perjantai 13. huhtikuuta 2012

Eläinlääkärissä

Herrakoiran epäonneksi maahantuontisäädökset ovat tätä nykyä sellaiset, että koiralla pitää olla rokotusten ohella vähintään 24 tuntia, enintään 5 vuorokautta vanha ekinokokkimadotus, kun Suomeen tai Viroon viedään. Tämä on mielestäni varsin typerää. Lääkkeiden valmistajienkin mukaan vaikutus ulottuu kuukauden päähän lääkkeen otosta, enkä usko lääketehtaiden tällä kohtaa valehtelevan, koska mitä useammin lääkkeitä pitää ottaa, sitä paremmin rahaa firmalle kilisee. Jos me lähdemme perjantaina Suomeen ja tulemme takaisin seuraavan viikon keskiviikkona, koiralle pitäisi periaatteessa antaa sama lääke molemmissa maissa. Eläinlääkärinkin mukaan tämä voi olla vaarallista koiran terveydelle, ekinokokkimatolääke kun ei ole mikään yskänpastilli. Totuuden nimissä, on kyllä tullut vietyä tai tuotua koiraa "laittomasti" tässä pari kertaa, en ole viitsinyt Suomessa käydä eläinlääkärillä ennen paluuta, vaikka olisi pitänyt. En usko koirani siinä kuudessa päivässä saavan matoja...

Madotus sinänsä on yksinkertainen toimenpide, koiralle pari tablettia naamaan, mutta se pitää tehdä eläinlääkärillä ja saada siitä passiin virallinen merkintä. Satunnaista turistikoiraa tämä ei varmaan paljon paina, mutta koska käymme Suomessa keskimäärin kerran kuussa, koiraparka joutuu eläinlääkärille aika usein. Onneksi se ei vastustele lääkärikäyntejä yhtä painokkaasti kuin esim. edesmennyt seropini teki, nelitassujarru oli päällä heti, kun avattiin eläinlääkärin ovi. Ihan tarpeeksi haastetta on käydä eläinlääkärissä pikku apulaisen kanssa.

Meiltä lähin eläinklinikka sijaitsee Tatari-kadulla keskustassa, noin 2 km kotoa. Matkaaminen sinne ja takaisin pikku ihmisen ja koiran kanssa ei aina ole kovin mukavaa, koska pikkuihminen haluaisi kävellä Itte, koiraherra haistella ja minä kävellä reippaasti, jotta ehditään. Lähdöt kun tuntuvat tällä seurakunnalla aina venyvän, joten aina tulee kiire, vaikka kuinka yrittäisi ehtiä ajoissa. Pikkuneiti ei muutenkaan tuolla matkalla juuri saa itse kävellä, vaan joutuu istumaan kärryssä, koska suurin osa matkaa on varsin vilkasliikenteisten katujen varsilla. Neiti kun saattaa singahtaa kohti ajorataa varsin nopeasti... Yhdistelmä koira-rattaat-neidin silmälläpito vaatii pidempää pinnaa ja nopeampia refleksejä kuin ne, jotka minulle on suotu. Ilman rattaita voisi lähteä liikenteeseen, jos aikaa olisi pari tuntia, ja joku hakisi meidät takaisin autolla. Takaisin päin neiti tuskin jaksaisi enää kävellä. Neiti siis istuu kärryssä, matka sujuu rattoisasti huudelleen "ITTE", ohikulkijoita kommentoiden ja laulellen.

Eläinlääkäriasema Tatarilla on mielestäni asiantuntevan oloinen, palvelu on hyvää. Ei ehkä halvin mahdollinen, esim. se ekinokokkimadotus maksaa melkein 13 euroa, kun Lasnamäellä joku eläinklinikka kuulemma veloittaa vain 6 €. Tuo on kuitenkin kävelyetäisyydellä meistä, joten olen suosinut Tataria, jotta voimme käydä siellä myös ilman autoa, julkisiin kun en uskalla lähteä seikkailemaan kärryjen ja koiran kanssa. Kävimme kerran myös Lasnamäen puolella eläinlääkärillä, suunnilleen yhtä lähellä kuin Tatari (tosin koko matka ylämäkeä...), mutta siellä ei kukaan puhunut englantia, eikä vironkielen taitoni ole vielä niin hyvä, että uskaltaisin lääkinnällisiä juttuja sillä haastella. Sitäpaitsi madotusmerkintä passissa oli puutteellinen, huomasin sen vasta myöhemmin. Tatarilla puhutaan englantia, ja olen sen verran tapittanut Teho-osastoa, että lääketieteen sanasto on jollain lailla hallussa... Olen saanut varovaisia ihmettelyjä suomalaisilta koiraihmisiltä siitä, kuinka täällä uskaltaa käydä eläinlääkärissä, ties mitä puoskareita. No ei nyt niinkään. Itse asiassa aika moni Suomessa tointaan harjoittava supisuomalainen eläinlääkäri on myös valmistunut Virossa Tarton eläinlääkiksestä. Sinne kun saattaa päästä, vaikkei olisikaan kuuden ällän tyttö, mikä lienee vaatimus Suomen eläinlääkikseen tätä nykyä.

Herrakoiraa ei ole koskaan erikoisemmin koulutettu, se nyt vaan on hengannut tuossa mukana koko ikänsä. Ei osaa mitään temppuja, mutta sen verran sitä on neuvottu, että osaa elää suht mukavasti ihmisten säännöillä toimivassa maailmassa. Eläinlääkärissä se saa kuitenkin aina hurjasti kehuja hyvästä käytöksestään ja siitä, että se on niin "well trained", mikä vähän huvitti minua alkuun, mutta sitten ymmärsin miksi koiraa kehutaan. Herrakoira ei hypi vasten, ei hauku, käyttäytyy sisätiloissa varsin rauhallisesti, ei merkkaile sisällä, ei missään tilanteessa ole ihmisille aggressiivinen, antaa tutkia itsensä, hampaat saa katsoa, pöydälle voi nostaa jne. Viimeksi meistä seuraava potilas yritti purra eläinklinikan hoitajaa ja omistajaansakin jo odotushuoneessa. Toinen potilas oli nukutettu toimenpidettään varten omistajan autossa, kun kuulemma saa raivarin eläinlääkärin hajustakin...

Eläinlääkäri tuskaili, kun virolaiset eivät vie koiriaan koirakouluun. Epäilen tosin, että ainakin näillä eläinlääkärissä kohtaamillamme ihmisillä oli vain vääränlaiset koirat, ensinmainittu oli pitbullterrieri ja jälkimmäinen saksanpaimenkoira. Kieltämättä varsin usein näkee koirakoita, joissa omistaja ei oikein meinaa pärjätä (yleensä isolle) koiralleen. Lisäksi on niitä, jotka katsovat oikeudekseen pitää (yleensä pientä) koiraansa vapaana julkisilla paikoilla, vaikkei koira ole millään tavalla hanskassa. Näiden väistely on ajoittain ärsyttävää, koska ikinä ei voi tietää, mikä irtiolevista koirista on koulutettu, ystävällinen tai edes välinpitämätön toisia koiria kohtaan. Suuri osa irtiolevista näet on ihan OK, mutta sitten on myös näitä, jotka ovat irti ilmeisesti siksi, ettei omistaja viitsi lenkkeillä koiransa kanssa tarpeeksi. On niin paljon helpompaa kävellä keskelle puistoa ja päästää koira irti.

Viimeksi herrakoiralta otettiin joitakin kokeita ihosta ja karvoista, koska sitä vaivaa toistaiseksi meille tuntematon ihosairaus. Karva lähtee niskasta ja selästä, niskassa on jo ihan kalju laikku. Tauti ei tunnu suuremmin koiraa vaivaavan, mutta on sen verran pahan näköinen, että tutkia se pitää. Kokeiden otto oli varsin tuskaista sekä minulle, koiralle että pikkuneidille: eläinlääkäriasemalla oli varmaan 30 astetta lämmintä, meillä oli talvikamppeet päällä, ja kokeiden otto kesti ja kesti.  Neiti tylsistyi, oli hikinen ja huonotuulinen ja lopulta makasi lääkäriaseman lattialla. Onneksi otin edes juomista mukaan. Minä koitin pitää koiraa paikallaan tutkimuspöydällä, koiran oli kuuma ja kaikin tavoin tukala olla. Toivottavasti testeistä nyt sitten selviää, mikä koiraa vaivaa. Koiralle tuli piinaviikko vasta pääsiäisen jälkeen: lääkäri määräsi koiran pestäväksi ihoa rauhoittavalla lääkeshampoolla joka toinen päivä, yhteensä neljä kertaa. 2/4 pesua hoidettu, puolet siis vielä jäljellä. Pesuun se suhtautuu vähän kuten eläinlääkäriinkin, ei missään nimessä tykkää siitä, mutta alistuu kohtaloonsa. Tuleepahan kylpyhuoneen seinät samalla pestyä, kun koira ravistelee itsensä tehokkaasti kuivaksi...

Tutkimukset, lääkeshampoo ja hammaskiveä poistava lääke maksoivat yhteensä noin 85 euroa. Ei ihan halpaa, mutta toisaalta Suomessa tuosta samasta setistä olisi varmaan saanut maksaa jokusen kympin enemmän. Ei ihme, että koirien vakuuttaminen on lisääntynyt, sen verran huimia hintoja eläinlääkärit pyytävät (ja tämähän on sitten ikuinen noidankehä: lääkärilaskut nousevat, otetaan vakuutus ettei tule niin kalliiksi jos jotain sattuu, lääkäri nostaa hintoja kun vakuutusyhtiö maksaa...). Koirille kun ei myönnetä Kela-korvauksia. Toivotaan nyt kuitenkin, että kyseessä olisi jokin edes suht helposti hoidettava sairaus. Eurasiereilla valitettavasti esiintyy myös perinnöllisiä autoimmuunisairauksia, joiden hoito on sitten loppuelämän mittainen lääkitys, erityisruokavalio tai niiden yhdistelmä. Toivottavasti siihen ei tarvitse ryhtyä.

Ei kommentteja: