Kirjallisia näkökulmia Viroon

Olen viime aikoina yrittänyt ottaa itseäni niskasta kiinni ja lukea pitkästä aikaa muutaman oikean kirjan. Ihan liikaa tulee tuijotettua telkkaria tai surffattua netissä, oikeissa kirjoissa on tunnelmaa, jota sähköinen media ei vaan voi korvata. Kirjastoa käytin enemmän tai vähemmän ahkerasti Suomessa asuessamme, täällä en vielä ole uskaltautunut seikkailemaan raamatukogun ihmeelliseen maailmaan. Lähin kirjasto on parin korttelin päässä, joten ehkä jonain sadepäivänä rohkaistun menemään sinnekin.

Lukemani kirjat ovat suurelta osin käsitelleet Viroa jollain tavalla (okei, meni siinä pari muutenvaanromaaniakin). Viimeisimpänä luin Imbi Pajun teoksen Torjutut muistot, joka käsittelee virolaisten sotienjälkeisiä kokemuksia ja traumoja. Karmivaa luettavaa paikoitellen. Kirja ei käsittele vain yhtä henkilöä tai perhettä, vaan sisältää muistoja useilta eri näkökulmista asiaa katsovilta. Paju sai innoituksen teokseensa oman äitinsä ja tämän sisaren kokemuksista, joista hän sai kuulla vasta aikuisiällä enemmän. Ihmisiä on pidetty pelossa vuosikymmenet, ja vielä uudelleenitsenäistymisen jälkeenkin meni yli 10 vuotta ennen kuin näistä asioista alettiin toden teolla puhua. Traumat ovat syvällä, uskoisin että lähes jokaisen virolaisen lähisuvussa niitä on. Osa ei kai puhu niistä vieläkään, osa ei ehtinyt kysyä omilta vanhemmiltaan tai isovanhemmiltaan, jotka ovat jo edesmenneitä. Osa ei ehkä haluakaan tietää. Jos Suomessa ei ihan vieläkään voida puhua neutraalisti vuoden 1918 sodan (sisällissota, veljessota, vapaussota, punakapina, ihan mitä vaan) tapahtumista, näidenkin arpien parantelussa menee vielä vuosikymmeniä. Virossa kun on edelleen elossa gulageilla olleita ihmisiä, kyyditettyjä ja kyydittäjiäkin. Suomessa viimeinen 1918 sotatoimiin osallistunut taisi kuolla muutama vuosi sitten.

Pakko todeta, että mitä enemmän Viron historiaan tutustun, sitä enemmän jaksan ihmetellä, että nämä todella ovat täällä edelleen, että Viro ja virolaiset ovat edelleen hengissä ja voimissaan valtakuntana ja kansana. Niin monta kertaa tästä on joku isompi kävellyt yli ja yrittänyt enemmän tai vähemmän nitistää koko kansan. Sitkeää väkeä.

Kevyempää kesälukemista edusti sitten Terhi Pääskylä-Malmströmin Viron viemää. Kirjoittaja on suomalainen nainen, joka oli koostanut kirjan blogimerkinnöistään. Hän on harrastanut Viroa, niin maata, kulttuuria kuin kieltäkin, vuosikaudet, ja kertoi kirjassa tästä harrastuksestaan ja parin vuoden asumisestaan Tallinnassa. Ihan hauska kirja, moni asia tuntui tutulta (etenkin, kun kirjoittaja on asunut samoilla nurkilla kuin me nyt) ja monta ahaa-elämystä koin tästäkin. Olen esimerkiksi tietämättäni törmännyt useita kertoja yhteen nyky-Viron tunnetuimmista laulajattarista. Maarja-Liis Ilus on tullut vastaan monta kertaa, asuukin kai jossain tässä lähellä.

Lisäksi Pääskylä-Malmströmin esimerkistä innostuneena ostin elämäni ensimmäisen Kroonikan, joka on paikallinen Seiska-lehden tyyppinen kulttuurijulkaisu. Minä, joka en lue mitään naistenlehtiä suomeksi, enkä ole häävimpi julkkisbongari muutenkaan (koko Ultra Bra kävi joskus vuonna nakki mun kanssani asioimassa kun olin huoltsikalla töissä, enkä mä mitään tajunnut. Tehosekoittimen Oton sentään tunnistin kun kysyin siltä paperit, kun sen luottokorttiostokset ylittivät muistaakseni 300 markan rajan). No, nyt tiedän esimerkiksi sen, että Riikikogun jäsen Rainer Vakra käy kesäisin levittämässä sontaa isoisänsä pelloille käsipelillä, millainen on laulajamummo Kihnu Virven uusi hirsitalo, millaisen rempan teki Strippar-Marco Suomessa strippaamalla tienaamillaan rahoilla, että Eesti Pangan eli paikallisen keskuspankin johtaja Ardo Hansson kävelee työmatkansa (kun taas presidentiskä Evelin Ilveksen autoliising maksaa tonnin kuussa) jne. Kulttuuriin tutustumista parhaimmillaan. Melkein naapurissamme on ERR:n eli paikallisen Ylen studiot, ehkä alan tunnistaa lisää paikallisia julkkiksia naapurustosta, kunhan jatkan Kroonikan parissa. Ja kuten Seiskassakin, Kroonikassa jutut ovat usein lyhyitä ja yksinkertaisia. Eli kielen opettelun kannalta hyviä.

Lisäksi opettelen kieltä lasten kuvakirjoista. Olemme ostaneet pikkuneidille joitakin paikallisia kuvakirjoja, koskapa neitiä ei kieli haittaa, ja kirjat ovat täällä paljon halvempia kuin Suomessa. Tiedän, mitä ovat küülikud ja pardid, ja että sian asunnon nimi on viroksi seasulg mutta kanat asuvat kanalassa, kuten Suomessakin. Oppia ikä kaikki.

Anti-koti-ikävä

Kävimme juhannuksena pikaisesti Suomessa viettämässä perinteisen mökkijuhannuksen saunoineen, kokkoineen ja hyttysineen. Mukavaa oli, säätkin suosivat varsin mukavasti, vain lähtöpäivänä satoi kunnolla. Sukulaisia on aina mukava nähdä, pikkuneitikin pääsi tapaamaan kaikki isovanhempansa ja muutaman muunkin tutun. Kaiken kaikkiaan rentouttavaa, vaikkakin rankka reissu, koska tuli valvottua yöttömässä yössä turhan pitkään, mitä pikkuneiti ei kompensoinut nukkumalla yhtään pidempään kuin muutenkaan.

Juhannusvisiitillä tuli taas mieleen muutama asia, joita Suomesta ei kannata Viroon tuoda. Ei pidä käsittää väärin, Suomi on edelleen mielestäni hyvä paikka ihmisen elää. Jotkut pienet asiat vaan huomaa paremmin, kun on hetken poissa. Tässä juhannuksen ärsytyslista:

1. liikenne. Mitä enemmän Virossa ajan, sitä enemmän tykkään täkäläisestä liikenteestä. Ei, täällä ei kaahata. Täällä ajetaan nopeusrajoitusten mukaan ja liikennevirran mukana. Asia, joka Suomesta ihan liian usein puuttuu. Suomessa liikennevaloista lähdetään mentaliteetilla "mennään kun keretään". Moottoritiellä aina joku katsoo oikeudekseen ajaa vasenta kaistaa 100 km/h monta kilometriä. Tai vastaavasti ajaa 80 km/h-rajoituksen alueella kuutta-seitsemääkymppiä, "kun eihän mulla ole minnekään kiire". Ja mopoautot, nuo matkailuautonpoikaset (pieni, mutta vetää jo jonoa perässään!), niitä en ole Virossa nähnyt.

Lisäksi vilkunkäyttörajoitteisia on Suomessa enemmän. Onko helsinkiläisiltä autokorjaamoilta vilkkujen polttimoiden myynti loppunut vai miksei kaistaa vaihtaessaan voi ilmoittaa aikeistaan? Ja vielä Suomessa saa taajamassa, sen koosta riippumatta, jalankulkijana pelätä henkensä puolesta. Suojatien eteen ei pysähdytä. Tallinnassa ainakin pysähdytään, muusta Virosta minulla ei ole kovin paljon kokemusta vielä. En yrittäisi ylittää Helsingin keskustassa yhtään liikennevalotonta suojatietä ruuhka-aikaan: jos yksi auto pysähtyykin, voi viereiseltä kaistalta ajaa joku eteensä katsomatta ohi. Tallinnassa suojateitä kunnioitetaan paremmin. Suomalaisen liikenteen hyväksi puoleksi katsoisin sen, että tiet ovat paremmassa kunnossa, kesät talvet. Niin, ja ainakin aiemmin Rovaniemellä suojatiekulttuuri oli kunnossa! Sen sijaan esim. Tampere, Vaasa ja jo aiemmin mainittu Helsinki ovat jalankulkijoille aika surmanloukkuja.

2. Radio. Siinä ajellessamme kuuntelemme aika paljon radiota, ja aina välillä on pakko vaihtaa soittoon nauhoitettu musiikki. Niitä juontajia ei vaan kestä. Kaupallisilla radiokanavilla on ilmeisesti trendinä laittaa studioon pari toistensa vitseille naureskelevaa kidultia, jotka iltapäivän ratoksi referoivat iltalehteä. Ylen kanavilla (yleX tosin on ihan samaa kamaa kaupallisten kanssa) taas juontaja saattaakin olla tehtäviensä tasalla, mutta nykyiskelmä ei hivele mun korviani. Juhannuksemme autoilut pelasti uusintana Radio Rockilta tullut Klaus Flemingin toimittama Kaikkien aikojen 500 parasta biisiä-lista. Hyvin toimitettua radio-ohjelmaa on aina ilo kuunnella, ja musiikki oli pahimmillaankin hyvin siedettävää, parhaimmillaan erinomaista.

No, eipä virolainen radio pistä paljon paremmaksi. Paikallinen musiikkimaku on, kauniisti sanoen, vähän erilainen kuin minulla, kevytPop ei ole minun juttuni millään maailman kielellä. Juontajista en kauheasti osaa sanoa, kieltä osaan sen verran että saan yleensä aiheista vähän kiinni. On parempia ja huonompia, mutta oppiipa kieltä kun kuuntelee.

3. Aukiolo. Juuri nyt käydään keskustelua uskonnonopetuksen tarpeellisuudesta Suomen kouluissa ja ollaan huolestuneita maan maallistumisesta. Hei, koko maahan menee kiinni kaikkina uskonnolliselta haiskahtavina juhlapyhinä! Meillä lähikauppa pahoitteli taas, että on juhannuspäivänä auki vain klo 19 saakka. Järjettömintä on mielestäni se, että valtiovallan mielestä on tarpeellista kertoa yrittäjille, koska he saavat pitää puotinsa auki. Ymmärrän esim. alkoholimyynnin kontrollin, mutta eiköhän se kauppias muutoin tiedä, koska kauppaa kannattaa yrittää käydä. Mistä päästäänkin aiheeseen

4. Holhous. Tupakkakaapit kaupoissa, come on. Ettei vaan kukaan arvaa, että täällä myydään röökiä! Koska saamme kondomit ja keskikaljan samanlaisiin, ettei kellekään vain tule mieleen harrastaa seksiä tai juoda bisseä? Rajoitetaan vaan lisää ravintoloiden aukioloa, laitetaan kaikki aseet kollektiivisesti kunnantoimiston kassakaappiin ja istutaan kotona katsomassa telkasta väkivaltaa ja netistä pornoa.

5. Karkki ja eines. Eipä tuo huoltsikkatarjonta sen kummempaa ole täälläkään, mutta marketin hyllyissä ei pursuile einespizzaa, valmiita maksalaatikoita, lihapiirakkaa, hampurilaisia jne. Karkkihyllyt ovat puolet suomalaisista. Täältä saa lähinnä raaka-aineita, joista voi valmistaa ruokaa. Eikä juuri kevyttuotteita. Väestö on lihomaan päin täälläkin, mutta kehtaan väittää edelleen virolaisen luokkaretkiporukan erottuvan suomalaisesta jo kaukaa siitä, että puolet lapsista ei ole ylipainoisia.

Suomalaisesta ruokakaupasta minulla on ikävä juustohyllyä, täältä kun ei tahdo saada kunnon emmentalia mistään, ja Oivariini on ainoa perheemme kaikkien jäsenten hyväksymä levite (sitä saa Prismasta, Valion sinileimaa ei valitettavasti).

Ja kyllä, Suomessa on niin moni asia paremmin kuin täällä. Mutta ei kaikki, sitä pitää muistuttaa ainakin itselleen välillä, jos täällä päässä jokin alkaa kyrsiä toden teolla.

Aegnan saari ja muuta kesäistä

Kesäpäivän seisaus. Vastahan se kesä tuli, ja nyt on muka jo menossa pois! En ala. Kertaakaan ei olla edes uimassa käyty... No, merivesi lämpenee hitaasti, joten eiköhän tässä vielä ehditä.

Viikonloppuna kävimme koko perheen voimin Tallinnan suomalaisten naisten yhdistyksen eli Suomettarien kesäretkellä Aegnan saarella Tallinnan edustalla. Kuvia seuraa, kun seuraavan kerran kirjoitan läppärillä. Eipä tuonnekaan olisi tullut lähdettyä, jos joku ei olisi vähän patistellut. Kannatti ehdottomasti mennä! Saarelle pääsi pienellä Juku-laivalla, joka starttaa Kalatorin kupeesta, melkein keskeltä kaupunkia mutta kuitenkin vähän syrjästä. Kalatorin vieressä pitää muiten paremmalla ajalla poiketa ainakin Eesti design-puodissa ja kovasti kehutussa Moon kohvikissa.

Lähdimme tosiaan matkaan koko perhe, siis minä, mies, pikkuneiti ja koira. Koiran mukaan ottaminen oli vähän hilkulla, saaren kotisivuilla näet lukee, että koirien tuonti saarelle on arveluttavaa ja tuomittavaa. Ei kuitenkaan kiellettyä, joten paremmin viroa taitava suometar kysyi laivayhtiöltä, mikä heidän koirakäytäntönsä on. Vastaus oli, että koira on tervetullut laivaan, mikäli se on kytketty ja sillä on kuonokoppa. Tämä on muuten käytäntö myös Tallinnan julkisessa liikenteessä virallisesti, tosin en ratikassa ole koskaan yhtään koiraa nähnyt. Herralle kuonokoppa siis (ei tykännyt, mutta tyytyy kohtaloonsa kun emäntä käskee, kuten kaikki perheen miehet, sanoi mies), ja matkaan. Koirien viemistä saarelle ei suositella varmaankaan siksi, että koko saari on luonnonsuojelualuetta, eikä virolainen koiran kiinnipitopolitiikka ole aina yhtä tiukka kuin suomalainen... Eipä olisi tullut mieleenkään päästää koiraa saarella irti. Kuonokoppaa ei sentään tarvinnut perillä pitää. Laivaan sai myös lastenrattaat, mutta Juku ei tosiaan ole mikään ruotsinristeilijä. Nostaa ne piti, onneksi seurueesta löytyi apua nosteluun ja koiran taluttamiseen, yhtä aikaa niitä olisi ollut vaikea tehdä. Ilma onneksi suosi, istuimme kannella ja ihailimme Tallinnaa mereltä käsin. Taas oli muutama loistoristeilijä rannassa ja toiset pari vuoroaan odottelemassa merellä kaupungin edustalla.

Aegnalla olimme siis edelleen Tallinnan keskustassa, hallinnollisesti saari näet kuuluu samaan alueeseen kuin se, missä nyt asumme... Siellä ei kuitenkaan esim. ole yhtään autoa, koko saarella. Pelastusryhmä oli parkissa rannassa, heillä näytti olevan kulkupelinä mönkijä. Joku oli hakemassa saapujia jollain golf-auton tapaisella. Polkupyörän kanssa saarelle tuli muutama matkailija, tiet/polut ovat ihan maastopyörällä kuljettavia. Maastovarmoilla rattaillamme eteni pikkuneidin matka, rattaita tuupanneelle miehelleni tuli kuntosalitreeni siinä samassa.

Vakituisia asukkaita saarella on kuulemma tasan kaksi. Majoitusta siellä kuitenkin olisi ollut tarjolla jonkinlaisissa retkeilymajoissa, telttaillakin olisi voinut. Saari on pieni, rantaviivaa yhteensä vain noin 10 km, mutta luonnoltaan yllättävän monipuolinen. Luonnonkaunis, voisi sanoa. Lintujen tiirailijalle kiinnostava paikka ja historiasta innostuneelle myös. Aegnan historia on varsin mielenkiintoinen, se on ollut sotilasaluetta niin Viron ensimmäisen tasavallan kuin neuvostovallakin aikana. Saarella on ollut pieni kylä, muutama maatila ja kappeli hautausmaineen. Kappelia ei enää ole, mutta hautuumaata kävimme ihmettelemässä, samoin sen vieressä suuria siirtolohkareita. Kävelimme rannalle nuotiopaikalle, laitoimme tulet ja paistoimme makkarat, pikkuneiti kävi meressä kahlaamassa ja lähti rannalta hirveällä huudolla, vedessä lutraten olisi kulunut helposti koko päivä. Nyt tiedän, minne tulla jos haluan viettää rauhaisan päivän biitsillä, sillä saaren hiekkarannat ovat upeat. Ja maksoihan reissu kokonaiset 12 euroa koko perheeltä.

Lauantai-iltana retken jälkeen sää vaihtui päivän auringonpaisteesta vesisateeseen, joten emme lähteneet Kadriorgin puistoon katsomaan ulkoilmaelokuvia, joita siellä olisi ollut tarjolla. Sen sijaan täytimme vatsamme jälleen yhdessä lähiravintolassa, Villa Thai oli paikan nimi. Vähän epäilytti tallinnalainen thai-intia-keittiö, mutta paikkaa on kehuttu kovin paljon, ja se on jälleen yksi Viron 50 parasta ravintolaa -listan paikoista. Varsin aidon oloista sapuskaa ja mukava miljöö, viihdyimme! Pikkuneidiltä pisteet leikkipaikalle ja isolle akvaariolle.

Muuten kesä etenee täällä mukavasti. Juhannus on iso juhla Virossa, kuten Suomessakin. Perinteetkin vaikuttavat samanlaisilta: paljon on ollut mainoksia eri paikkojen juhannusfestareista ja -kokkojuhlista, ruokakaupan tarjousten perusteella menu on sama kuin lahden toisella puolellakin. Grilliruokaa, makkaraa, olutta. Selver mainostaa jopa ilmaisia juhannusjuomia, ja minä jo ajattelin, että jopas, ilmaista bisseä. Ei sentään, alkoholittomia versioita vain saa kaupanpäällisinä. Harmillisesti juhannus osuu nyt viikonlopulle, sillä sitä juhlitaan täällä perinteiseen aikaan. Jussinpäivä voi siis osua arkipäivällekin, mikä olisi merkinnyt ylimääräisiä vapaapäiviä (miehelle, minun vapaapäiväni ovat vähän monitahoisempi käsite).

Kesän etenemisestä kertovat myös remontit ja tietyöt. Ihan parin korttelin sisällä rempataan ainakin viittä taloa, joten rakennustelineitä saa väistellä. Herrakoiralla on erityinen rakkaussuhde raksahaalarisiin miehiin, se juontaa ehkä juurensa sen pentuaikaan jolloin naapurustossamme tehtiin isoa remonttia, ja kaikki haalariveikot jäivät aina paijaamaan maailman suloisinta pentukoiraa. Maailman suloisin pentukoira tahtoisi edelleen mennä katsomaan jokaista haalariasuista, siksi etenemme ajoittain hitaasti. Paljon ystäviä sillä vaikuttaa täälläkin olevan, harmi etten osaa venäjää (vironkieliset työmiehet taitavat olla kaikki Helsingin raksoilla). Ainoa, mitä ymmärrän, on että koiraa luullaan chow-chow-rotuiseksi. Luulkoot, koska en osaa asiaa koiranrapsuttelijoille korjatakaan. En muutenkaan viitsi puutteelisella vironkielen taidollani alkaa ohikulkijoille selittää koiran rotua (suomeksi ja ruotsiksi mulla on siitä oikeastaan valmis spiikki, jos joku kysyy), yleensä sanon sen olevan chowin ja samojedin sekoitus, mitä se oikeastaan onkin pohjimmiltaan.

Lisäksi isompi Gonsiori-katu on laitettu poikki kaukolämpötöiden vuoksi. Massiivinen työmaa tekee miehen työmatkaan pienen mutkan, ja alueemme pienillä kaduilla liikennemäärät ovat kasvannet, koska Gonsiori syöttää aika paljon liikennettä Lasnamäeltä keskustaan päin. Pikkuneidin mielestä tietöitä saisi kuitenkin olla paljon enemmän: ei ole mitään viidyttävämpää kuin käydä katsomassa kaivinkoneita, traktoreita ja kuorma-autoja leikkipuistomatkan varrella. Leikkipuistoonkin mennään siis hitaasti ja ihmetellen, mutta minnekä täällä kiire olisi.

Kesäkaupungin ääniä siis riittää. Kaivinkonetta, katuporaa jne, autojen varashälyttimien huutelu kesäillassa kuulostaa melkein linnunlaululta, jota täällä kyllä myös kuulee. Yhtä kesän ääntä voisin kyllä olla kuulemattakin... Saamarin lehtipuhaltimet ovat rantautuneet tännekin! Ruohonleikkurin vielä kestää, se kun hurnuttaa tasaisesti. Mutta lehtipuhallin huutaa hetken, taukoaa, huutaa taas (hurrHURRRRRHurrrRRRrrr). Argh. Eikä siitä näytä kovin suurta hyötyäkään olevan, puistossa työmies hurnutteli jalkakäytäviä puhtaiksi lehmuksen (?) siemenistä, jotka seuraava tuulenpuuska lennätti takaisin jalkakäytävälle. Ihan turhaa meteliä siis.

Kylläpä muuten hävetti taas tänään käydä tuliaisviinakaupassa. Taas tullaan auton jouset soiden kohti kotimaata... Lastasin lapsen rattaisiin kahdeksan litraa jäykkää viinaa rannan poroaitauksessa. Oon minäkin perheenäiti. Sanoin kassapojalle viroksi, että meiltä nääs loppuu Suomesta viina näin juhannuksen alla. Ensi kerralla menen kyllä ilman lasta, niin ei ehkä hävetä niin paljon.

Tarton reissu

Unohtui tuossa parvekemööpeleiden huumassa kertoa viime viikonloppuisesta Tarton-matkastamme. Ajelimme sunnuntaina Tarttoon, jatkamme siis Viroon tutustumista pala palalta. Oikeastaan meidän ei pitänyt mennä sinne saakka, vaan vierailla ainoastaan paljon kehutussa Põhjakan kartanon ravintolassa. Kartanon kohdalla takapenkkiläinen oli kuitenkin niin syvässä unessa, että päätimme jatkaa ajelua vielä vajaat 100 kilometriä Tarttoon. Kuvia reissusta ei valitettavasti ole, sillä unohdimme kameran kotiin harmiksemme.

Tartto on mielestäni ihan mukava kaupunki, kaunis ja siisti niin kuin suuri osa virolaisista kaupungeista tuntuu olevan. Ja kuten muuallakin Virossa, keskusta oli sekoitus hyvin vanhaa ja hyvin uutta. Keskustaa tuntui leimaavan aika vahvasti Tarton yliopisto ja sen vanhat rakennukset, uudempaa osaa yliopistosta oli rakennettu hieman keskustan ulkopuolelle. Paljon turisteja, paikallisella raatihuoneen torilla terasseja vieri vieressä, historiallisia nähtävyyksiä ja modernia lasiseinää. Vähän niin kuin pieni Tallinna. Uskoisin, että paremmin suunniteltuna tekemistä voisi olla päiväksi, mutta ei kovin paljon pidemmäksi aikaa. Tartossa on kuitenkin kesällä paljon tapahtumia, joihin varmasti turisteja tulee.

Kävimme syömässä Moka-kohvikissa, eipä ollut pahempi moka. Söimme gourmet-pitsaa ja päälle ihanat kakkupalat, jotka yksinkertaisesti huusivat mun nimeäni vitriinissä... Paikka oli varmaan Tarton kallein, mutta ensimmäinen kohdalle osunut, ja meillä oli nälkä ja vessahätä, joten sinne siis. Terassilla oli mukava istuskella, ja ruoka oli tosiaan hyvää, paikka onkin yksi hiljan julkaistulle Viron 50 parasta ravintolaa -listalle päässeistä. Ihan syystä.

Kävelimme hieman kaupungilla, ylitimme Ema-joen pientä siltaa pitkin ja nautimme kesäpäivästä yleisesti. Emme tällä kertaa käyneet paikallisessa linnassa, vaikka sellainenkin Tartossa toki on. Joen rannalla kävellessämme sattui kuitenkin matkamme Suuri Onnettomuus: pikkuneiti heitti hattunsa jokeen. Eihän sitä sieltä enää ylös saanut, ja parku oli kauhea. Onneksi apu oli lähellä: Tarton Kaubamaja oli melkein onnettomuuspaikan vieressä, ja sieltä löytyi (isin nerokkaan markkinointikampanjan ansiosta) neidille mieleinen hattu, prinsessan ja perhosen kuvalla tietenkin. Alkuperäinen The Hattu sai myös korvaajan, kävimme hakemassa Stockmannilta seuraavana päivänä aivan entisenlaisen kesähatun, mutta uusi prinsessahattu tuntuu nyt miellyttävän enemmän.

Mööpelit partsille

Parvekkeemme on tähän saakka ollut lähinnä herrakoiran lepäily- ja tähystysvaltakunta, josta suurpetomme on tarkkaillut, että naapurustossa kaikki sujuu kuten pitääkin. Nyt raukka joutuu jakamaan sen satunnaisesti isäntäväenkin kanssa, saimme hankittua viimeinkin kalusteet paikalle. Ostimme pienen pöydän ja kaksi tuolia suomalaisesta huonekaluliikkeestä (vähän halppismaineessa, ainakin Suomessa, alkaa M:llä), siis heidän Tallinnan-toimipisteestään. Muutama huomio tästä.

Ensinnäkin, huonekalusetin hinta oli lähes kaksinkertainen verrattuna Suomen-liikkeen hintaan täysin samasta setistä. Tämän huomasimme, koska luemme näköis-Aamulehteä, tosin vasta mööpelit ostettuamme. Toki Viron-liikkeellä on oikeus hinnoitella tuotteensa miten haluavat, mutta on mielestäni vähän kummallista, kuinka hinta voi olla lahden pohjoispuolella niin paljon halvempi. Luulisi, että kustannukset täällä eivät ole sen kummemmat kuin Suomessakaan, katteet ovat vissiin sitten vaan paremmat...

Toiseksi, olipa taas reissu saada nuo pienet kalusteet paikalleen. Menimme liikkeen kesäkalustemyymälään eräänä ei-niin-kesäisenä päivänä (lue: tuuli niin että tukka lähtee ja satoi hieman vaakasuoraan). Juuri oikea päivä haaveilla aurinkoisesta kesäpäivästä parvekkeella kahvitellen... Ymmärrettävästi varsin nopeasti valitsimme kalusteet ja ystävällinen kesäpoika katsoi koneelta, ettei niitä nyt ole saatavilla. Teimme tilauksen, maksoimme ja myyjä lupasi, että soittavat kun tilaus on heillä (kaikki jälleen viroksi, jees). Ajoittain tulee kyllä ikävä Ikeaa... mikseivät muut huonekalukaupat ole keksineet, että asiakkaan saa hoitamaan suuren osan varastomiesten töistä, kunhan tuotteita vain on hyllyssä? Tykkään siitä, että kaiken saa kerralla mukaan, eikä tarvitse odotella epämääräisiä toimitusaikoja, kotiinkuljetusten saapumisen kyttäämisestä puhumattakaan. Minkähän takia Ikea ei muuten ole jo Baltiassa? Liian pieni markkina-alue? Harjaantuneella Ikea-silmällä kyllä huomaa, että täkäläiset ovat vierailleet myös ruotsalaisuuden ihmemaassa, Ikea-verhoja ja -kalusteita näkyy ikkunoista siellä täällä.

No, eipä mööpelikaupasta kukaan soittanut perään. Luvatusta toimituspäivästä seuraavana lauantaina ajelimme jälleen samaan kauppaan kyselemään, josko kalusteet olisivat jo perillä. Juu olivat, mutta varasto, josta ne pitäisi noutaa, oli sulkeutunut tuntia aiemmin. Varaston aukioloajat kävivät aika hyvin yksiin miehen työaikojen kanssa, miinus ilmeisesti varastomiesten kahden tunnin lounaspaussi klo 12-14, silloin varasto on kiinni. Tämähän tarkoitti sitä, että vein miehen tiistaina töihin, jotta pääsisin noutamaan kalusteet autolla. Toki melkein varaston viereen olisi päässyt ratikallakin, mutta raitiovaunumatka pikkuneidin ja kalustelaatikoiden kanssa olisi jo minullekin vähän turhan extreme. Sain myymälästä vähän epäselvän kartan varastolle, ja lopulta löysinkin sen, vaikka se oli aika mukavasti piilotettu parin "pääsy kielletty"-kyltin taa, ja sain kalusteet mukaan. Varastomiehelle pointsit siitä, että nosti ne autoon puolestani. Muistelen edelleen kauhulla sitä huonekalunhakukeikkaa Vaasan Vepsäläisellä, kun varastoveijarin mielestä n. 8 kuulla raskaana olevana olin ihan käypänen mööpelinnostaja, joten mitäpä hän, iso mies, meitä auttaisi. Argh, pitäköön jatkossa tanskalaisen designinsä.

Takaisin aiheeseen: kotona avasimme huonekalupaketit. Tuolit olivat ihan OK, pöytä taas näytti siltä, kuin joku olisi ajanut sen yli trukilla. Toisen puolen jaloista puuttui osia, ja ne olivat ihan kierot. Toki osin hajonnut pakkauslaatikkokin antoi jo vähän vihjettä tästä. Ei muuta kuin taas mies töihin seuraavana päivänä ja pikkuneidin kanssa raahaamaan pöytä (onneksi kevyt) takaisin kauppaan. Myyjä totesi, että hajallahan se on, pahoitteli ja pyysi hakemaan varastolta uuden, kuulemma siellä oli. Varastolla henkilökunta avasi uuden pöydän laatikon varmistaakseen, että vaihtopöytä olisi kunnossa. Muuten hyvä, mutta saman sarjan pöytä näytti ihan erilaiselta kuin se palautettu. Rikkinäisessä pöydässä oli muovirottinkinen pinta, tässä toisessa lasinen. Myyjä (puhelimessa), varastomies ja minä keskustelimme hetken aiheesta suomeksi ja viroksi, ja totesimme, että on parasta että otan sen lasipöydän mukaan, niin olemme kaikki tyytyväisiä. Ainakin minä olen, niin tyytyväinen kuin nyt kolmen myymälä- ja kahden varastoreissun jälkeen voi olla. Pöytä on nimittäin paljon nätimpi ja luultavasti myös helpommin puhdistettava kuin se ensimmäinen versio. Ehdin jo miettiä, että ainakaan kovin kiikkeriä laseja ei rottinkipinnalle voi laittaa.

Virolaista asiakaspalvelua moititaan ihan suotta. Tai no, saahan täällä ajoittain lämmintä bisseä kylmällä palvelulla, mutta niin saa kyllä Suomessakin. Ainakin tässä tapauksessa sain joka tilanteessa ihan hyvää palvelua, kaikki myyjät ja jopa varastomies olivat kaikki oikein mukavia. Se kesäpoika tuli oikein tarjoamaan palvelua, vaikka keli oli kamala, ja olisi ihan yhtä hyvin voinut istua lämpimässä kopissaan netissä surffaillen. Hymyilivätkin, penteleet. Ei niille voi vihainen olla, vaikka kieltämättä sen hajonneen pöydän kanssa pääsi muutama ärräpää.

Ja tästä seikkailusta jäi toivottavasti käteen jotain muutakin. Pikkuneiti on ollut tähän saakka varsin pottavastainen. Potalla istuminen on ollut äärimmäisen vastenmielistä, joten kuivaksi ei ole opittu, ei sinne päinkään. Huonekalukaupan naapurissa on Bauhof, vähän niin kuin Bauhaus, eli rakennustavaraa ja sekalaista krääsää myyvä kauppa. Tapoimme siellä aikaa neidin kanssa, koska olimme paikalla jo ennen huonekalukaupan aukeamista. Löysimme AUTOpotan. Neiti on isänsä tytär, kaikki pärisevä kiinnostaa kovasti: mikään ei pelasta päivää niin kuin rekan tai moottoripyörän näkeminen. Tai no, ehkä traktori jonkin työkoneen kanssa on vielä parempi. Autopotalla istuminenkin on vaan niin paljon coolimpaa kuin tavispotalla. Ehkä siis vaipparalli katkeaa vähitellen tämän ajoneuvon ostoon!

Valistusta kansalle

Suomessa liikkuessani olen harvemmin törmännyt ulkomainonnassa valistuskampanjoihin, tai sitten en ole otollista kohderyhmää, koska en ole huomannut niitä. Täällä tuntuu, että joka toinen ulkomainos on itse asiassa jonkin ainakin osin julkisrahoitteisen kampanjan käytössä. Talvella täällä valistettiin heijastimen käytöstä ja autojen turvaväleistä, näistä toki muistutellaan Suomessakin. SiTten keväämmällä muistutettiin, että takapenkilläkin on syytä käyttää turvavyötä, pyöräilijöiden huomioimisesta muistutettiin myös. Kampanja oli myös alkoholinkäytön haitoista, teemalla "joka juoma jättää jälkensä". Erilaisista julkisista tapahtumista on paljon isoja mainoksia, ainakin keväisistä Teeme ära-talkoista oli massiivinen kampanja ja nyt myöhemmin Vanhankaupungin päivistä.

Tällä hetkellä Tallinnan vesi valistaa meitä siitä, että kraanavesi on juotavaa, ja että sen juominen säästää rahaa ja luonnonvaroja. Suomalaisesta näkökulmasta vähän hassu kampanja. Ei sillä, olen kyllä juonut täällä alusta asti kraanavettä, ihan hyvää se on, ehkä aavistuksen kalkkisen makuista. Ilmeisesti Tallinnan vesijohtovesi sinällään onkin ihan juomakelpoista, mutta joidenkin talojen huonokuntoiset vesiputket tekevät siitä juomakelvotonta, siksi pitkät vesihyllyt kaupoissa (Suomessakin pullovettä myydään ihan järjettömän paljon ottaen huomioon, että vesijohtovesi on varmaan 99% juotavaa, joitain Nokian vesikriisejä lukuun ottamatta). Joillakin alueilla Tallinnassa vesi kuulemma maistuu tosi omituiselle, sekin lienee putkista johtuvaa. Meillä tosiaan koko perhe juo tätä nykyä kraanavettä, koirakin suostuu sitä juomaan nyt, kun olen vienyt sen kupin ulos. Sisällä piti olla pullovettä, että herralle kelpasi.

Lisäksi on menossa valistuskampanja veronkierron haitallisuudesta. "Maksamatta jäävillä veroilla saisimme 295 uutta päiväkotia", julistaa ulkomainos. Tämä voisi toimia Suomessakin, laskettaisiin suunnilleen, kuinka paljon harmaa talous tuottaisi päivänvaloon tuotuna, ja laskettaisiin, mitä kaikkea sillä saisikaan, kuinka monta hoitajaa vanhainkoteihin tai paljonko korjattua asfalttitietä. Voisi jäädä ainakin jokunen pimeästi teetetty remppa tai ohi kassan maksettu pitsa hankkimatta. Tuo päiväkotiesimerkki virolaisessa kampanjassa on varmasti täkäläisiin oloihin erityisen sopiva, sillä päivähoidon saatavuus on ongelma monin paikoin. Julkisessa päiväkodissa lapsen hoito maksaa vanhemmille n. 50 € kuussa, ja täällä on samalla tavalla subjektiivinen päivähoito-oikeus kuin Suomessakin, hoitopaikka pitäisi tarjota muistaakseni 2kk hakemuksen jättämisestä. Kuulostaa hienolta. Teoriassa. Käytännössä hoitopaikkaa voi joutua jonottamaan jopa pari vuotta, ja julkisten päiväkotien taso vaihtelee varsin paljon. Yksityistä hoitoa on toki myös tarjolla, mutta hinta onkin sitten jotain ihan muuta, 300 eurosta aina 500 euroon kuussa. Ja kun koko Viron alueelta laskettuna keskipalkka on alle 1000 euroa kuussa, ei kahden lapsen kanssa enää kannata mennä töihin ollenkaan, jos lapsia ei saa julkiseen päiväkotiin. Yksityisiinkin päiväkotehin on usein jonoa. 295 uutta päiväkotia olisi ehkä jo liioittelua, mutta antaa jotain mittakaavaa veronkierron haitallisuudesta tavalliselle tallaajalle.

Muitakin kampanjoita on ollut. Yhtäkkiä en muista, mitä ne ovat kansalle halunneet valistaa, paitsi tämän varman kesän merkin: kesän tulon huomaa viimeistään siitä, että ulkomainokset muistuttavat myös kondomin käytön tärkeydestä!

Kesä-Tallinna vs. Talvi-Tallinna

Suomalaiset ovat tunnetusti kesällä ihan erilaisia kuin talvella, valoisat yöt tekevät taikojaan. Kesällä koko maa täyttyy suurista ja pienistä festivaaleista, ihmiset kylästelevät toistensa luona, laulu raikaa terasseilla ja joku huolimaton saattaa intoutua jopa puhumaan tuntemattomien kanssa. Virossa näyttää käyvän samalla tavalla. Mielestäni virolaiset ovat nyt jotenkin avoimemman ja iloisemman oloisia. Tuntemattomatkin saattavat hymyillä, ainakin lapselle (talvella olen huomannut ohikulkijoiden hymyilevän vain koiralle satunnaisesti). Ehkä tämä johtuu siitä, että hymy on vain helpompi havaita ilman toppahaalareita, pipoja ja kaulahuiveja, mene ja tiedä. Virolaiset vaikuttavat olevan kesäkansaa, niin kuin suomalaisetkin.

Suomessa on ihan OK pukeutua mustaan ympäri vuoden. Kovin värikkäästi pukeutuvaa saatetaan katsoa jopa vähän kieroon. Täällä tunnen itseni mustassa kesätakissani jotenkin kauhean synkäksi. Virolaiset seuraavat muotia varsin tarkkaan (tai ehkä Helsingin katukuva on samanlainen kuin Tallinnan, enpä ole kiinnittänyt huomiota, kun olen aina asunut pienemmillä paikkakunnilla), eikä tähän sesonkiin selvästikään kuulu musta, vaan kirkkaat värit. Pitänee käydä ostamassa joku värikkäämpi ulkovaate, ettei tule poro-olo.

Kesätapahtumia piisaa täälläkin. Tallinnan laululavalla näyttäisi olevan liki joka viikonloppu, usein arkipäivisinkin, konsertteja ja tapahtumia laidasta laitaan. Keskustassa ja vanhassakaupungissakin on ohjelmaa miltei joka päivälle. Juuri nyt menossa ovat Vanhankaupungin päivät, mutta ne jäävät meiltä nyt väliin, missasimme Suomi-lomalla jo muutaman päivän ja loppuviikoksi on ollut niin paljon kaikenlaista ohjelmaa, ettei nyt ehdi tutustua tähän happeningiin. Paljon muutakin on kesän mittaan tarjolla, jos kiinnostusta on. Vierailulle tulossa oleville tiedoksi, että kannattaa ilmoitella aikatauluistaan, otamme enemmän kuin mielellämme vieraita vastaan, mutta yritetään välttää tuplabuukkauksia. Ja ehkä joku haluaa nähdä meidät myös Suomen kamaralla?

Tänään päivällä ihastelimme sataman laivamäärää. Samaan aikaan laiturissa oli Vikingin, Linda Linen, Eckerön alukset ja lisäksi kaksi isompaa risteilijää ja pari pienempää purkkia. Turistien määrä on lisääntynyt viime viikkoina ihan valtavasti, eikä ihme, Tallinnassa riittää kyllä nähtävää ja tekemistä. Ja onhan kaupunkiin mukavampi tutustua kesällä, kun taivaalta ei sada vaakasuoraan räntää. Kauniimpikin se on, Tallinna on itse asiassa aika vihreä kaupunki näin kesällä, talvella ankean harmaa paikoitellen. Toivottavasti turistit tosiaan löytävät tiensä Tallinnan nähtävyyksille, muillekin kuin sataman viinakaupoille. Jos ei muuta, niin vaikkapa Piritaan biitsille kannattaa kauniina päivänä suunnata.

Virolaiset pakenevat kesäisin mahdollisuuksiensa mukaan mökeilleen, aivan kuten suomalaisetkin. Virolainen mökki on yleensä sisämaassa, rantatontit ovat äärimmäisiä harvinaisuuksia, kuten aiemminkin olen todennut. Monella on mökkinä suvun vanha talo jossain maaseudulla, ja mökin pihassa kasvaa usein paljonkin hyötykasveja ja kukkia. En ehkä ole aiemmin kiinnittänyt asiaan suuremmin huomiota, mutta Tallinnan seudulla on aivan valtava määrä puutarha-alan kauppoja, suurempia ja pienempiä, pihan kupsuttaminen on ilmeisesti trendikästä. Hintataso on ehkä hieman Suomea halvempi, ihan tarkkaan en tiedä, koska en ole suuremmin puutarhaihminen: neljä laatikkoa parvekekukkia ja yksi yrttiruukku on kesän tähänastinen viljelysaldoni. Kävimme yhdessä alan liikkeessä tänään, etsimme parvekkeellemme kalusteita ja löysimmekin, tosin emme puutarhakaupasta, vaan suomalaisesta huonekaluputiikista (taas asioin viroksi koko hoidon! Kyllä tää tästä!). Huonekaluliikkeen kesämyymälän pojalla on varmasti mahtava työpaikka, kun aurinko lämmittää ja tytöt minihameissa tulevat testaamaan baden-badeneita. Tänään ei kuitenkaan ollut hänen uransa parhaita päiviä, kun tuulessa ja tihkusateessa hytisten joutui palvelemaan korviin asti napitettuja perheenäitejä... Yleisöä piisasi kuitenkin, etenkin puutarha- ja rakennuskaupassa. Lannoitteet, lapiot ja kukkaruukut näyttivät tekevän kauppansa. Puutarhat ovatkin pääsääntöisesti hyvin hoidettuja mökeillä ja myös omakotitaloalueilla. Virolainen, siinä kuin suomalainenkin, siis kesäisin innolla rapsuttelee pihamaallaan koristeomenapuun juurella ja vertailee naapurin kanssa raparperin kasvua, talvella naama irvessä kiroaa samaa pihaa, kun lumityöt eivät tekemällä lopu. Kesällä lapiointikin on tietysti mukavampaa, kun hikeentyessään voi vähentää vaatetta pelkäämättä vilustumista...     

Tallinna on siis herännyt jollain uudella tavalla eloon ilmojen lämmettyä. Niin ovat erilaiset muutkin kesäeläimet, hyttyset ja rantojen kulkijat mainitakseni. Ehkä tämä johtuu siitä, että kaikki elämä vilkastuu kesällä. Erikoisesti lähipuistojen penkeille on ilmestynyt pultsariporukoita, ei kuitenkaan ainakaan päiväsaikaan mitenkään häiritseviä. Kerjäläisistä uutisoidaan joka kevät Suomen medioissa, täällä en osaa sanoa, kuinka paljon etelä-Euroopasta tulee tuontikerjäläisiä omien lisäksi, sillä ihan omastakin takaa täällä on jonkin verran kerjääjiä. Päärautatieasema Balti Jaaman ja etenkin Jaama Turgin  eli asematorin  kulmilla voi käydä tutustumassa paikalliseen kerjäämiskulttuuriin (sama hampaaton, jalaton alkoholisti istuu aina pyörätuoleineen samassa paikassa kun kuljen siitä ohi), vanhan kaupungin turistialueilla näkee ehkä tuontikerjäläisiä enemmän. Romanialaisilla oli kuulemma ollut viime kesänä leiri melkein kaupungin keskustassa, sataman liepeillä, tänä kesänä ei ainakaan vielä ole näkynyt. 

Kävimme tänään mieheni vironkielen opettajan luona piha- ja grillijuhlissa, tai no, eipä tuota pihalla oloa paljon harrastettu, sen verran huonon sään lykkäsi. Grillatut ribsit ja makkarat maistuivat kuitenkin hyviltä myös sisällä ruokapöydän ääressä nautittuina. Opettajan talo oli 1950-luvulla rakennettu, viehättävä omakotitalo kolmisen kilometriä keskustasta. Tallinnan ehdottomasti parhaita puolia on se, että kaikki on niin lähellä: tosiaan, alle kolme kilometriä Stockmannin ovelta on miellyttävä, rauhallinen omakotitaloalue! Minä ja pikkuneiti otimme varaslähdön kotiin, mies jäi vielä juttelemaan isäntäpariskunnan ja heidän muiden vieraidensa, italialaisen ja kahden virolaisen, kanssa. Isäntäperheemme oli ylpeä rakentamastaan saunasta, joka olikin tosi hieno. Talossa oli muuten ihan päivittäiskäytössä keittiössä puuhella, eikä taloa muutenkaan oltu ylimodernisoitu, vaan vanha sai näkyä, vaikka paljon uudistuksiakin oli tehty. Oikein kotoisa ja mukava paikka, ja olen kovin kiitollinen kaikista saamistani tilaisuuksista puhua viroa. Käytössä oli vähintään kolmen kielen (suomi, viro, englanti) sekasotku, sillä italialaisvieras ei puhunut juuri lainkaan viroa, toinen virolaisvieraista taas hyvin vähän englantia, minun ja mieheni vironkielen taito on niin ja näin. Illan jälkeen kaikki läsnäolijat oppivat tosin ainakin suomen kielen sanan kissa, sillä niin suurella innolla pikkuneiti sitä toisteli. Isäntiemme Aatu-kissa ei tosin ollut tästä ehkä niin hyvillään, mutta herrasmieskissana kesti tyylikkäästi pienen ihailijansa paijailut...

Kesä kaikkine hyvine ja huonoine puolineen on siis täällä. Suomen kesän ihanuudesta ja kamaluudestakin saimme osamme, kun olimme viikonlopun ja pari arkipäivää Suomessa. Lapsi näyttää vesirokkoiselta hyttysenpuremissaan.