Sataa, ja melkein

Tallinnaan alkaa tulla syksy. Sen verran Suomea etelämmässä ollaan, että ainakin Facebookissa kavereiden kuvissa syksy on Suomessa Viroa pidemmällä. Täällä on vielä varsin vihreää kaikkialla. Täällä, kuten Suomessakin, kuitenkin sataa. Koko ajan, enemmän tai vähemmän. Vaihdoin parvekekukat syksyisempään malliin, samalla tyhjensin parvekelaatikoista pari ämpärillistä sadevettä... Lapsen ja koiran kanssa saa olla ulkona usein varsin keskenään, paikalliset kun tosiaan ovat ihan sokerista, kuten olen aiemminkin maininnut.

Kuten edellisessä postauksessani kerroin, sain sakot punaisia päin kävelystä, 32 euroa. No, mies sai ylinopeussakot. Ajoi 90 km/h rajoituksen alueella vähän vajaa sataa, sakko 15 euroa! Minä olen siis edelleen todistetusti perheen suurempi kriminaali. Sakossa ihailtavaa oli sen saapumisen nopeus: kamera välähti tiistai-iltana, keskiviikkona puolenpäivän jälkeen sakkolappu oli jo miehen sähköpostissa. E-Eesti toimii kadehdittavan hienosti! Suomessahan kameran välähdyksiä voi joutua jännäämään kuukausitolkulla, riippuen poliisin senhetkisistä ruuhkista.

Ilmeisimmin niin Suomessa kuin Virossakin tämä vuosi on erittäin hyvä omenasadoltaan, omenoita tuntuu olevan joka paikassa. Lapsenhoitajamme rouva K on kiikuttanut meille jo kaksi muovikassillista omppuja puutarhastaan, sekä purkillisen erinomaista hilloa ja nyssäkän luumuja. Omakotitalojen pihaporttien ulkopuolella näkee koreja tai pahvilaatikoita, josta ohikulkija saa napata ompun mukaansa. Ja virolaiset hilloavat ja mehustavat ihan joukolla. Syksyn kotimainen hittileffakin on nimeltään Sieniretki tai Sienestys (Seenelkäik, tosin itse sienestys lienee elokuvassa sivuosassa)... Jotenkin tuntuu, että kaupunkilaisvirolainen on edelleen lähempänä maaseutua ja luontoa kuin kaupunkilaissuomalainen. Tämä ehkä johtuu siitä, että täällä on vielä lähempänä aika, jolloin jokaisella piti olla jonkinlainen ryytimaa, jotta pysyi talven hengissä, koska kaupoista ei saanut kaikkea. Viikonloppuisin metsäteiden varret täyttyvät kaupunkilaisten katumaastureista, kun virolaiset lähtevät marjastamaan ja sienestämään. Olen tyytyväinen, että olen itse niin maalainen, että voin keskustella (niin paljon kuin nyt osaan) tarvittaessa puolisujuvasti puutarhan syyslannoituksesta ja muumio-omenoiden oikeasta hävitystavasta. Ihan normaali keskustelunaihe täällä, salakuuntelin juuri kun salkkua kantava naapurin pukumies puhui puhelimessa jonkun kanssa siitä, pitäisikö käydä korjaamassa loput kurpitsat talteen tänään vai odotetaanko ensi viikonloppuun, kun nyt pitäisi vielä mennä sieneen.

Toreillakin myydään mukavaan hintaan syksyn satoa meille epämetsänkävijöille, ei ole oikein vielä tullut tutustuttua paikalliseen jokamiehenoikeuteen, sienipaikoista puhumattakaan. Oikein harmittaa, ettei ole säilytystiloja! Nyt on myös sipulien ja hapankurkkujen sesonki, hooaeg, joten niitäkin tuntuu olevan tarjolla joka nurkalla. Tallinnasta järjestetään jopa bussimatkoja Etelä-Viroon Peipsijärven seudulle, joka on tunnettu sipuleistaan. Mahtaa bussissa olla ihana tuoksu paluumatkalla, kun reissaajat lastaavat säkkitolkulla sipulia kyytiin! Emme vielä ole lähteneet joukolla sipulituristeiksi, kävimme tosin Tallinnan ulkoilmamuseon syysmarkkinoilla, josta sipuliakin olisi saanut ostaa säkkitolkulla. Sipuli-intoamme laskee tosiaan se, että säilytystilat täällä ovat aika rajalliset. Jääkaappiimme ei mahtuisi talven perunat ja sipulit, pitäisi olla kellari. Ilmeisen monella onkin, koska viimeksi ratikassa matkustaessamme näin monella mukana säkin pottuja ja sipuleita.

Ratikassa törmää moneen muuhunkin arkiseen ilmiöön. Viimeksi kauhistuin taas venäläisten lastenkasvatusta. Olen tullut siihen tulokseen, että venäläisessä kulttuurissa lapsia yhtä aikaa lellitään ja piestään ihan liikaa. Useamman kerran olen leikkipuistossa nähnyt, kun äiti tai isoäiti läppäisee känisevää lasta takapuoleen tms. Ratikkaan nousi kanssamme viimeksi venäjää puhuva äiti ja hänen ehkä noin kuusi- ja yksivuotiaat poikansa. Isompi poika alkoi kitistä jotain, ilmeisesti mankua äidiltä jotakin, johon äiti vastasi lyömällä poikaa avokämmenellä poskelle. Ihan kunnolla läiskähti. Poika tuhersi hetken itkua, ja murjotti loppumatkan. Suomessahan tuosta saisi sosiaalitoimen, ehkä jopa poliisin, niskaansa. En minä tuotakaan kannata, mutten kyllä oikein kannata sitä toistakaan tapaa: paluumatkalla ratikassa oma pikkuinen kanssamatkustajani sai tyypillisen kaksivuotiaan itkupotkuraivarin. Vieressä katsellut venäjänkielinen äiti kaivoi taskustaan karkkipussin, tarjosi siitä ensin omalle (n. oman lapseni ikäiselle) lapsoselle ja sitten minun lapselleni, joka ymmärrettävästi lopetti itkemisen kyllä, koska karkki suussa on paha huutaa. Venäläisäiti totesi minulle viroksi, että parempihan sen on syödä kuin itkeä. Niin kai kanssamatkustajien kannalta, mutta en viitsisi palkita lasta raivarin saamisesta, tai opettaa siihen, että raivoamalla saa karkkia.

Uhmaikä puskee pikkuneidillä päälle tosiaan oikein kunnolla. Jos päivä menee vain yhdellä kunnon raivarilla, niin voi sanoa olleen helppo päivä. Jos ei saa haluamaansa, voi olla tuloksena raivari. Haluamisen kohde voi myös muuttua, ja usein muuttuukin, silmänräpäyksessä, ei pipoa vs. missä mun pipo, haluan pipon heti! Jokikinen pukeminen, yleensä myös riisuminen, aiheuttaa jonkinlaisen raivarin. Lisäksi huuto ei lopu pahimman raivon laantumiseen, vaan yleensä jatkuu uloshengityksen tahtisena mölinänä vähintään parikymmentä minuuttia. Sellaista ruokaa huutelevan pikkusonnin mölinää muistuttavaa "miellyttävää" ääntä. Siis esimerkiksi kun lähdetään iltapäivällä koiran kanssa ulos (rutiini, joka toistuu joka ikinen päivä, aina, suunnilleen samaan aikaan) ensin väännän lapselle väkisin ulkovaatteet päälle, sitten pakotan istumaan rattaisiin, joissa neiti sitten roikottaa päätään rattaiden ulkopuolella ja huutaa suoraa huutoa semmoiset 10 min. Sen jälkeen loppulenkki mennään MHÖÖÖÖÖ-huutojen tahdissa, kunnes kotiovella aletaan taas raivota siitä, että pitää mennä sisälle. Aina välillä ei jaksaisi. Joku vapaa viikonloppu meillä koittaakin "isi hoitaa"-päivän aika, eli otan ja häippäisen siinä aamukahdeksan aikaan, ja tulen kotiin siinä iltaseiskalta. Vaikkei mitään erikoista tekemistä olisikaan, olisi ihan kiva, että joku muukin välillä saisi nämä raivarit osakseen. Rouva K:lle lapsi ei kuulemma raivoa. Vieraskoree.

Osaa neiti toki olla ihanakin, silloin kun haluaa, pussailla ja halailla, laulaa ja tanssia. Osaa laulaa jo koko Ihhahhaa-laulun mukana, aika pitkälle Hämähämähäkkiäkin, Muskarilaulua laulamme myös, ja Ratikkalaulua, ja monta muuta. Juu, opiskelukaverit, ensin lapsen kysellessä Ratikkalaulua minäkin ajattelin, että onkohan tullut laulettua sitsilaulua väärälle yleisölle, mutta sitten keksin, että seurakunnan muskarissahan on laulettu laulua, jossa mainitaan ratikka. Sellainen moderni lastenlaulu kuin Metrolla mummolaan, ihan hauska. On oikeastaan erikoista, että laulelemme edelleen lapsille samoja lauluja kuin meille lapsena on laulettu, mutta kiva että perinteistä pidetään kiinni. Aika harvan lapsen mummola kuitenkaan nykyään enää sijaitsee edes maalla (paitsi meidän lapsen), joten kaikki possu-, lehmä- ja hevosaiheiset laulut ovat itse asiassa aika kaukaa haettuja... ( Ja juu, Se toinenkin Ratikkalaulu meillä kyllä raikaa, hieman siistittynä versiona ("joku laittaa hanskat käteen").)