Mitäpä meille kuuluu? Ei ihmeempiä. Kesä on tullut Tallinnaan toden teolla. Kadriorussa on ihana kävellä iltaisin, kun on valoisaa! Kukat kukkivat, puissa on lehtiä, suihkulähteet solisevat, sorsat ja joutsenet uiskentelevat lammella ja pikkulinnut laulavat. Äitienpäivänä korkattiin terassikausi, käytiin syömässä vanhassakaupungissa ravintolassa nimeltä Leib, jossa on ihana puutarhaterassi. Ei ollut vielä varsinaisesti terassikeli, mutta aurinko paistoi niin ihanasti, ettei vaan voinut olla sisällä! Ihailimme samalla taitolentoa esittäneitä hävittäjiä, joiden myöhemmin luimme olleen paikalla mainostamassa uuden Lennusadam-museon avajaisia. Siellä pitää poiketa, ehkä jo ensi viikonloppuna. Ainakin esittelyvideoiden (löytyy Youtubesta) ja mainosten perusteella hieno paikka.
Tänään pyörimme pikkuneidin kanssa hieman vanhassakaupungissa taas, kun kävimme kerhossa. Suomalaisen seurakunnan lastenkerho on yleensä seurakuntakodilla Pärnu maanteen varressa, mutta talon rappukäytävän remontin vuoksi emme päässeet sisälle, vaan olimme evakossa kirkolla Rüütli-kadulla. Samalla tuli käväistyä kerhokavereiden kanssa kahvilla. On muuten haaste löytää vanhastakaupungista kahvila, jonne pääsee sisälle edes kaksien vaunujen kanssa! Jostain syystä keskiajalla rakennetuissa taloissa on aina portaita, kapeita oviaukkoja ja muutenkin ahdasta...
Vanhassakaupungissa huomasi todella kesän tulleen: turistiryhmiä kulki kylttejä kantavien oppaiden perässä joka puolella. Viroa kuuli vähemmän, sitäkin enemmän venäjää, englantia, suomea, saksaa ja japania. Onhan vanhakaupunki ihana, mutta minusta tuntuu, etten kesäsesongin aikana sinne kovin paljon tule eksymään. Turistioppaana saa toimia muutenkin ihan riittävästi. Tänäänkin opastin menomatkalla yhden puolalais(?)pariskunnan Vabaduse väljakille ja paluumatkalla kolme ruotsalaisrouvaa Viru-keskukselta Kadriorgin ratikkaan. Näytänkö mä joltain oppaalta, häh?
Edelleen minua harmittaa, etten ole päässyt kielikurssille. Miehen työnantaja olisi kustantanut meille kurssin, mutta aika ja paikka osoittautuivat aikamoiseksi haasteeksi... Ensinnäkin, meidän olisi pitänyt mennä kurssille samaan aikaan, mikä käytännössä olisi tarkoittanut pikkuneidin ottamista mukaan. Jos joku on joskus onnistunut opiskelemaan vierasta kieltä kurssilla 1,5-vuotiaan mukana ollessa, niin hienoa, mutta minä en usko, että olisin siihen kyennyt. Toiseksi, kurssi olisi ollut Mustamäellä kaksi kertaa viikossa klo 7.30 aamulla. Tämä olisi tarkoittanut herätystä viimeistään klo 5.30, ja ajoa aamuruuhkassa, todennäköisesti vielä korjauksessa olevaa Järvevanateetä. Juu ei kiitos. Ei siis sille kurssille, koitamme järjestää jotain muuta. Olisi vaan kiva osata enemmän viroa. Jollain tavalla selviän, osaan selittää perusasioita ja ymmärrän tosi paljon. Eniten haittaa juuri puutteellinen sanavarastoni. No, onhan minulla henkilökohtainen kielikurssini leikkikentällä... Virolaisäidit eivät paljon minulle, tai muillekaan tuntemattomille äideille, juttele, mutta puhuvat toki lapsilleen. Lapsille puhuttu kieli on selkeää ja yksinkertaista, siispä siitä on helppo napata uusia sanoja ja sanontoja. Opiskelen siis "Ära loopi liiva"- kurssilla.
Oikeastaan ainoa äiti, jonka kanssa olen enemmän puistossa jutellut, on toinen expatriaatti, britti. On hirveän mukava puhua englantia natiivin kanssa vaihteeksi! Hän on asunut perheineen aiemmin Pietarissa, joten ainakaan hänen vanhemmalla lapsellaan ei ole kielivaikeuksia puistossa, hän kun oli venäjänkielisessä päiväkodissa ja puhuu hyvää venäjää, ja venäjänkielisiäkin lapsia puistossa on lähes aina. Viroon muutto ei siis heille varmaankaan ollut kovin suuri kulttuurishokki. Kulttuurieroja suomalaisen (tai virolaisen) ja britin välillä kuitenkin on, ainakin vanhan tutun eron olen taas huomannut: brittien lapsilla ei ole vaatteita päällä. Nämäkin, Venäjällä asuneet, toivat lapsiaan puistoon kevättalvella lumisella räntäkelillä (+2 astetta, ehkä, ja kauhea tuuli) ilman hanskoja. Kun lapsen kumisaappaaseen meni vettä ja hän otti ne pois, alla oli pelkät ohuet sukkahousut. Ilmankos tämäkin äiti valittelee, kun lapset ovat niin usein kipeinä. Oman lapseni kurahousut olivat tämän äidin mielestä "a really brilliant idea", ei kuulemma ollut koskaan tullut ajatelleeksi, että vedenpitävät housuthan olisivat tosiaan tuollaiselle kuralätäköissä istuvalle aika loistava vaatekappale. Lapissa hotellissa työskennellessä piti aina olla silmä tarkkana, etteivät britit vie lapsiaan puolialasti pakkaseen... Vaikka vanhemmilla oli itsellään toppahaalarit päällä, heidän mielestään oli ihan ok viedä alle kouluikäinen jälkikasvu ulos sadetakissa ja college-housuissa. Yhden arviolta alle puolivuotiaan vauvan nappasin joskus vaunuista ja kiedoin sen peittoon. Lapsen vanhemmat olivat lähdössä ulos kävelylle, ja vauva oli vaunuissaan sisävaatteissa, ilman makuupussia tai mitään. Tuolloin ulkona oli about 25 astetta pakkasta. Järki hoi.
Myös muut virolaiset kuin leikkipuistoäidit ovat aika ilmeettömiä ja hiljaisia julkisilla paikoilla, kuten suomalaisetkin. Tuttuni kertoi juuri bussimatkastaan, jonka hänen lapsensa 4- ja 2-vee olivat tehneet tonttulakit päässä (siis tällä viikolla, toukokuussa, mutta oli vaan pitänyt saada tonttulakit päähän). Lisäksi kaksivuotias oli laulaa hoilottanut koko matka Lasten liikennelaulua ("muista aina liikenteessä, monta vaaraa ompi eessä") isoon ääneen. Vieressä istuneella miehellä ei ollut ilmekään värähtänyt. Mielenhallintaa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti