netissä adressia. Jotenkin tuollainen minimissimeininki istuu venäläiseen ajattelumaailmaan varmasti paremmin kuin suomalaiseen tai edes virolaiseen. Naisen pitää näyttää naiselta, vaikka olisikin alle kymmenvuotias. Varmaan vironvenäläiset äidit katsovat minun kurahaalarista, likaista ja märkää muksuani leikkipuistossa säälien, että eikö tuonkaan äiti yhtään välitä lapsestaan. Vähän niin kuin minä säälin niitä pikkutyttöjä, jotka yrittävät leikkiä hiekkalaatikolla, ja äiti tulee koko ajan keskeyttämään, etteivät hienot kengät ja sukkahousut sotku. Mutta mitä tulee lasten missikisoihin, niin vastustuksesta huolimatta niitä ollaan ilmeisesti edelleen järjestämässä. En ainakaan ole havainnut missään, että niiden perumisesta olisi ollut tietoa.

Virolaisen naiskauneuden ikuinen edustaja, kaikkien pissisten kantaäiti, tibien tibi (*) ja kestojulkkis Suomenlahden molemmilla puolilla, Anu Saagim, kunnostautui taas arvostelemalla suomalaisten naisten ulkonäköä. Tällä kertaa vuorossa olivat mahat, ne kuulemma repsottavat ihan kauheasti. No, Tallinnassa on lopulta ihan mahdoton sanoa, kuka katukuvassa on turisti ja kuka paikallinen, mutta kyllä täälläkin vähän repsahtaneita alavatsoja näkee, niin vanhemmilla kuin nuoremmillakin naisilla... Anun jutut voisi minun puolestani jättää jo omaan arvoonsa, onhan se tosin hauskaa kuinka se saa aina ihmiset kauheasti provosoitumaan, niin täällä kuin sielläkin. Anun 50-vuotishaastattelua ja sen "rohkeita" kuvia puitiin täällä talvella vaikka kuinka paljon. Rouva itse on kyllä pysynyt kadehdittavan timmissä kunnossa, mutta enpä tiedä, voisiko sitä ihan kaikkiin hänen ikäisiinsä virolaisrouviin yleistää. (Mun on pakko tunnustaa, että piti katsoa Anun henkilöhistoriaa Wikipediasta. Ei kauheasti auennut, miten tästä rouvasta alunperin on julkimo tullut Suomessa tai Virossa, onhan hänellä toki ollut pari kuuluisaa aviomiestä mutta siinäpä se. Paremmin tietävät voivat valistaa...)

 Jännä juttu muuten, että Suomen mediassa virolaisista, etenkin naisista, maalaillaan jotenkin kauhean hoikkaa ja erityisen kaunista kuvaa. Sen sijaan Viron mediassa ollaan huolissaan, kuinka kansalaiset lihovat koko ajan ja ylipainon mukanaan tuomat sairaudet lisääntyvät. Ehkä Anun ja monen muun käsitys virolaisten hoikkuudesta perustuukin Tallinnan keskikaupungin yökerhoissa ja muissa pintapaikoissa vietettyyn aikaan, ei niinkään Selverin kassajonojen analysointiin arkipäivisin klo 11, kuten minun.

Mielestäni virolaisen naiskauneuden ihannointi on siis hieman liioiteltua. Ihan kuten ruotsalaisenkin, eivät sielläkään kaikki ole helmihampaisia, kauniisti ruskettuneita platinablondeja, vaikka tietyn genren elokuvissa näin kerrotaankin. Mutta totta on, että Virossa, ainakin Tallinnassa, näkee päivittäin tyttöporukoita, jotka ovat kuin suoraan Sinkkuelämää-sarjasta: nuoria, kauniita, huoliteltuja, selkeästi menestyviä (okei, Sinkkuelämän ENSIMMÄISILTÄ tuotantokausilta, kun ainakin osa näyttelijöistä oli oikeasti nuoria). Ja hiekkalaatikoiden reunoilla istuskelee keskimäärin timmimpiä äitejä kuin Suomessa, sekin on myönnettävä. Mutta kaikki täälläkään eivät ole hoikkia, kauniita ja laitettuja, vaikka usein tunnenkin itseni alipukeutuneeksi ja lihavaksi tilanteessa kuin tilanteessa.

(*) Pakko ehkä vielä selventää käsitettä tibi. Se on virolaisen (juoru)lehdistön käyttämä nimitys kauniista nuoresta naisesta, jonka elämän ykköstavoite on päästä julkkikseksi keinolla millä hyvänsä. Keinoja ovat usein alastonkuvissa poseeraaminen, laulaminen, malliksi itsensä nimittäminen, rikkaiden ja kuuluisien miesten deittailu (näiden markkinat Virossa ovat valitettavan suppeat) ja paljastavat henkilöhaastattelut, joissa selviää, kuinka tyhjäpäitä nämä lopulta ovat. Nämä vapaavalintaisessa järjestyksessä. Jos Viroon saataisiin oma BB, sinne olisi pyrkimässä varmasti satoja tibejä.

tiistai 4. syyskuuta 2012

Virolainen kierrätys eli tarina tuloerojen maasta

Sain ilahduttavan pussukan Tallinnassa asuvalta kaveriltani: lapselle mm. muutaman pyjamaahaalarin, joissa on myös jalkaosat! Niitä on etsitty, mutta noin 92-senttisille sellaisia ei enää juuri mistään saa. Suurkiitos S:lle siis :) Samalla tulin miettineeksi virolaista kierrätystä laajemminkin. Suomessa kun tosiaan shoppailin aika paljon kirpputoreilla, täällä ei ole juuri tullut käytyä. Tavara kuitenkin kiertää, virallisesti ja epävirallisesti.

Me viemme roskapussimme autokatoksen roskikseen, kuten kaikki muutkin talomme asukkaat. Erikseen lajitellaan sekajäte, biojäte (jota en yleensä lajittele, häpeäkseni), paperi- ja pahviroskat. Pullot viedään kauppaan, pantittomat lasipullot voi viedä kaupan pihaan keräystynnyreihin, samoin kuin paristot jne. Ongelmajätteen kierrätyksestä minulla ei ole hajuakaan, kaipa sen voisi viedä lajittelukeskukseen jonnekin. Näin siis kierrätämme teoriassa.

Käytännössä, aina kun vien roskapussini roskiin, kaikki roskapussit on pengottu auki ja etsitty sieltä kaikki käyttökelpoinen. Tallinnassa elää ilmeisen paljon ihmisiä, joiden elanto perustuu ainakin osittain roskiksien kaiveluun. Jos käyttökelpoista tavaraa heittää pois, ne on ilmeisesti tapana jättää roskiksen viereen erillisessä muovipussissa, josta roskisdyykkari eli tuttavallisesti geologi ne käy poimimassa.

Suomessa käyttökelpoinen, mutta omistajalleen tarpeeton tavara kiertää kokemukseni mukaan aika hyvin. Kirpputorit ovat tätä nykyä sosiaalisesti hyväksyttyjä osto- ja myyntipaikkoja, ei tarvitse pelätä "köyhän" leimaa vaikka niillä kävisikin. Lisäksi ainakin pikkulasten äidit kierrättävät netissä ahkerasti, Facebookin kautta voi myydä tarpeetonta tavaraa erilaisissa ryhmissä, ja ilmaisia sekä maksullisia ilmoituspalstoja on muutenkin netti pullollaan. En muista juuri koskaan nähneeni Suomessa käyttökelpoista tavaraa taloyhtiön roskiksissa, vaikka Suomessakin dyykataan kyllä. Heitin joskus taannoin menemään muutamia puhki hionneita treenipaitoja ja muuta vaatetta, joiden käyttöikä oli todella, TODELLA lopussa. Joku oli nekin roskiksesta kaivanut ja vienyt mennessään, hyi olkoon. Lähiökaupan takapihanäköalasta nauttinut kaverini kertoi, kuinka paljon roskiksesta haettiin ruokaa (tämän jollain tavalla ymmärränkin, eikä minusta ole mitään järkeä siinä, miten paljon hyvää ruokaa heitetään roskiin tänä päivänä). Eräs niistä puolalaisista duunareistamme 90-luvulla eli käytännössä koko kesän pellolta saamillaan kasviksilla, mukanaan tuomillaan lihasäilykkeillä ja dyykkaamalla lähikaupan roskiksesta loput.

Täällä sen sijaan näyttää lentävän aika tavalla hyväkuntoistakin käyttötavaraa suoraan roskiin, tosin pitää muistaa, että asumme virolaisittain varsin varakkaalla alueella. Olen harrastanut roskisdyykkausta lapsen lelujen verran. Joku oli heittänyt menemään lasten potkuauton, siis sellaisen menopelin, jonka päällä istutaan ja potkitaan eteenpäin. Samalla oli roskiin lähtenyt lasten kolmipyörä, mutta sen jätin jonkun muun löydettäväksi, koska meillä on jo sellainen. Lisäksi dyykkasin pussillisen erilaisia pieniä leluja, pikkuisia leikkiponeja ja sen sellaista. Aivan ehjiä, käyttökelpoisia tavaroita, jotka vaativat vain pintapesun ja joista pikkuneiti on saanut paljon iloa.

Mietimme tätä ilmiötä muutaman tutun kanssa.  Kaupungissa ihmisillä on yleensä (täälläkin) varsin rajallisesti säilytystilaa, joten ihan kaikkea ei voi eikä toki kannatakaan säilyttää. Täällä harvemmin kerrostaloissa on samanlaisia häkkivarastoja kuin Suomessa, ne ilmeisesti tyhjennettäisiin alta aikayksikön, jos sellaisiin jotain veisi. Kun tilaa ei ole, ylimääräisestä tavarasta on päästävä eroon.  Roskiin heittäminen saattaa olla tarkoitettu jonkinlaiseksi "köyhäinavuksi": ei näitä käyttökelpoisia tavaroita ole heitetty varsinaisesti roskalaatikkoon, vaan jätetty roskiksen viereen siististi pahvilaatikossa "löydettäväksi". Itsepalvelukirpputoreja täällä ei ole, mutta käytettyjen tavaroiden liikkeitä kyllä, ja niihin voi myydä tarpeetonta tavaraa (Suomessa en ole tällaisia ns. realisointikeskuksia nähnyt sitten 90-luvun laman). Ehkä poisheittäjä onkin ajatellut tavarat jollekin lisätuloksi. Kummallista kuitenkin, kun meiltäkin on esim. ihan muutama sata metriä lähimpään Humana-kirpputoriin (Viron UFF), joka ottaa vastaan käyttökelpoisia vaatteita ja muita tavaroita. Avuntarvitsijoita olisi kyllä, mutta vaatiihan se hieman viitseliäisyyttä lähteä kiikuttamaan romuja jonnekin, jos joku kerran vie ne ihan roskikseltakin, ja todennäköisesti käyttöön.

Eräs, nyt jo takaisin Suomeen muuttanut, expat-kotirouva kertoi vieneensä usein perheen päivällistähteet, tavallista kotiruokaa siis, muovirasiassa roskapöntön päälle. Aina ne siitä katosivat, eikä rasioita löytynyt roskiksestakaan. Ruokakin siis kelpaa. Itse olen harrastanut avustustyötä jättämällä roskiksen viereen palautuspulloja erillisessä muovikassissa, ja aina nekin ovat kadonneet hyvin nopeasti. Lenkille lähtiessä viedyt pussit ovat kotiin palatessa kadonneet aina. Täällä pullopantit ovat pieniä Suomeen verrattuna, joten ihan hirveästi ei kirpaise jättää euron-kahden edestä pulloja (n. kaksi muovikassillista) jollekin toiselle. Lisäksi heitin täälläkin pois joitakin vaatteita, mutta ne olivat mielestäni tosiaan käyttökelvottomassa kunnossa, joten heitin ne ihan aidosti roska-astiaan. Silti jollekin oli niistäkin kelvannut pari hihatonta toppia ja lapsen pilalle tahraamat mekot ja paidat. No, voi sanoa, että tarpeeseen meni. Saavutuksena pidän kuitenkin sitä, että virttynyttä villatakkiani ei kukaan ollut huolinut... Ja minä sentään käytin sitä vielä viime keväänä, ja periaatteessa olisin voinut pitää vieläkin! Mun vaatteeni eivät kelpaa edes virolaiselle roskisdyykkarille, onhan se jo jonkinmoinen saavutus.